Echo

Jack McDevittin Echo on odottanut lukuvuoroa iät ja ajat, ja nyt kävin siihen vihdoin käsiksi. Kirja on ehdolla Nebula-palkinnon saajaksi. Tuskin sentään käyn koko ehdokaslistaa läpi, mutta kaksi tai kolme romaanien kategoriasta on tarkoitus lukea ennen toukokuun palkintogaalaa; Okoraforin Who Fears Death on jo ostettunakin.

No, Echo oli joka tapauksessa hankittuna jo valmiiksi; olen enemmän tai vähemmän pitänyt kaikista Jack McDevittin kirjoista, ja etenkin Alex Benedict -seikkailut ovat hyvää tavaraa. Alex on tulevaisuuden antiikkikauppias ja uskalias seikkailija, joka bisnestä tehdessään päätyy aina kaivelemaan myös yhteisönsä ja ihmisyyden varjopuolta.

Tässä uusimmassa Alex ei ole ihan parhaimmillaan - lempparini on edelleen A Talent for War, jossa Alex on itse kertojana - mutta peruslupaus maailmankaikkeutta halkovasta ja yllättävästäkin mysteerijutusta pitää. Echon tapauksessa Alexin ja hänen pilottinsa Chasen ongelmat alkavat viattoman oloisesta kivisen puutarhakoristeen etsinnästä. Paasi katoaa tavalla, joka pakottaa uskomaan sillä olevan suurempaakin merkitystä; herää epäilys, että kivi todistaa salatusta kohtaamisesta muukalaisten kanssa. Ei varmaan spoilaa keneltäkään kirjaa kohtuuttomasti, jos paljastan että totuus on huomattavasti mutkikkaampi kuin ensisilmäyksellä luulisi, tai vielä toisellakaan. Alex ja Chase löytävät tosiaan menneisyydestä kohtaamisen, jonka kaiut yltävät nykyiseen ja tulevaankin. Jälleen kerran ollaan silmäkkäin enemmmän ihmisen kuin muukalaisten raadollisuuden kanssa.

Rakenteeltaan Echo on hyvin tyypillistä McDevittiä: prologi menneestä, sitten kronologista aarteenetsintää. Kertoja on Chase, kuten muutamassa edellisessäkin Alex-kirjassa. Lukijana on helppo nauttia älypelistä, jossa nokkela Alexkin saa muutaman kerran nenilleen yrittäessään paljastaa menneet salat. Myös päähenkilöiden moraaliset dilemmat on tuotu kuvaan taitavasti, turhia liioittelematta. Lievää epätasaisuutta kirjassa silti on. Vaikka ei voi sanoa alun junnaavan paikoillaan, tarina tuntuu oikeastaan syttyvän lentoon vasta kun kaksikko pääsee jäljille ja avaruuteen vanhan kunnon Belle-Marien kanssa. Loppuosa eteneekin tiukemmalla rytmillä ja viimeinen luku on ehtaa kamaa: lakonista, illuusiotonta, kutkuttavaa.

Kielen tai tyylin puolesta Echo ei erityisemmin valloita, mutta Chasen ja Alexin sanailut - tai ehkä paremminkin sanomatta jättämiset - tuovat pientä kirpakkaa maustetta tekstiin. Muut kaksikolle tärkeät henkilöt jäävätkin vähän etäisiksi; en usko että Echo ei olisi kärsinyt tippaakaan vaikka Chasen poikaystävä ja Alexin tyttöystävä olisi jätetty kuvioista kokonaan.

Sen sijaan tekoälyt olivat jälleen kiinnostavia, kuten Jack tässä:

I spent a fair amount of time on the bridge, talking to Jack. I told him about Rachel, and how I'd bailed out on Alex, and how I hated my life. I don't think I realized how gloomy I'd gotten until I finally broke down and had those conversations with the AI. He listened and didn't launch into a series of reassurances the way a human would have. AIs are designed to reflect reality, as least as they see it.

