Tilitys 2010

Booking it some more ei täytä vielä vuosia, eikä minulle ole Top 10 -listaa tälle vuodelle. Mieleni teki kuitenkin kirjoittaa uuden vuoden kunniaksi jonkinlainen tilipäätös blogi-kokemuksestani tältä vuodelta.

Aloittaessani syyskuussa minulla oli kolme halua.

Halusin saada selville mitä luen. Olen mussuttanut faktaa ja fiktiota vuosikymmeniä kyltymättömän kirjatoukan ahneudella; en enää muista puolistakaan kirjoista edes niiden nimiä. Päätin, että koitan nyt listata joka ainoan kirjan jonka luen.

Halusin myös löytää helpommin uutta luettavaa. Yksi kirja johtaa toiseen. Usein lukiessani ajattelen, että pitäisipä etsiä lisää tämän kirjailijan teoksia, tai että tämä lähdeteos kuulostaa kiinnostavalta, tai että täytyykin lukea se uudestaan - ja sitten unohdan sen. Pysyvämpi muistilista tulisi tarpeeseen.

Eniten halusin, että saisin enemmän irti lukukokemustani. Luen paljon mutta mitä siitä jää, itsellenikään? Tuumin, että luetun pohtimiseen tulee panostettua enemmän, jos kirjoittaa näkemyksensä ylös.  E.M.Forster on joskus kai sanonut How do I know what I think until I see what I say? Olen samoilla linjoilla - sitä paitsi kirjoittaminen syventää aina ajattelua. Vielä parempi jos pakottaa itsensä kirjoittamaan muidenkin nähtäväksi. Nettiin siis -

Kaikki tavoitteet ovat täyttyneet. Bloggaaminen on antanut uutta ulottuvuutta lukemiseen. Olen oppinut yhtä ja toista lukutavoistani ja itsestäni. Blogin kirjoittamista opiskelen tässä tekemällä... sen olen jo huomannut, että ensin pitää kirjoittaa oma teksti, ja käydä sitten vasta katsomassa, mitä muut ovat sanoneet. Muuten ei osaa sanoa enää mitään.

Joskus huomaan kirjoittaneeni osapuilleen samanlaisia asioita kuin joku toinenkin, joskus ollaan niin eri mieltä, että sitä ihan hämmästyy. Hyvä näin.

Blogikirjoitukseen tuleva kommentti säväyttää joka kerta. Joku luki sen! (En ilmeisesti vieläkään oikein usko noita nettitilastoja.) Iso kiitos siis kaikille kommentteja laittaneille.

Sitten tunnustus -

Ennen oman blogin aloittamista en ollut seurannut ensimmäistäkään blogia. Nada. Zilch. Muu perhe on notkunut netissä, mutta meikäläinen on loikoillut takan ääressä kirja kourassa. Löytämäni upea blogosfääri tuli täydellisenä yllätyksenä. Seuraamistani kirjablogeista olen löytänyt inspiroivia mielipiteitä. Ennen kaikkea olen löytänyt enemmän kirjoja kuin ehdin lukemaan - ja paljon myös sellaisia kirjoja, joihin en olisi omin päin ikimaailmassa huomannut tarttua.

Päätän vuoden hyvin virkeänä ja kylläisenä lukutoukkana, kiitos kanssabloggaajien.

Tähtien täyttämää vuotta 2011 kaikille virtuaalisen kirjamaailman kansalaisille sekä täällä satunnaisesti matkaaville. Olkoot kirjastojenne lainausjonot lyhyet!

A Storm of Swords 1 & 2

Kevyeksi joululukemiseksi suunniteltu George R.R.Martinin Tulen ja jään laulu on imenyt kurimukseensa välipäiviksi. Valtaistuinpelin luin jo marraskuussa, englanninkieliset jatko-osat olen säästänyt joululomalle. Ja aika ylellistä on ollut uppoutua perinpohjaisesti tähän fantasiamaailmaan.

A Clash of Kings pyöräytti käyntiin Westerosin seitsemän kuningaskunnan sisällissodan, joka jatkuu vielä kahtena osana julkaistussa A Storm of Swords -kirjassa.  Molemmat osat ovat pituudeltaan kuudensadan sivun luokkaa, joten ratkaisun ymmärtää.

