Hektinen heinäkuu

Lähikuvaa Finnconin scifikirppikseltä.

Heinäkuu on ollut yhtä hilpeää hulinaa. Oikein ihmettelen itseäni: miten paljon sitä pitää ohjelmaa olla? Olen tehnyt lomastani karusellin. Kirjaharrasteluakin ehti kertyä kiitettävästi, sillä osallistuin Kuopion bloggaajatapaamiseen, kävin katsomassa Kiasmassa Päin näköä! -näyttelyä, tutustuin Kansalliskirjastossa Kirjavaan keskiaikaan ja nautin pari päivää Finnconista Tampereella.

Kovassa lomasykkeessä on lukeminenkin ollut vähän huikentelevaista... en näemmä keskity kovin hyvin ja kevyempää kamaa on kertynyt listoille. Mutta ei se mitään. Hirveitä pettymyksiä ei ole joukossa ollut, vain enemmän tai vähemmän hyviä. Parhaan yllättäjän palkinnon saa heinäkuulta Watsonin Before I Go to Sleep, joka oli tismalleen niin hyvä kuin olin toivonutkin. Punahilkka taisi tehdä pysyvimmän vaikutuksen.

Luettu ja blogattu:

Märta Tikkanen: Punahilkka
Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Hiekkasotilaat
Reetta Nieminen: Minna Canth: Kirjailija ja kauppias
Lois McMaster Bujold: Komarr, A Civil Campaign
Marko Kilpi: Kadotetut
J. S. Meresmaa: Mifongin perintö
Seppo Jokinen: Hukan enkelit
Liz Williams: Aavekauppiaan tytär
Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus
Suvi Ahola: Jos jättäisit minut

Luettu muttei blogattu:

Sirpa Kähkönen (2009) Neidonkenkä. Kähkösen Kuopio-sarja on ollut vähän kerrassaan luettavana, ja nyt tuli sysäys lukea tämä viimeisin ilmestynyt romaani, sillä kirjabloggaajien Kuopio-miitissä kierreltiin Kähkösen kirjojen tapahtumapaikoilla ja - jippii - seuraava osa, Hietakehto, on ilmestymässä tänä vuonna. Neidonkenkä on yhden päivän romaani ja sijoittuu kesäkuuhun 1942. Anna on esillä varsin vähän, mutta Juho Tiihonen ja Charlotta sitäkin enemmän. Uutena henkilönä näyttäytyy Marieke, natsien journalisti, joka tutustuu pohjoiseen liittolaismaahan. Tunnelma on tiivis ja kerronta hyvin kähkösmäistä. Vain muutaman kerran lipsahtaa ylisentimentaaliseksi, mutta kokonaisuus pysyy hyvin kasassa. Ja hei - vihdoinkin, kerrankin! - minäkin tajusin osittain sen symbolisen tason; kätketyn metsän siimeksessä käyvät henkilöt yksi kerrallaan ammentamassa vettä syvistä lähteistä... Vahvasti psykologinen historiallinen romaani, tyylitelty ja tyylikäs. Koko sarjaa voi suositella. Kurkkaa Lumiomenan arvio täältä

Peter James (2011, alkuperäinen 2006) Kuolema katsoo kohti. Luin viime vuonna (?) yhden Peter Jamesin dekkarin, jonka klaustrofobisesta tunnelmasta tykkäsin. Jo silloin oli mielessä, että ylikomisario Roy Gracen tutkimuksiin varmaan tulee palattua vielä, ja nyt sattui mukavasti kaksi seuraavaa osaa käsille kirjastosta. Kuolema katsoo kohti kertoo virtuaalisen pervoyhteisön tarpeita palvelevan rikollisjengin raaoista teoista. Gracella on pientä romanssinalkua meneillään. Hyvä perusdekkari, etenkin uhkailujen kohteeksi joutuneen Brycen perheen ahdingossa oli vipuvoimaa. Järjellä ja tunteella -blogin Susakin on lukenut tämän.

