Verkko

Kuva/kansi: Tammi/Markko Taina

Verkko kertoo meren rannalla asuvan Peter-pojan kasvusta Neuvosto-Suomessa. Meri, sen tuoksu ja ääni, kutsuu Peteriä jonnekin - minne, sitä ei tiedä. Pieni Peter raahaa kasvaessaan isänsä katoamisen mysteeriä perässään kuin rampauttavaa ankkuria. Puuttuva isä on, puuttumisensa tähden, kaikkinielevästi läsnä jokaisessa ratkaisussa.

Aikuistuvasta Peteristä tulee vahingossa neuvostosankari. Hän kokeilee armeijaa ja opiskelua, sovittaa päälleen rooleja kuin takkeja, tuntematta omakseen mitään. Kuka on Peter, ja miten hän voisi sen tietää tietämättä missä isä on? Peter, joka tuntee isänsä jalkapohjan jokaisen uurteen?

Nyt pitää oikein miettiä miten sanansa asettaisi... Huoh.

Verkko on Pienen esikoiskirjakerhon satoa, tupsahti postiluukusta jo muutama viikko sitten. Verkossa realisoitui nyt kerhon konseptiin sisältyvä riski: luetaan esikoiskirjoja laidasta laitaan, eivätkä kaikki voi mitenkään osua kohdalleen. (Neljä viidestä on älyttömän hyvin.)

Tämä ei ollut minun kirjani. Verkko on pätevä ja taidokas romaani, ja varmasti löytää yleisönsä... mutta ei täältä.

Vika on uskoakseni puhtaasti vastaanottopäässä. Odottelenkin kiinnostuksella muiden bloggareiden kommentteja tästä; toivon ymmärtäväni kirjan paremmin muiden silmin nähtynä. Mikä minulla sitten mätti? Miljöö. Ja oma kyvyttömyyteni sen enempää tulkita kirjaa kuin upota sen tunnelmaan.

Miljööllä tarkoitan, että petyin Neuvosto-Suomen käsittelyyn. Se on Verkossa äärimmäisen niukkaa ja vähäeleistä. Vähäeleisyys tässä asiassa on ilman muuta tyylikkäämpää kuin kuvitteellisella suomalaisella sosialismilla herkuttelu, mutta samalla se myös supistaa koko vaihtoehtoisen historian konseptin lähes olemattomiin. En saa itseäni uskomaan, että Peterin tarina olisi oleellisesti erilainen, vaikka isä olisi kadonnut ihan toisella tavalla ja toisista syistä. Tuntuu kuin kaikki tämä olisi voinut tapahtua Kekkos-Suomessa. Olin jo innolla orientoitunut tutkiskelemaan Neuvosto-Suomea; petyin kun sen arki kutistui satunnaisen satsuman ihmettelyyn.

Okei, nyt liioittelen. Ei se nyt ihan satsumaan jäänyt, mutta yhtä kaikki odotin kuvauksen perusteella muuta ja enemmän. Ihan näin hienosyinen tyylikkyys ei pelittänyt täällä, ei tämän miljöön kanssa.

Lukiessani minua vaivasi myös jatkuva hiertävä tunne, että en osaa tulkita tässä... jotain. Sotkeuduin meren, pitsin, lankojen, poijujen, verkkojen ja ylipäätään kaiken (ehkä) symboliikkaan kuin... noh, verkkoon. Kyvyttömyys tulkita ei haittaa silloin kun imeytyy tunnelmaan - esimerkiksi Jean Rhysin Siintää Sargassomeren tulkitsemiseen tarvitsisin seminaarillisen asiantuntija-apua! - mutta Verkon kohdalla huomasin jatkuvasti tenttaavani itseltäni mahdollisia korkeamman tason merkityksiä. Mitä verkon repeäminen symboloi? Mistä hyppivissä kaloissa oikeasti on kysymys? Liittyykö katolta hyppääminen lokkien lentoon? Oliko näillä jokin pointti vai ei? Ja niin edespäin.

Nyt tullaankin siihen perusongelmaan. Toleranssini vähätapahtumaiselle, yksittäisen ihmisen kasvukipuihin keskittyvälle tarinalle on surkea. Minun silmissäni Peterin angstailu on turhauttavaa, käsittämätöntä, itsekeskeistä... mutta tietysti tämä pätee huomattavaan osaan arvostettua suomalaista nykykirjallisuutta. En ole edes yrittänyt viimeisintä Finlandia-voittajaa ja Hesarin vuoden esikoinen jäi kesken.

