lauantai 25. helmikuuta 2012

Salamurhaajan oppipoika

Kuva/kannen kuva: Otava/MIchael Whelan
Palaan taas suorittamaan perusoppimäärääni eli 101 spefin helmen listaa. Listan kaluaminen on kyllä minun kohdallani mennyt kovin fantasiapainotteiseksi. Vaikka ihmekös tuo, perinteisen scifin kanssa olen jo vanhastaan ahkeroinut kiitettävästi, mutta fantasia on uutta.

Salamurhaajan oppipoika avaa Näkijän taru -nimisen sarjan. Sattumoisin kirja löytyy omista hyllyistä; Neitien kuumimpana fantasiakautena tuli hankittua kohtuullinen rivi tätäkin lajia. Hih, Oppipoikaa etsiessäni löysin samasta hyllystä aivan eri kirjailjan kirjan nimeltä Näkijän tytär, joka avaa sarjan nimeltä Näkijän kirja. Pitää varmaan ihan periaatteesta lukea sekin.

Salamurhaajan oppipoika kertoo pojasta, jolla ei ole alkuun edes nimeä. Nimettömyys ei johdu äärimmäisestä köyhyydestä vaan siitä, että poika on prinssin äpärä - vekara ei ole saanut kuninkaallisen sukunsa perinteiden mukaista nimeämisseremoniaa, mutta ei hänelle ole oikein osattu antaa tavallista rahvaan nimeäkään. Kuuden vanhana poika tuodaan hoviin, jossa hän saa pelkällä olemassaolollaan aikaan järistyksiä. Kuutta herttuakuntaa hallitsevassa Näkijän suvussa olisi riittänyt skismoja ilman uutta puolisukulaistakin.

Poika kasvaa hovin liepeillä, paljolti tallimestarin hoivissa, ja saa vaihtelevaa opetusta milloin missäkin taidossa. Varsinainen toiminta alkaa kun hänet ottaa oppipojakseen kuningasta palveleva salamurhaaja Chade. Salamurha, lukija pian oppii, on tärkeä väline diplomatian työkalupakissa. Sisä- ja ulkopoliitikassa on usein helpompaa tehdä ruumis kuin sovinto, kaikessa hiljaisuudessa tietenkin. Väkivaltaisten ratkaisujen ymmärrys on pian tarpeen, sillä moni hovissa näkisi mielellään pojan itsensäkin sovittavan käärinliinoja ylleen paashin vermeiden asemesta.

Maagisia elementtejä löytyy kotitarpeiksi ja vähän ylikin. Valtaa pitävällä suvulla on hallussaan maaginen Taito, joka on jonkinlainen hypnoottis-telepaattinen (muiden) mielen hallintakyky. Lisäksi liikkeellä on samansukuista Vaistoa, jolla luodaan yhteys ihmisen ja eläimen välille. Valtakuntaa vainoavilla punalaivoilla taas on käytössään mystinen keino "ahjota" viattomat rantakylien asukit eli riistää heiltä inhimillisyys. Uhrit jäävät näennäisesti henkiin mutta menettävät kykynsä tuntea kiintymystä tai ajatella järkevästi. Pian ahjottujen joukkiot ovat suurempi vaara kuin varsinaiset merirosvovihulaiset.

Hienoa Oppipojassa on värikäs ja välillä arvaamattomasti pyörteilevä tarina. Poika (jota myöhemmin aletaan kutsua nimellä Fitz) on ajoittain rasittavan surkea, mutta Hobb kertoo hänen tarinaansa mukavasti yksityiskohtaisen ja yleisen välillä tasapainotellen. Imu säilyy ja kirja vie mukanaan. Fitzin erikoinen ja hankala asema hovin laitamilla, hänelle suunniteltu ura kuninkaallisena salamurhaajana, ensimmäinen kunnon keikka... viihdyin oikein hyvin. Oppipoika on ehkä yksinkertainen verrattuna vaikka Noituri-kirjoihin tai Abercrombien synkkään fantasiaan, mutta Hobb ei ole mennyt siitä mistä aita on ihan matalin.