Peter James (2011, alkuperäinen 2007). Kuolema ei riitä. Kolmas Roy Grace -dekkarini. Tässä seikkailussa kummastellaan murhaajaa, joka jättää uhriensa kasvoille kaasunaamarin. Tavallaan pidin tämän kirjan mutkikkaasta juonesta, mutta tavallaan se myös hajoitti lukemista, koska välillä oli aidosti hankala ymmärtää mitä tapahtui. Ja - mitenköhän tämän spoilaamatta sanoisi? - koska olin juuri lukenut myös Diane Setterfieldin kirjan Kolmastoista kertomus, juonielementtien samankaltaisuus huvitti ja ärsytti. Oikeasti - onko kaksosista tullut jo vähän klisee? Ja miksi ihmeessä kaikkien kaksosten kuvitellaan olevat identtisiä? Lisään vielä, että noin sivun 400 paikkeilla kuvittelin keksineeni mistä on kysymys, ja James onnistui silti pyöräyttämään kaiken vielä kerran ympäri. Siitä pisteet, vaikka ratkaisun uskottavuus onkin niin ja näin. Tämän - ja muutkin Peter Jamesit - on lukenut Leena Lumi.

Seppo Jokinen (2002). Piripolkka. Rakas komisario Koskinen, taas kerran, ja oikein mukavasti juuri niissä maisemissa, joissa liikuskelin heinäkuussa itsekin. Jopa Sori on nyt nähtynä, tosin vain ulkoa. Rikokset ovat surullisesti nuorten huumeidenkäyttöön liittyviä, mutta tarina kulkee napakasti ja Koskisen yksityiselämä on sopivasti koomista. Tykkään, edelleen. Hesarin arviossa moititaan luonnottomasta kielestä, mutta ei ainakaan minua vaivannut lukiessani.

Barbara Demick (2011, pokkari 2012). Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa. Guy Delislen Pjongjangin tähden on mieleni jo pitkään tehnyt lukea tämä Pohjois-Korean arkea käsittelevä kirja. Tekijä on amerikkalainen toimittaja, joka haastatteli rajan yli päässeitä loikkareita vuosikausia, ja kertoo tässä heidän tarinoitaan. Tärkeä, hyvä, kiinnostava aihe, ammattimainen toteutus. Hyvä reportaasikirja, esimerkiksi äskettäin lukemaani Putin-elämäkertaa vakuuttavampi. Omat tunnelmat ovat hyvin kaksijakoiset Suljetun maan jäljiltä. Olen iloinen, että tiedän enemmän, mutta samalla on paha olla. Taannoin oli puhetta blogeissakin siitä, että luemme historian verilöylyistä ja kauhistelemme niitä joukolla... jonkinlaisen true crime -tirkistelyn fiilis siinä on. Mutta mitäs se on kun lukee todellisesta, nykyisestä katastrofista, eikä ole mitään mitä asialle voi tehdä? Sosiaalipornoa? Äh. Joka tapauksessa seuraan ainakin entistä tarkemmin uutisointia Koreoiden suunnalta. Koko tilanne - mennyt, nykyinen ja luultavasti tulevakin - on absurdi ja kammottava yhtä aikaa. Suljetun maan on lukenut moni, linkitän nyt tähän Jorin arvion ja bonuksena vielä Lumiomenan. 

S. J. Watson (2011). Before I Go to Sleep. Tätä esikoistrilleriä on tainnut jo yksi ja toinen hehkuttaa, eikä syyttä ollenkaan. Jo lähtöasetelma on mieleenpainuva: kertoja on Christine, nainen, joka unohtaa joka yö menneisyytensä, aina uudestaan. Kirja kuvaa Christinen löytöretkeä omaan historiaansa ja nykyisyyteensä. Kuka hän on - ja miksi hän oikeastaan menettää muistinsa jatkuvasti? Keneen hän voi luottaa? Hyytävän hyvä jännäri: ovela idea ja tehokas toteutus. Oikea trilleriherkku. Tämä vakuutti (suomeksi) myös Kirjavinkkien Mikon.

Guy Delisle (2012). Jerusalem. Delislen sarjakuvista olen tykännyt kaikista tähän mennessä, eikä Jerusalem ole poikkeus. Mainio, mainio sarjakuva! Tyyli on tuttua, yksinkertaista mutta naiivilla tavalla yksityiskohtaista. Sanottava on enimmäkseen viivojen välissä ja viesti selkeän inhimillinen. Jotain uuttakin opin Israelin ja Palestiinan kysymyksestä tämän myötä. (Sellainen kapinallinen ajatus kävi parissa kohdassa mielessä, että joitain paloja olisi voinut jättää pois. Delisle on minusta Burma Chroniclesissa ja Jerusalemissa ihan pienen pikkuriikkisen sortunut omaan napaan tuijottamiseen, ylielämäkertomiseen. Mutta ei paljon.) Suurin osa kirjasta toimii loistavasti. Poliittinen ja inhimillinen syvyyspommi. Esimerkiksi kuvissa, joissa Delisle istuksii rantapäivästä nauttimassa kaverinsa ja lapsilauman kanssa pommituskoneita katsellen, on iskua. Kokonaisuus on hieno; tämä on ehdottomasti sellainen sarjakuva, jonka haluisin omaan hyllyyn, sillä tämä kestää useammankin lukukerran. Jos jostain löydän Pjongjangin kohtuuhintaan, nappaan senkin oitis.