Tulen ja jään laulusta tiesi jo alussa, että mitään lasten fantasiaa tämä ei ole, mutta A Storm of Swords -niteet vakuuttivat lopullisesti. Martin ei sääli edes lukijalle jo tutuksi käyneitä hahmoja tai maita... kuninkaita ja kartanoita kaatuu armottomassa väännössä. Muutaman kerran piti lukea luku sivu uudestaan, kun ei tohtinut uskoa silmiään: kuoliko se oikeasti? Ihan totta? Eihän?

A Storm tuo näkyvämmäksi taustalla olleet uskonsodan elementit. Vastakkain ovat maallistuneet rationalistit, erilaisten perinteisten uskontojen kannattajat ja uudemman Valon Herran palvelijat. Laittomuudet ja levottomuudet hankaloittavat pieneläjien arkea, ja maa köyhtyy sodan otteessa. Lopullista voittajaa sisällissodalle ei Stormissa löydy, sillä ainakin kaksi kuningasta puuhaa vielä Westerosin mailla, ja kaukomailla lohikäärmekuninkaiden jälkeläinen Daenerys käy omaa kouluaan. Samalla Muurin taakse suljettu pimeä maailma anarkisteineen, jättiläisineen ja yliluonnollisine elementteineen kasvaa voimassa ja uhkaa entistä selvemmin Westerosin valtakuntia. Viesti näyttäisikin olevan, että pimeä nousee jos valon väki keskittyy riitelemään keskenään.

"Valo" ei tässä todellakaan viittaa mihinkään ylimaalliseen hyvyyteen. Tämän tarun henkilöt ovat masentavan inhimillisiä, silloinkin kun tarkoittavat hyvää. Yhtään kirkasotsaista Frodoa tai lempeää veli Cadfaelia ei ole näköpiirissä. Jokainen on erehtyväinen; monet ovat kiivaita, armottomia ja raakoja; kaikki ovat itsekkäitä ainakin joskus. Luojan kiitos, jotkut ovat välillä myös kevytmielisiä tai hauskoja.

"--The thought that one day he may see his grandson with his arse on the Iron Throne makes Mace puff up like... now, what do you call it? Margery, you're clever, be a dear and tell your poor old half-daft grandmother the name of that queer fish from the Summer Isles that puffs up to ten times its own size when you poke it."

"They call them puff fish, Grandmother."

"Of course they do. Summer Islanders have no imagination. My son ought to take the puff fish for his sigil, if truth be told. He could put a crown on it, the way the Baratheons do their stag, mayhap that would make him happy. We should have stayed well out of all this bloody foolishness if you ask me, but once the cow's been milked there's no squirting the cream back up the udder. After Lord Puff Fish put that crown on Renly's head, we were into the pudding up to our knees, so here we are to see things through. And what do you say to that, Sansa?"

Sansa's mouth opened and closed. She felt very like a puff fish herself. (s. 88-89)

Martinilla on taito sisällyttää kirjoihinsa se jokin salaperäinen pakotin, joka nappaa ja pitää otteessaan. Pakko lukea loppuun. Onneksi lapset nykivät välillä liikkeelle ja vieraita käy, muuten varmaan hämähäkit kutoisivat verkkoja lukutuoliin jähmettyneiden luitteni ympärille.

George R.R.Martin (2003). A Storm of Swords 1: Steel and Snow. London: HarperCollins.
George R.R.Martin (2003). A Storm of Swords 2: Blood and Gold. London: HarperCollins.

Suomennokset löytyvät Kirjavalta Miekkamyrskyn nimellä.  Nappaan tähän lisäksi linkin Thomas Wagnerin nettiarvioon kirjasta. Siitä löytyy omaani ytimekkäämpi tiivistelmä juonesta: "Everybody's still at war." Ei voisi paremmin sanoa!

A Clash of Kings

A Clash of Kings on toinen osa George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjaa. Ensimmäiseen osaan (Valtaistuinpeli) kävin käsiksi suosituksen perusteella; harvoin innostun fantasiasta, enkä nytkään olisi siihen tarttunut ilman erityistä suositusta.  Reipas miekanheilutus on kivaa, mutta magia useimmiten haukotuttaa... perinteisen scifin ystävänä kaipaan rationaalista selitystä. Valtaistuinpeli oli kuitenkin niin värikäs ja toiminnantäytteinen kuvaelma, että sarjaan sitoutui ihan huomaamattaan. Jatko-osat oli siis hankittava, ja Clash on niistä ensimmäinen.

