Vilpittömästi sinun

Kuva/kansi: Gummerus/Jenni Noponen

Olen ollut alusta asti asiakkaana Pienessä Esikoiskirjakerhossa. Kerhon idea on hurmaava: noin kerran kuussa postista putkahtaa valikoitu esikoiskirja, saatteena kirje kirjailijalta. Nyt pääsi ensimmäisen kerran käymään niin järkyttävästi, että uusi kuukauden kirja Lihakuu paukahti postilaatikkoon ennen kuin ehdin lukea edellisen, Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun. Onneksi kirjat eivät happane, vaikkei niitä luetakaan ihan heti. Tämän maku ei ainakaan kärsinyt.

Vilpittömästi sinun on reippaasti etenevä ja teräväpiirtoinen Lontooseen sijoittuva jännäri, jonka pääosissa nähdään kaksi suomalaista naista, salamyhkäinen Mari ja häneen vähitellen tutustuva Lia. Mari osoittautuu todella erikoiseksi tyypiksi. Hän pystyy lukemaan ihmisten ilmeitä ja eleitä tasolla, joka tekee hänestä lähes telepaatin. Taitonsa varaan Mari on rakentanut poikkeuksellisen bisneksen, erikoisten keikkojen Studion.

Studion toimialaa Vilpittömästi ei loppuun asti avaa, mutta ilmeisesti rikollisten etsiminen ei ole ihan firman ominta hommaa. Mutta siihenkin studiolaiset pystyvät, kun Lia houkuttelee heidät julman murhaajan jäljille. Varsinaisia duuneja kuten teleyhtiön horjuttamista tai oikeistopopulistin taustojen tutkimista ei silti unohdeta.

Vilpittömästi sinun on eläväinen vastine kaikenlaisille ajopuuteorioille. Hiltusen naiset käyvät kiinni ihmiskaupan, prostituution ja perheväkivallan ongelmiin. Tässä tehdään eikä voihkita. Hiltunen kirjoittaakin yltiöpositiivisesti suomalaisista naisista. Heh, tämä ei tietenkään vaikuta mielipiteeseeni kirjasta lainkaan! Itse asiassa mietin mielessäni, että Marin aktiivinen ja tavoitehakuinen elämänasenne, hänen draivinsa ohjata tapahtumia haluamalleen tolalle, on oikeastaan aika harvinainen. Mari hakee kylmästi tahtomaansa tulosta ja kaataa tarvittaessa aidan tai pari matkallaan.

Kyyninen käsitykseni on, että useimmat meistä (suomalaisista naisistakin) todennäköisemmin jäävät junnaamaan valituksen ja epäröinnin suohon; tiedetään mitä ei haluta, ei välttämättä tiedetä mitä halutaan tai tehdä mitään. On helppo haluta pois vaikeasta suhteesta, pois ikävästä opiskelupaikasta, pois tyhmästä työstä... mutta moniko oikeasti tietää mitä tahtoo, miettii loppuun asti mitä sen saavuttaminen vaatii ja tekee juuri sen mitä aikookin? Ottaa vastuun omasta elämästään, maailman tilasta puhumattakaan? Aika moni tekee niin joskus - aika harva elää päivittäistä elämäänsä niin.

Vilpittömästi sinun Liakin on niin tottunut ajopuuna olemiseen, ettei oikein osaa hyväksyä Marin suoraviivaista tapaa sekoittaa pakka uusiksi jos jako ei tyydytä. Samalla kyse on enemmästä, eettisestä ristiriidasta. Kun laki itsearvoisena normina hylätään (kuten tämän kirjan sankarittaret selvästi tekevät), astutaan harmaalle alueelle. Siellä jokainen joutuu päättämään itse omat rajansa. Kirjan jännitteestä osa tuleekin Marin omalakisen moraalin ja Lian sovinnaisemman etiikan ristiriidoista.