Lisäksi ehdin lukea Anu Holopaisen Matkalaiset ja Maria Turtschaninoffin Arran, mutta yritän ehtiä kirjoittelemaan niistä ensi kuussa. Enni Mustosen Järjen ja tunteen tarinat ovat yhä vaiheessa, viimeinen osa on vielä kuuntelematta.

Kesken on edelleen - tai ehkä taas - kahdeksan tai yhdeksän muutakin kirjaa. Tutkiskelin nyt kuun vaihteessa sydäntäni ja yhden päätin lopullisesti hylätä.

Kesken jäi:

Dag Solstadin Romaani 1987. Halusin tutustua Solstadin kirjoihin, koska kuulemani mukaan Solstad ja Frode Grytten -niminen kirjailja ovat kuvanneet Oddaa, norjalaista pientä kaupunkia, jossa taannoin kävin. Olin utelias lukemaan oddalaisesta teollisuusyhteisöstä... mutta 1987 ei oikeastaan kerro siitä. En päässyt ihan niin pitkälle, että voisin varmasti sanoa mistä se kertoo, mutta sivuun 57 mennessä tarina on keskittynyt enimmäkseen toimittajanalun pyrkimyksiin ymmärtää suhdettaan paikallisliigan jalkapallojoukkueen menestykseen (tai sen puutteeseen), ja kaikella on jonkinlainen syvempi ulottuvuus... Teksti on sujuvaa ja vetävää ja klaustrofobisella tavalla hauskaa. Paikan ja tilanteen kuvaus on minusta sellaista hienosti rivien välistä paistavaa kerrontaa.

En vain yhtään onnistu kiinnostumaan, kun teema tuntuu kiertyvän enemmän ja enemmän nuoren miehen päänsisäisen maailman suuntaan. Ei, elämä on liian lyhyt... tämä on luultavasti hyvä kirja, mutta ei minun kirjani.

Ai niin - myös Murakamin Norwegian Wood lähti pitkälle tauolla. En oikein päässyt sen kanssa alkuun ilman että googlailin koko ajan musiikkivideoita. Kafka rannalla oli niin hieno, etten halunnut väkisin lukea tätä Murakamia; haluan pitää Kafkan maun muistissa ja ihastua seuraavaankiin. Lainasin Woodin sijaan tilalle Sputnikin, joka oli vapaana kirjastossa.

Kuukauden hakusana:

Hauskoja hakusanoja on riittänyt tällekin kuulle. Tykkäsin esimerkiksi seuraavista: pellavan loukutin, keltainen muovilautanen ja lyttynenäinen ihminen. Kutkuttava on myös hakusanayhdistelmä doris lessing, tomaattikeitto. Onkohan nobelistilla jokin erityisen hyvä resepti... vai onko tuo novellin nimi? Jotenkin tomaattikeitto ei tunnu riittävän tukevalta romaanin aiheeksi.

Kuukauden harhaisin haku koski kuitenkin kirjaa, jota en taatusti ole lukenut:

opel vectran korjauskirja

Hih, varmasti on hyvä ja käytännöllinen opus.


EDIT: linkit lisätty

Jos jättäisit minut (ja pari sanaa rakkausrunoista)

Runoprojektini on jatkunut vaihtelevissa merkeissä. Sallan minulle osoittama haastekirja eli Spoon River antologia on yhä kesken. Olen lueskellut sitä vuoroin suomeksi ja vuoroin englanniksi, mutta valmista ei ole tullut. Liisakin heitti kovalla haasteella - pitäisi miettiä rakkaimpia rakkausrunoja! Iiks.

Mutta heinäkuussa on tapahtunut myös pieni ihme. Törmäsin kuopiolaisessa kirjakaupassa/divarissa Suvi Aholan kokoelmaan Jos jättäisit minut ja ostin sen. (Minä! Ostin runoja!) Mikä vielä hurjempaa, luin kokoelman kertaistumalta ja pidin siitä kovasti. Jälkeenpäinkin on tullut palattua useaan otteeseen lehteilemään ohutta kirjaa. Ehkä tämä runojuttu vielä tästä.