Rakenne on samanlainen kuin Valtaistuinpelissäkin: tarinaa seurataan vuoronperään eri yksilöiden näkökulmasta. Ensimmäisessä osassa idullaan ollut sisällissota puhkeaa Clash'ssa täyteen raivoonsa, ja Suuren Muurin takainen maailma lähtee liikkeelle. Lohikäärmeiden äidiksi kutsuttu Dany ei vielä astu keskinäyttämölle, vaan jatkaa liittolaisten etsintää meren takana. Jon Snow kulkee Yövartion matkassa Muurin tuolla puolen. Tällä kertaa seurataan myös sellaisten henkilöiden näkökulmaa, jotka olivat ensimmäisessä osassa sivummalla; mm. entinen salakuljettaja Davos ja Starkien kasvatti Theon saavat tilaa.

Keskeisistä hahmoista eniten kiinnostavat sitkeä Arya, joka ei halua antautua pelinappulaksi, ja älykäs Tyrion, joka ei saa arvostusta sen enempää kansalta kuin suvultaankaan. Varsinkin jälkimmäisen näkökulmaa seuraavat luvut tuovat kirjaan mukavaa ironiaa; Tyrion on kyllä tosissaan, mutta pystyy nauramaan itselleen. Sarjan nuorten henkilöiden kypsyydessä on jotain epätodennäköistä, mutta muistutan itseäni, että nykyinen pitkä lapsuus on historiallisesti tuore ilmiö, ja että esimerkiksi 1500-luvulla alle kymmenvuotiaan kuninkaallisen odotettiin jo edustavan kunnialla valtakuntaansa diplomaattien kanssa seurustellessaan.

Magialla on tässä kakkososassa suurempi rooli kuin ensimmäisessä, mutta ei auta, nyt olen jo koukussa...    Tarina on raaka ja raadollinen, mutta se totisesti saa muun maailman katoamaan. Tulen ja jään laululla on hyvän seikkailun vastustamaton vetovoima.

Mormont gave a whistle, and the bird flew to him again and settled on his arm. "A lord's one thing, a king's another." He offered the raven a handful of corn from his pocket. "They will garb your brother Robb in silks, satins, and velvets of a hundred different colors, while you live and die in black ringmail. He will wed some beautiful princess and farther sons on her. You'll have no wife, nor will you ever hold a child of your own blood in your arms. Robb will rule, you will serve. Men will call you a crow. Him they'll call Your Grace. Singers will praise every little thing he does, while your greatest deeds go all unsung. Tell me that none of this bothers you, Jon... and I'll name you a liar, and know I have the truth of it."

Jon drew himself up, taut as bowstring. "And if it did trouble me, what might I do, bastard as I am?"

"What will you do?" Mormont asked. "Bastard as you are?"

"Be troubled," said Jon, "and keep my vows." (s. 78)

A Clash of Kings on suomennettu nimellä Kuninkaiden koitos; kovakantista kirjastopainosta ei ole vielä löydy. Näin jälkikäteen vähän harmittaa, että olin liian laiska ja saita hankkiakseni suomennokset. Pitäisi varmaan hankkia suomenkieliseenkin nettikirjakauppaan tunnukset.

George R. R. Martin (2003, alkuperäinen 1998). A Clash of Kings. Lontoo: HarperCollins.

Risingshadow.net -sivustolta löytyy joitain arviointeja, ja suomennosta on kommentoitu Harakanvarpaita-blogissa.

Tuo tumma nainen

Tuo tumma nainen on toinen Päivi Alasalmen naisia käsittelevästä kirjakolmikosta, joka sujahti joulupyhien kirjapinoon. Ensimmäinen oli Ystävä sä naisien, ja vielä odottelee vuoroaan Valkoinen nainen, josta Salla kirjoitti viime viikolla. En pitänyt tästä kirjasta ihan niin paljon kuin Ystävästä, mutta sama imu sillä oli. Hyvä kirja houkuttelee lukemaan loppuun.

Tuo tumma nainen tarkastelee kahta naista, jotka ovat samanlaisia ja silti erilaisia: Helena, haaveileva ja hyveellinen esteetikko, hallitsee tilanteet, kunnes hiljalleen hänen elämäänsä tunkeutuu tumma nainen nimeltä Pauliina. Lapsuudessaan tragedian kokeneesta nuoresta naisesta tulee kirjan mittaan Helenan miniä.