Huumoria olisi saanut olla enemmän, mutta kun kertojaa ei ole siunattu kujeellisuudella, mistäpä sitä repisi. Välillä sentään vähän hymyilytti. Tässä uskottu palvelijatar on juuri tuonut Fitz-paran hänen isänsä vaimon puheille:
"Seiso suorassa!" 
Jäykistyin paikalleni. 
"Ei tuolla tavalla! Näytät aivan kalkkunalta, joka odottaa kirveen iskua. Rentoudu. Ei, vedä olkapäitäsi taaksepäin, älä köyristä niitä. Seisotko aina noin hajareisin?" 
"Lady, hän on vasta poika. He ovat aina tuollaisia, kömpelöitä ja honteloita. Pyytäkää hänet nyt vain sisälle." (s. 229)
Ainakin ensimmäisen osan perusteella on helppo ymmärtää, miksi Näkijän taru lasketaan klassikoihin. Velhon oppipoika, jonka asetelmassa on selkeitä yhtäläisyyksiä, ei onnistunut herättämään ainakaan minussa riittävää kiinnostusta henkilöiden kohtaloista tai juonen seuraavasta käänteestä, mutta tästä minulle jäi utelias olo, sellainen kuin hyvästä sarjan avauksesta jää. Loppu ei ollut mikään cliffhanger, mutta haluaisin silti tietää lisää. Mitä Kuudessa herttuakunnassa jatkossa tapahtuu? Tuleeko Fitzistä ammattilainen?

Muuten, kun kerroin päivällispöydässä, että Oppipoika on tullut luettua, syttyi pienimuotoinen sisällissota. Neiti A:n mukaan kirja on hyvä ja parempi kuin moni muu (joskaan ei Ajan pyörän veroinen). Neiti B:n mukaan kirja on surkea, kauhea, hirveä, mahdollisesti huonoin kirja maailmassa. Tarkemmalla kuulustelulla selvisi, että vika ei oikeastaan ole Oppipojassa vaan jatkossa. Ilmeisesti sarjan loppu ei tyydyttänyt Neitiä ensinkään.

Itse taidan joka tapauksessa lukea lähiviikkoina ainakin seuraavan osan tätä tarinaa. Ihan kohtuullisen laadukasta fantasiaa... ja kakkososa on valmiiksi houkuttelevasti tuossa hyllyllä.

Robin Hobb (1996). Salamurhaajan oppipoika. Näkijän taru 1. Otava. Suomentanut Sauli Santikko. ISBN 951-1-14448-0.

Arvioita:
Jossu lukupäiväkirjassaan
Risingshadow
Sari Peltoniemi Kalaksikukon klassikkokatsauksessa
Heli Sananen kirjasta -blogissa

perjantai 24. helmikuuta 2012

Maailman kivisin paikka

Kivet hankittava erikseen.
En lähtenyt tutustumaan Antti Tuurin novellikokoelmaan Maailman kivisin paikka mitenkään suurella innolla. Mutta lukupiirien henkeen kuuluu, että sellaistakin luetaan, mikä menee oman kirjamaun ulkopuolelle. Koitin pitää mieleni avoimena ja lukea sivun kerrallaan. 70-lukulainen ilmapiiri kosteine lounaineen tuntuikin vähän kotoisalta aiemmin tässä kuussa lukemieni dekkarien jäljiltä.

Edellisen kerran olen lukenut Tuuria yli kymmenen vuotta sitten. Asuttuani täällä eteläpohjalaisilla lakeuksilla muutaman vuoden yritin näet tutustua seudun tunnetuimman kirjailijan teoksiin. Selvisin kahdesta ennen kuin luovutin. Ei vain ole minun tyylilajiani tämä. En nauti Tuurin toteavasta ilmaisusta, joka kätkee taakseen minulle käsittämättömiä kerroksia. Tai oletan että kätkee. Kai.