"I've never understood the concept of guilt," he said, when I'd finished. "On a superficial level, of course. Do good and avoid evil, and pay a psychological price if you fail to comply. That is simple enough. The problem is that we are really talking about intent. There is no other way to define evil. But sometimes people inadvertently cause damage to others. Sometimes it can't be helped, and one must choose the lesser of evils. In any case, the fault may result from negligence; it may result from positive action; it may result from indecision. In all of these cases, regardless of intent, the human guilt complex may be expected to cut in." 

"Okay."

"It's your conditioning, Chase. You have to get past that. (--) (s. 194-195)

Moni pääsee ehdollistumisensa yli turhankin helpolla, jotkut eivät koskaan. Siitä kertoo Echo. Vaikka hyperavaruudet ja antipainovoimat ovat tärkeitä mahdollistajia, tämä genre-kirja kuvaa pohjimmiltaan inhimillisiä kysymyksiä.

Pahus, tämän myötä huomasin, että minulta on jäänyt yksi Alex Benedict -kirja väliin: The Devil's Eye. Täytyypä käydä lisäämässä Amazonin listaan.)

Jack McDevitt (2010). Echo. New York: Ace Books.

Arvioita:
Russell Letson Locus online:ssa
Harriet Klausner Alternative World:ssa

Upea bloggaaja palaa

Sain tarinautti Elma Ilonalta tämän kauniin tunnustuspalkinnon - nöyrät kiitokset!

Vastasin kysymyksiin äskettäin, joten vanhoilla vastauksilla mennään. Mutta olen tunnustuksesta niin leveänä että laitan sen tähän vaikken vastaakaan. *sahaa oviaukkoa isommaksi*

Ettei postaus menisi hukkaan, nappaan sen sijaan noh, ainakin Jenniltä, Susalta, Jorilta ja Hanna M.:ltä KMMMM-haasteen.

Kuka?
Monipuolisen ruokavalion omaava lukutoukka ja kirjahamsteri. Lukeminen on kai tehdasasetuksena päällä. Melkein kaikkea voi tehdä kirja kädessä - ja tehdäänkin.
Mitä?
Kirjoja kahdella kielellä. Entinen divarihaukka siirtyi Helsingistä muutettuaan Amazonin asiakkaaksi ja ajautui lähes täysin ulos kotimaisesta kirjallisuudesta. Vasta kirjablogeihin tutustuminen palautti suomalaisten pariin.
Missä?
Kotona, yleensä työhuoneen nurkassa, joskus keittiön pöydän ääressä, harvoin nojatuolissa rötköttäen.
Millä?
MacBookilla, joskus kommentteja iPadilla. Jos kuvia on otettu, iPhonella. Ja kyllä, Apple-koukussa ollaan, tukevasti. *huoh* IT-budjetti on kohta sähkölaskun luokkaa.
Milloin?
Iltaisin ja viikonloppuisin - tämä on ihan liian koukuttavaa hommaa työmaalle...
Mitä mielessä?
Kevät, kiire, kirjat, kohta kaupunkilomakin - kaikenlainen k:lla alkava ilmeisesti?

Haastan kaikki sivupalkkini upeat bloggaajat, joilta haaste on vielä jäänyt väliin, kertomaan bloginsa taustat. Rohkeasti tunnustamaan, listallani on vain loistavia blogeja :-D

Muovikassimies

Kansi: Myllylahti Oy

Hilkka Ravilosta vaahtosin jo äskettäin luettuani hänen romaaninsa Yö yllä viljan. Samassa lainauserässä tuli jo otettua kirjastosta myös Ravilon uusin, Muovikassimies.

Muovikassimies on tarina Tarmosta, miehestä joka elää naisten siivellä. Nimi on ironinen, sillä Tarmo on on tarmoton loinen. Ravilo johdatteleekin rinnastamaan auervaaran lapamatoon. Kumpikin porautuu uhrinsa sisuksiin ja hyödyntää haluamansa. Miksi nähdä vaivaa, kun tarpeensa saa tyydytettyä vähemmälläkin?