Fantastinen sankaritar, Mari. Hän tekee mitä tahtoo, eikä onneksi tahdo ihan mitä vain. Oikea valtaistamisen manifesti jännärin muodossa! Marista tulikin mieleeni vanha wiccalainen laki tee mitä haluat mutta älä vahingoita muita. Marin muunnos tuntuu olevan tee mitä haluat äläkä vahingoita viattomia. Mari tosiaan tekee mitä tahtoo, mutta aikuisella tavalla, vastuuta pakoilematta. Hän ymmärtää epäonnistumisen mahdollisuuden ja punnitsee päätöksensä.

Tällaisesta viihteestä tykkään. Sujuvaa, vähän epätodellista, täynnä tapahtumia, antaa pientä ajattelemisen aihetta ilman että tarvitsee sydäntään ihan särkeä. Julmuus on mukana mutta kumminkin vähän kaukana.

Tarina veti hyvällä sykkeellä eikä ollut liian ennalta-arvattava. Myönnän iloisesti, että päähenkilöt olivat turhan huikeita ollakseen todellisia, mutta en piittaa pätkääkään. Kivaa että tästä on tulossa sarja, varmasti luen lisääkin naiskaksikon seikkailuja. Tässä on veijaritarinan fiilistä, josta pidän kovasti.

Jännäriesikoiseksi Vilpittömästi on tekstinäkin silkoista menoa, kuin silkkiä vain. Ammattimaisesta otteesta huomaa, että Hiltunen ei ole mikään aloittelija kirjoittajana (kuten tästäkin voi nähdä). Kaikkia dialogipainotteinen tyyli ei ehkä miellytä, mutta minusta se sopii tyylilajiin ja tekee tarinaan uppoutumisen helpoksi. Teksti on ilmavaa, vaikka välillä kuvataan pubissa hengailua ja välillä veristä väkivaltaa. Lukunäytteen otan pubin puolelta: pala Marin teoriaa suomalaisista naisista, olkaa hyvä!

"Suuri osa suomalaisista naisista on ihan samaa porukkaa kuin naiset kaikkialla muuallakin. Latteiksi ja kilteiksi kasvatettuja. Sovinnaisuudelle menetettyjä ihmisiä." 

Mutta oli olemassa suomalaisten naisten joukko, joka oli ihan muuta. 

"Ne ovat sitä mitä saa, kun ruokkii nuoria tyttöjä ruisleivällä, vodkalla, hyvillä elokuvilla ja tasa-arvoaatteella."  

"Erinomainen ruokavalio", Lia totesi. 

"Nämä suomalaiset naiset ovat vähän kuin myskihärkiä. Me ollaan myskihärkiä." 

He nauroivat molemmat. (s. 29-30)

(Lisään vielä loppukaneetin: hassua lukea peräkanaa kaksi suomalaisen miehen kirjoittamaa kirjaa, joissa naisten pitäminen seksiorjana on keskeinen osa tarinaa. Tyyli ja lähestymistapa ovat toki aivan erilaiset, mutta silti ihmettelen. Pitäisikö tästä huolestua? Vai onko teeman esilläolo merkki siitä, että ongelma tiedostetaan ja pian myös hävitetään? Tietääkö joku vielä kolmannen tänä vuonna ilmestyneen esimerkin?)

Pekka Hiltunen (2011). Vilpittömästi sinun. Gummerus. ISBN 978-951-20-8510-1.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Kirjavinkit
Jenni K-blogissa
Kati Toivanen Lilyn Kaksi-nollassa

Layla

Kuva/kansi: WSOY/Tuula Mäkiä

Laylassa nuori kurdinainen on joutua perheensä surmaamaksi, kun ei häiden jälkeen pystykään tuottamaan puhtoisille lakanoille tuota kallista veritilkkaa, joka kunnian säilyttämiseen vaaditaan. Alkaa monivaiheinen pakomatka, jonka varrella Euroopan kansat saavat useita mahdollisuuksia osoittaa täydellistä eettisen koodiston ja inhimillisen myötätunnon puutetta. Kaikkiin tarjoutuviin tilaisuuksiin käyttäytyä sikamaisesti tartutaan pyhää rationalisointia uhkuen.