Rutinasta huolimatta olen iloinen, että luin Verkon, sillä Anna-Kaari Hakkaraisesta luultavasti kuullaan vielä. Ehkä voin kymmenen vuoden kuluttua sitten brassailla, että luin hänen esikoisensa heti kun se ilmestyi. Ehkä kymmenen vuoden kuluttua olen itsekin kypsä lukemaan sen uudelleen ja eri tavalla. Uskon, että Verkko on hieno romaani. Ei ole sen vika, että minä en tajua.

Jos rakastat merta, kasvukertomuksia ja arvostettua suomalaista nykykirjallisuutta, harkitse Verkkoa.

"Mutta Lennart, sinä lupasit!" 

"Se lupaus päti sillä hetkellä, nyt olosuhteet ovat muuttuneet." 

Peter tuijotti Lennartin selkää, näki kuinka lihakset kohoilivat ohuen villapaidan alla aina kun Lennart liikautti kättään. Miksi tuuli aina vaan ujelsi? Jokus Peter oli kuulevinaan siinä sävelmän, alkoi jo tapailla mukana, sitten tuuli ehti edelle, vaihtoi lennossa toiseen lauluun, karisti Peterin perästään. (s. 65).

Anna-Kaari Hakkarainen (2011). Verkko. Tammi. ISBN 978-951-31-310-5.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
(en löytänyt muita - vinkkejä?)

Kielemme kohtalo

Kuva: Gaudeamus

Kirjastossa osui ohikulkiessa silmään tällainen tietokirja. Kielemme kohtalo - pakko saada tietää mikä se on, kuka nyt tällaista voisi vastustaa?

Vesa Heikkisen ja Harri Mantilan kielipoliittinen ja kielentutkimuksen nykypäivää luotaava kirja on yliveto katsaus ja kommentti suomen kielen nykytutkimuksesta, nykymuodoista ja tulevaisuudesta. Tämän luettuani minulla on parempi olo suomen tilasta kuin aikoihin (vaikka Suomen tilasta olen toki edelleen huolissani), sillä Heikkinen ja Mantila onnistuvat vakuuttamaan: suomi voi pulskasti. Se ei ole enää samanlaista kuin isoäidin aikaan, mutta ei se henkitoreissaankaan ole.

Kielemme kohtalo käsittelee terävästi ja samalla sujuvasti montaa minunkin pipoani hiertänyttä kysymystä. Mihin suuntaan kieli muuttuu, mihin kirjakieltä 2000-luvun Suomessa tarvitaan ja käytetään, onko englanti, tuo tieteen ja kaupan uusi latina, tekemässä selvää pienestä kielestämme? Miksi suomennosten taso vaihtelee niin kamalasti? Kuoleeko suomi ja kuinka pian?

Ja pitäisikö minut ehkä viedä saunan taakse kun pilkutan puhtaasti fiilispohjalta? Ovatko tuhansien bloggareiden suoltamat ziljoonat tekstit usein huolimattomine rakenteineen ehkä se viimeinen niitti? Häviääkö kieliopillisesti korrekti suomi kokonaan kartalta?

(Sanoinko fiilispohjalta?! Apua, sekin on varmaan suolantia, suomen ja englannin sotkua...)

Mutta huh, ei hätää. Ilmeisesti heikko kielioppi, epämääräiset uudissanat ja anglismit sen enempää kuin yleinen englanniksi lukeminen ja kirjoittaminenkaan eivät ihan lähiaikoina suista suomea surman suuhun.

Blogitkin ovat vain uusi, energinen tapa viestiä suomeksi eli tehdä sitä mistä kieli elää: käyttää sitä. Heikkisen ja Mantilan sanoin siis, suomi elää ja elämöi. Ihan akuutissa hengenhädässä ei olla, ei vaikka kieltä käyttää vilkkaasti kirjavampi, ja vähemmän dogmaattinen, joukko kuin ennen.

Niin kauan kuin kieli täyttää tärkeimmän tehtävänsä, siis välittää relevantteja merkityksiä ihmiseltä toiselle, se on ansainnut olla olemassa. Enenevää englantia suurempi uhka suloisen suomemme selviytymiselle saattaakin olla virkavallan, poliitikkojen ja markkinoijien hölynpölismi, joka muuntaa toimipisteiden leikkaukset palveluiden kehittämiseksi ja läänit aluehallintovirastoiksi.