Runoista kirjoittaminen ei ole muuttunut sen helpommaksi. Jos jättäisit minut on minusta sellaista helpohkoa runoutta, jossa asiat sanotaan aika suoraan. Tarkoitus on aseteltu sanoiksi, sanat lauseiksi, lauseet runoiksi. Runomaisuus tulee väljyydestä ja rivinvaihdoista ja kielikuvista. Harva näistä runoista yllättää vahvasti... mutta minulle ne puhuvat selvää kieltä, sillä teemat istuvat niin hyvin omaan elämääni. Kokoelman alaotsikko on Runoja keski-iästä, parisuhteesta, perheestä - ja juoksemisesta.

Jep. Ei ihme, että Aholan sanat osuvat. Jos tilaisin runokokoelman mittatilaustyönä, listassa voisi olla vielä kirjoista ja golfista, mutta aika lähelle menee näinkin. Itse asiassa joissain runoissa kirjat vilahtavat, kenties siksi että ne ovat väkisinkin iso osa kriitikon elämää.

En pidä tästäkään päähenkilöstä,
hänen kapeasta ja aistillisesta suustaan. 

Samastun lihavaan vuokraemäntään,
joka lakkaa olemasta jo sivulla viisi,
ja sosiopaattinaiseen
joka ryhtyy vajaapäisen poikansa panopuuksi.
Hän tekee sen rakkaudesta, mutta kirjailija ei käytä sitä sanaa.
Eikä hän tunne sitä? Eikö hän osaa edes keksiä?
(Runo sivuilta 26-27)*

Tuossa on jotain hyvin tuttua. Juuri noin lukeminen joskus menee; ei pääse harhamaailmaan vaan jää itseensä. Kirjan kupla laimenee oman elämän kohinaan. Minä luen kirjaa eikä minä luen kirjaa.

Sama ja vielä vahvempi tunnistamisen olo tulee monista muistakin Aholan runoista. Sivun 32 kertoo katoavasta vyötäröstä. Sen lopussa kertoja menee astianpesukoneen viereen hukkalämmön syleiltäväksi. Auts. Kyllä.

Sivun 33 runossa kertoja lähtee yleisestä vallankäytöstä ja tulee lopussa yksityiseen:

Ja mikä tärkeintä: en osaa riidellä.
Meillä kotona ei opetettu sellaisia asioita, kun olin pieni. 

Vihaa kyllä riittää, mutta se ei ole sama asia.

Ei ole, ei.

Voisin siteerata vaikka kuinka montaa runoa. Pidin tästä kokoelmasta oikein kaksin käsin. En kokenut sitä liian vaativaksi, eikä se jättänyt minua jatkuvasti ymmälleen. Ehkä runous uppoaa helpommin silloin kun aiheet ovat oikeasti "omia".  

Tästä pääsenkin vaikeaan kohtaan. Jouduin tämän kokoelman ja Liisan haasteen myötä miettimään, että puuttuuko minulta mahdollisesti jokin romanttisen, palavan rakkauden lihas? Vai olenko mahdollisesti antanut sen surkastua kaikkien näiden yksinkertaisen aviorakastamisen vuosien aikana? En oikein osaa nimetä suosikkiani rakkausrunojen joukosta. Ehkä en ole lukenut riittävästi runoja viime vuosina, jotta pystyisin puhumaan itselleni (teistä puhumattakaan!) rakkaudesta runoin.

Tässä ja tänään voisin ilkikurisesti valita vaikkapa Aholan runon sivulta 17, joka päättyy

Tähän anniskelupaikkaan tulet aina kuin ensimmäistä kertaa.
Ujosti ja siivosti kosketat, rykäiset ja sanot: 

Anteeksi, ei ole varausta,
mutta pääsisinkö taas siihen tuttuun nurkkapöytään?

Arjen rakkaudessa on jotain tuollaista.

Onko noloa, jos ei osaa rakastaa rakkausrunoja? Juuri nyt ei ole neljännesvuosisadan takaisesta runotytössä minussa jäljellä kuin haalistunut riepu siivouskomerossa. Raasusta ei ole edes matonkuteiksi. Kuka enää mattoja kutookaan? Olemme ulkoistaneet senkin.

