Rautayöt

Kuva: Otava

Sirpa Kähköstä ryhdyin lukemaan useammakin bloggaajan yllyttämänä, ainakin Kirsi ja Salla ovat inspiroineet. Yksi Kähkösen romaaneista on 101 naisten kirjan listallanikin, mutta en halunnut aloittaa Jään ja tulen keväästä; sarjasta saanee enemmän irti jos lukee kirjat järjestyksessä. (Sattumoisin Kähkönen nousi esille vaikuttavana sodan kuvaajana myös lauantain printti-Hesarissa Jenni Linturin sotaa käsittelevän esikoisen arvion yhteydessä - nettiversioon Kähkönen ei mahtunut.)

Ensimmäinen osa Kuopio-sarjaa (Mustat morsiamet) on livahtanut blogin ohi elokuun luettujen listalle; osui hektiseen hetkeen. Kirjakokemusta kiire ei silti pilannut; tykkäsin kuin tykkäsinkin ja etsin heti seuraavan, Rautayöt.

Rautaöissä eletään vuoden 1940 kuumaa kesää, raudan maku suussa. Talvisota viipyilee mielissä, huokuu miehissä, välähtää kuvina ja ääninä arjessa. Uuden sodan kumu kuuluu jo jostain aistikynnyksen takaa.

Anna elää äitiyden arkea intensiivisimmillään, pienet vaativat ja tarvitsevat, eikä Anna enää oikein muista itseään. Kuka, miksi, mahtaa olla Anna? Uusi naapuri Helvi avaa ikkunoita muihin aikoihin ja paikkoihin, tuulettaa ahtaan pihapiirin tunkkaisuutta.

Pihapiiristä tulee muuten elävästi mieleen isäni äidin pihapiirin Kuopiossa, Jynkänkadulla. Google Mapsin perusteella on talo edelleen pystyssäkin (uudelleen maalattuna tosin!). Vahva tuttuuden tunne johtuu varmaan kielestä. Näen silmissäni puurakennusten neliön, sisäpihan rappuset, liiterin, kasvimaan. Tiedä häntä kuinka lähellä muistikuvani on todellisuutta tai Kähkösen tarkoittamaa... mutta maustetta se kirjalle antaa.

Enemmän kuin sodasta tämä kirja kertoo minusta ystävyydestä, äitiydestä ja perheeseen kuulumisesta, ja vähän myös rooliodotusten kanssa kipuilusta. Silti Rautayöt on ensisijaisesti kestämisen tarinaa. Päivästä toiseen jaksamista, hiljaista vääntöä nälkää ja hätää vastaan. Hallalta suojautumista.

- Oli minullakin kerran niitä haaveita, Hilda sanoi. - Vaan eipä oo ennee. Ne on liian vuarallisia tavalliselle naiselle.
- Mitä ne oli, Anna kysyi Liljan jalkaa silitellen, Hildaan katsomatta.
- En ikinä sitä kenellekään oo kertonut enkä kerro sinullekaan, Hilda sanoi, hyvin hiljaa.
He istuivat hiljaa, ja sitten Helvi karaisi kurkkuaan.
- Onkos siulla, Anna, haaveita, muita kuin se sairaala.
Anna sanoi vakavasti:
- On.
- No kerro, Helvi yllytti.
- Minä haluaisin sian. Minä elättäsin sitä tuossa liiterissä.
Helvi purskahti nauruun ja Hildakin kääntyi heihin päin ja veti suutaan vähän hymyyn.
- Voi sinnuu Anna, se ei varmastikaan oo vaarallista, Helvi sanoi ja taputti Annaa käsivarrelle. (s. 75-76)

Tällaiset romaanit saavat historian elämään. Myös kielestä pidin, vaikka ensimmäisessä kirjassa vähän vieroksuin alkuun runollisen ja rujon arkisen rinnakkaisuutta tekstissä. Kun vaihteluun tottuu, siitä syntyy jännää kontrastia; on kuin Annalla olisi ajatuksia ja tuntemuksia, joiden kuvaamiseen hänen sanastonsa, elämänpiirinsä ei riittäisi. Kirjailijahan se sieltä pilkistää, niitä kurottelee jostain, pukee sanoiksi. Hänen käsissään Annasta ja Hildasta tulee jotenkin elämää suurempia mutta samalla kouriintuntuvan aitoja.

En usko että vuoden 2011 nainen vuoden 1940 naista ilman tulkkia ymmärtäisikään. Hyvä että löytyy niitä, jotka uskaltavat mennyttä sukeltaa.

Sirpa Kähkönen (2002). Rautayöt. Otava. ISBN 951-1-18283-8.

Arvioita:
Suvi Ahola Hesarissa
Markku Soikkeli Kiiltomadossa
Morre Morren maailmassa