The Confession of Fitzwilliam Darcy

Mary Streetin The Confession of Fitzwilliam Darcy on kolmas osa minisarjassani; edelliset osat löytyvät täältä ja täältä. Kuten The Diary, The Confession on selvästi Darcyn näkökulmaan painottuva. Se ei kuitenkaan ole, kuten taisin aiemmin antaa ymmärtää, päiväkirja. The Confession on minä-muodossa kerrottu romaani, joka noudattelee uskollisesti Ylpeyden alkuperäistä tarinaa. Vain näkökulma on eri.

Tällaisen kirjan lukemiseen alkuperäisen jälkeen tai rinnalla liittyy haaste; lukija tutustuu keskeisemmässä roolissa hahmoihin, jotka alkuperäisessä esitellään kokonaan tai melkein kokonaan kuulopuheen kautta. Ylpeyden lukijalla ei juuri ole kosketusta vaikkapa Darcyn sisareen Georgianaan. Uusi versio antaa paljon perusteellisemman kuvan, joka voi poiketa  lukijan aiemmin muodostamasta käsityksestä. Siitä tulee helposti ristiriitainen olo; ainahan kiinnymme oman mielikuvituksemme luomuksiin. Niistä luopuminen on tuskallista.

Street onnistuu kuitenkin hyvin omissa hahmoversioissaan. Hän käyttää esimerkiksi Bingleytä oivallisesti valottamaan keskeistä persoonaa; Darcy muuttuu ymmärrettävämmäksi Bingleyn kautta.

'Do you never tire of being displeased, Darcy? Upon my soul, I believe you take pleasure in finding fault and looking at the world with disdain.'

I was taken aback, for even a hint of temper in Bingley was most unusual: as a rule, he is the most amiable of men. 'Am I so disagreeable?' I asked.

'Sometimes you are.' Then he grinned. 'You know you are.'

'Have you determined what is to be done about it?'

'There is nothing to be done about it,' he said seriously. 'You are too clever. You will descend to the level of ordinary mortals only by falling violently in love and making yourself ridiculous.' (s. 17-18)

Darcyn persoonallisuus on ehdottomasti Streetin kirjan kiinnostavinta antia. Siinä missä Ylpeyden Darcy on vähän kiiltokuvamainen tyyppi, The Confession marssittaa areenalle ristiriitaisen, vaikean ja kiinnostavan ihmisen. Darcy on oman aikansa julkkis, tyyppi josta supistaan kun hän astuu huoneeseen. Naismaailmassa hän on jahdattu palkinto ja tiedostaa sen itsekin. Oman markkina-arvon tunnistaminen vaikuttaa selkeästi vuorovaikutukseen etenkin naimattomien naisten kanssa. Darcy on kirjan alussa ylpeä ja samalla arka, itsekeskeinen vähän hellyyttävällä tavalla. Älykkään miehen huumorintajua rajoittaa taipumus ottaa itsensä (ja asemansa) aivan tolkuttoman vakavasti. Ujo julkkis siilipuolustuksessa? Tähän saumaan osuu Elizabeth, joka antaa avaimet itsetuntemukseen.

Darcyn ja Elizabethin suhteen kehityksen avain ovat Ylpeydessäkin erilaiset väärinymmärrykset. The Confession tuo aika herkullisesti Darcyn vinkkelin niihin. Ylpeydessä jää helposti huomaamatta, että Darcylla on koko kirjan ajan käytössään aivan toisenlainen faktasetti kuin lukijalla ja Elizabethilla. Street spekuloi näppärästi erilaisilla mahdollisuuksilla ja rakentaa Darcylle paikoin huimankin erilaisen kuvan tapahtumista. Tätä perspektiivieroa hyödynnetään Darcyn syvenevän rakkauden kuvauksessa tehokkaasti. Darcy, joka The Confessionissa on rakastanut osapuilleen ensisilmäyksellä, kituu kuvitellessaan Elizabethia vuoroin Collinsin, vuoroin Wickhamin ja lopulta myös serkkunsa Fitzwilliamin käsivarsilla. Kosintaan ajaakin polttava mustasukkaisuus.

Ylpeyttä ja ennakkoluuloa on luonnehdittu kasvukertomukseksi. Alkuperäisessä Darcyn kasvu tapahtuu näkymättömissä; lukija saa vain havaita tulokset. The Confession puolestaan jättää Elizabethin muutoksen sivuun ja purkaa auki Darcyn kasvukivut. Kieltäytyessään kunniasta Darcyn ensimmäisellä kosinnalla Elizabethin pitelee peiliä hänen edessään; Darcy joutuu myöntämään karkean ristiriidan syväarvojensa ja toimintansa välillä.