Paikassa on viisi novellia, jotka rakentuvat kaikki minä-muodossa, havainnoitsijan ja toimijan kerrontana, josta ilmitason tunteet on kätketty. Kirjaa saa lukea kuin kuva-arvoitusta, että edes osapuilleen ymmärtäisi mistä on kysymys. Tunteita on, niiden takana on mennyt ja niiden pohjalta nousee tuleva, mutta mitä ne ovat, sen saa lukija enimmäkseen itse päätellä. Kun vaikkapa tarinassa 65°, pohjoista leveyttä toimittaja välttelee töitä, voin tulkita hänen lusmuilunsa masennuksiksi... ja kun hän sitten kevään tultua osallistuu jopa toimituksen kokouksiin, voin tulkita sen tarkoittavan, että hän on nyt piristynyt.

Jee, olen kokenut kirjallisen oivalluksen! Toimittaja oli masentunut!

Itsetyytyväinen onni valtaa nukkaisen toukkasieluni hetkeksi... sääli että seuraava käänne taas tulee nurkan takaa ja osoittaa minulle paikkani. Olen pihalla kuin se kuuluisa lintulauta. Tuurin henkilöt lentävät ohi. He olivat näillä tienoilla vain käymässä, eikä heillä ole minulle juurikaan sanottavaa.

Takakansikin muuten kertoo, että nämä novellit tapahtuvat elämänpiirissä joka ei ole kokijan oma. Vieraassa ympäristössä ihminen on kuulema paljaampi. Hah. Miten niin paljaampi? Riisuttu tunteen ilmaisusta ehkä, mutta jos heidän sisimpänsä, heidän tarinansa, olisi vielä tätä verhotumpi, tarvittaisiin jo kryptologi tekstiä tulkitsemaan. Arvelisin, että näissä novelleissa on kyse yksinäisyydestä ja ihmissuhteista ja ehkä vielä jonkinlaisesta vieraudesta tosiaan... ihmiset ovat vieraita itselleenkin, eivät vain tilanteilleen? Takakansi auttaa tässäkin asiassa. Sattuma on kuulema yksi keskeinen teema. Okei.

Ei tämä kirja silti täyttä tuskaa ollut. Yhdessä nämä viisi kertomusta muodostavat jollain tavalla mielenkiintoisen kokonaisuuden; tarinat liukuvat vähän limittäin reunoiltaan ja ovat settinä enemmän kuin erikseen. Maailman kivisin paikka on ehkä novellikokoelma, mutta se kannattaa lukea kokonaan.

Myönnän myös, että Tuuri on vähäeläisen kuvailun mestari. Yksinkertaisilla lauseilla syntyy tunnelmaa.
Huoneessa vedin ikkunaverhot auki. Istuin kauan lumisadetta katsellen. Kun lumisade lakkasi, vedin taas ikkunaverhot ikkunan eteen ja makasin vuoteella. Nukahdin vaatteet päällä, ja heräsin keskellä yötä enkä saanut enää unta. Hain kirjapinosta kirjan ja luin sitä aamuun saakka. (s. 64-65)
Epäilemättä Tuuri on minimalistinen tahallaan. Karsimalla ajatuksia ja tuntemuksia kerronnastaan hän rajaa sanottavansa siihen, minkä tiedämme todeksi. Tätä lukiessa muistaa, että teot ovat, ajatukset ja tunteet kuvitellaan, tulkitaan, keksitään, selitetään... Hm. Näiden tarinoiden tyypit ovat huonoja selittämään edes itselleen. Vaimonsa jättämä mies tuumii: Jokin oli mennyt vikaan, mutta milloin, sitä Mäki ei käsittänyt.

En olisi valinnut tätä kirjaa ilman lukupiiriä - ja jos olisin jostain syystä aloittanut, olisin luultavasti jättänyt kesken. Makuasia. Tyylilaji ei vain vetoa. Minulle sopisi paremmin teksti, jossa juonellisuus on suoraviivaisempaa ja henkilöihinkin olisi enemmän tarttumapintaa. Tuurin maailma ei ole tässä ainoastaan kivinen, se on synkeä ja lähes iloton, eikä ajoittainen löytämisen ilo minun kohdallani riittävästi palkinnut kivikossa taapertelun vaivaa.

