lauantai 19. lokakuuta 2013

Steven Saylor: Roma ja Empire


Kaksoiskirjajuttujen putki näemmä päällä, mutta ei voi mitään: luin nämä molemmat Steven Saylorin kirjat äskeisellä Italian reissullani ja niistä on ehdottomasti raportoitava yhdessä.

Roma kertoo (rummunpärinää) Roomasta, tarkemmin sanottuna Rooman valtakunnan synnystä ja kasvusta. Tarina alkaa hulppeasti vuodesta 1000 eKr. ja päättyy vuoteen 1 eKr. Suolakauppiaiden leiripaikasta kehkeytyy kirjavien vaiheiden kautta pieni kuningaskunta, sitten Rooman tasavalta, lopulta maailmanvalta. Saylor hallitsee melkein liian laajan aiheensa kutistamalla sen kahden suvun tarinaksi. Rooman valtiaiden piirin liepeillä liikkuvat Pinariukset ja Potitiukset sukupolvesta toiseen, vaihtelevalla menestyksellä. Tarina pysyy mittakaavaltaan inhimillisenä ja Rooman legendat heräävät eloon.

Empire jatkaa tarinaa osapuilleen siitä mihin Roma sen jättää, vuodesta 14 jKr., ja päättyy vuoteen 141. Tällä kertaa ollaan Pinariusten matkassa ja seurataan neljän sukupolven selviytymistä Rooman ehkä huikeimpina aikoina. Keisari Augustuksen pitkä rauhaisa kausi on päättymässä ja edessä ovat vaaralliset ajat. Tiberius, Galigula, Claudius ja Nero... Vespanius ja hänen poikansa... lopulta Trajanus ja Hadrianus.

En tiedä olisinko innostunut näistä kirjoista niin, ellen olisi niitä poiminut matkaan nimenomaan Roomasta. Roma kävi hyvästä kertauskurssista mitä tulee Rooman varhaisvuosien legendoihin, mutta se on väkisinkin ihmiskuvaukseltaan vähän ohut. 650 sivua on paljon... mutta aiheeseen nähden vähän. Parhaiten Romasta jäävät mieleen Romuluksen ja Remuksen kuningasajat sekä Caesarin päivät. Tiesittekö, että "caesar" alkujaan viittasi runsaaseen ja tuuheaan tukkaan? Nolompi juttu, sillä kuten Asterixista tiedämme, Caesar oli vanhemmiten kalju. Opettavainen kirja kaikin puolin!

Pidin siitä, että Saylor otti keskushenkilöikseen asteen tavallisempia ihmisiä eikä keisareita tai kuninkaita; se antoi liikkumavaraa ja teki eläytymisestä helpompaa. Saylor myös antoi itselleen mahdollisuuden jättää käsittelemättä asioita, joista ei ole tyydyttävän varmaa tietoa tai jotka olisivat liian puuduttavia lukijan hahmotettavaksi. Silti tarina tuntui välillä pakotetulta. Romasta näki, että kerronnan sitominen sukujen vaiheisiin edellytti kompromisseja.

Tarkkasilmäinen roomantuntija pongaa Vestan temppelin rauniot.
Empire sen sijaan oli kirjanakin vetävä tapaus. Roman kertomuksessa kirmaili 11 keskushenkilöä läpi tuhannen vuoden, Empire käsitteli neljä kohtaloa ja puolentoista vuosisataa. Ihmisten persoonistakin ehti saada selvää. Empirekin sisältää muutaman vähän kömpelön deus ex machinan, mutta kokonaisuus on silti toimiva, vaikken episodiromaaneista erityisesti pidä. Saylorilla on ollut pokkaa poiketa stereotyypeistä silloin tällöin. Esimerkiksi keisari Neron lähipiiriin kuuluva Lucius Pinarius on Neron aito fani, loppuun asti.