Molempien haaveissa siintää perheidylli, mutta toinen on sellaiseen kasvanut, toinen sitä vaatii ja vaanii. Pauliinasta kehkeytyy synkkä kuvastin: nainen joka haluaa Helenan kauniin ja eheän elämän, mutta jolta puuttuvat edellytykset sellaisen synnyttämiseen. Samoin puuttuu Helenalta kyky ymmärtää Pauliinan synkempää maailmaa. Helena näkee mitä haluaa nähdä, ja etsii samanlaisuutta erilaisuuden asemesta. Kumpikin näkee toisessa naisessa itsensä, eikä osaa siksi tulkita toistaan. Helenan lähtökohta on tyytyväisyys itseensä ja ympäristöönsä, Pauliinan lähtökohta on luottamuksen puute. Kahden naisen samankaltaisuus ja erilaisuus on yksi romaanin punainen lanka.

Rakenne alleviivaa ihmisten kyvyttömyyttä ymmärtää toisiaan. Pauliina on ainoa, joka pääsee kirjassa puhumaan omalla äänellään. Muina näkökulmina ovat Helenan ja hänen poikansa Ohton kertomukset, mutta ne tarjotaan kolmannessa persoonassa. Ohton totuus onkin rankka kontrasti äidin stailatulle  maailmalle. Lukija jää melkein toivomaan, että Helenan kiiltokuvaimaiseen tyyliin kuvatun puolison Hannun persoonaan pääsisi kurkistamaan samalla tavalla.

Kuten Ystävä sä naisien, Tumma nainenkin on helppolukuinen mutta salakavala. Juoni etenee lauhkeasti kunnes äkkiä hypätäänkin jyrkänteeltä. Nämä kirjat ovat kuin jäävuoria - yhdeksän kymmenesosaa on pinnan alla.

Humaltuessa Pauliinasta huuhtoutui kaikki se ylenpalttinen reippaus pois Muutos oli suorastaan dramaattinen. Pian hän uskoutui ja nyyhkytti Helenan olkapäätä vasten, halasi ja kasteli itkullaan Helenan silkkipuseron olkapään märäksi. Pauliina kertoi, että hänellä on ollut nuorempana vaikeaa. Hän taisi sanoa Helenaa jopa äidiksi, mutta Helena ei ollut varma, kuuliko oikein. Hän lohdutti ja taputti tyttöä vierellään kuin omaa lastaan, hieman huvittuneena, mutta oikeasti liikuttuneena. (s. 40)

Sanoiko kirja jotain yleistä naiseudesta? En ole ihan varma. Molemmat naiset hallitsevat ympäristöään, määrittävät omilla unelmillaan sen suunnan ja tahdin. Tuo tumma nainen liikkuukin kodin ja perheen piirissä. Onko sitten niin että kodissa nainen vie ja mies vikisee?

Toisena tulee mieleen vanha markkinoinnin sanonta niin on jos siltä näyttää. Kulissit ovat tärkeitä Tummassa naisessa, symboli ja merkitys sekoittuvat. Ja jotain peräähän tässä on: hyvä äitiys ja naiseus, onnikin, määrittyvät yhä jossain määrin kulissien perusteella. Alasalmi ei minusta kuitenkaan suoranaisesti pilkkaa pyrkimystä kauniiseen idylliin - vaikka itsetyytyväisyyttä ehkä vähän - mutta tuntuu kuin hän sanoisi, että keinot ovat yhtä tärkeitä kuin päämäärä. Itse rakennettua ei voi saada valtaamalla... vai voiko? Pauliinan ei käy ollenkaan hullummin.

Päivi Alasalmi (2006). Tuo tumma nainen. Jyväskylä: Gummerus.

Satu Koskimies Hesarissa ei tästä kirjasta pitänyt. Lisäksi löytyy positiivisempi Matti Mattilan blogiarviointi.

A Tale of Two Cities (e-kirja)

Dickensiä, etenkään englanniksi, ei ollut joulun lukulistalla, mutta Pukki kai meni sekaisin päivistä ja toi meille eilen iPadin. Konservatiivinen kirjatoukka ei olisi moista vimpainta hankkinut, mutta teknotietoisemmat perheenjäsenet ovat olleet tärinöissä jo alkukesästä asti.

Kun vehje kerran taloon on tullut, katsoin parhaaksi suorittaa kenttätestauksen aidoissa olosuhteissa...

