maanantai 16. toukokuuta 2011

Seuralainen


Outi Pakkanen on ollut jo vuosia yksi suosikkejani dekkarikirjailijoiden joukossa. Se ei juuri ole blogissa näkynyt, sillä viime vuonna ilmestynyt Seuralainen jäi minulta väliin. Mutta satuin näkemään tämän kirjastossa kaukolainaa noutaessani ja kävin kiinni.

Seuralainen on tyypillistä Outi Pakkasta: liikutaan Helsingissä, haistellaan kaupungin ilmaa ja ajankohtaisia ilmiöitä. Tässä kirjassa komea personal trainer Sampo Nygren ryhtyy rahapulassa sivutöihin seuralaispalvelun edustuskavaljeerina.
- Tämän daamin seuralaiseksi lupautunut kaveri on sairastunut sikainfluenssaan ja joutunut viime tipassa peruuttamaan. Mitä sanot? Lähtisitkö eräänlaiselle koekeikalle?
- No tää tuli kyllä tosi äkkiä, Sampo ähkäisi. Alkoi hikoiluttaa, hermostuttaa ja ennen kaikkea jänistää. - Emmä tosiaankaan tiedä. Eihän mulla ole vielä mitään sopimustakaan. Mitä mä...
- Yksinkertainen juttu, Rebecca huitaisi. - Teatterikeikka. Menet mukaan, istut daamin vieressä, pidät seuraa väliajalla ja saatat sitten kotiin. Siinä joko juttu. Ei edes yömyssyä missään. (s. 81-81)
Kavaljeerihommiin Sampoa yllyttää ulkokuoreen panostava Rebecca Koivisto, Daylight-seuralaispalvelun perustaja. Rebecca ei halua kuulla kieltäytymisistä. Sampon ex-tyttöystävä ei hänkään osaa luovuttaa. Paras kaveri saa omista töistään kenkää ja tuntee kateuden puraisun. Ja seuralaispalvelun asiakas Erna innostuu liikaakin. Mutta kuka kuolee? Kenen pinna on pettänyt?

Ruumiin löydyttyä keskusnäyttämölle astuu aiemmistakin romaaneista tuttu Tanja Ström. Anna Laine ja hänen mäyräkoiransa heittävät pienen kameo-roolin, mutta resepteistä saadaan vain aavistus.

Seuralainen noudattelee minusta Pakkasen perustyyliä; muutamaa poikkeusta lukuunottamatta niissä on ollut hyvin samantapainen tuntu ja tunnelma. Pidän näissä kirjoissa niiden sujuvuudesta ja siitä, että yksityiskohdissa on jotenkin todellinen fiilis. Nytkin voisin vaikka vannoa, että jossain tosiaan on mauton pelipintainen kirjoituspöytä. Ja Helsingissä on kiva seikkailla. Arvoituksellisuutta näissä ei ihan kauheasti ole, sillä genren konventioita noudatetaan ja aika usein murhaajan arvaa ennakkoon.

Perushyvä dekkari, lepohetken ilo. Ei hurjaa muttei tarvitsekaan olla. Joskus on kiva lukea sellaista kirjaa, joka ei vaadi ponnistusta. Nämä toimisivat varmaan ihan hyvin äänikirjoinakin.

Tästä tuleekin mieleeni, että vielä on lukematta myös vuonna 2009 ilmestynyt Muistivirhe. Vähän kyllä jäin Seuralaisessa ikävöimään Anna Laineen ruokia. Tänään tehdäänkin kotona pinaatti&pekoni-pastaa oikealla kermalla, ruokaa rakastavan graafikon kunniaksi. Sillä en totisesti ala kirjan kanssa tunnelmoidakseni poltella sikaria á la Ström...

Outi Pakkanen (2010). Seuralainen. Helsinki: Otava.

Arvioita:
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Kini Kirjavinkeissä

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Sata ja yksi naisten kirjoittamaa kirjaa

Olen jo kolme ja puoli kuukautta melkein laittanut tänne lukupäiväkirjaan 100 naiskirjailijan kirjaa -listan.

Tammikuussa tutkailin Sallan mainiota ja perusteltua listaa, ja löysin sen kautta Saran listan (ja blogin). Aloin kärsiä listakateudesta.

Lisäksi kärsin vähän väliä haastekateudesta. Blogistanian väki on kamalan aikaansaavaa: joka toisessa seuraamassani blogissa tartuttiin huhtikuun haasteeseen, jotkut valloittavat maailmaa, retrohaasteeseen tartutaan tarmolla ja niin edelleen. Itse pelkään teettää itselläni haasteita, koska saatan vaikka ottaa ne tosissaan. Menee suorittamiseksi.