(Ymmärsinköhän tänään radiouutiset oikein? Ehkä Kielemme kohtalon vaikutuksesta kuulin harhoja, mutta ihan kuin olisi sanottu, että tuottavuusohjelma aiotaan korvata tuloksellisuus- ja vaikuttavuusohjelmalla. M.O.T.)

Jos yleiskieli muuttuu käsittämättömäksi yleisölle, se on pulassa. Murteet ja kielellä leikkiminen ovat vain hyvästä - pahempi juttu on, että kieltä aletaan yleisesti käyttää kätkemiseen kommunikoimisen asemesta. Kaikuja Orwellin vuodesta 1984? Läheisempi uhkakuva löytyy nykypäivästä Brittein saarilta; siellä kieli kertoo yhteiskuntaluokasta. Kielemme kohtalon mukaan jonkinlainen kieliluokkiin jakautuminen voi olla Suomessakin edessä, jos yleiskielemme jätetään heikoille hoidolle.

On perusteita uskomukselle, ellei peräti uhkakuvalle, jonka mukaan Suomessa ajaudutaan tulevina vuosikymmeninä entistä syvempään kielellisen epätasa-arvon ja hajaannuksen tilaan. Jo nyt on nähtävissä muutoksia, jotka johtavat ainakin siihen, että ihmiset ovat kielellisesti ja erityisesti suhteessa yleiskieleen monen kerroksen väkeä. Kielellinen epätasa-arvo ei ole irrallaan muusta yhteiskunnallisesta tilanteesta. (s. 205)

Kielemme kohtalo myös muistutti, että suomi on kaukana kielien kirppusarjasta. Yli neljällä miljoonalla puhujalla suomi on kovaa keskikastia. Useimpia kieliä puhuu huomattavasti pienempi porukka. Yleiskieli, yhteisiin standardeihin perustuva ja oikeaksi tunnustettu merkitysvaranto käyttösääntöineen, on vaalittuna voimavara, jonka pohjalta värikkäämmät kielelliset variaatiot ponnistavat.

Pidin tästä kirjasta kovasti. Se on erinomaisesti kirjoitettu ja monin paikoin purevan hauska. Se selostaa laajalti eri tutkimusten tuloksia, eikä epäröi ottaa kantaa. Vaikka kielipoliisien kiusaksi pahoinpitelenkin pilkkusääntöjä usein julmasti, kielenkäytöstä keskustelu on minusta erinomaisen mielekästä puuhaa. Nautin tästä tietokirjasta vielä tavallistakin enemmän: paitsi että aihe on rakas, teksti on tietysti laadultaan parasta ykkösluokkaa. Ainoa pieni pilvi lukuiloni taivaalla oli kirjan hädin tuskin kätketty agenda: kielentutkimuksen rahoitus on turvattava.

No... eipä Kotuksen väkeä voi syyttää, jos haluavatkin esittää oman hätähuutonsa kurjistuvan humanistisen tutkimuksen puolesta. Surullista mutta totta - tutkimuksen täytyy nykyään todistella hyödyllisyyttään kaikkialla, sivistys ei riitä syyksi.

Lisään vielä loppuun linkin Kielipoliittiseen ohjelmaan, jota Kielemme kohtalo innosti selaamaan. Ei ihan tuore dokumentti, mutta kirjabloggarille kiinnostavaa luettavaa! Panin sieltä korvan taakse mm. tiedon, että nykyisen kaunokirjallisuuden kieltä ei voikaan tarkastella kielenhuollon näkökulmasta. (Olin siis väärässä kun hylkäsin Salmelan 27:n possessiivisuffiksivajeen tähden! Hm. Ensi kerralla sanon vain, ettei tyyli miellyttänyt.)

Vesa Heikkinen & Harri Mantila (2011). Kielemme kohtalo. Gaudeamus. SBN 978-952-495-188-3.

P.S. Kirjan sisällöstä ja tyylistä saa käsityksen myös kirjoittajien jutusta Suomen Kuvalehden saitilla. Äh, www-sivustolla. Ei kun tämä on blogi, sai olla rento. Saitilla. Sivuilla. Kyllähän te tiedätte mitä tarkoitan.