Ilmaisessa jakelussa olevista klassikoista poimin kokeilua varten Charles Dickensin A Tale of Two Cities -kirjan. Charles Dickens on ollut mielessä luettuani Lukupiirissä Joululaulun. Two Cities oli ennestään tuttu, sillä olen lukenut sen joskus teininä. Aika ei ole hälventänyt perimmäisiä epäilyjäni juonen ja henkilöhahmojen suhteen: Sydney Cartonin uhraus tuntuu vieläkin varsin epätodennäköiseltä. Henkilöt ovat, kuten Dickensillä usein, melko yksiulotteisia. Hyvyys on suorastaan raivostuttavan hyvää, pahuus määrittyy täysin viktoriaanisella arvosteluasteikolla, ja kaikki ovat jokseenkin täydellisen huumorintajuttomia (tietenkin kertojaa lukuunottamatta).

Vanhempana ja vähemmän romanttisena huomaan myös selvemmin Dickensin agendan: Two Cities on luettavissa varoituksesi mielivallan ja kurjistumisen seurauksista, sen lisäksi että se on moraalitarina sovituksesta. Nykypäivän perspektiivistä on välillä vaikea muistaa, että Two Cities oli ilmestyessään historiallinen romaani, mutta sitähän se oli. Two Cities ajoittuu 1800-luvun jälkipuoliskolle, jolloin Bastiljin valtauksesta oli ehtinyt kulua jo 70 vuotta.  Jollain tavalla tiedostan paremmin nyt myös Dickensin tekniikan, tai ainakin arvelen niin. Tehdäkseen tarinoistaan myös vähemmän varakkaisiin kansalaisiin vetoavia hän sisällytti niihin henkilöhahmoja ja kohtauksia, joilla oli varsin vähän tekemistä itse juonen kanssa.

Kuitenkaan Two Cities ei ole huono kirja. Ei käynyt mielessänikään jättää kesken, kun olin päässyt kuudenteen lukuun ja iPadin uutuudenviehätys oli jo haihtunut. Tarina on melodramaattinen ja näyttävä, ja saarnoja on vähemmän kuin joissain muissa Dickensin kirjoissa. Olin ehtinyt unohtaa kirjasta kaiken paitsi keskeisen juonenpalan, joten lukukokemus tuntui melkein uudelta. Oma viehätyksensä on myös vanhanaikasella dialogilla ja kuvauksella. Näin kerrotaan Tellsonin pankkiiriliikkeen imagosta:

Cramped in all kinds of dun cupboards and hutches at Tellson's, the oldest of men carried on the business gravely. When they took a young man into Tellson's London house, they hid him somewhere till he was old. They kept him in a dark place, like a cheese, until he had the full Tellson flavour and blue-mould upon him. Then only was he permitted to be seen, spectacularly poring over large books, and casting his breeches and gaiters into the general weight of the establishment. (p. 67)

Se kirjasta. Entä sitten käyttöliittymäkokeiluni? Pakko myöntää, ensimmäistä kertaa oikeasti uskon, että voin lukea myös sähköisiä kirjoja. Inhoan pdf:ien lukemista ruudulta, joten en ole ottanut sähkökirjoja ihan todesta. iPad oli paljon parempi kuin kuvittelin sen voivan olla. Ei e-kirja missään nimessä korvaa kirjaa ainakaan meikäläisellä - sen paperisen kappaleen saa repiä sitten kylmenevästä kalmon kourastani - mutta voin kuvitella käyttäväni sitä tietyissä oloissa.

Pidemmällä matkalla iPadiin ladattu kirjavarasto on varmaan kätevä. E-kirja voisi olla hyvä myös silloin kun paperinen versio ei ole kätevästi/nopeasti saatavilla. On yllättävän vaikea vastustaa "osta"-nappulaa, kun se toivottu teos on vain minuutin latausajan päässä, ainakin täällä maaseudulla kaukana kunnon kirjakaupoista asustavalle. (Ja pitihän minun kokeilla toimiiko se... joten ainakin yksi e-kirja on tulossa lukuun lähikuukausina.) Jos Suomessa joskus on yhtä toimivat ja uskottavat e-kirjojen markkinat kuin englantia puhuvassa maailmassa nyt jo on, e-kirjasta voisi tulla mielenkiintoinen lisämahdollisuus. 

Mutta. 

Paperinen kirja ei mene virransäästötilaan jos viivyn liian kauan yhdellä sivulla. Voin pestä hampaita paperinen kirja toisessa kädessäni. Kukaan ei revi paperista kirjaa käsistäni pelatakseen sillä Angry Birdiä. Sitä ei tarvitse ladata. Paperikirja on helposti selailtava, yleensä kevyt, kestävä, sallivampi lukuasennon suhteen, eikä häikäise pimeässä huoneessa. 