Tarmolle runsaat naiset ovat kirjaimellisesti runsaudensarvi, ruoan ja tyydytyksen lähde, josta hän itseoikeutettuna ammentaa. Joillekin kirjan naisista peli on yhteinen - he käyttävät Tarmoa hyväkseen melkein siinä missä hänkin heitä - mutta useimmilla on mielessään haave, halu olla haluttu ja rakastettu. Tarmo maksaa väärällä rahalla; hän on kiinnostunut omasta nautinnostaan ja edustaan eikä häikäile valehdella. Hän etsii ihannenaistaan, sellaista joka olisi oikean muotoinen ja näköinen, hivelisi hänen itsetuntoaan sopivalla keskustelulla, ja tietysti vielä elättäisi. Lapsia ei saisi olla eikä tulla.

Aamulla Tellervo syötti lastaan rinnasta. Vastenmielisyytensä peittääkseen Tarmo katseli muualle. Oli luonnollista, että mies pureutui naisensa rintoihin, mutta tuota oliota Tarmo ei pystynyt katsomaan. (s. 235)

Ehkäisy on naisen ongelma: miksi Tarmo siitä murehtisi, naisethan ne raskaiksi tulivat, tuumii Tarmo, ja väittää olevansa steriili samalla kun kylvää siementään pitkin ja poikin. Samalla hän pohtii, miksei naisille riitä sama kuin hänelle (Miksi naiset halusivat aina sitoa ja sitoutua?). Tarmo ei edes huomaa olevansa ammentaja, ottaja.

Tarmon ja hänen naistensa kautta kirjassa pureudutaan laajempiin nyky-yhteiskunnan teemoihin: itsekkyyteen, välineellisyyteen, kohtuuttomiin ulkoisiin vaatimuksiin, laihuuden standardiin. Tarmon saalistuspuuhat onnistuvat, koska hän jahtaa muhkeita naisia, jotka muuten jäävät painonsa tähden paitsioon. Kovin suorapuheisesti kuvataan myös yksinhuoltajan arkea.

"Mut mä rupeen silti laihduttaan", Kata itki.

"Sä oot laiduttanu monta kertaa", Pirjo tiuskaisi.

"Mut pakko sen on joskus onnistuu."

"Mä näin semmoisen televisio-ohjelman, jossa kerrottiin, että lihavuusgeeni on perinnöllinen", Pirjo sanoi. "Jos se on sulla perimässä, et sä sille mitään voi. Vaikka joisit kymmenen vuotta pelkkää vettä, et silti laihtus. Kuolisit, mutta kuolisit lihavana."

Pirjo nousi keittiön pöydän äärestä. "Sori etten jaksa olla kovin empaattinen. Mä oon surru miten pääsen eroon tästä roikkumahasta, mut nyt ois enemmänki tarpeen kolkyt kiloo vararavintoo, ei kuluis niin paljon rahaa ruokaan. Kun pitää yksin suoriutuu niistä laskuista, jotka ennen jaoin Kaitsun kanssa. Lankapuhelimen panin jo poikki, mut en haluis luopuu sähköpostista ja internetistä. Pornosivuilla on ainoot mulkut, jotka nykyään näen... ja laskut on niin kätevää hoitaa nettipankissa. Vuokra on pakko maksaa. Ja vesilaskut... ja kaikki." (s. 218)

Lihavuuden ongelmassa Tarmo näkeekin tienestimahdollisuuksia tavalla jos toisellakin. Kirjan positiivisin juonne on yksinhuoltajanaisten pyrkimys järjestää asiansa paremmalle tolalle yhteisvoimin. Arjen käsittämättömästä paineesta voi selviytyä joukkovoimalla, toinen toistaan tukien.