Arvioita:

Jouni Luotonen Talouselämässä

Noora Valkonen Exlibris-blogissa

Anita Kärjen kolumni Keskisuomalaisessa
Juha Haataja Valopolku-blogissa

Keepsakes ja kännykindle

Kuva: 40kBooks

Elokuun koostepostauksessa oli maininta 40kBooks e-kustantamosta, jonka tarjouksesta sain Vandermeerin Secret lives -kokoelman. 40kBooks näyttää erikoistuneen nimenomaan lyhyempiin teksteihin. Kiinnostavaa! He ovat hoksanneet, että pätkän, jota ei perinteisenä kirjana voisi julkaista, voi kumminkin pukata yksittäisenä teoksena markkinoille e-muodossa. Kaupan on esseitä, scifiä, steampunkkia ja niin edelleen.

40k:lta sain tai ostin - en enää muista oliko ilmaislahja vai sellainen 99 sentin tarjous - joitain viikkoja sitten Mike Resnickin novellin Keepsakes. Keski-ikäinen ex-sotilas Gabe on jo neljännesvuosisadan jahdannut kummallisia avaruusvaeltajia, jotka tekevät pahaa jälkeä pitkin galaksia. Tarinan alussa Gabe saa uuden apulaisen. Yllättäen myös toivottomalta näyttänyt pahisjahti alkaa edistyä... Tunnelmia kuva parhaiten lukunäyte ihan alusta: 

They came like a plague, blown on the galactic winds.

No one knew where they came from, no one knew where they were going, no one even knew for sure if they were human. One day they would appear and offer their services, and sometime later they would leave, their coffers filled to overflowing with broken dreams and shattered hopes. Oh, they were paid in currency, lots of it - but what they really traded in was misery. (loc. 18/1017)

Kuvio on kiinnostava. Onnistuin rakentelemaan aivan erilaisen selityksen avaruusvaeltajien puuhille kuin Resnick.  Totuuden selvittyä olin ensin ainakin kymmenen minuuttia tyytymätön (minun selitykseni oli paljon hienompi!), mutta kun Resnick käänsi omansa lopussa ihan tyylikkääksi filosofiseksi viestiksi, muutin mieleni ja annoin anteeksi, että hänen ajatuksensa oli erilainen kuin minun.

Perushyvä perinteinen scifi-novelli: yksi iso idea, siihen liittyvät yleisinhimilliset/yhteiskunnalliset kysymykset, melko yksioikoisia ihmisiä, ammattimaista peruskieltä ilman suuria kommervenkkejä, intensiivisesti etenevä tarina. Pidän yhä tästä scifin juurilta kumpuilevasta tarinamuodosta, jossa sankari kamppailee kummallisen dilemman kanssa vaihtelevalla menestyksellä; Keepsakes on sukua monelle vanhalle lempparille. Nivenin Wu-tarinat, Laumerin Retief... voi, ja Poul Andersonin The Man who Counts!

Krhöm, nostalgiasta takaisin asiaan: 

Tästä e-kirjasta piti ehdottomasti tehdä juttu, koska se oli myös lukuhistoriallinen merkkipaalu: ensimmäinen kännykästä luettu kirja. Sattumoisin (liian pitkä tarina) olin jumissa elokuvateatterin konehuoneessa kokonaisen lastenleffan ajan eikä mukana kirjan kirjaa! Kauhistus! Mutta sitten muistin känny-kindlen ja siihen ladatun Resnickin ja ilta pelastui.

Pähkäilin tässä juuri, miten voisi saada tähän kuvan kirjasta kännykässäni, kun kännykkäni on samalla kamerani... mutta onneksi mies tuli kotiin ja hänen mukanaan se toinen kamera. Kas tältä näytti kännykkäkirjani:

Kovin innoissani en tästä lukumuodosta ole, mutta menihän se paremman puutteessa. Suht' pienen ruudun tuijottelu ei silmiä lepuuta, ja pidemmän tarinan kanssa luultavasti ärsyyntyisin.

KännyKindlen käyttöliittymä on yhtä helppo kuin iPadissäkin; tekstinpätkiä voi alleviivata ja kirjamerkkejä lisätä. Halutessaan voi vaikkapa lähettää merkityn tekstinpätkän Twitteriin tai Naamakirjaan, jos on niin aktiivisesti sosiaalinen.