Oli mahtava lukea Empirea nyt kun Rooman muistomerkit olivat tuoreessa muistissa! Tässä kirjassa rakennetaan mm. Trajanuksen pylvästä ja Hadrianuksen mauseleumia ja Colosseumia (a.k.a Flaviusten amfiteatteri) ja tietenkin hengaillaan Neron hurjassa Domus Aureassa. Rakennusprojektit, sodat ja politiikka eivät kuitenkaan hallitse kirjaa ylenmäärin. Tilaa jää vihalle ja rakkaudelle. Ja filosofiallekin.
[--] There are moments when I'm with you that I forget where I am, even who I am. I lose myself in the moment.' 
She smiled. 'And isn't that delicious?' 
'Dangerous, Epictetus would say. To lose one's self in ecstasy is a trap, an exaltation of the body over the will, a capitulation to appetite, an invitation to heartbreak and disappointment because we have no control whatsoever over the passions and appetites of another. A person may love us one day and forget us the next. Pleasure can turn to pain. [--] (Empire, s. 403)
Eihän Saylor mikään Hilary Mantelin kaltainen tyylitaituri ole... eikä kumpikaan kirja saa varsinaisesti henkeään pidättämään... mutta romaaniparina Roma ja Empire olivat tyydyttävä setti. Helposti uppoava historian kertauskurssi. Kun pääsin loppuun, olisin toivonut tarinan vielä jatkuvan. Mutta ei. Ehkä pitäisi lukea uudestaan jokin omasta hyllystä löytyvistä Rooma-kirjoista. Ihmiskunnan viholliset tai peräti Tacituksen Keisarillisen Rooman historia.... Jälkimmäinen on aikalaishistoriaksi harvinaisen luettavaa tekstiä.

Ja onhan aina Asterix.

Steven Saylor (2011, alkuperäinen 2007). Roma. Corsair. 978-1-84901-604-9.
Steven Saylor (2011, alkuperäinen 2010). Empire. Corsair. 978-1-84901-602-5.

Arvioita:
David MacLaine pitää Romaa helppona introna syvempiä kirjoja varten
Simon ei Empiresta innostunut; Historical novel society tykkäsi enemmän mutta moittii ohuita naishahmoja.

torstai 10. lokakuuta 2013

Stephen King: Doctor Sleep ja Hohto


En nyt malta olla naputtelematta pikaisia hajatelmiani näistä kirjoista täältä junasta käsin, vaikka harmikseni huomaan Bloggerin syöneen valitsemani sitaatit... Ilmeisesti ei kannattaisi siirtyä kesken jutun koneelta iPadille. Ainakaan tallentamatta luonnosta. Mobiilibloggauksen saloja, osa 1a.

Uusin Stephen King on minulle must. Kunnon addiktina koen käsientärinää ja mahanväänteitä jos odotettu opus ei putkahdakaan postiluukusta ennustettuna päivänä... ja kaikki muut kirjat saavat kiltisti väistää tieltä. Viime viikolla saapui vihdoin Doctor Sleep. Se piti lukea h-e-t-i. Ja tietenkin perään Hohto uudestaan.

Varsin koukuttava oli tämä uusinkin King! Doctor Sleep palaa vanhan suosikkini Hohdon hahmoihin ja tapahtumiin, mutta on kuitenkin täysin itsenäinen ja minusta myös tyylillisesti erilainen kirja. Hohdon pieni Danny on nyt kasvanut aikuiseksi, mutta traumaattiset kokemukset Overlook-hotellissa ovat jättäneet jälkensä. Kirjan alussa Dan ryömii alkoholistina kohti oman henkilökohtaisen ojansa pohjaa. Samaan aikaan syntyy Abra-vauva, lapsi, joka hohtaa kirkkaana kuin majakka. Kumpaakin odottaa kohtaaminen oudon ikinomadien heimon kanssa. True-yhteisön väki on sekin vähän yliluonnollista porukkaa, yliluonnollista sillä ikävämmällä tavalla.

Doctorissa meno on vaihtelevasti rytmittynyttä ja paikoin väsynyttä, mutta tarina kantaa hyvin ja Danin kamppailu omien paholaistensa kanssa toimii. Perinnöllisyyden ja verenperinnöstä irti kamppailemisen tematiikka on aika vahvasti esillä, kuten toki myös Kingin tuotannon keskeinen teema, hyvän ja pahan välillä valitseminen. Jotkut saavat tilaisuuden valita tekonsa ja niiden kautta kohtalonsa - toisille ei sitä mahdollisuutta edes suoda. Ja mihin rajan vetää? Selvää on, että verenhimoisten ihmispetojen kidutusmurhan uhriksi joutuva lapsi ei ole vikapää kuolemaansa... Mutta missä määrin on pienenä särjetty sielu syyllinen myöhempiin pahoihin tekoihin?

Minusta Kingin viesti on, että sisimpänsä pahalle voi panna kampoihin. Tai ainakin on syytä yrittää. Vastuuta ei voi vierittää taaksepäin määräänsä enempää.