Mutta Muovikassimiehen ydin on Tarmo, ja Tarmo on oikeasti pelottava. Mitä enemmän häntä miettii, sitä enemmän värisyttää, sillä tavalla ikävästi. Mistä Tarmot tulevat? Sitä ei tiedä kukaan, vaikka lopuksi Tarmon isä puheleekin pojalleen näin:

(--) Uskon, että olet syntynyt pahaksi. En halua olla missään tekemisissä kanssasi. Kerron poliisille mitä ne kysyvät ja minkä tiedän, mutta minun kotiini sinulla ei ole enää tulemista. Mene minne menet, se ei minulle kuulu. Ja avaimet, kaikki avaimet jätät lähtiessäsi. Jos sinulle jokin avain jää, on turha tulla kokeilemaan. Tilaan lukkosepän sarjoittamaan lukot uudelleen." (s. 320)

Pahuus, ihmissuhteiden välineellisyys, itsekkyys, vastuuttomuus; ei mitään kevyttä lukemistoa. Jo alkujaksossa otetaan luulot pois (en viitsi spoilata mutta rankkaa tavaraa). Tähän kirjaan ei kannata tarttua viihdemielessä. Muovikassimies on myös vahvasti ajassa mukana. Kerronnallisista sivujuonteista löytyy yhtäläisyyksiä ainakin Päivi Alasalmen ja Kirsti Ellilän teoksiin.

Huomaan että kuvasin Muovikassimiestä paljolti lainausten kautta. Ehkä tuntuu ettei omia sanoja ole. Tämä kirja oli paljon epämiellyttävämpää luettavaa kuin vaikkapa Yö, sillä Tarmon näkökulma tekee ihmisistä järjestään kaameita. Yhtään mukavaa, onnellista ihmissielua ei ole. Kaikki ovat eläimellisiä. Yön Vappu oli paljon inhimillisempi kertoja, älykäs ja katkeruudessaankin lämmin ihminen. Muovikassimiehessä ei ole keventävää huumoria; Tarmo ei naurata. Lisäksi kirjan teki raskaaksi mutkikas naiskaarti, joka ei ihan pysynyt kasassa.

Vaikka Muovikassimies ei ollut ihan niin hyvä kuin Yö yllä viljan, en yhtään epäile aikomustani lukea loputkin. Nämä ravilot ovat syvyyspommeja. Ne jäävät pyörimään päähän. Kielellä ja tarinalla on pimeää imua. Molemmista lukemistani Ravilon romaaneista on täysin jäänyt puuttumaan sellainen sievistelevä ja hurskasteleva sivumaku, joka monessa elämän epäkohtia käsittelevässä kirjassa jälkeenpäin ajateltuna on. Ravilo ei sano: katsokaa millaista, eikö olekin väärin. Hän sanoo toteavasti: elämä on. Luettuaan on pakko kysyä itseltään - tämmöistäkö? Onko? (Apua!)

Hilkka Ravilo (2009). Muovikassimies. Suomussalmi: Myllylahti.

Arvioita:
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Salla Etelä-Saimaassa
Me Naiset
Susan kirjasto

The Confession of Fitzwilliam Darcy

Mary Streetin The Confession of Fitzwilliam Darcy on kolmas osa minisarjassani; edelliset osat löytyvät täältä ja täältä. Kuten The Diary, The Confession on selvästi Darcyn näkökulmaan painottuva. Se ei kuitenkaan ole, kuten taisin aiemmin antaa ymmärtää, päiväkirja. The Confession on minä-muodossa kerrottu romaani, joka noudattelee uskollisesti Ylpeyden alkuperäistä tarinaa. Vain näkökulma on eri.

Tällaisen kirjan lukemiseen alkuperäisen jälkeen tai rinnalla liittyy haaste; lukija tutustuu keskeisemmässä roolissa hahmoihin, jotka alkuperäisessä esitellään kokonaan tai melkein kokonaan kuulopuheen kautta. Ylpeyden lukijalla ei juuri ole kosketusta vaikkapa Darcyn sisareen Georgianaan. Uusi versio antaa paljon perusteellisemman kuvan, joka voi poiketa  lukijan aiemmin muodostamasta käsityksestä. Siitä tulee helposti ristiriitainen olo; ainahan kiinnymme oman mielikuvituksemme luomuksiin. Niistä luopuminen on tuskallista.