'...your arrogance, your conceit...'

In justice to myself I have to say I was not conceited enough to imagine Elizabeth returned my feelings with the same fervour I felt for her. But I had, I confess, been persuaded she liked me well enough. And I had thought the material advantages of marriage to me would have been enough to secure any woman in her circumstances.

(--) it would have given her riches, it would have given her consequence in the world and it would have secured the financial comfort of her family.

'...do you think any consideration would tempt me...?'

Yes of course I did. I am a man of the world, I know how matters are arranged. I knew her situation. With her want of fortune, her vulgar connections, she must know she had little hope of making a good marriage. To secure the affection of a man like myself, an affection strong enough to overcome every rational objection would, for a woman in her circumstances, be considered a triumph indeed.

'...I had not known you a month before I felt you were the last man in the world I could ever be prevailed on to marry.'

I flinched, knowing that even in the bitterness of my resentment I was moved to a new admiration and respect. (s. 118-119)

Kuten esimerkeistä ilmenee, Street tavoittaa Austenin tyylin huomattavasti paremmin kuin Grange, jonka töksäyttely oli raivostuttavassa ristiriidassa alkuperäisen dialogin kanssa. Streetinkin kirjoittaa tämän vuosisadan lähtökohdista, mutta ilmaisu, vaikka suoraviivaisempaa kuin Austenin, on silti luettavissa alkuperäisen rinnalla ilman pahempaa tuskastumista. Street ei myöskään syyllisty Austenin hahmojen raiskaukseen tai ryöstöviljelyyn, kuten helposti voisi käydä. Mikään kenenkään käytöksessä ei ole ristiriidassa Ylpeyden antaman kuvan kanssa.

Mietin tätä kirjoittaessani Kertomus jatkuu -blogissa esitettyä kommenttia, että lukija haluaa itselleen jätettävän oivaltamisen iloa; kaiken kertominen ei ole aina hyvästä. Vähän ristiriitaisiin tunnelmiin huomaan samasta syystä päätyväni The Confessionin kanssa. Romanttinen Darcy-fani minussa nautti täysin siemauksin tästä hyvin toteutetusta syväkurkistuksesta ah-niin-ihanasti-rakkauden-kiduttaman miehen kokemuksiin... mutta olisiko Ylpeys ja ennakkoluulo ollut parempi kirja, jos Austen olisi tasapainoisemmin huomioinut myös Darcyn kasvun? Ei olisi. Osa sen viehätyksestä on siinä, että saamme itse arvailla syitä ja motiiveja. The Confession on täydentävää viihdettä.

En ole pahoillani että luin tämän kirjan (vaikka Grangen Diaryyn käytettyjä hetkiä vähän harmittelen). Ainakin se sai minut miettimään vaistomaisen negatiivista suhtautumistani klassikoiden jatko-osiin ja uudelleentulkintoihin. Street toi jonkinlaista lisäarvoa Ylpeyden tarinaan, vahingoittamatta mitenkään suhdettani Austenin kirjaan. Miksi ei siis tällaistakin? Itse tarinahan on sama ja edelleen briljantti, Streetin versiosta löytyi huumoriakin, eikä kieli ärsyttänyt.

Salla heitti hyvän jatkohaasteen: Ylpeydestä on kirjoitettu myös vampyyri- ja zombie-versiot. Kun ensimmäisen kerran törmäsin tuohon zombie-juttuun blogeissa (missä? en enää muista!), ajattelin itsekseni yök!, mutta nyt taidan ajatella toisin. Ylpeys on yksi länsimaisen kulttuurin kanonisoituja tarinoita, joilla leikittely on luvallista. The Diaryn myötä oivalsin, että suurempi rikos on ikonin harras, tosikkomainen (ja taitamaton) replikointi kuin reipas iloittelu sen kanssa. Rehellisesti sanottuna, ottaen huomioon että The Diary on kirjoitettu vuosia huomattavasti paremman The Confessionin jälkeen, en voi käsittää sen tuottamiseen muuta motiivia kuin äärifaneilta rahastuksen. *huoh* Vampyyri- ja zombie-variaatioissa siitä ei ainakaan ole kyse!

Mary Street (2008, alkuperäinen 1999). The Confession of Fitzwilliam Darcy. Naperville: Sourcebooks.

P.S. Näitä versioita riittäisi kyllä luettavaksi: törmäsin tällaiseen pelottavaan listaan. Halutessaan voisi viettää vuosikaudet lukien vain variaatioita Ylpeydestä ja ennakkoluulosta...