Kun olin nuori, suosikkini oli tämä katkelma John Donnea:

Fire ever doth aspire,
And makes all like itself, turns all to fire.
But ends in ashes; which these cannot do,
For none of these is fuel, but fire too.
This is joy's bonfire, then, where love's strong arts
Make of so noble individual parts
One fire of four inflaming eyes, and of two loving hearts.

En ole sen enempää lukenut Donnea... tämän lainauksen on poiminut Dorothy L. Sayers erääseen kirjaansa. Pidin siitä niin paljon, että opettelin sen ulkoa.

Nyt rakkausrunon kuva on mielessäni toinen, rakkauden kuva on toinen. Rakkaus ei olekaan sielujen tulta; se on arkea ja se on erotiikkaa, se on sanatonta ja vaistonvaraista. Rakkaus hajoaa käsiin kuin savu tai tuhka, kun sitä sanoin tavoittaa. Yhtä hyvin voisin ammentaa haarukalla vettä.

En enää tiedä mitä rakkausruno tarkoittaa. Ja olen lukenut liian vähän runoja viime vuosina. Mutta valitsen kumminkin haasteen hengessä suosikin. Södergranin Rakkaus houkuttaisi, mutta rehellisyyden nimissä valitsen yhden Aholan lähes raaoista runoista. Se puhuu vain yhdestä rakkauden puolesta, mutta on siinä jotain toisestakin. Muihin puoliin en nyt yllä.

Käsi hiljaa, käsi. 

Kun iso eläin liikuttaa lapojaan,
rytmiin on pakko mukautua. 

Miehen kaunein kohta on kuoppa selän alla,
pehmeä kuin hevosen turpa,
yhtä suojaton ja altis. 

Hiljaa, käsi, hiljaa.
(s. 18)

Suvi Ahola (2006). Jos jättäisit minut. Kirjastudio. ISBN 952-482-013-7.

Arvioita:
Janna Kantola Hesarissa

*Sellainen bloggaajan kannalta harmillinen piirre kokoelmassa on, että runoilla ei enimmäkseen ole nimiä. Ehkä ajatus oli, että kokoelman osat (Forver and ever, Patterikohinaa, Toisaalla, Naisia, Sadonkorjuu ja Tuulisilla mailla minä juoksen) ovat kokonaisuuksia. No, sivunumerolla löytyy...

Kolmastoista kertomus

Kuva/Kannen kuva: Tammi/Honi Werner

Pitkästä aikaa jotain muuta, ei siis spefiä tai dekkaria... Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus on numero 80 hiljalleen hautuvalla 101 naisten kirjan listallani.

Menestyskirjailija Vida Winter on armoitettu tarinankertoja. Hän on kertonut elämäntarinansakin, mutta niin monella eri tavalla niin monelle eri ihmisille, että kukaan ei tiedä hänestä mitään. Onko tarujen kaivossa enää totuuden tippaakaaan? Parhaiden tarinoitsijoiden perinteiseen tyyliin Vida purkaa todellisen tarinansa pala kerrallaan ja oikeassa järjestyksessä. Hänen kuulijansa ja elämäkerturinsa on antikvariaatin syrjäänvetäytyvä kasvatti Margaret Lean, jonka elämää varjostaa vanha, salattu trauma. Setterfield noudattaa hyvää tapaa ja molempien naisten mysteerit ratkeavat, kunhan mutkikas polku on kuljettu loppuun asti.

Kertomuksen pokkaripainos osui näkökenttään pientä kuopiolaista kirjakauppaa peratessani. Nappasin sen matkaan ja luin kesäreissuillani paloittain. Liekö paloittelu vaikuttanut vaikutelmiin, mutta vähän kepeäksi jäi käsitys Kertomuksesta. Goottisromanttinen vaeltelu raunioituvassa kartanossa ja pölyisessä antikvariaatissa on tietysti kirjanystävälle übercoolia kamaa noin periaatteessa, ja kaksosten äitiä Kertomuksen mutkikkaan sisarusdynamiikan olisi kuulunut kiinnostaa. Silti peräti kolme eri opusta ajoi ohi Setterfieldistä ennen kuin pääsin sen loppuun. 

Lukuviihdettä, ja ihan hyvää sellaista, mutta ei oikein tempaissut, ei ainakaan tässä ja nyt. Kuin olisi vatkattu yhteen V. C. Andrewsia ja Geraldine Brooksia ja maustettu tulos ripauksella Sarah Watersia.