Orjaksi pakottaminen on ihan ookoo, kun siihen on hyvät perusteet. Eikä ketään hukuteta jos kaikki mahtuvat veneeseen.

Pakenevaa Laylaa seuraa koston varjo. Sen enempää isä kuin velikään ei voi levätä ennen kuin valkoisen lakanan tahra on verellä pesty suvun kilvestä. Samaan aikaan Helsingissä ex-teekkari Helena pistää pystyyn bordellia kauppatieteen maisteri Armonlahden ohjauksessa. Helena huoraa ansaitakseen takaisin viinaan hukkuneen äitiytensä, Armonlahti koittaa paikata konkurssin jälkiä palvelujen tuotteistuksella. Läheisessä kebab-paikassa filosofian ylioppilas Jaussi tuntee kohtalon kutsuvan suuriin tekoihin. Älyllisesti ylivoimaisen nuoren miehen asia on ryhtyä toimintaan siinä missä muut vain puhkuvat foorumeilla.

Tervo lyö Laylassa niin että läiskähtää, itse asiassa melkein liian kovaa. Tätä kirjoittaessani on olo kuin Guareschin isä Camillolla. Toisella olalla istuu Tervoa fanittava enkeli, toisella poliittisen korrektiuden keskitysleirillä kasvanut pieni piru. Pirun mielestä Tervo antoi kurdien kansasta aika synkeän kuvan. Päätteleeköhän joku kirjasta, että kurdi tarkoittaa joko uhria tai väkivaltaista hullua? Näin tuntuu epäilevän kirjaa ankarasti kritisoiva Husein Muhammed täällä.

Enkeli huomauttaa, että suomalaisistakin saa Laylasta aika erikoisen käsityksen jos niikseen tulee, kauppatieteiden maistereista puhumattakaan. Mutta suomalaisten mollaus onkin Suomessa oikea kansallislaji, eikä kenenkään tiedetä koskaan säälineen kauppatieteiden maistereita.

Enkeli on mielestäni oikeassa. Luulisi lukijan kuin lukijan näkevän, että romaani on romaani on provokaatio... mutta mitenköhän paljon lukemiseeni vaikutti aiempi kokemus Tervon kirjoista? Olisinko pitänyt tästä, jos en olisi tykännyt niin monesta aiemmasta Tervon kirjasta? Olisinko osannut lukea tämän provosoitumatta "vääristä" asioista?

Sillä provosoituahan tästä pitäisi, suuttua siitä miten ihmisiä kohdellaan, ehkä siitäkin miten ihmiset itseään kohtelevat. Joillakin Laylan henkilöistä on kumma käsitystä oikeasta ja väärästä - joillain ei sellaista ole ollenkaan. Jostain syystä Layla ei silti tullut lähelle samalla tavalla kuin Ohrana (jos muihin tervoihin vertaan) tai Parvekejumalat (jos naisten alistamisesta patriarkaalisissa kulttuureissa puhutaan). Ehkä se johtuu siitä, että Laylassa ei ole - Laylaa itseään ja hänen sielunsiskoaan Tamaraa lukuunottamatta - ihmisiä, joita kohtaan voi tuntea sympatiaa. Heh, kaikki ihmiset tässä kirjassa ovat kamalia tai kamalassa tilanteessa, muutamaa kameoroolin heittävää sivuhenkilöä lukuunottamatta.

Silti kuvittelisin, että tämän on tarkoitus johdattaa meitä tutkiskelemaan sydämiämme. Miettimään ketä käytämme hyväksi, kenet ehkä kuvittelemme omistavamme. Mitä me ostamme ja myymme, mitä alttaria palvomme.