Vaikka nautin Doctorista täysin siemauksin, joudun suupielet lurputtaen myöntämään, että Hohto oli ja on edelleen se vahvempi lukukokemus. Hohdossa erityisen vaikuttavaa on Jack Torrancen, Dannyn isän, pään sisään pääseminen. Etenkin nyt kirjaa uudelleen lukiessani olin aika vaikuttunut siitä miten vahvasti ja tehokkaasti King kuvaa Jackin ajautumista harhoihin, hänen todellisuudentajunsa asteittaista haalistumista. Doctor Sleepissä ei 'pahisten' tunne-elämä tullut samalla tavalla iholle; emotionaalinen pääpaino on Danin sovituksessa ja Abran kasvukertomuksessa. Edes Danin työ saattokodissa, jossa hän auttaa kuolevia löytämään tien rajan yli, ei onnistunut värisyttämään suuntaan eikä toiseen. Kuoleman läheisyyden tunnistava kissa oli kiinnostava yksityiskohta, joskin jo ennestään mediasta tuttu.

Muistelin näitä lukiessani miten nuokuin opiskeluvuosina aamuluennoilla puoliunessa luettuani yötä myöten jotain Kingin tiiliskiveä. Onneksi olen jo oppinut uskomaan, että kirjat eivät haihdu yön aikana, vaikka vähän jäisikin kesken. Yleensä. (Pieni riski tietysti on.)

Doctor Sleep ei unettanut ensinkään, mutta minusta Hohto on kirkkaasti parempi. Henkilöt ovat jotenkin... väkevämpiä. Jos on pakko lukea vain toinen, valitse vanhempi.

Stephen King (2013). Doctor Sleep. Hodder & Stoughton.
Stephen king (1985, alkuperäinen1977). Hohto. WSOY. Suomentanut Pentti Ylimursu.

Arvioita:
Ei kykene. Nope. Yritän nyt ensimmäistä kertaa julkaista jotain käyttämällä iPadin blogger-sovellusta. Eikä se ilmeisesti usko linkkeihin. Saa nähdä onko kuvakaan oikeasti kuva vai sellainen kysymysmerkkisyherö, jolla puuttuvat kuvat korvataan.... Huoh.
Mutta ei se mitään. Olen päättänyt suhtautua tähän tekniseen sähläykseeni nyt rennosti. Niinhän se on aina uutta kieltä opetellessa: kannattaa vaan puhua vaikka kaikkia nyansseja ei hallitsekaan.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Syyskuun setti

Syyskuussa tuli samoiltua metsissä.
Eilen täällä oli pieni henkinen painimatsi: tehdäkö vihdoin syyskuun myöhästynyt kooste - vai lukeako kirjaa? Piraijakuiskaaja vei voiton, koska sen oli pakko päästä kotiinsa kirjastoon. Jotain lukijaetiikkaa pitää sentään olla...  jos kirjasta on varauksia, se on palautettava. Joku odottaa.

Syyskuun saldosta muodostui vähän erikoinen, sillä osana kirjabloggaajien yhteistä haastetta luin kaksi kirjaa Hesarin 100 parhaan listalta, nimittäin Miss Farkku-Suomen ja Rajan. Ei hullumpia vaikken ihan hullaantunutkaan. Kuukauden huipuksi taitaa silti nousta Pilvikartasto, jonka kanssa sain pikkuisen tehdä töitä, että kokonaisuus aukesi. Ehkä sitä arvostaa enemmän sellaista, josta on vähän vaivaa itsellekin. Parhaat naurut kirvoitti ilman muuta Elimäen kootut tarkoitukset, vaikka Rabbin katti on hyvä kakkonen; sen kanssa sai hykertää hyväntuulisesti moneen kertaan.

Luettu ja blogattu:

David Mitchell: Pilvikartasto
Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
Lois McMaster Bujold: Captain Vorpatril's Alliance
Elimäen kootut tarkoitukset
Riikka Pulkkinen: Raja

Luettu muttei blogattu:

Arto Paasilinna (2007). Rietas rukousmylly. Veikko Honkanen lukee pätevästi ja onhan näissä Paasilinnan kirjoissa aina jotain mukavaa jippoa... mutta Rietas rukousmylly on totta puhuakseni heikommasta päästä. Alku on lupaava mutta kahden suomalaismiehen road trip Aasiassa jotenkin jää pelkäksi vaelteluksi. Plussaa kaverusten kehittämästä uudesta positiivisuutta korostavasta maailmanuskonnosta, joka toi mieleeni iki-ihanan Ac-Cent-Tchu-Ate The Positiven. Marko Ikävalko Keskisuomalaisessa ei juuri positiivista korostanut. Äänikirja, kirjastosta.