E-kirjan pitäisi olla selkeästi halvempi kuin paperisen ollakseen houkutteleva paperikirjoihin tottuneelle. Onkin järjetöntä, että sähköisen kirjan alv on kuulema korkeampi kuin paperisen...

Lukulistalle Kirja tienhaarassa 2020, jota Marjis taannoin kommentoi.  

Charles Dickens (2009, alkuperäinen 1859). A Tale of Two Cities. KiwiTech.  

Ystävä sä naisien

Salla kirjoitti muutama päivä sitten Päivi Alasalmen kirjasta Valkoinen nainen. Postauksen ja sen kommenttien jälkeen piti kirjastolla katsastaa löytyisikö Alasalmen teoksia. Tapahtui oikea jouluihme: kaikki kolme kirjaa, jotka ajattelin lukea, odottivat hyllyssä.

Ystävä sä naisien on ensimmäinen kolmesta löyhästi toisiinsa liittyvästä naisia käsittelevästä romaanista. Tämä temaattinen trilogia (ks. Sallan tekstin kommentit) kiinnosti erityisesti siksi, että olen syksyn mittaan vähän etsiskellyt nykysuomalaista naiskirjailijaa, jonka romaanit jotenkin kolahtaisivat omaan elämäntilanteeseen ja ajattelutapaan.

Armi, Ystävän käytännönläheinen päähenkilö, ei osoittautunut varsinaiseksi sukulaissieluksi. Siitä huolimatta kirja oli hyvää luettavaa. Teksti on petollisen helppolukuista ja sulavaa, mutta jälkikäteen huomaa jäävänsä miettimään sitä. Juoni itsessään ei minusta ollut hiuksia nostattava, eivätkä sen käänteet kirjan parasta antia. Viime viikkoina Hesarista on saanut lukea aika hurjista lahkopuuhista ihan tosielämässäkin.

Kylmät väreet sen sijaan kiirivät selkäpiissä, jos pysähdyn miettimään miten Armin rationaalisen ajattelun ja toisaalta hänen käytännön toimintansa välillä on toistuvasti ammottava kuilu. Hän tietää mitä itse ajattelee, mutta ei kykene vastustamaan tarvetta toteuttaa toisten odotuksia. Hyväksymään ja rakastamaan altis sielu taipuu odottamaan hyvää silloinkin kun tietää että sitä ei ole tulossa. Armin joutuminen oman läheisyyden kaipuunsa ja kiltin tytön roolinsa orjaksi on pelottavaa ja panee ajattelemaan. Hyväksynnän hakeminen voi käydä kalliiksi.

Juonikuvauksen perusteella - nainen pettyy rakkaudessa ja ystävyydessä, ajautuu lahkon ja sen karismaattisen johtajan vaikutuspiiriin - olisi odottanut raskasta ja ahdistavaa romaania. Sitä Ystävä ei ole. Alasalmi osaa sisällyttää keitokseensa sopivasti lämpöä ja välillä tujauksen ironiaan vivahtavaa huumoria.

Armi tahtoi täyttää ihmisten vatsat päivittäin kuten hänen äitinsä oli huolehtinut heidän käyttämiensä tilojen siisteydestä ja hänen isänsä heidän tarvitsemansa vessapaperin saatavuudesta. Armi halusi, ettei kenenkään nuoren eikä vanhan - olivatpa nämä kuinka hienoja tai itseriittoisia hyvänsä - vatsa joutuisi mourumaan koskaan siitä syystä, ettei hänen keittämänsä ruoka maittanut. Epämieluisan ruokalajien ääressä empiville lapsille hän sanoi: Maista edes kerran! ja kääntyi hymyillen pois kun näki koko lautasen tyhjentyneen. Hän ei koskaan pakottanut ketään syömään, mutta otti itseensä jos löysi jätesangon puolillaan. Sen hän tyhjensi murheellisena suureen roskasäiliöön keittiön takapihalle, mutta piristyi, kun ajatteli lokkeja ja rottia. Luonnon nöyrille kerjäläisille kelpasi kaikki; tähteet, jätteet ja se rakkaus, jolla Armi oli ruoan valmistanut. (s. 10)

Minun lukemanani Ystävä sä naisien kertoo siitä, miten vaikea naisen olla itselleen uskollinen, kun kiusaakseen johdattavat ne tärkeät ihmiset. Jotain se kertoo myös tärkeysjärjestyksen muodostumisesta ja siitä, miten lapsellisia aikuisetkin ihmiset ovat - useammin kuin haluaisi uskoa.