Street onnistuu kuitenkin hyvin omissa hahmoversioissaan. Hän käyttää esimerkiksi Bingleytä oivallisesti valottamaan keskeistä persoonaa; Darcy muuttuu ymmärrettävämmäksi Bingleyn kautta.

'Do you never tire of being displeased, Darcy? Upon my soul, I believe you take pleasure in finding fault and looking at the world with disdain.'

I was taken aback, for even a hint of temper in Bingley was most unusual: as a rule, he is the most amiable of men. 'Am I so disagreeable?' I asked.

'Sometimes you are.' Then he grinned. 'You know you are.'

'Have you determined what is to be done about it?'

'There is nothing to be done about it,' he said seriously. 'You are too clever. You will descend to the level of ordinary mortals only by falling violently in love and making yourself ridiculous.' (s. 17-18)

Darcyn persoonallisuus on ehdottomasti Streetin kirjan kiinnostavinta antia. Siinä missä Ylpeyden Darcy on vähän kiiltokuvamainen tyyppi, The Confession marssittaa areenalle ristiriitaisen, vaikean ja kiinnostavan ihmisen. Darcy on oman aikansa julkkis, tyyppi josta supistaan kun hän astuu huoneeseen. Naismaailmassa hän on jahdattu palkinto ja tiedostaa sen itsekin. Oman markkina-arvon tunnistaminen vaikuttaa selkeästi vuorovaikutukseen etenkin naimattomien naisten kanssa. Darcy on kirjan alussa ylpeä ja samalla arka, itsekeskeinen vähän hellyyttävällä tavalla. Älykkään miehen huumorintajua rajoittaa taipumus ottaa itsensä (ja asemansa) aivan tolkuttoman vakavasti. Ujo julkkis siilipuolustuksessa? Tähän saumaan osuu Elizabeth, joka antaa avaimet itsetuntemukseen.

Darcyn ja Elizabethin suhteen kehityksen avain ovat Ylpeydessäkin erilaiset väärinymmärrykset. The Confession tuo aika herkullisesti Darcyn vinkkelin niihin. Ylpeydessä jää helposti huomaamatta, että Darcylla on koko kirjan ajan käytössään aivan toisenlainen faktasetti kuin lukijalla ja Elizabethilla. Street spekuloi näppärästi erilaisilla mahdollisuuksilla ja rakentaa Darcylle paikoin huimankin erilaisen kuvan tapahtumista. Tätä perspektiivieroa hyödynnetään Darcyn syvenevän rakkauden kuvauksessa tehokkaasti. Darcy, joka The Confessionissa on rakastanut osapuilleen ensisilmäyksellä, kituu kuvitellessaan Elizabethia vuoroin Collinsin, vuoroin Wickhamin ja lopulta myös serkkunsa Fitzwilliamin käsivarsilla. Kosintaan ajaakin polttava mustasukkaisuus.

Ylpeyttä ja ennakkoluuloa on luonnehdittu kasvukertomukseksi. Alkuperäisessä Darcyn kasvu tapahtuu näkymättömissä; lukija saa vain havaita tulokset. The Confession puolestaan jättää Elizabethin muutoksen sivuun ja purkaa auki Darcyn kasvukivut. Kieltäytyessään kunniasta Darcyn ensimmäisellä kosinnalla Elizabethin pitelee peiliä hänen edessään; Darcy joutuu myöntämään karkean ristiriidan syväarvojensa ja toimintansa välillä.

'...your arrogance, your conceit...'

In justice to myself I have to say I was not conceited enough to imagine Elizabeth returned my feelings with the same fervour I felt for her. But I had, I confess, been persuaded she liked me well enough. And I had thought the material advantages of marriage to me would have been enough to secure any woman in her circumstances.