Laylassa on paljon hyvää, sanoo enkeli. Tervomaisella taidolla rakennettu ja sujuva juonikuviointi. Se, että henkilöillä on omat äänensä ja maneerinsa. Vaikeaan aiheeseen tarttuminen. Odottamattomat symmetriat. Rosoisen ärhäkkä sanankäyttö, joka kutsuu oivaltamaan muttei rasita arvoituksellisuudella. Tässä kurdikaksikko ja uusinatsijoukkio ovat päätyneet tappelun jälkeen poliisiasemalle:

Muurisaari komensi klanipäät hiljaisiksi. Hän aikoi selvittää, mitä Turkish Delightissa oli tapahtunut, mutta jos pojat jatkaisivat kurdien kutsumista ählämeiksi, se olisi selvä herjaus ja myöhemmin sakon paikka käräjäoikeudessa. Kostamispuheet kuulostivat laittomilta uhkauksilta. Nekin oli kielletty Suomen laissa. Yhdessä nämä rikokset tietäisivät jo ehdollista vankeutta käräjillä, ja jos tuomari löytäisi aikaisempia pohjia, ehdotontakin istumista oli kuviteltavissa. 

Klanit luulivat saapuneensa suomalaiselle poliisiasemalle selvittämään pahoinpitelyä eivätkä vähemmistövaltuutetun toimistolle tanssimaan terveyssandaaleissa. Heidän mielestään samana päivänä kun suomalainen poliisi nuolee kurdin persettä voidaan sanoa suomalaiselle kielelle ja kulttuurille gudbai. (s. 278-9)

Silti jokin kirjassa harasi vastaan, muistuttaa piru. Ehkä olen vähän tosikko. Ärsyynnyn kun huomaan naureskelevani kunniamurhista kertovan kirjan äärellä. Suomen historialle nauran mielelläni, mutta ilmeisesti naiskauppa ja oikeistoterroristit pelottavat oikeasti. Ehkä pitäisi opetella nauramaan nykyisillekin ongelmille. Naurettaville ajattelutavoille pitäisikin nauraa, kuittaa enkeli.

Haa! sanoo piru, ja vetää esiin Gülistan-kortin. (Enkeli vavahtaa). En kerta kaikkiaan pysty nielemään Laylan äidille kirjassa annettua roolia, joka selvisi vasta melkein lopussa ainakin minulle. Torjuntareaktio oli niin vahva, että piti laittaa kirja sivuun ja jatkaa seuraavana päivänä. Gülistan on minusta kauneusvirhe, sille en voi mitään. Muutenkin loppu oli jotenkin epätyydyttävä, hapero.

Saikohan tästä nyt tarpeeksi realistisen kuvan skitsofrenisista fiiliksistäni? Pidin tästä todella paljon, paitsi että välillä en pitänyt ollenkaan. Nauraa hykersin ja rypistelin kulmiani vuoron perään. Tämä oli minulle yksi syksyn odotetuinpia kirjoja. En pettynyt! Mutta lopussa olin vähemmän onnellinen kuin puolivälissä.

Laitan muistilistalle Minun sukuni tarinan, joka palasi mieleeni kun kävin lukemassa uudestaan Jorin juttua Laylasta.

Nyt menen vastapainoksi lukemaan loppuun kirjan, jossa naiset ovat rautaa.

Jari Tervo (2011). Layla. WSOY. ISBN 978-951-0-38277-6.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Hannu Waarala Savon Sanomissa
Heli Keskinen Aamulehdessä
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Kirsi Kirsin kirjanurkassa

Hautuukoti - Tragikoominen perheeni

Kuva: Like

Aika ei tänään antaisi myöten kirjoittaa ensinkään, mutten malta haudata tätä sarjakuvaa kuukausikoosteeseen. Pakko tulla kiireessä kehaisemaan mahtavaa teosta. Joten (ensimmäisen kerran sitten blogin alkupäivien) nyt tulee lyhyen lyhyt juttu...