Teen kompromissin: julkaisenkin itselleni kannustuslistan, jota voin käytän apuna kirjoja valitessani. Jotta lukisin enemmän naisten kirjoittamia kirjoja. Mutta en näe mitään järkeä oman listan kanssa raatamisessa, kun voin vähemmällä vaivalla lainailla muiden tekemiä hyviä listoja. Patalaiska...

Cranford, josta kirjoittamani jutun Blogger söi, tuli luettavaksi tältä listalta. (Ellei juttu ilmaannu piakkoin takaisin, palautan manuaalisesti - kiitos Marjis kopiosta!). Samaten Precious ja Egalian tyttäret. Vetelyys vain viivästi listan valmistumista julkaisukuntoon.

Mutta tässä se on: tsadam -

Ja julkaisu osuu sopivasti juhlapäivään, sillä Bloggerin mukaan tämä on kahdessadas kirjoitus. Hui, onpas niitä kertynyt. Määrä korvaa laadun? Kivaa on ollut - kiitos teidän lukijoiden ja kommentoijien! On ihanaa saada kommentteja :D


P.S. Kiitos listoista, Salla ja Sara! Alan jo katsella mistä pöllin seuraavan kun nämä on luettu...

lauantai 14. toukokuuta 2011

Egalian tyttäret


Egalian tyttäret kääntää kärkevästi katseen peiliin ja kysyy: mitäs jos kaikki olisikin toisin päin miesten ja naisten kesken? Egalian matriarkaatissa miehillä ei ole varaa irtosuhteisiin, sillä he vastaavat alullepanemistaan lapsista. Miesyksinhuoltajat ovatkin suuri yhteiskunnallinen ongelma, kun naiset kieltäytyvät huolehtimasta vauvoista. Miehen vika, mitäs kylvi siementään? Naiset kulkevat rinnat paljaina, mutta miehen ei ole säädyllistä esiintyä ilman kalukukkaroa. Yksinäisen miehen kannattaa varoa liikkumista pimeän aikaan yksinäisillä paikoilla...

Tässä äiti ripittää poikaansa, joka on joutunut naisjoukon seksuaalisen hyökkäyksen kohteeksi:
[--] Sinä menit sinne tapaamaan jotakuta. Sinä tapasi hänet, hän kävi sinuun käsiksi, riisui väkisin sinulta kalukukkaron ja pakotti sinut seksuaaliseen kanssakäymiseen. Näinhän siinä kävi, eikö totta, Leenatan? Muista, että minä haluan vain sinun parastasi.
- Ei se mennyt ollenkaan noin! Ei hän käynyt minuun käsiksi!
- Ai sinä olit leikissä mukana ihan omasta, vapaasta tahdostasi! Ja sitten tulitkin katumapäälle ja yritit livetä hommasta ja hän otti sinut väkisin. Tuttua juttua. Sosiaaliviraston päänä minä olen kuullut satoja tuollaisia tarinoita hysteerisiltä männiltä. He valittavat, että heille on tehty sitä ja tätä, kun he itse ovat käytöksellään kerjänneet sitä ja tätä Jos sinä menet rannalle kymmeneltä illalla, niin tottakai sinä tiedät, mitä siitä seuraa. (s. 68)
Päällisin puolin Egalian tyttäret voisi katsoa vain hulppeaksi satiiriksi, mutta on tässä jotain vähän enemmänkin. Brantenberg ei tyydy vain pyöräyttämään sukupuolirooleja ylösalaisin vaan menee askeleen pidemmälle. Egalian naisistetut miehet (männät) ja miehistetyt naiset (emännät) ovat jo niin yltiöstereotyyppisiä, että ne menevät parodian puolelle. Ehkä Brantengergin viesti onkin kaksiteräinen: mikä tahansa tyypittely tulee näpeille, oli se feminististä tai sovinistista. Tai sitten aika on tehnyt tehtävänsä ja satiiri on tänään tyylitellympää kuin se oli kirjan ilmestymisen aikoihin 70-luvulla.

Kirjassa on paljon hupaisia yksityiskohtia. Kannen kuvassa sabiinittaret ryöstävät uroita. Mäntien nimet on suomennettu naismaisiksi mutta silti vieraiksi (Liisakki, Leenatan). Mies, joka saa isyysturvan eli pääsee naisen "vaimoksi", on turvakko, ilman jäänyt lapseton mies taas jämäntä. Käännöksessä näkyy kielellä iloittelu, kuten on toki syytäkin, sillä kirjan on julkaissut Kääntöpiiri, kääntäjien yhdistys. Kaikki hupi ei toki ole käännöksestä lähtöisin; Brantenberg on ottanut roolien vaihdoksesta kaiken mahdollisen irti. Jopa liikennevaloissa astelevat pikkuiset emännät.