Kokonaisuus on taidokas, juoni on sinänsä toimiva, ja tekstissä on muutama hieno kohta, kirjallisuusviitteet ovat aina mukavia... mutta lukukokemus jäi silti aika yhdentekeväksi. En onnistunut kiinnostumaan henkilöistä. He tuntuivat arkkityyppisiltä ja jäivät melko, kröhm, lennokkaan juonen varjoon.

Mutta tuli tämä silti luettua loppuun, eikä kokemus mitenkään tuskallinen ollut, joten ehkä kehtaan tätä suositella kesäpalaksi kirjoja rakastaville, etenkin niille, joita brittiläinen gotiikka ja kirjailjaelämä ja kaksosdraamat kiehtovat. Otankin lukunäytteeksi kohdan, josta itse pidin erityisesti:

- Elämä on komposti. 

[--] Se jota toiset kutsuvat mielikuvitukseksi, on minulle kompostikasa. Aina silloin tällöin otan jostain idean,  työnnän sen kompostimultaan ja odotan. Idea saa ravintonsa tummasta massasta, joka on syntynyt aiemmasta elämästä. Se ottaa siitä energiansa. Se itää. Juurtuu. Kasvattaa versot. Ja niin edespäin kunnes jonakin kauniina päivänä minulla on valmis tarina, tai romaani. 

Nyökkäsin, pidin rinnastuksesta. 

- Lukijat, neiti Winter jatkoi, - ovat narrattavissa. He uskovat, että kaikki mitä kirjoitetaan, on omaelämänkerrallista. Niin onkin, mutta toisin kuin he luulevat. Kirjailijan elämän täytyy ehtiä maatua ennen kuin sitä voi käyttää kaunokirjallisen teoksen raaka-aineena. [--] (s. 53)

Diane Setterfield. Kolmastoista kertomus. Tammi. Suomentanut Salme Moksunen. 4. painos (1. suomenkielinen painos 2007). ISBN 978-951-31-5126-3.

Arvioita:
Joni Kirjavinkeissä
Morre Morren maailmassa
Liisa Luetut, lukemattomat -blogissa
Leena Lumi blogissaan

Aavekauppiaan tytär

Kuva: Like

Alkuun tilkka con-tunnelmointia, niin innokkaasti olen tänä vuonna tapahtumaa mainostanut. Oli hauskaa, taas kerran! Iltabileet tosin jäivät väliin, kun ei ollut tuttua porukkaa mukana. Ehkä ensi vuonna on parempi tuuri Kaapelitehtaalla?

Mitähän kertoisin? Vein myyntiin pari laatikollista vanhoja pokkareita ja shoppailin kirjoja osapuilleen samalla rahalla. Scifikirppikseltä löytyi kolme osaa Lessingin Argossa-sarjaa. Nam! Lisäksi ostin Neiti B:lle hienon miekaksi naamioituneen sateenvarjon. Se on kauden ehdoton nörttiasuste. Vänkärivuoroni vietin narikassa (hiljaista mutta hyvää seuraa) ja kirppiksellä (kiireistä ja hyvää seuraa).

Leikomaa (vasemmalla) haastattelee Williamsia.

Ehdin huonon ajoituksen takia seuraamaan vain paria kiinnostavaa ohjelmanumeroa. Mutta Lois McMaster Bujoldista sai fiksun ja huumorintajuisen vaikutelman, ja myös Liz Williamsin kirjoista osa alkoi kummasti kiinnostaa, kun hän niitä haastatteluissa kuvasi. Kirjailijabongasin J. S. Meresmaan, Johanna Sinisalon, Miina Supisen, Risto Isomäen ja Tiina Raevaaran, mutta olin liian ujo sanoakseni mitään... (Mitä siinä voi sanoa? "Hienoja kirjoja"? "Kirjoittakaa lisää"?) No, Meresmaata kävin sentään moikkaamassa ja kyselemässä Mifongin kakkososan perään, mutta ei sitä ilmeisesti ihan lähipäivinä julkaista.

Sitä ja muita tulevia odotellessa luin Tampereella Liz Williamsin Aavekauppiaan tyttären, joka julkaistiin kotomaaksi tämän Williamsin ensimmäisen Suomi-visiitin kunniaksi. Tytär kuuluu Williamsin ilmeisesti tunnettuun komisario Chen -sarjaan, josta en ollut ennen tätä suomennosta kuullutkaan. Taas kerran huomaa, etten kovasta lukemisesta huolimatta ole läheskään kartalla spefistä!