Seppo Jokinen (2012). Hervantalainen. Olen melkein nyt päässyt ajan tasalle Jokisen dekkarisarjassa - enää tänä vuonna ilmestynyt Vihan sukua on lukematta. (Novelleja ei lasketa!). Hervantalainen oli tuttua laatua, taas kerran hyvä ja viihdyttävä dekkari. Sarja äärimmäisen julmia pahoinpitelyjä panee Koskisen joukkoineen koville. Aikuisten lasten julmuutta luotaava tarina jaksoi kiinnostaa ja Koskisen yksityiselämässäkin liikuttiin sopivasti. Tässä murhaaja ei ollut yhtä yhtä kiehtova kuin Räätälöidyssä ratkaisussa, mutta ei se kokonaisuutta pilannut. Tämän on lukenut myös Kirsi - joka jutullaan sai minut tarttumaan Koskis-sarjaan. Kiitokset sinne! Kirjastosta.

Joann Sfar (2001-2007). Rabbin katti 1 & 2. Tulin joskus ostaneeksi kakkososan, mutta se jäi lukemattomana hyllyyn kun halusin ensin ykkösen. Onneksi se tuli vihdoin kirjastossa vastaan, joten pääsin tutustumaan tähän hurmaavaan kissaeläimeen ja sen tuttavapiiriin. Ortodoksijuutalaisten tavoissa ja yhteisössä on jotain kiehtovaa, ja Sfarin inhimillinen ote maailmaan ja ihmisiin viehätti todella. Piirrosjälkikin on mukavasti kujeellisen rosoista ja lämmintä. Olen myyty! Tämän sarjan haluaisin kokonaan omakseni. Omasta hyllystä ja kirjastosta.

Annukka Salama (2013). Piraijakuiskaaja. Unna syntyperän salaisuutta jahdataan nyt uudella mantereella. Rufuksen johtama jengi tutustuu suomalaisiin surffaajasisaruksiin ja nauttii Kaliforniasta. Piraijakuiskaaja on ehdottomasti yhtä houkuttava ja koukuttava kuin faunoidit-sarjan ensimmäinenkin osa. Nuori lempi leiskuu ja voimaeläinten vaikutus arkeen kuvataan hienosti. Tuoreella otteella hyvää viihdettä, jota voi suositella nuorille. Ja tällaisille lapsenmielisille aikuisille. Voin yhtyä Marjiksen kommenttiin: miksei seuraava osa ole jo valmiina? Kirjastosta.

Kaunista syksyä kaikille kirjanystäville!

lauantai 28. syyskuuta 2013

Riikka Pulkkinen: Raja

Kuva/kansi: Gummerus/ Jenni Noponen
Riikka Pulkkisen Rajasta oli lähellä tulla samanlainen ikuisuusprojekti kuin Hanna Arendtin Vita Activasta: olen molemmat samasta Akateemisen alesta joskus sivistyshinkuisuuden puuskassa haalinut. Sen jälkeen kun Totta ilmestyi, alkoi tuntua, että on vähän tietämätön, kun ei ole ensimmäistäkään Pulkkista lukenut.

Mutta Rajan hankittuani tulin lukeneeksi jutun tai kaksi Pulkkisen kirjoista - joukossa Sallan lukupäiväkirjan Totta-teksti legendaarisine nakkipaperikeskusteluuneen - ja jotenkin kynnys tarttua Rajaan vain nousi nousemistaan. Alkoi kuulostaa liian sievistelevältä ja ennen kaikkea tylsältä.

Kun odotukset ovat nollassa, on helppo yllättyä positiivisesti: Raja oli enemmän minun makuuni kuin odotin. Henki kulki lukiessa ihan hyvin... mutta ei tämä turha tekele ollut.

Raja käsittelee voimakkaita teemoja. Keski-ikäinen Anja on itsemurhan partaalla. Hänen miehensä on jättänyt hänet mutta ei sillä perinteisellä tavalla. Ei, Anjan mies on dementoitunut ennen aikojaan, kadonnut omasta kehostaan. Yksinäisyys, syyllisyys ja myötäkärsimys imevät Anjasta mehut. Kaikkia ikääntymisestään tietoisia ajatus muistisairaudesta värisyttää ikävästi.

Toisaalla seurataan lukion aloittaneen Marin ja hänen opettajansa Julianin suhdetta. Mariltakin on identiteetti jollain tavalla kateissa: hän hakee Julianista itselleen määrittelijää. Aikuisen miehen kanssa hänkin on aikuinen nainen.