Itse tarina ei ole laulun arvoinen, eivätkä henkilöhahmot tee vaikutusta vivahteikkuudellaan. Mutta kirjan arvo onkin muussa. Naurulla Egalian tyttäret onnistuukin irrottamaan lukijan hetkeksi totunnaisista ajattelutavoista, tekee tietoisiksi vakiintuneista käsityksistä sekä sukupuolisina että neutraaleina ilmiöinä. Se kyseenalaistaa normaalin. Arvokas asia, pienessä ja suuressa.

Jotkut jutut ovat kieltämättä vähän hullunkurisia, kummalle tahansa sukupuolelle, jos asiaa pysähtyy pohtimaan... "Miksi mäntien rintakarvoitus oli häpeän aihe, mutta emäntien musta kolmio ei? Miksi emännät olivat ylpeitä karvoistaan, kasvoi niitä sitten missä tahansa, mutta männät eivät?" Hmm...

Hauska kirja josta sai myös ajattelemisen aihetta.

Gerd Brantenberg (1991, alkuperäinen 1977). Egalian tyttäret. Helsinki: Kääntöpiiri. Suomentanut Marja Kurkela.

Arvioita:
Sallan lukupäiväkirjassa
Ankin kirjablogissa

torstai 12. toukokuuta 2011

Cranford



Kello on paljon ja silmät lupsuvat, mutten malta olla kirjoittamatta pikaisesti Cranfordista. Kerron toisessa yhteydessä miten tämä mainio kirja päätyi lukulistalleni; tämän illan aiheeksi riittäköön pieni hehkutus tästä lämpimästä helmestä menneiltä vuosilta.

Moni muistaa varmaan kannestakin tutun BBC-sarjan telkkarista. Kirjassa on tosiaan kyse pikkukylän vaatimattoman kerman ja erityisesti sen naisten erikoisesta mutta viehkosta seurapiiristä. Ostamani pokkaripainos pitää sisällään varsinaisen Cranfordin lisäksi Gaskellin tarinan Mr. Harrison's Confessions ja My Lady Ludlow, joiden ainekset oli tv-versioon muistaakseni sisällytettykin aika täydellisesti. Gaskell kuitenkin kirjoitti alun perin nämä jälkimmäiset nimellisesti eri paikkakunnille. Estenyt ja hillitty elämänmuoto, ja sitä kohdannut muutos, ovat kuitenkin kaikille tarinoille yhteistä ainesta.

Olen oikeastaan pikkuisen yllättynyt siitä, että pidin kirjasta. Cranfordissa ei näet ole dialogia juuri ollenkaan, ja usein koen näin vahvasti kertojaan nojaavan tekstin raskaaksi, etenkin jos kerronta on samalla kuvailevaa. Gaskell kuitenkin kirjoittaa vaikkapa aikalaiseensa Dickensiin verrattuna lempeää ja leppoisaa tekstiä: Dickensin paikoin hurjankin yhteiskunnallisen kritiikin asemesta tässä on tarjolla mietoa ja hienostunuttakin huumoria. Yhteiskuntaritiikkiäkin on luettavissa, varsinkin Lady Ludlow'n kohdalla, mutta tässä ei lukijaa lyödä lekalla päähän, kun taas esimerkiksi A Tale of Two Cities suorastaan rypee kurjuudessa paikka paikoin.)

On myös pakko pitää siitä, miten Gaskell käsittelee aikansa naisia. Näinä päivinä naisen osa on niin toisenlainen kuin Gaskellin aikoihin, että on välillä vaikea ymmärtää oloja ja olosuhteita... mutta jotain hyvin, hyvin tuttua on silti neitien ja rouvien keskinäisissä suhteissa ja yksityisissä huolissa. Ja hullunkurisintiakin sentimentaalista leskeä kohdellaan lämmöllä, ehkä pieni vino hymy huulilla. Lempeä sävy säilyy silloinkin kun kirjailija nauraa kuvaamalleen yhteisölle. Voiko puhua empaattisesta naurusta?
We none of us spoke of money, because the subject savoured of commerce and trade, and though some might be poor, we were all aristocratic. The Cranfordians had that kindly esprit de corps which made them overlook all deficiences in success when some among them tried to conceal their poverty. When Mrs Forrester, for instance, gave a party in her baby-house of a dwelling, and the little maiden disturbed the ladies on the sofa by a request that she might get the tea-tray out from underneath, everyone took this novel proceeding as the most natural thing in the world; and talked on about household forms and ceremonies, as if we all believed that our hostess had a regular servants' hall, second table, with house-keeper and steward; isteand of the one little charity-school maiden, whose short ruddy arms could never have been strong enough to carry the tray upstairs, if she had not been assisted in private by her mistress who now sat in state, pretending not to know what cakes were sent up; though she knew, and we knew, and she knew that we knew, and we knew that she knew that we knew, she had been busy all morning making tea-bread and sponge-cakes. (s. 5) 
Mikä parasta - ja vähän yllättävääkin, kun sitä pysähtyy ajattelemaan - tämä ei tosiaan ole rakkausromaani. Tämä on romaani naisten arjesta. Vau.