(--) it would have given her riches, it would have given her consequence in the world and it would have secured the financial comfort of her family.

'...do you think any consideration would tempt me...?'

Yes of course I did. I am a man of the world, I know how matters are arranged. I knew her situation. With her want of fortune, her vulgar connections, she must know she had little hope of making a good marriage. To secure the affection of a man like myself, an affection strong enough to overcome every rational objection would, for a woman in her circumstances, be considered a triumph indeed.

'...I had not known you a month before I felt you were the last man in the world I could ever be prevailed on to marry.'

I flinched, knowing that even in the bitterness of my resentment I was moved to a new admiration and respect. (s. 118-119)

Kuten esimerkeistä ilmenee, Street tavoittaa Austenin tyylin huomattavasti paremmin kuin Grange, jonka töksäyttely oli raivostuttavassa ristiriidassa alkuperäisen dialogin kanssa. Streetinkin kirjoittaa tämän vuosisadan lähtökohdista, mutta ilmaisu, vaikka suoraviivaisempaa kuin Austenin, on silti luettavissa alkuperäisen rinnalla ilman pahempaa tuskastumista. Street ei myöskään syyllisty Austenin hahmojen raiskaukseen tai ryöstöviljelyyn, kuten helposti voisi käydä. Mikään kenenkään käytöksessä ei ole ristiriidassa Ylpeyden antaman kuvan kanssa.

Mietin tätä kirjoittaessani Kertomus jatkuu -blogissa esitettyä kommenttia, että lukija haluaa itselleen jätettävän oivaltamisen iloa; kaiken kertominen ei ole aina hyvästä. Vähän ristiriitaisiin tunnelmiin huomaan samasta syystä päätyväni The Confessionin kanssa. Romanttinen Darcy-fani minussa nautti täysin siemauksin tästä hyvin toteutetusta syväkurkistuksesta ah-niin-ihanasti-rakkauden-kiduttaman miehen kokemuksiin... mutta olisiko Ylpeys ja ennakkoluulo ollut parempi kirja, jos Austen olisi tasapainoisemmin huomioinut myös Darcyn kasvun? Ei olisi. Osa sen viehätyksestä on siinä, että saamme itse arvailla syitä ja motiiveja. The Confession on täydentävää viihdettä.

En ole pahoillani että luin tämän kirjan (vaikka Grangen Diaryyn käytettyjä hetkiä vähän harmittelen). Ainakin se sai minut miettimään vaistomaisen negatiivista suhtautumistani klassikoiden jatko-osiin ja uudelleentulkintoihin. Street toi jonkinlaista lisäarvoa Ylpeyden tarinaan, vahingoittamatta mitenkään suhdettani Austenin kirjaan. Miksi ei siis tällaistakin? Itse tarinahan on sama ja edelleen briljantti, Streetin versiosta löytyi huumoriakin, eikä kieli ärsyttänyt.

Salla heitti hyvän jatkohaasteen: Ylpeydestä on kirjoitettu myös vampyyri- ja zombie-versiot. Kun ensimmäisen kerran törmäsin tuohon zombie-juttuun blogeissa (missä? en enää muista!), ajattelin itsekseni yök!, mutta nyt taidan ajatella toisin. Ylpeys on yksi länsimaisen kulttuurin kanonisoituja tarinoita, joilla leikittely on luvallista. The Diaryn myötä oivalsin, että suurempi rikos on ikonin harras, tosikkomainen (ja taitamaton) replikointi kuin reipas iloittelu sen kanssa. Rehellisesti sanottuna, ottaen huomioon että The Diary on kirjoitettu vuosia huomattavasti paremman The Confessionin jälkeen, en voi käsittää sen tuottamiseen muuta motiivia kuin äärifaneilta rahastuksen. *huoh* Vampyyri- ja zombie-variaatioissa siitä ei ainakaan ole kyse!