Odotan mielenkiinnolla josko kirjakolmikon seuraavat osat Tuo tumma nainen ja Valkoinen nainen avaavat muita näkökulmia tähän kirjaan.  

Päivi Alasalmi (2002).  Ystävä sä naisien. Jyväskylä: Gummerus.

Antti Majander Hesarissa oli kirjaan vähän pettynyt, ja Elisa Paavola Kiiltomadossakin oli sitä mieltä, ettei tämä ollut Alasalmen parhaita.  Lupaa hyvää, sitä suuremmalla syyllä luen nuo muut -

Purppuranpunainen hibiskus

Luin marraskuussa Chimamanda Ngozi Adichielta hänen menestysromaaninsa Puolikas keltaista aurinkoa, ja laitoin samantien varauksen sisään myös esikoisromaanista Purppuranpunainen hibiskus. Nyt se vihdoin tuli. Ihan Puolikkaan veroinen lukukokemus tämä ei ollut, mutta hyvä ja mukaansa tempaava kirja, jota kannatti odottaa.

Purppuranpunainen hibiskus on kuitenkin hyvin erilainen kirja kuin Puolikas. Sota on olennainen teema Puolikkaassa, mutta Hibiskuksessa Nigerian levottomat olot ovat enemmän taustatekijä, vaikka niilläkin on merkityksensä. Keskeiseksi teemaksi nousee kuitenkin ihmisen ristiriitaisuus. Adichie asettaa vastakkain sielun ja materian rikkautta, omistavaa ja vapauttavaa rakkautta, suvaitsevaisuutta ja suvaitsemattomuutta, ja osoittaa miten suureen epäjohdonmukaisuuteen ihminen kykenee.

Kertojaminä, teini-ikäinen Kambili, elää kotoisen terrorin alla, jonkinlaisen Tukholman syndrooman vallassa. Kodin ulkopuolella väkivaltainen isä on kuitenkin antelias hyväntekijä, uskonmies ja vapauden esitaistelija. Kamibili pelkää isäänsä kuollakseen, mutta samalla kaipaa kipeästi tämän hyväksyntää ja rakkautta. Tätinsä luona Kambili pääsee näkemään myös toisenlaisen perhetilanteen, ja hänen aikuisempi minuutensa alkaa itää.

Rakenteeltaan Hibiskus on melko yksinkertainen; Kambili on äänessä koko kirjan, ja tapahtumat esitetään melkein täysin kronologisesti.

Adichie tuo lukijalle tapahtumia hyvin toteavasti. Jotenkin se sopii kertojaan ja tekee osaltaan Kambilin arasta persoonasta todemman. Plussaa myös siitä miten afrikkalaiset elementit on ujutettu mukaan ilman että ne vieraannuttavat, luontevasti. Vaikka kirja on vahvasti afrikkalainen, se puhuu yleisinhimillisistä asioista.

Avasin oveni juuri kun Jaja tuli ulos omasta huoneestaan. Me seurasimme tasanteelta isän menoa alas portaita. Äiti roikkui isän olalla kuin riisillä täytetty juuttisäkki, joita isän tehdastyöläiset ostivat tukuittain Seme Borderista Isä avasi ruokasalin oven. Sitten ulko-ovi avattiin ja isä sanoi jotain meidän portinvartijallemme Adamulle. 

"Lattialla on verta", Jaja sanoi. "Haen harjan kylpyhuoneesta."

Aloimme pestä pois verivanaa, joka jatkui alas eteiseen asti, aivan kuin joku olisi vienyt alakertaan vuotavan vesiväriastian. Jaja kuurasi ja minä kuivasin. (s. 41)

Mietin lukiessani, että tyyli on jotenkin erimakuista kuin Puolikkaassa, ja arvelin että se johtuu kertojaratkaisusta, tai ehkä kirjailijan kypsymisestä. Nyt huomaan, että suomentaja on eri - silläkin saattaa olla jotain vaikutusta.

Chimamanda Ngozi Adichie (2010). Purppuranpunainen hibiskus. Helsinki: Otava. Suomentanut Kristiina Savikurki.