Huonompi juttu on, että iPadillä toimiva sanakirja ei kännykässä pelitä. En muutenkaan tajua, mistä ja miten se sanakirja sinne iPadiin on tullut, mutta olen huomannut, että pitämällä sormea (englanninkielisellä) sanalla, saa sanasta selityksen esille. Voi kun saisi saman toiminnon ruotsinkielisiin teksteihin jotenkin! Olisi mahtavaa päästä pitkästä aikaa lukemaan myös ruotsiksi, mutta ilman jonkinlaista kyberapua homma tuntuu liian vaikealta. (EDIT: englanninkielinen sanakirja toimii nyt, anni.m:n neuvonnan jälkeen. Vika ei ollut kännykässä vaan käyttäjässä.)

Novelliin, jonka luki alle tunnissa, puhelin riitti ihan hyvin. Kovatasoisen esseen lukeminen kännykältä kuulostaa vähän pelottavammalta. Luulenkin, että meikäläiselle 40kBooks (tai vastaava suomalainen, jonain päivänä?) toimisi juuri novellikauppana. On hyvä olla novelli kännykässä samalla tavalla kuin on hyvä olla rakkolaastaria käsilaukussa ja nenäliina taskussa. Varmuuden vuoksi.

Hinnoittelusta muuten: olen pannut merkille, että e-kirjojen puolella on paljon myynnissä suhteellisen lyhyitä tekstejä. Verkossa e-kirjoja shoppaillessa ei aina huomaakaan, että nyt ostaa itse asiassa kolmasosakirjaa, ihastelee vain edullista hintaa. Paperikirjan koon hahmottaa automaattisesti, e-kirjan kanssa pitääkin osata arvioida pituutta sanamäärän mukaan.

Keepsakes oli noin 19 000 sanaa englantia. Se riitti vähän alle tunniksi. Siis 20 000 sanaa helppoa tekstiä englanniksi = noin tunti lukemista kännykästä minun lukunopeudellani = X €. Mitä X:n paikalle? 0,99€ on hyvä; maksaisin kyllä 3€ (jos olisin yksinäni jumissa elokuvateatterin kopissa 3D-piirrosautojen mellastaessa ulkopuolella); viitonen kuulostaa jo kalliinpuoleiselta. Toisaalta maksan usein euron kahvikupillisesta ja sen nauttii kyllä viidessä minuutissa.

Hmm. Vaikeaa. Tästäkin näkee, miksi e-kirja on haastava juttu kustantamoille. E-kirjaakaan ei tehdä ilmaiseksi, mutta kun siinä myydään kirjaimellisesti vain lukukokemus, ei esinettä, ihminen arvioi hintaa eri logiikalla. Millä logiikalla? Sitä tässä lähivuosina varmaan mietitään monenkin pöydän ääressä.

Mike Resnick (2011). Keepsakes. 40kBooks. ASIN B004S81XH4.

Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa

Kuva/päällys: WSOY/Tuula Mäkiä

Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa meni mieleenpainuvien nimien listalle heti kun se vilahti näkökentässäni. Voisiko ilmeikkäämmin kertoa kirjan sävyn ja aihepiirin? Vanhenevan naisen absurdiksi muuttuneessa elämässä selvästikin liikutaan. Lisäksi nimi erottuu myös röyhkeällä pituudellaan yleisestä linjasta; markkinoinnin ja käytännön syiden takia ytimekkyys on varmasti valttia kirjojen kansissa, mutta poikkeukset piristävät silti.

Heleen on vähän alle viidenkymmenen, aikuistuneen pojan ja 13-vuotiaan Lizzien äiti. Heleen pyörittää miehensä kanssa perheyritystä. Poika pyöräilee Australiassa ja polkee ilmeisesti tandem-tyyliin ihanan nuoren naisen kanssa. Heleeniäkin kuumottaa - mutta ainoastaan aaltoina. Muu hehku on hukassa.

Mikä pahinta, etäiseen äitiin iskee aivoverenkierron häiriö. Itsenäisestä, oopperakäyntejä ja bingoiltoja harrastaneesta naisesta tulee jotain muuta: jotain mikä tarttuu Heleeniin kuin menneisyydestä noussut laahusankkuri. Käsittämättömäksi käynyt äiti vetää Heleenin afasian, kakkaleikkien ja hoitotahtojen syvenevään kurimukseen. Jo ammoin pinnan alle painetut lapsuuden muistot pyrkivät valoon.