Alison Bechdelin Hautuukoti on ollut TBR-listalla jo hyvän aikaa. Tämä(kin) on blogeista bongattu sarjakuvavinkki ja löytyy jopa omasta lähikirjastosta. Tunnustan: lainasin tämän jo kerran aikaisemminkin, mutten silloin saanut tartuttua kirjaan kunnolla. Takakannen perusteella Hautuukoti ei tuntunut pakko-lukea-juuri-nyt -jutulta ensinkään. Varoen värejä käyttävä, vähäeleisen herkkä tyylikään ei lyhyellä lehteilyllä vietellyt paneutumaan. Joten niin vain Hautuukoti palautui lukemattomana takaisin.

Mutta epäilys kyti: olinkohan missanut jotain erinomaista? Onneksi otin takapakkia ja lainasin tämän uudestaan. Piirrosjälki ei edelleenkään ole minusta tämän teoksen vahvuus - mutta piirrosten ja tekstin yhteispeli sen sijaan on, nyt kun tarkemmin katson.

Hautuukoti on omaelämänkerrallinen sarjakuva, jossa Alison Bechdel peilaa omaa (seksuaalista) identiteettiään isänsä (seksuaaliseen) identiteettiin. Kuulostaa äkkipäätä sanottuna tylsältä kiehnäämiseltä, mutta sitä se ei ole.

Keskeistä teemaa syvennetään spiraalimaisesti edeten. Alison johdattelee lukijan ikään kuin ratkaisemaan arvoitusta arvoituksen perään - ei kumminkaan härnäävästi lukijalle lällätellen vaan taidokkaasti ja ujuttaen. Spiraali syvenee ja siihen uppoaa sivu sivulta enemmän. Tarina avautuu kuin origami: minuuden, ruumiillisuuden ja kirjallisuuden arkit taittuvat toisiaan vasten rapisten vaikuttavaksi sarjakuvaveistokseksi.

Ou ja vau. Suosittelen. Perheen käsittely, oman ja vanhemman identiteetin dynamiikan pohdiskelu sekä tietenkin lukemattomat kirjallisuusviitteet tekivät tästä erittäin kiinnostavan sarjakuvakokemuksen. Ei sillä että puoletkaan mainituista teoksista olisi tullut luettua... mutta ehkä olisi pitänyt. Joka tapauksessa tuo oman elämän pohtiminen kirjallisuuden kautta tuntuu hyvin kotoisalta. Hautuukoti on poikkeuksellisen täynnä merkityksiä ja kerroksia; vaikka puolet vihjeistä jäisi ymmärtämättä, tuntee silti saaneensa paljon.

Mestarin työtä jos minulta kysytään!

Alison Bechdel (2009, alkuperäinen 2006). Hautuukoti - tragikoominen perheeni. Like. Suomentanut Taina Aarne. ISBN 978-952-01-0161-9.

Arvioita:
Heikki Jokinen Hesarissa
Tero Mielonen Kvaakissa
Salla lukupäiväkirjassaan
Zephyr Kirjanurkkauksessa

Metro 2034

Kuva: LIke

Metro 2034 on jatkoa Dmitri Gluhovskin esikoiselle eli Metro 2033:lle. Tuo 2033 kuulema ilmestyi alun perin internetissä - ja on huhujen mukaan ilmeisesti sikäli harvinainen kirja, että moni tutustuu sen maailmaan ensi pelinä ja sitten vasta kirjana. Itse en ollut moisesta pelistä ikinä kuullutkaan ennen kirjaa - mutta eipä ihme, olen peliasioista iloisesti pihalla ja aion pysyäkin. (Minusta pelien evoluutio saavutti huippunsa jossain Tetriksen ja Crash Bandicootin 2:n välissä. Nih.)

Luin Metro 2033:n jo elokuussa. Se jätti vähän kahtalaiset muistot; toisaalta pidin ideasta ja tunnelmasta, toisaalta tarina oli vähän sitkas paikka paikoin. Jatko onkin odottanut aikansa hyllyssä, sillä epäilin alkuunpääsemisen vaativan töitä. Eipäs vaatinutkaan - iloisesti voin todeta, että kakkososassa tarina liikkuu ripsakasti eikä lukeminen pahemmin takunnut.