Juonen kulku ei ole mitenkään raivokkaan yllätyksellistä tai antoisaa, eivätkä tarinoiden kytkökset oikein tyydytä, mutta Raja oli eläytymiselle otollinen romaani. Aiheiden rankkuuden vuoksi kiinnostus oli väkisinkin jotenkin intensiivistä. Minusta Marin ja Julianin suhde on kaamealla tavalla uskottava. Juuri noin voisi ajatella nuoren tytön tekevän suhteesta itselleen identiteettiä; juuri noin voisi kuvitella aikuisen miehen valehtelevan itselleen nuorta tyttöä himoitessaan.
Tyttö riisui päällysvaatteensa ja kumartui vaihtamaan kenkiä. Tytön kumartuessa hame hilautui kymmenen senttiä ylöspäin, ja Julian näki hameen reunan paljastamassa kohdassa tytön reiden sisäpinnalla pienen hellyyttävän syntymämerkin. Se näkyi haaleana pisteenä ohuiden sukkahousujen läpi. Se oli häkellyttävän vangitseva, ja tuntui hämmentävältä tietää sen intiimi sijainti tytön reiden sisäpinnalla - siellä missä yksikäään vieras käsi ei ollut koskaan käynyt, reiden ihan valkeassa koskemattomassa avaruudessa, Julian ajattelin. (s. 204)
Pulkkinen kuvaa halua kauniisti ja tuskaa vielä kauniimmin. Etenkin Marin epävarmuus on sydäntäsärkevää. Ajattelin taas, että ihmisen kypsymisen prosessi on surullinen. Joskus tuntuu, että hioudumme kasvaessamme vain törmäilemällä kipeästi ylitsepääsemättömiin esteisiin. Suurimmat särmät sileiksi saatuamme olemme jo sisältä mustelmilla.

Kuten sanottu, Raja oli parempi kuin odotin. Olin kuullut niin paljon Pulkkisen tekstin runollisuudesta, että pelkäsin pahinta. Yliestetisointi ei yleensä pelitä minulle; mieluummin Arto Salmisen tyyppistä rumankauniinrujoa, kiitos! En kuitenkaan kokenut, että Pulkkisen kielikuvat olisivat mitenkään sietämättömän koristeellisia. Kuu saa minun puolestani olla jättimäinen, keltakylkinen, ystävällinen ja saniaisten alta saa hohkata maan lempeäntiheää kosteutta. Yksi tykkää äidistä ja toinen adjektiivista; ei ylenpalttinen kuvauksellisuus lukemistani haitannut.

Sen sijaan minua ärsyttivät melko tavalla tekstin keskelle siunaantuneet sivumaultaan filosofiset paasauksenpätkät. Yhtäkkiä vaikkapa kesken kahden henkilön agressiivista kohtaamista hyökkää väliin kappaleen verran lennokasta tekstiä siitä, miten vihassa on aina jotain nautinnollista. Höh. Myös dialogi tuntui aika tönköltä ja teennäiseltä, vähän niin kuin rajojen ylittämisen teemalla leikkiminen. Kukaan ei (Luojan kiitos!) puhu sillä tavalla kuin tässä kirjassa välillä puhutaan. Kohtauksilla on lievä taipumus päättyä loppurepliikkeihin, jotka suorastaan kumahtavat: Minulla on pelkkä menneisyys. Muistot ja niiden kautta merkitys. Tai Mitä muuta sinulla enää on? Luottamus on ainoa mitä sinulla enää on.

(Gonnnng! GGOONNGG!!)

Tuollaisesta putoan heti kyydistä niin että tömähtää. Ei siis syntynyt mitään hirvittävää himoa lukea pikaisesti perään Totta ja Vieras. Silti Raja jätti ihan hyvän jälkimaun. Pulkkisella on psykologista vainua. Olisi tässä voinut turhempaakin lukea. Silti epäilen, että jos aiheet olisivat olleet vähän vähemmän rankkoja, tämä esikoinen ei ehkä olisi nostanut häntä koko kansan ilmiöksi.