Tähän naiskirjailijaan oli mukava tutustua. Suosittelen lämpimästi klassisen historiallisen romaanin nälkään. Nettiselailun perusteella tämä on suomennettu ainakin osittain nimelläCranfordin naiset.

Elizabeth Gaskell (2007, alkuperäiset 1851, 1858). Cranford. London etc.: Bloomsbury.


EDIT: Pahoittelen, että kommentit katosivat kun Blogger söi jutun... en enää malta odotella sen spontaania palautumista, vaan laitan tämän Marjiksen pelastaman tekstin tänne. 

tiistai 10. toukokuuta 2011

Haudankaivaja


Työmatka-ajot äänikirjojen parissa jatkuvat. Viimeksi kun kaivelin näitä kirjastostani, ei tuntunut löytyvän kerta kaikkiaan mitään. Lopulta nappasin Anna Janssonin Haudankaivajan, sillä ruotsalainen dekkari on harvoin ollut sikahuono.

Haudankaivaja ei ole poikkeus. Alkuun juttu näytti lähtevän hieman hitaasti liikkeelle, mutta viimeinen kolmannes kiersi taitavasti kaikki langanpäät yhdeksi köydeksi. Pienessä Roman kaupungissa Gotlannissa näyttää olevan oikea murhien sarja meneillään. Onko kaikessa kyse Fridan miesvainajan argeologisista harrastuksista? Miksi hänen talonsa poltetaan ja kenen lapsen Frida oikein kaivaa haudastaan? Lopulta murhaa selvittää poliisien ohella myös tarmokas amatöörikaksikko.

Myönnän empimättä että loppuratkaisu tuli yllätyksenä, sieluni silmin näin ihan toisen murhaajan pahojaan tekemässä. Jansson käsitteli tässä myös kiinnostavasti nuoruuden ja vanhuuden erilaisia elämäntilanteita. Lisäksi jonkinlaiseksi taustateemaksi nousi muutos. Mikään ei ole ihan vakaata, eivät ihmiset eivätkä faktat. 

Kokonaisuudelle voi kaikkiaan nostaa peukut pystyyn. Parin ensimmäisen levyn ajan tarina vielä haki uomaansa, mutta sitten kun pääsin tutustumaan tarmokkaaseen Fridaan lähemmin, innostuin Haudankaivajaankin. (Frida tuo mieleen isomummoni, samanlainen tyyni mutta topakka asenne! Mummot on rautaa.) Kirjastosta lainaamassani paketissa oli muuten 11 levyä; Gummerus on näemmä tuottanut myöhemmin samasta kirjasta 7 levyn version. Edistys edistyy.

Ainoa pidempi miinus on annettava siitä, että tämän kirjan kohdalla oli välillä vaikea pysyä hahmojen puhuessa selvillä puhujasta. Kaija Kärkisen rauhallinen ääni sopi kyllä kirjaan, mutta kun kirjailja ei ole sirotellut joukkoon riittävää määrää kiinnikkeitä (Maria sanoi, tuhahti Frida ja niin edelleen), tarvittaisiin lukijalta ylimääräistä ponnistusta.

Tai sitten en vain keskittynyt tarpeeksi. Hyvä liikenneturvallisuutta ajatellen, ehkä! Sen verran jäi kuitenkin hampaankoloon, että saatan hankkia ihan itse luettavaksi jonkin Janssonin dekkarin: katson onko paperilta luettaessa samaa hahmotusongelmaa. Ja näen miten Maria Wernin yksityiselämän kuviot kehittyvät.

Anna Jansson (2009). Haudankaivaja. Gummeruksen äänikirja. Lukija Kaija Kärkinen.

Arvioita:
Pertti Ehrnroth Keskisuomalaisessa
Mari Viertola Turun Sanomissa