2033 jo tutustutti Gluhovskin hurjaan maanalaiseen maailmaan, jossa Moskovan metron asemista on ydintuhon jälkeen muodostunut itsenäisiä kaupunkivaltioita. Asemat solmivat liittoja, sotivatkin, kehittelevät kukin omanlaistaan kulttuuria hämärässä maailmassaan. Mutta valaistujen asemalaiturien ulkopuolella tunnelien labyrinttejä hallitsevat oudot otukset, ja ulkomaailmaa kansoittavat (kummallisen nopean) evoluution tuloksena syntyneet hirviöt.

2034:ssä ensimmäisen osan kertoja Artjom on jäänyt jo taakse. Nyt on keskiössä Homeros, vanha metronkuljettaja, joka hakee iltapuolelle kääntyneelle elämälleen merkitystä suuren tarinan kirjoittamisesta ja kertomisesta. Homeroksen mielikuvitus ja taito eivät kuitenkaan riitä luomaan tarustoa tyhjästä; tiivistääkseen ihmiskunnan historian suureen tarinaan on hänen löydettävä sille arkkityypit todellisuudesta. Hänen odysseiansa sankariksi valikoituu jo 2033:sta tuttu Hunter, vaitonainen ja voittamaton eliittisotilas, joka tällä kertaa ottaa tehtäväkseen metron asujaimiston pelastamisen uhkaavalta epidemialta. Muiden pitäminen turvassa on Hunterin pelastus, ainoa armo... ja hän on valmis tappamaan kenet vain pitääkseen ihmiskunnan rippeet tallessa.

Hunteria tunnelimatkoilla seuraava Homeros löytää reissulla myös naispuolisen päähenkilön tarinaansa. Nuori Alexandra paikkaakin Gluhovskin muuten kovin miesvoittoista henkilögalleriaa mukavasti.

[--] Kaikkien niiden öiden jälkeen, jotka hän oli viettänyt yrittäen tuloksetta kuvitella tulevaa sankaritartaan, hän oli yhtäkkiä tavannut elävän ihmisen, joka vastasi täydellisesti hänen toiveitaan. Ei, aikaisemmin hän oli kuvitellut tämän aivan toisenlaiseksi... Sirommaksi, sulavammaksi ja takuulla vanhemmaksi. Tyttö olikin paljon kovapintaisempi, hänessä oli aivan liikaa teräviä kulmia, ja katsoessaan tytön silmiin Homeros ei kohdannut niissä lämmintä lempeää raukeutta, vaan kaksi jääsirpaletta. Tyttö oli erilainen kuin hänen haaveissaan, mutta Homeros tiesi, että oli itse ollut väärässä, ettei vain itse ollut osannut kuvitella, millainen tämän pitäisi olla. (s. 137)

2034:ssä juoni on 2033:sta selkeämmin ja tiiviimmin rakennettu, ja keskushahmot kiinnostavampia. Räiskintää ja liikettä on vähemmän, pohdiskelua ja jonkinlaista syvyyttä enemmän. Filosofista ulottuvuutta - ihmisen ikuista kamppailua oman sielunsa pimeyden kanssa - alleviivataan ehkä turhan paksulla kynällä, mutta kokonaisuus ei siihen kaadu. Metrossa nimittäin riittää kiitettävästi tunnelmaa ja intensiteettiä. Gluhovskin visio on ahdas ja pimeä kuten valottomille tunneleille sopiikiin, muttei silti ilmisynkeä. Se jokin erityisesti venäläinen häivähdys, kiihkeyden ja kohtalonuskon katkeransuloinen yhdistelmä, maustettuna pienellä tujauksella käsittämättömyyttä, tuntuu tässä kirjassa vahvana.