Mary Street (2008, alkuperäinen 1999). The Confession of Fitzwilliam Darcy. Naperville: Sourcebooks.

P.S. Näitä versioita riittäisi kyllä luettavaksi: törmäsin tällaiseen pelottavaan listaan. Halutessaan voisi viettää vuosikaudet lukien vain variaatioita Ylpeydestä ja ennakkoluulosta...

Mr. Darcy's Diary

Kirja lepää nojatuolissa.

Kerroin pari päivää sitten pienestä Ylpeys ja ennakkoluulo -projektistani: luen iki-ihanan alkuperäisen lisäksi kaksi myöhempien aikojen versiota, joissa paneudutaan haluttavan herra Darcyn sielunelämään. Ei, älkää innostuko liikaa: myös tässä päiväkirjaversiossa elellään siivolla ja siveellisellä tasolla.

Mr. Darcy's Diary on nimensä mukaisesti Darcyn päiväkirja tai oikeammin otteita siitä. Formaatti on kuitenkin vähän puolitekoinen; päiväkirjaksi teos sisältää suorastaan kammottavan paljon dialoginpätkiä. Oikeasti, ei kukaan voisi mitenkään pitää tämäntyyppistä päiväkirjaa kulkematta ympäriinsä viimeisin diginauhuri taskussa.

Mutta unohdetaan se. Tässähän on kyse tutun tarinan uudelleen elämisestä eri näkökulmasta. Kirjailija on ymmärtänyt, että fanit haluavat tuttuja paloja. Tähän ei tartuta kylmiltään, ilman että Ylpeys on ensin luettu kertaan tai kolmeen. (Hmm.. mitähän näistä päiväkirjoista tuumisi lukija, joka ei alkuperäistä tunne? Vapaaehtoisia?)

Grangen esittämä tulkinta Darcyn mielenliikkeistä ei ole psykologisesti ihan kehno. Darcy on tässä lapsellisempi mustasukkaisuudessaan ja omanarvontunnossaan kuin lukija ehkä Austenin romaanin perusteella ajattelisi, mutta miksikäs ei; hänhän on asemansa ('consequence') puolesta väkisinkin melko hemmoteltu miekkonen. Romantikko nauttii tietenkin täysin siemauksin hänen nöyryytyksestään Rakkauden Alttareilla. Alkuun tärkeä herra kompuroi jalustaltaan komeasti alas.

I was conscious of a need to be on my guard during this last day. I had paid Elizabeth too much attention during her stay, and I was belatedly aware that it could have given rise to expectations. I resolved to crush them, if any such expectations had been formed. I scarcely spoke ten words to her throughout the course of the day, and when I was unfortunately left alone with her for half an hour, I applied myself to my book and did not look up once. (s. 73)

Mutta kas, viitisen kuukautta myöhemmin:

This was to be the end of all my struggles? To be rejected? And in such a manner! I! A Darcy! To be answered as though I was a fortune-hunter or an undesirable suitor. My astonishment quickly gave way to resentment. So resentful did I feel that I would not open my lips until I believed I had mastered my emotion. (s. 154)

Ja vielä myöhemmin...  mutta ei. Sanotaan tässä nyt vain, että ylpeä herra Darcy kärsii aivan riittämiin niiden sekuntien aikana, jotka Elizabeth miettii vastaustaan hänen vetoavaan puuskahdukseensa, you are too generous to trifle with me.  *huokailee onnesta*

Oli aidosti mielenkiintoista lukea tätä tarinaa uudesta näkökulmasta. Tajusin vasta tämän version myötä konkreettisesti miten kova sana kyky älykkääseen keskusteluun varmaan oli noihin aikoihin. Ei nettiä, televisiota, radiota, säätyläisille ei edes pubeja...  romaanejakaan ei oikein pidetty asiallisena ajankäyttönä... (?!)