Antti Tuuri (1980). Maailman kivisin paikka. Otava. ISBN 951-1-05933-5.

maanantai 20. helmikuuta 2012

Teemestarin kirja

Kuva: Teos
Teemestarin kirja meni lukulistalle heti kun luin Hesarista, että tällainen on tulossa. Olin kerrankin oikein fiksu aktivisti: kysyin kirjastosta onko hankintalistalla ja laitoin ennakkovarauksen sisään. Sunnuntaina tuli vihdoin tilaisuus upota tähän rauhassa ja kyllä kannatti! Teemestari on juuri sellainen kirja, että se tekee mieli lukea kerralla. Alle 300 sivun pituus ja sopivan jänteikäs tarina tekivät tästä täydellisen sunnuntaikirjan minulle.

Teemestari on eräänlainen dystopia. Taas liikutaan Routasisarusten tapaan ekokatastrofin jälkeisessä maailmassa, mutta tällä kertaa uuteen maailmaan tutustutaan kapeammasta perspektiivistä. Tietoa on niukemmin, sillä kertojakaan ei tiedä vastauksia: maailma on hänelle sellainen kuin se on, ihan niin kuin se on meille jokaiselle. Teemestarin todellisuudessa historian herättämiin kysymyksiin ei niin vain vastatakaan googlella ja wikipedialla; uusi pohjoinen on niukka, kuiva ja kuuma maa, jossa sähköä käytetään niukasti ja sandaaleillakin pärjää talvella, ainakin aurinkoisena päivänä. Kuusamo on lähin kaupunki - mutta lumi on legenda menneisyydestä.

Kertoja Noria on teemestarin tytär ja tuleva teemestari itsekin. Hänen tehtävänsä on palvella vettä ja ymmärtää sen virtauksia. Mutta onko armeijan hallitsemassa diktatuurissa enää tilaa vapaana juoksevalle vedelle tai sen salaisuuksien tuntijalle? Sillä mikään ei hallitse ihmistä niin kuin vesi. Jos on valta sallia tai kieltää veden saanti, on elämän ja kuoleman herra.

Itäranta on tarttunut kuumaan aiheeseen... öljystä on jo totuttu sotimaan, mutta vesi on itse asiassa paljon tulenarempi neste, ainakin siellä missä se on vähissä. Voipi tulla päivä, jolloin kovin kaipaamme vahvaa puolustusta hupenevien järvien suojaksi! Teemestarissa ei kuitenkaan harhauduta selittelemään syitä ja seurauksia vaan annetaan lukija löytää Norian todellisuus ja tehdä omat johtopäätöksensä. Samoin tekevät Noria ja hänen ystävänsä Sanja, jotka kaivavat vanhoilta kaatopaikoilta esiin johtolankoja entisajoista ja kurottavat hämärien vuosien yli kohti ymmärrystä.

Sanjan ja Norian ystävyys on kirjan yksi vahva elementti. Se on yhtä aikaa vahvuus ja heikkous; toisaalta ystävyyden kuvaus oli minusta onnistuneen eleetöntä, toisaalta sen luonteessa on jotain tyttökirjamaisen yksioikoista, jotain mikä ei oikein istu ankaraan ympäristöönsä. Mutta tätäkään en osaa pitää kovin suurena heikkoutena. Noria on luettavissa suojatuissa olosuhteissa kasvaneeksi nuoreksi naiseksi, jonka isän asema on jossain määrin eristänyt elämän realiteeteista. Jos häntä näin tulkitsee, on kirja samalla myös kasvutarina. Teemestarissa kertoja löytää ja kohtaa sen kovimman velvoitteen: ominta minuuttaan ei voi pettää.