Ärsyttävää huomata, että vain vertailen 2033:a ja 2034:ää toisiinsa, mutta en näemmä osaa olla vertaamattakaan. Mietin myös kehtaisinko suosittaa, että tuoreen lukijan kannattaa hypätä suoraan 2034:ään, joka maistui ainakin minun suuhuni kypsemmältä kamalta kuin 2033. Mutta samalla mietin, mahtoiko tämä kirja tuntua minusta sujuvalta ja terävältä siksi, että ympäristö oli jo tuttu?

Ehkä kannattaa kuitenkin aloittaa ensimmäisestä osasta, ainakin jos on toleranssia vähän työläämmällekin lukemiselle. Gluhovski ei nimittäin ei sorru täyttämään sarjan toista osaa selittämällä mitä edellisessä osassa tapahtui; joko tiedät tai et. Silti uskon, että tämän kirjan voi lukea myös itsenäisenä teoksena. Hunterin traumat eivät silloin aukea yhtä hyvin... mutta fantastinen miljöö tulee mielestäni tässäkin hienosti esille.

Loppurutina: ihan viimeiseksi on kyllä jäänyt kauneusvirhe. Ne kaksi viimeistä sanaa olisin kustannustoimittajana kerjännyt ja anellut kirjailjan jättämään pois. Ei romaania vaan saa päättää sanoihin "Mitä vielä?" Eihän? Ei.

Dmitri Gluhovski (2011). Metro 2034. Like. Suomentanut Anna Suhonen. ISBN 978-952-01-0603-4.

Arvioita:

Tessa blogissa Aamuvirkku yksisarvinen
Juha Salmi Risingshadow:n tietokannassa

Jään ja tulen kevät

Kuva: Otava

Jään ja tulen kevään myötä pääsin Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassa tavallaan lähtöpisteeseen, siihen kirjaan, jonka vuoksi sarjaa aloin lukea. Tämä sarjan kolmas osa on näet 101 naisten kirjan listalla. En kuitenkaan halunnut aloittaa keskeltä, joten luin ensin Mustat morsiamet ja Rautayöt.

Keväässä Tuomen perheen ja talon pihapiirin asujaimiston tarina jatkuu osapuilleen siitä, mihin edellinen osa Rautayöt päättyy. Anna on paremmin sovussa äitiytensä kanssa; vaikka arjen raaka raadanta väsyttää, tuntuu uusi työpaikka ravintolassa antavan ulottuvuutta elämään. Hänestä on tullut kaupunkilainen, oikeasti. Lassikin heräilee vähitellen vankileirin savisesta ahdistuksesta. Hilda ryhtyy mankelinomistajaksi, lähes porvariksi siis. Karjalan evakko Helvi joutuu sairaalaan, hänen tyttärensä Mari palaa pihapiiriin Hyvösten hoiviin.

Toimittajan rouvalla, Selma Lehtivaaralla, on tässä kirjassa selkeä rooli, samoin englantilaisella Mulliganilla, joka syksyllä asettuu kaupunkiin. Lehtivaaran rouva ottaa älykkään Juho-pojan sotakasvatikseen, kun poika ukkinsa luona on kovin heitteillä. Eletään rauhaa mutta leikitään englantilaisten ja saksalaisten sotaa. Englantilaismielisten ei pidä ajatuksistaan elämöidä, sillä valintaa tehdään nyt Hitlerin ja Stalinin välillä. Yksi uskoo asiaan, toinen ei - mutta vakain tuumin ja harkiten näyttävät päättäjät etenevän.

Köyhä ei muuta kaipaisi kuin ruokaa ja polttopuita. Rauhaa rakentaa omaa elämäänsä. Vain Sortavalaa ikävöivä Helvi tahtoo enemmän, tahtoo ja toivoo takaisin.