Ilman hyvää keskusteluseuraa on vaarana, että illat joutuu viettämään ikuisessa korttipelissä tai saarnakokoelmia tavaillen. Grange rinnastaa säkenöivän Elizabethin seurapiirityttöön, joka ei kykene puhumaan kuin kissanpoikasistaan - voilá, rakastuminen maaseudun pelottomaan sanailijaan on aivan ymmärrettävää. Grangen Darcy rakastuu Elizabethiin, koska tämä on haastava, kiinnostava, hauska, peloton - ja lopuksi ehkä hiukan myös siksi, että vaikeasti saavutettava on aina arvokasta. Austenin perinteistä selitystä ei siis ole hylätty, mutta sitä on täydennetty.

Minusta Darcyn myöhempi täyskäännös on sen sijaan ollut aina hurja; ensin 'et-kelpaisi-muuten-mutta-olen-mielenhäiriössä' ja sitten suututaan ja taas ollaankin tassut ilmassa antautuneena. Mutta Grange kuvaa pala palalta miten Darcy oivaltaa virheensä erilaisten ärsykkeiden kautta. Plussaa tästä, Grange on käärinyt hihat ja heiluttanut lapiota, yrittänyt kaivautua miehen mieleen. Tämä versio minun kannatti lukea vaikka vain Darcyn kuuluisan kirjeen, sen joka muutti Elizabethin mielen, tähden. Darcyn sisäinen vuoropuhelu kirjoitustyössä on elävää. Jokainen, joka on tuskaillut vaikean henkilökohtaisen tekstin kanssa, tunnistaa itsensä Darcyn ahdingosta.

Mutta.

Ironian ja huumorin sijoittaminen melko tosikkomaisen miehen (so sorry, Darcy dearest) päiväkirjaan on vaikea tehtävä. Grange ei epäonnistu puuhassa täysin, sillä Darcyn mielenmuutoksen kuvauksessa on tiettyä rivien välistä pilkistävää virnuilua, mutta Austenin häijynhilpeään komediaan tässä ei ylletä, ei likimainkaan. Darcyn päiväkirjasta puuttuu täysin se Bennetin perheen sisäinen komiikka ja jännite, joka tekee Ylpeydestä briljantin yhdistelmän romantiikkaa ja realismia.

Kaamea herra Collins, terävä Charlotte, huonokäytöksinen Lady Catherine - kalpeita aavistuksia verrattuna alkuperäiseen. Enemmän etualalle nousevat Bingleyt ja Georgiana-sisar ovat heikko korvike.

Osa dialogista, ja lähestulkoon kaikki keskeiset repliikit, on suoraan lainattu Austenilta, toisinaan lyhennellen. Grangen oman tekstin sanasto on minun ulkomaalaiseen silmääni linjassa Austenin sanaston kanssa, mutta lauseiden rytmi ja tyyli ovat pahasti pielessä. Koska Ylpeyttä lukiessani nautiskelen erityisesti muodollisesta ja huolitellusta kielestä, on kontrasti murskaava. Grange kirjoittaa suoraviivaisesti. Monitasoisuus on mutkikasta. Lyhyet lauseet ovat selkeitä. Sopivat paremmin nykylukijalle.

Okei, okei, lukunäytteistäkin näkee, ettei se ihan noin pahaa ollut... Ehkei ole ihan reilua syyttää nykykirjailijaa kyvyttömyydestä toisintaa 1700-luvun lopun kielellisiä malleja. Toisaalta, kuka käski astua kehään hanskat kädessä? *pörhistelee vihaisena* Kirjoittamalla Austen-version asettaa itsensä nimenomaan tälle vertailulle alttiiksi. Ja turpiin tulee.

Tätä kirjaa ei, toden sanoakseni, kannata lukea ellei Ylpeyden ja ennakkoluulon tarina aidosti kiehdo. Paljon. Vain fanaatikoille siis.

Ja sitä paitsi - se toinen päiväkirja on parempi. Raportti tulossa.


Amanda Grange (2007). Mr. Darcy's Diary. Naperville: Sourcebooks Landmark.

Arvioita:
Publishers Weekly
Ardent reader