Yliluonnollisia rikoksia setvivä Chen asuu Singapore kolmosessa, Hongkongiin perustuvassa franchise-kaupungissa, mutta työtehtävät vievät myös eksoottisemmille seuduille. Tyttäressä Chen joutuu piipahtamaan Helvetissä laitonta aavekauppaa harjoittavaa liigaa jahdatessaan. Rikinkatkun ja taivaallisten suitsukkeiden läpi tunkee poliittisen pelin lemu. Myös Chenin vaimo Inari* ja Chenin suojelusjumalatar Kuan Yin vedetään juonittelun kurimukseen, samoin kuin manalan siveyspoliisissa (!) työskentelevä Zhu Irzh, mukavasti turhamainen ja onnettomuudekseen jokseenkin kunniallinen demoni.

Aavekauppiaan tytär ei ole ihan sitä minulle ominta spefiä. Eksoottinen ympäristö jaksoi huvittaa ja kiinnostaa kirjan verran, ja reipas tempo piti mukana. En silti osaa kuvitella ryntääväni etsimään lisää sarjan osia kuten kävi vaikkapa Kage Bakerin Company-sarjan kanssa. Kiinalaiseen mystiikkaan perustuva tuonpuoleinen on kiinnostava miljöö... mutta jotenkin sitä ympäristöä on liikaa. Kirjan teemat ikään kuin hukkuvat kullattuihin koristeleikkauksiin ja infernaalisiin yksityiskohtiin. Lisäksi koin jotenkin häiritseväksi sen, etten osaa erottaa kirjailijan mielikuvituksen tuotteita aidoista myyteistä. Ilmeisesti tulen toimeen paremmin perinteisemmän fantasian tai tutumman länsimaisemman kulttuuriperinnön kanssa, vanhoista kunnon galaktisista imperiumeista puhumattakaan.

Kaikkiaan Tytär oli silti kelpo kirja ja hyvää viihdettä iltapuhteeksi. Pidän usein kirjoista, joissa miksataan spefiä ja dekkaria, ja siihen lokeroonhan tämä solahtaa nätisti. Sitä paitsi, tarina etenee, tekstin sujuvuutta ei voi moittia, huumori on sopivasti kyynistä, Chen sympaattinen vaikkei syvällinen... ja kyllä byrokraattinen helvetti saa hymyilemään moneen otteeseen.

Williamsia haastatteli Finnconissa kirjan suomentaja, Marianna Leikomaa. Keskustelussa kävi ilmi, että Williams kirjoittaa noitatarvikekaupassaan, asiakkaiden välissä. Vau. Ei kirjasta uskoisi. Otetaanpa lukunäyte vielä loppuun.

[--] Aave vaikersi ääneen. Zhu Irzh ei nähnyt häntä kovin tarkkaan. Tyttö tuntui sulautuvan varjoihin ja leijuvaan tomuun. 

"Pysy paikallasi", Zhu Irzh sähisi. Aave muuttui hiljaiseksi ja veltoksi hänen käsissään ja kiinteytyi hieman lisää. Zhu Irzh näki pienen, laihan lapsen, jolla oli isot silmät. Hän ei osannut arvata ihmisten ikävuosia kovin hyvin. Ihmiset tuntuivat elävän niin lyhyen elämän, aivan sudenkorennot, mutta tyttä oli varmastikin hyvin nuori. (s. 69)

Liz Williams (2012, alkuperäinen 2005). Aavekauppiaan tytär. Like. Suomentanut Marianna Leikomaa. ISBN 978-952-01-0740-6.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Raija Taikakirjaimissa
Mikko Kirjavinkeissä
Kata Luettuja maailmoja -blogissa

*Inari-nimi ei liity Suomen Lappiin. Kyseessä on japanilainen kettuotus/kami. 

Hukan enkelit

Kuva: Karisto

Ajoituksesta huolimatta tämä juttu ei liity mitenkään Finnconiin, jossa vietin juuri puolitoista hilpeää päivää ja ostin sievän pinon kirjoja. Sitten piti lähteä kuskaamaan Neiti A:ta ja hänen belgialaista vierastaan Suomalaiselle Kesämökille. Kiitos vain velimiehelle mökin lainasta. Aiomme sytyttää oikean avotulen ja grillata aitoa suomalaista makkaraa ja tietenkin soudella perinteisellä suomalaisella järvellä. Hetivalmis kokemus, lisää vain hyttyset!