Jään ja tulen kevät nosti kaikenlaisia ajatuksia mieleen. Kähkösen kerronta on rikasta ja kerroksellista. Historiallinen asetelma on itsestäänselvästi kiinnostava, ravintola Tatra luokka-asetelmineen kiehtoo, järven elämä nousee jännittävänä usvana kaupunkiin, aatteiden ja kulttuurin kirjo laajenee... Vaikka mitä olisi!

Poimin nyt vain yhden asian esille. Naisten välinen solidaarisuus tunki minun luennassani keskeiseksi teemaksi. Melkein kaikilla kirjan naisilla tuntuu olevan jonkinlainen yleinen sisaruuden tuntu, luokasta ja asemasta riippumatta. On kuin kaikki tunnistaisivat toisissaan yhteisyyden, joka syntyy kun elää paljolti muita varten: lapsia ja sukua varten, vastuuta toisista kantaen.

Kohtaus, jossa pyykkäri-Hilda ottaa asiakseen ravistella hereille masennukseen vajoavaa Selma-rouvaa, oli minusta kirjan kiinnostavimpia. Siinä myös tiivistyy upeasti Kähkösen tapa kätkä suuria tunteita ja suuria kysymyksiä viltin kulman alle; arjen asioista kasvaa peitto, joka kätkee suuret asiat. Ne ovat siellä näkymättömissä, antavat kätköstään muodon kokonaisuudelle.

Selman ja Hildan kohtaus on liian pitkä lainattavaksi, joten otan näytteeksi lukutoukan sydäntä lämmittävän intertekstuaalisen palasen. Tässä sairaudesta toipuva Anna lukee Selman hänelle lainaamaa kirjaa, Minna Canthin Työmiehen vaimoa:

Se oli niin kuin hänen elämästään. Ei niin että hän koskaan olisi joutunut sellaista kärsimään kuin nämä naiset - mutta hän oli aina luullut, että kirjoissa harhailtiin vain hulmuavien kaunokuvien maailmassa. Että kirjat eivät koskeneet häntä, että ne olivat syntiä. [--]

Hän nosti kirjan silmiensä eteen ja luki sitä harmain, mietteliäin silmin niin kauan kuin valoa riitti. Kun varhainen tammikuun pakkaspimeys laskeutui ja sulatti kirjaimet mustaksi massaksi, hän käänsi selkänsä huoneelle ja jäi tuijottamaan seinään. 

Miten avuton oli nainen, jos mies oli hulttio. Niin kuin oli se Risto. Kyllä sai se Johanna kärsiä. Ja lapsi. Nälkää näkivät, ei apua mistään. Vaikka nainen yritti, niin mies vain vei kaiken. Eivät rikkaat auttaneet, kun eivät ymmärtäneet, eivät osanneet katsoa maailmaa köyhän näkökulmasta. Kurjaa vaimoa auttoi vain Vappu, tavallinen naisihminen. (s. 162-163)

Aatteiden jauhamaksi moneen kertaan joutunut Anna löytää Vaimosta oman radikaalin aatteensa. Naisten pitää aina auttaa toisiaan, aina.

Nyt kun olen tottunut Kähkösen tyyliin, joka yhtenä hetkenä hersyy lyyrisen hentona ja toisena huastoo häppeemättä savvoo (meniköhän tuo oikein?), näitä kirjoja on tosiaan nautinto lukea. Koin Jään ja tulen kevään vähän edeltäviä osia hajanaisemmaksi, ehkä siksi että kerronta jakautui vielä useamman tärkeän hahmon kesken. Lievä hajanaisuus ei kuitenkaan haitannut lukukokemusta; Kevät piti otteessaan alusta loppuun.

Erinomainen romaani. Lakanasiivet seuraavaksi.

Sirpa Kähkönen (2004). Jään ja tulen kevät. Otava. ISBN 951-1-19748-7.

Arvioita:

Suvi Ahola Hesarissa
Salla lukupäiväkirjassaan
Iiris Pakarinen Kiiltomadossa
Kirsin kirjanurkasta löytyy Kähkösen sarjaa laajemmin käsittelevä juttu