Punahilkka oli mieleenpainuva kuuntelukokemus. Muutin käsitystäni kirjan tunnelmasta ainakin kolmeen kertaan enkä vieläkään ole ihan varma mihin päädyin. Ensimmäisen levyn verran tämä tuntui enimmäkseen mustalta komedialta. Dementia on varmasti yksi harmaantuvien länsimaiden suurimpia pelkoja. Tarvitsemme totta vie jokaisen huumorinrippusen, jonka aiheesta suinkin saa irti. Vähitellen tarinaan hiipi vielä synkempiä sävyjä. Dorrestein vihjailee ovelasti kaikenlaisesta mitä vielä on tulossa, ja Heleenin käytös alkaa olla pelottavaa. Ehkä tämä onkin enemmän ahdistava kuin hauska, aloin miettiä. Loppupuolella melkein muutin mieleni. Tai muutin ja en.

Aikamme ei ole vanhuksille. Vanheneminen, luopuminen ja hidastuminen ovat pahimmat synnit, joihin 2000-luvun homo extremis voi syyllistyä. Vaikka ajatus keski-ikäisyydestä ei ahdista, en mielelläni mieti vaikkapa vuotta 2040. Mitähän omaan arkeeni mahtaa silloin kuulua? Köpittelenkö päälle kasikymppisenä katsastamaan vastavalmistunutta Sagrada Familiaa Neitien kanssa (kuten kerran sovimme)... vai muovailenko ulosteveistoksia ajankulukseni jossain ruuhkaisessa hoitolassa?

Tämä on oudosti neitseellistä maaperää minulle: kaikki suoraan ylenevässä polvessa ovat kuolleet sellaisella tahdilla, etten ole höperyyteen päässyt perehtymään. Isomummo meni 84-vuotiaana, isoäiti 71 vuoden kypsässä iässä, äiti menehtyi jo alle kuusikymppisenä. Jos kyseessä olisi suora jatkumo, olisin kai itse heittänyt lusikan nurkkaan jo vuosi pari sitten.

Alitajuntani on selvästi päättänyt, että liian pitkä ikä ei tule olemaan ongelma; ennen tätä kirjaa en ole näet kertaakaan oikein tosissani miettinyt, mitä tarkoittaisi vanhuus dementoituneena.  Ei ollut kiva miettiä sitä nytkään. Heleenin menopaussiongelmat ovat minun silmissäni sivuseikka hänen äitisuhteensa rinnalla.

Mustaa huumoria olisi saanut läiskiä vielä runsaammalla kädellä.  Hyvä kirja, hauska kirja, kamala kirja. Kieli on ilmeikästä ja purevaa ainakin kuunneltuna.

En enää muista mistä blogista tästä ensimmäisen kerran luin. Olisiko ollut Tarinauttisen hämäristä hetkistä? Lukulistalle kirja ei sillä kertaa päässyt, mutta sattumoisin bongasin sen myöhemmin äänikirjojen hyllyssä ja päätin kokeilla. Paperinen perinneversio olisi saattanut toimia paremmin. Epäilen, että osa ahdistuksesta syntyi Sinikkaa Sokan hyvästä luennasta: hänen Heleeninsä oli kammottavan, uskottavan inhimillinen.

Kenelle tätä suosittaisin? Jaa-a. Jos olet liian nuori, et ehkä pysty eläytymään ollenkaan ja tympäännyt. Jos olet liian vanha, saat pahoja unia. Rohkeille sieluille kokeiluun siis - ja mieslukijoille? Suojaisivatko kulttuuriimme sisäänrakennetut oletukset hoivarooleista liialta ahdistukselta?

(Ai niin, piti vielä lisätä: seksielämää ei nimestä huolimatta tässä kirjassa koeta. Ollenkaan.)

Renate Dorrestein (2011). Pojallani on seksielämä ja minä luen ädille Punahilkkaa. WSOY. Äänikirja. Suomentanut Titia Shuurman. Lukija Sinikka Sokka. ISBN 978-951-0-37915-8.

Arvioita:
Nina Paavolainen Hesarissa
Kirjavinkeissä

Hyvää syntymättömyyspäivää (Osa 1: arpajaiset)

Neiti A leipoi kakun

Kello raksuttaa ihan hillitöntä tahtia: kohta on vuosi (?!?) kirjabloggausta takana. Alkuperäisen projektini päätöspäivä siis lähenee.