Näihin fiilareihin sopii hyvin lyhyt raportti aidosta suomalaisesta dekkarista, jonka ehdin jossain välissä lukea. Seppo Jokisen Koskis-kirjoja on tullut luettua useampikin tässä kesän mittaan, vaikka harva on päässyt blogiin asti. Teen nyt poikkeuksen Hukan enkeleiden kohdalla, sillä se on selvästi parempi kuin pari edellistä, Kreikkalainen kolmio ja Taikashow. Jos ei koko sarjaa halua lukea, muttei ihan viimeisestäkään viitsi aloittaa, tämä Hukan enkelit voi olla hyvä ensimmäinen etappi.

(On muuten hyvä kirja lukea ennen kuin lähtee järven rannalle mökkeilemään: yksi henkilöistä on halvaantunut sukellettuaan pää edellä kiveen... muistanpahan varoittaa nuorisoani. Tämän mökin rannassa tosin suurin vaara on odottamaton kasvonaamio, jos päistikkaa pohjaan sukeltaa. On siellä sen verran hulppeasti mutaa!)

Hukan enkeleissä Koskinen on jo vakiintunut sinkun elämään. Hänen teinipoikansa on ehtinyt sivari-ikään, Koskinen hoitaa yksinäistä levottomuuttaan juoksemalla öisin, ja Tampereella tapahtuu taas kamalia. Hukantuvan palvelutalosta murhataan alaraajahalvauksesta kärsivä mies, ja muidenkin vammautuneiden kimppuun käydään. Onko liikkeellä kieroutunut armomurhaaja, vai onko kyseessä jokin henkilökohtaisempi motiivi?

Samaan tapaan kuin Marko Kilven Kadotetuissa, tässäkin dekkaristi pohtii yhteiskunnallisia kysymyksiä rikostapauksen rinnalla. Jokisen tähtäimessä ovat suhtautuminen vammautumiseen ja poikkeuksellisuuteen. Pöyrätuoli tuntuu asettavan ihmisen eri kategoriaan kuin muut; liikuntavammaisen odotetaan olevan erilainen, häneen liittyvät motiivit ja oletukset ovat jotenkin automaattisesti toista maata. Saako vammautumisesta olla vihainen, saako raivota ja reagoida, vai pitäisikö olla kiltti ja kiitollinen marttyyri? Voiko elää normaalia elämää... ja mitä se edes tarkoittaa? Näitä asioita joutuu Koskinenkin pohtimaan ennen kuin rikossarja selviää.

Minusta Jokinen on tässä kirjassa koonnut taitavasti yhteen toisiinsa limittyviä teemoja. Koskisen urheiluhulluus on näppärä kontrapunkti Hukantuvan liikuntarajoitteiselle jengille. Jossain siellä taustalla viipyilee myös vanha tuttu melodia - carpe diem. Kannattaa nauttia siitä mitä on, juuri nyt. Kukaan ei tiedä, missä on huomenna vai onko missään.

Vaikka yksittäisissä kirjoissa on tasoeroja, tykkään tässä sarjassa siitä mistä yleensäkin pidemmissä sarjoissa: siitä että keskeisiin henkilöihin tutustuu vähä vähältä paremmin. He alkavat tuntua tutuilta. Minua ei haittaa pätkääkään, että juonen rinnalla pyöritellään yksityiselämääkin.

Ulla nosti yllättäen kätensä ja silitti kämmenselällä Koskisen poskea. 

- Miten sinulla menee? 

Koskinen hämmentyi Ullan kysymyksestä ja sinulla-sanan painotuksesta. 

- Minullako... niin mites minulla... Ihan hyvin. Tuntuu että olen elämäni kunnossa. Parinkymmenen kilsan juoksulenkki ei tunnu missään. 

- Sen kyllä huomaa.  

- Niinkö, Koskinen ilahtui. Ullan kasvot pysyivät kuitenkin totisina ja hän rupesi puhumaan nuhtelevasti kuin lapselle: - Lopeta jo tuo laihtuminen. Vaatteet roikkuvat päälläsi ja posket rupeavat lommoontumaan. (s. 33)

Hieno dekkari. Sujuva, napakka, helppolukuinen, tasapainoinen - ja pikkuisen ajatteluttava. Sopii kokeilla komisario Koskista, vaikka vähän laihtuneenakin!

Seppo Jokinen (2001). Hukan enkelit. Karisto. ISBN 951-23-4229-4.

Arvoita:
Keijo Kettunen Hesarissa
Ritva Sorvali Dekkaripäivien sivuilla