Riikka Pulkkinen (2006). Raja. Gummerus. 978-951-20-7280-4.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa näki Rajassa sydämen viisautta
Saran kirjoissa löydettiin vertailukohdaksi Rauha S. Virtasen Ruusunen
Heidi Strengell Kiiltomadossa piti onnistuneimpana 6-vuotiasta Annia (jonka omassa jutussani jätin käsittelemättä kun koin lähes sivuhahmoksi :D)

maanantai 23. syyskuuta 2013

Elimäen kootut tarkoitukset


Elimäen kootut tarkoitukset on suomalaisen tekijäryhmän versio Douglas Adamsin ja John Lloydin kirjoista The Meaning of Liff ja The Deeper Meaning of Liff. Alkukielisistä ensimmäisen olen jossain epämääräisessä elämänvaiheessa ostanut, lukenut ja omistanut, mutta Suuri Kirjakarsinta vei sen kiertoon. Muistelen pitäneeni The Meaningia ihan kohtuullisen hauskana... mutta kieleen ja kulttuuriin perustuvat vitsit eivät kai ikinä täysin aukea ulkomaaneläville, eikä The Meaning erikoisemmin iskostunut mieleen.

Suomen oma versio oli jäänyt kokonaan huomaamatta, kunnes sitä pöytäkeskustelussa minulle siteerattiin. Kerjäsin kirjan oitis lainaan, sillä tokin näin kauhea aukko sivistyksessä piti paikata.

Niille, joille ilmiö on jäänyt oudoksi kerrottakoon, että Elimäen kootut tarkoitukset on sanakirja. Se sisältää määritelmiä paikannimille, joilla ei ennestään ole valmista merkitystä kielessä. Seinäjoki, Pyhäjärvi ja vaikkapa Kristiinankaupunki ovat melko selviä, mutta moni muu paikka onkin sitten varsin mystinen. Hauho? Hervanta? Parkano?

Perä-Hyyppä??

Tarkoitukset tekee kaksinkertaisen palveluksen, sillä se yhdistää oudot paikannimet kaikille tuttuihin ilmiöihin, jotka ovat jostain syystä jääneet ilman omaa sanaa.

Tähän kohtaan pitäisi saada äänitys, jolla hihittelen hillittömästi. Kuvitelkaa myös kyläileviä Neiti-parkoja (yrittävät tehdä fysiikan läksyjään) altistumassa armottomalle ääneenluennalle, joka ei lopu ennen kuin Neiti B ystävällisesti kehottaa vaikenemaan.

Noh, blogikirjoituksessa voin elämöidä mieleni mukaan - sitaatteja siis!

Bibliofiilin itseilmaisua helpottavat esimerkiksi seuraavat määritelmät:
KOKEMÄKI (s.)
Se jakso kirjan kansiliepeen tekstiä, jossa kuuluisa kirjailija väittää tehneensä nuorempana ruumiillista työtä. 
KALLINKI (s.)
Tapa, jolla seistään katsottaessa toisen ihmisen kirjahyllyä. 
LOJO (s.)
Yksi niistä noin kuudesta puoliluetusta kirjasta, jotka ajelehtivat vuoteen tietämillä.
Paikallistietämystäni uuseteläpohjalaisena kehittivät puolestaan nämä:
LAPUA (v.)
Huljutella kylpyvettä, jotta lämmin vesi jakautuisi tasaisemmin. 
TEUVA (s.)
Tiskien viimeinen lusikka. 
ÄHTÄRI (s.)
Paniikki, joka syntyy kun on pakko mennä WC:hen eikä kykene päättämään minkä kirjan tai lehden ottaa mukaansa.
ja lähimaakunnista nämä:
VAASA (s.)
Mitta, jonka verran kesämökkinaapuri siirtää rajapyykkiä talven aikana. 
VETELI (s.)
Lapsista. Makaroniksi heittäytyminen puettaessa. Vrt. jäkkö 
KÄLVIÄ (v.)
Henkilöä alkaa kälviä, kun virkailija, jonka varalle hän on kerrankin suunnitellut äkäisiä ja oikeutettuja moitteita, osoittautuukin ripeäksi ja ystävälliseksi.
Tätä ei voi oikeastaan kutsua suomennokseksi. Kyseessä on, tekijäryhmää lainatakseni, lähes teologiset mittasuhteet saanut sovitustyö. 

Aamen!

Suosittelen sanoista pitäville.

Elimäen kootut tarkoitukset (2002, alkuperäiset 1996, 1997). Loki-kirjat. 952-9646-09-7.

Douglas Adamsin & John Lloydin teosten The Meaning of Liff (1983) ja The Deeper Meaning of Liff (1990) pohjalta Suomen oloihin sovittaneet Silja Hiidenheimo, Kirsti Määttänen, Tuomas Nevanlinna ja Tarja Roinila.