Varsinainen blogisynttäri on 21.9, mutta laskeudun merkkipäivään pehmeästi muutaman jutun sarjalla. Tiedossa on katsauksia menneeseen ja tulevaan, erittäin sopivaa syyskuupuuhaa siis.

Tänään pistän pystyyn palautekyselyn ja arpajaiset. Otan mallia Morresta ja vähän Paulastakin... toivottavasti blogistania ei ole vielä kyllästynyt vastailemaan!

Kaikkien - ja kaikenlainen - palaute on tervetullutta, mutta kysäisenpä paria itseäni mietityttävää asiaa erikseen vakiolukijoilta:

1) Olisiko parempi jos tekisin amebat?

Booking it some more voisi pienehköllä vaivalla jakautua kolmeksi: spefiin (scifiä, fantasiaa, vampyyreja, maagista realismia ja sen sellaista), yleensä fiktioon ja tietokirjoihin. Luettua tulee näemmä aika paljon ja aika sekalaista. Olen joskus miettinyt, tuntuuko tilkkutäkkitarjontani vakkarilukijoista rasittavalta.

Omia tarkoituksiani jakautunut lukupäiväkirja palvelisi osapuilleen yhtä hyvin kuin nykyinenkin. Mitäs mieltä te lukijat? Onko laidasta laitaan -linja hyvästä vai pahasta?

2) Pitäisikö pyrkiä lyhyempään ja/tai toisenlaiseen tyyliin?

Alkavatko silmät harittaa pitkien lurinoitteni kanssa? Huomaan kirjoittaneeni alussa hyvin lyhyitä juttuja... ja sitten on tullut tavaksi ottaa esille sitä ja tätä. Olen ilmeisesti siirtynyt tajunnanvirtapläjäyksistä enemmän kirja-arvioinnin suuntaan; etsiskelen heikkouksia niistä hyvistä kirjoista ja hyviä puolia heikommista. Jäin tätä pohtimaan Sonjan kommentin jälkeen täällä. Mistähän tuo neutraliteetin haku on tänne ilmaantunut? Hmm.

Toisinaan tulee pähkäiltyä myös henkilökohtaista suhdetta kirjojen teemoihin. Onko kovin ärsyttävää kun kirjabloggari selittää syntyjä syviä omista elämätilanteistaan? Sattumoisin tänään Kirsin kirjanurkkauksessa muuan keskustelija kysyi "onko kirjablogi tiukasti kirjablogi sanan varsinaisessa merkityksessä, että kirjasta vain ja kirjan herättämistä pidemmälle menevistä ajatuksista ei"... Tätä olen vähän miettinyt itsekin; ei sillä että kovin filosofisella tasolla harhailisin, mutta nimenomaan omaan elämään ja ajatuksiin peilaan joskus lukukokemuksia.

Perinteinen vastaus tällaiseen sisällölliseen palautekysymykseen kuuluu tietysti: jokainen saa kirjoittaa sellaista kuin haluaa. Ilman muuta saa! Mutta kysynkin nyt, mistä juuri sinä lukijana tykkäät, mikä sinua rassaa tai miellyttää...

3) Ehdotuksia tai vinkkejä? Sana on vapaa. Miten voisin tehdä olostasi mukavamman?

Vaikka satunnaisetkin kävijät ovat tervetulleita antamaan palautetta, suuntaan nämä ihka ensimmäiset arpajaiseni vakituiselle lukijaporukalle. (Mahtavaa että olet siellä, sinä juuri! Jos et vielä ole lukijaksi liittynyt, tervetuloa!)

Jos siis kuulut/liityt lukijapaneeliin, saat kommentoimalla automaattisesti arvan. Palkintona on yksi 25 euron lahjakortti Akateemiseen kirjakauppaan ja yksi 25 euron lahjakortti Booky.fi -verkkokauppaan. Jos seuraat blogiani säännöllisesti muuta kuin lukijapaneelin reittiä (Bloglovin, Blogilista tms.), ole kiltti ja mainitse siitä kommentissasi, jotta en suotta sorsi paneelista puuttuvia lukijoita.

Arvonta suoritetaan torstaina 8. syyskuuta á la Rext Stout eli Before Midnight.

Hyvää syntymättömyyspäivää!