Rakenne on minusta toimiva ja tasapainoinen, vain ensimmäisellä kolmanneksella on ajoittaista tyhjäkäynnin makua. Vähän selittelyä kai on pakko ottaa mukaan, kun pitää tutustuttaa lukija uuteen maailmaan. Kieli on enimmäkseen mukavan sujuvaa, vaikka välillä sen sisäinen epätasaisuus yllättää; Norialle tavoitellaan zen-tyylistä ilmaisua, mikä tietysti sopii teeseremonioita suorittavalle nuorelle naiselle, mutta vaikka filosofisista asioista puhutaan tyylikkäästi, tekemisen tasolla hätkähdetään ja tuijotetaan ja tiedustellaan vaimeasti ja kysytään varovasti. Mutta otan mieluummin kauniin kohdan lukunäytteeksi, sillä uskon, että niistä tämän kirjan muistan. Tämä oli yksi lemppareistani:
Muistoilla on oma muotonsa, eikä se ole aina sama kuin elämän. Kun nyt ajattelen tuota päivää, etsin enteitä ja merkkejä siitä, mitä oli tulossa, ja joskus uskon näkeväni niitä. Se on outo ja ontto lohtu, joka ei koskaan kanna kauan. Entismaailman näkijät lukivat tulevaa teelehdistä. Mutta ne ovat vain teelehtiä, menneen tummia jäänteitä, eivätkä ne muodosta muuta polkua kuin omansa. Muisti on sen sijaan liukas ja lumeinen ja hajallaan, eikä sen polkuihin voi luottaa. (s. 96)
Noria kertoo tarinaansa viileästi silloinkin kun tunteet ovat kuumia. Siliti hänen persoonallisuutensa tuntuu olevan sekoitus älykästä itsensä hallintaa ja kaameaa naiiviutta. Mieleeni tuli jopa Nälkäpeli-trilogian Katniss, kai siksi, että Noriakaan ei usein tajua missä mennään eikä tunnu kovin hyvin ymmärtävän ihmisiä. Toki Noria on aikuisempi, viileämpi ja hillitympi kuin Suzanne Collinsin sankaritar, eikä kirja kokonaistunnelma ole ollenkaan samanlainen.

Pidin Teemestarista kirjasta kovasti. Ei ihan täyden kympin teos, mutta piinkovaa kamaa suomalaisessa scifikentässä ja todella hulppea esikoinen. Pitää myös kehua Ville Tiihosen graafista suunnittelua, kirjaa oli mukava katsoakin.

Voisin lukea tämän uudestaankin - ja luen satavarmasti Itärannan seuraavan kunhan se ilmestyy.

Emmi Itäranta (2012). Teemestarin kirja. Teos. ISBN 978-951-851-443-8.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Sanna Sevänen Aamulehdessä
Helena Miettinen Keskisuomalaisessa
Johnny Puolisilmä-blogissa
Raija Taikakirjaimissa
Katja Lumiomena-blogissa

lauantai 18. helmikuuta 2012

Seljan tytöt ja Tuletko sisarekseni

Kuva/kannen kuvitus: WSOY/Maija Karma
Innostuin poimimaan kirjastosta parikin Rauha S. Virtasen kirjaa. Luin aiemmin 101 naisten kirjan listalta Virva Seljan yksityisasian. Selvisi, että en ikinä tule saamaan Virtasen tyttökirjoista samaa elämystä kuin niihin nuorempana tutustuneet lukijat. Nostalgiapisteitä ei tipu jälkikäteen! Mutta Virtasen tyttökirjoja voi silti nautiskella kirjallisina välipaloina. Ruusunen oli ehkä vähän rankahko välipalakirjaksi, mutta Yksityisasian perusteella päätin, että kannattaa jatkaa harjoituksia.

(Mistä tuleekin mieleeni: miksen ole aikoihin lukenut Hilja Valtosen kirjoja? Pitääpä muistaa sekin optio...)

Tällä kertaa nappasin kirjastosta Seljan tytöt, joka avaa Virtasen Selja-sarjan. Sen seuraksi valikoitui Tuletko sisarekseni, jota muistelen jonkun kehuneen lempikirjakseen Virtasen tyttökirjojen joukossa.

Seljan tytöt
Seljan tytöissä Krisin, Margaritan, Virvan ja Dodon isä palaa ensin itse kotiin parantolasta ja tuo pian taloon myös uuden äidin. Tytöt eivät alkuun tahdo hyväksyä Reaa ensinkään, ja varsinkin tulinen Rita antaa räiskyä. Enimmäkseen kirjassa eletään psykologisesti kai melko normaalia uusperhearkea, mutta - ja tämä on iso MUTTA - kuusikymmentä vuotta sitten perheet ja perhe-elämä olivat erilaisia.

Olen pitänyt itseäni suht' lepsuna kasvattajana, joka sallii lapsille vapauksia ("mikäs siinä, pupu, irokeesi on mukavaa vaihtelua"), mutten kyllä äityisi sellaiseen menoon kuin Seljoilla. Turvaistuinyhteiskuntamme normit sisäistänyt äitiyksilö kohottaa ensimmäisen kerran kulmiaan, kun kirjailija-isukki kuittaa tytärten avio-opposition näin:
"Millaisia hysteerisiä hanhia te olette", jyrisi isä. "Jos minä kerran olen päättänyt mennä naimisiin, niin minä menen, ja sillä hyvä. Ja minä tunsin äitinne tarpeeksi tietääkseni, että hän olisi vain iloinen tästä, varsinkin jos hän tuntisi Rea Meren." (s. 28)
Hih, hanhia! Ei tuo vielä mitään. Näinhän se nykyäänkin menee, ehkä vähän (teko)demokraattisemmin sanankääntein. Mutta kun pariskunta lähtee viikoksi häämatkalle Pariisiin ja jättää teinityttölauman hoitamaan kotia yksinään, pitää jo lehteillä kirjaa taaksepäin ja tarkistaa, jäikö jotain väliin, esimerkiksi Maija Poppasen buukkaaminen hommiin. Ei jäänyt, niin se oli. Alaikäisiä koko lauma, nuorin 11 v. Vau. Ja kun homma menee pikkuisen reisille, ei tule pienintäkään vihjettä, että menettely olisi ollut jotenkin kummallinen. Teinikodinhoito oli siis ihan normisettiä noina aikoina.

Noh, tämä nykyinen pitkitetty lapsuus ja nuoruus on kai tosiaan aika uusi keksintö.

Kolmannen kerran hieraisin silmiäni kun nuorten teatteriesitykseen kuului aito Wilhelm Tell -tyyppinen jousiammuntakohtaus. Yksi teini ampuu näyttämöllä toista jousipyssyllä, ja silmän menetyksestä vitsaillaan. Öh... ja me kiellämme videopelejä?

Tämä lapsiturvallisuusasia sai ehkä turhan paljon tilaa. Mutta oikeastaan se kertoo minua kirjassa eniten kiehtoneesta puolesta, aikalaishistoriasta. Kun luen tätä, voin melkein kuvitella isoäitini elämää nuorena naisena; normit ja sosiaalinen todellisuus tulevat tyttökirjan kontekstissa yllättävän vahvasti läpi. Lisäksi pitää tunnustaa, että Virtasen hahmoissa on tiettyä syvyyttä ja monipuolisuutta. Arkkityyppejä kyllä, tiettyyn pisteeseen asti, mutta jotenkin persoonallisella tavalla.

Tuletko sisarekseni
Samaa herkkua tarjoilee Tuletko sisarekseni, mutta Tuletko on silti varsin erilainen lukukokemus. Tässäkin puuhataan uusperhettä. Nyt avioliittoa suunnittelevat  neljää lasta kasvattava leski, piirustuksen opettaja Iiris Tuisku,  ja yksinhuoltajaisä tohtori Poukama. Lesken nelikko ja eronneen tohtorin kaksi tytärtä vastustavat ankarasti ja tarmolla pyrkimyksiä yhdistää perheet; tarkoitusta varten perustetaan oikein yhdistys. Vastarintaliike äityy aidoksi sissisodaksi... ja käy niin kuin usein käy, yhteinen taistelu yhdistää eripariset sisarusparvet.

Juonen peruskuvio on helposti arvattavissa - ja perheiden tyylistä saa käsityksen jo nimistä tuisku ja poukama... mutta siitä huolimatta kirjassa on todellista viehetystä. Iiris Tuiskun villi huusholli, jonka rattoisan menon ilmeisesti oikeuttaa äidin jonkinasteinen taiteellisuus, ja konservatiivisempi Poukaman talous, johon avioero on jättänyt jälkensä, ovat yhdessä hyvä peili 60-luvun arvoristiriitoihin. Seljoilta on pitkä matka Tuiskuille - mutta Poukamat ovat kättelyetäisyydellä.

Olisin rakastanut tätä kirjaa, jos olisin lukenut sen noin 13-vuotiaana; nytkin pidin siitä kovasti. Siskous toimii tässä kirjassa vahvasti. Erityisesti pidin Poukaman siskosten kuvauksesta; Ulla ja Anna ovat sopivasti erilaisia. Juuri noin se taitaa toimia, kun syntyjään erilaiset luonteet kasvavat yhdessä. Ja Ullan ja Mari Tuiskun orastava ystävyys ilahdutti kyynistä kääkkääkin kiitettävästi, jopa siinä määrin, että muut avioliitonvastustamisyhdistyksen jäsent jäivät vähän taustalle. Melkein alkoi harmittaa, että ei ole omaa siskoa. Neidit A ja B ilmoittivat (erikseen kysyttynä), että ei se niin kummoista ole... mutta saahan sitä haaveilla!

Molemmista kirjoista jäi hyvä maku suuhun. Pidän Virtasen paikka paikoin pilkistävästä rauhallisesta huumorista ja selkeästä kielestä. Ei turhaa kikkailua, mutta silti elävää ja kulkevaa tekstiä. Ihmiset ovat riittävän mutkikkaita ollakseen kiinnostavia, mutta eivät kumminkaan mitään psykologisia arvoituksia. Joskus on hauska lukea kirjaa, jonka hahmot ovat kinkkisiä kuin pahin pulmapeli... joskus ei.

Ja menneen ajan arkeen on tosiaan jotenkin vaivatonta solahtaa juuri näin, huomaamatta, kun pääasia jotain yleisinhimillistä ja perhekokoista, ei liian suurta eikä pientä.

Hih, huvittaa tämä tyttökirjabuumini - en olisi ikinä uskonut teini-ikäisenä, että joskus luen tällaisia kirjoja! Mutta ehkä luenkin nyt vähän erilaisesta perspektiivistä. Taas kerran mietin mistä kirjoista luetaan meidän arkeamme viidenkymmenen vuoden päästä? Löytääkö joku nämä ajat Tervon Laylasta tai Vänskän Saattajasta tai Ellilän Ristiaallokosta tai Salmisen Kalavaleesta... ainakaan tämän päivän kirjoja ei vuosikymmenten päästä lueta samoin kuin niitä nyt luetaan. Sen tämä viime viikkojen vaellus 50-, 60- ja 70-luvulla on tehnyt selväksi.

Rauha S. Virtanen (1993, alkuperäinen 1955). Seljan tytöt. WSOY. ISBN 951-0-17615-X.
Rauha S. Virtanen (1973, alkuperäinen 1966). Tuletko sisarekseni. WSOY. ISBN 951-0-04529-2.

Arvioita:
Tuletko sisarekseni on innoittanut Liisaa, Katjaa ja Sallaa. Seljan tytöistä en löytänyt erillisjuttuja, mutta bonuksena vielä Saran kirjojen hieno juttu Rauha S. Virtasesta.

torstai 16. helmikuuta 2012

Hypnotisoija

Kuva/kansi: Tammi/Taina Markko
Lars Keplerin Hypnotisoija on tainnut kerätä jonkinlaista menestystä vuosi pari sitten, mutta erityistä vetoa en ole tähän tuntenut. Jostain alesta olen kuitenkin poiminut pokkaripainoksen mukaani trillerihimon varalta, ja nyt kävin siihen käsiksi kun muuan toinen aloittamani trilleri osoittautui umpitylsäksi.

Hypnotisoijan päähenkilö on, kas kummaa, hypnotisoija. Erik Maria Brander on tosin luopunut hypnoosin käytöstä hoitomuotona jo kymmenen vuotta sitten. Pieleen menneen terapiasession aiheuttaman kohun vuoksi tehty lupaus tulee kuitenkin petettyä, sillä rikoskomisario Joona Linna (jonka hurmaavaan suomalaisaksenttiin viitataan kyllästymiseen asti) taivuttelee Erikin auttamaan hurjan perhemurhan selvittelytyössä.

Kepler ei pahemmin verta säästele. Hypnotisoijassa uhreja silvotaan, pistetään, paloitellaan, hakataan kirveillä, ammutaan ja välillä tosin huumataan ja näännytetään nälkäänkin. (Haastan seuraavan lukijan laskemaan montako uhria tässä oikein syntyy, sillä minä kyllä sekosin laskuista.) Eikä siinä vielä kaikki. Erikillä on päihdeongelmia ja perheongelmia. Erikseen pitää mainita Erikin poika, Benjamin, joka kärsii harvinaisesta veren hyytymisongelmasta; onkohan siinä takana jokin veren vuodattamiseen liittyvä symbolinen juttu? Ehkä ei, kenties Kepler on vain halunnut jättää lukijan jännäämään, koska Benjamin mahtaa vuotaa taiteellisesti kuiviin.

Huomaan kirjoittavani kovin ilkamoivaan sävyyn, mutta itse asiassa enimmäkseen pidin kyllä kirjasta. Jos ei muuta halua kuin runsaan ja melko monipuolisen jännärin, Hypnotisoija puoltaa paikkaansa. Alkupuolella Kepler sortuu mielestäni turhan raskaaseen kerrontaan, kun samoja tapahtumia kuvataan useasta näkökulmasta, mutta kaikkiaan tarina etenee hyvin ja pitää otteessaan.

Pientä mammuttitautioireilua Hypnotisoijassa on, mutta ei aivan kohtuuttomasti. Kun kirjan luettuani palasin takakanteen ja hoksasin, että "Lars Kepler" on elävässä elämässä kirjailijapariskunta Alexander Ahndoril & Alexandra Coelho Ahndoril, aloin miettiä mahtaako mammuttimaisuus johtua parisuhteen vuoksi tehdyistä kompromisseista. Jos yksi tykkää yhdestä hahmosta ja toinen toisesta, on ehkä pakko pitää molemmat? Hyvin on kaksikko silti onnistunut siinä tärkeimmässä, mielenkiinnon herättämisessä ja ylläpitämisessä. Lopputulos on kohtuullista K-18 viihdettä.

Mitään syvempää sanottavaa en tästä löytänyt eikä kai ole tarviskaan: tämä on kirja, joka on tehty myymään hyvin.

Kieli on lähinnä yhdentekevää, joskin panin kiinnostuksella merkille, että tapahtumat kuvataan preesensissä. Sellainen on ehkä yleistymään päin, ja antaahan sen tiettyä intensiteettiä jännäritekstille. Veriteeman mukaisesti otan lukunäytteen ruumiinavauksesta:
- Lataumat ovat heikkoja silloin, kun uhri on menettänyt paljon verta. 
- Aivan niin, Joona sanoo. 
- Veri on painavaa, ja kuoleman jälkeen ei enää ole sisäistä painejärjestelmää, Nålen selittää Frippelle. - Saattaa tuntua itsestään selvältä, mutta veri valuu alaspäin ja ihan yksinkertaisesti kerääntyy alimpiin kohtiin. Useimmiten se näkyy siellä, missä ruumis koskettaa alustaa. (s. 58)
Lars Kepler (2011, alkuperäinen 2009).  Hypnotisoija. Tammi. Suomentanut Saara Villa. ISBN 978-951-31-6063-0.

Arvioita:
Timo Hämäläinen Hesarissa
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Mari Paalosalo-Jussinmäki Kirjasieppo-blogissa
Anne Helttunen Me Naiset -lehdessä
Rachelle Rakkaudesta kirjoihin -blogissa
Mia Kolmannella linjalla