Muistelinkin että joku tämän oli lukenut, ja se oli Marjis - hänkin piti kirjasta. Toinen kommentti löytyy Silloin et ole koskaan yksin -blogista. Virallisemmin kirjaa on arvioitu Oliviassa Kirjasieppo-blogissa ja Turun Sanomissa.

Quantum thief

Tämä kirja oli scififanin tietenkin pakko tilata, kun se Amazonin suosituslistalle ilmaantui; harvoinpa suomalaisia kansainväliselle scifiareenalle pongahtaa.  Edellisen kerran taisi tapahtua jossain toisessa todellisuudessa?

Quantum thief'n suhteen ei ollut erityisiä odotuksia, vain puhdasta uteliaisuutta, kuten esikoiskirjailijoiden kohdalla yleensäkin. Kirja kertoo nimensä mukaisesti varkaasta, mutta varkauksista ei varsinaisesti ole kysymys. Kirjan keskeiset henkilöt etsivät jotain kadottamaansa: ihmistä, entistä lämää, vapautta, oikeutusta, vastauksia. Oikeus omiin muistoihin ja siten omaan identiteettiin, omaan todellisuuteen, näyttäisi olevan keskeinen kysymys. Mutta älkää menkö lankaan: tämä on kuitenkin ennen kaikkea toiminnantäytteinen nano- ja avaruusooppera, ja filosofiset teemat jäävät lukijan oman konstruktion varaan. Quantum thief'ssä tapahtuu niin paljon ja niin monimutkaisissa ympäristöissä, että lukijalla on täysi työ pysytellä kärryillä; tulkita voi sitten jälkeenpäin jos huvitusta riittää.

Quantum thief yhdistelee dekkari- tai veijariromaanin juonta scifistiseen ympäristöön, ja tekee sen ihan onnistuneesti. Välillä sankarin teflonpinta vähän huvittaa, mutta se nyt on pientä seikkailun keskellä. Kirjassa tapahtuu koko ajan, ja useimmat tapahtumista ovat kiinnostavia. Idearyöpytyksestä ja ympäristön haastavasta tekstuurista tulee mieleen Greg Egan, Alistair Reynolds tai jopa Ian M. Banks. Ensimmäisen kolmanneksen kirjasta saa melkein tuskailla selvittääkseen itselleen missä mennään. Rajaniemi on rakentanut maailman, jossa on paljon nykyarjelle vieraita elementtejä. Tapahtumapaikan arkkitehtuurikin alkoi aueta vasta loppupuolella.

Onneksi henkilöiden motivaatioissa pysytään enemmän tai vähemmän inhimillisen rajoissa. Henkilöt olivat kiinnostavia. Kaikkiaan tuli kuitenkin tunne, että vaikka Quantum thief on itsenäinen teos, paljon pannaan paukkuja suuremman saagan rakentamiseen. Jean le Flambeurin ja Mielen seikkailut ovat vain välinäytös Founderien sisällissodassa, johon epäilemättä pääsemme myöhemmin perehtymään.

(Vanhakantaista urputusta väliin: vaikka nykyscifin ulottuminen mielen ilmiöiden alueelle tuottaa ajatuksia herättävää kirjallisuutta, muistan joskus kaiholla Asimovin Säätiö-universumia ja Larry Nivenin Tunnettua Avaruutta. Niiden perussäännöt ymmärsi nopeasti ja sitten saattoi keskittyä rauhassa tarinaan ja sen ideoihin. Nykyiseen tyyliin ei kuulu, että lukijalle kerrotaan juuri mitään... miljöön historiaa ja pelisääntöjä saa itse yrittää koostaa parhaansa mukaan. Sivulauseessa selitetään tosin uudet termit. Sinänsä hauskaa, että lukijaa ei ainakaan aliarvioida, mutta...)  

Tyylistä en osaa sanoa oikein mitään - sisältö lukemattomine yksityiskohtineen jätti sen varjoonsa. Kielellinen energia meni sanastoon.  *pyyhkii hikeä otsalta*

I sit down on a wrought-iron bench on the edge of the agora, just short of the boundary of the public sphere. The Oubliette is a society of perfect privacy, except in the agoras: here, you have to show yourself to the public. The people change their behaviour instinctively as they move from the avenue to the agora: backs straighten, and it is as if everyone walks with exaggerated care, greeting people with curt nods. What happens there is remembered by everybody, accessible to everyone. Places of public discussion and democracy, where you can try to influence the Voice, the Oubliette's e-democracy system. Also good for the cryptoarchitects: publicly available data, to help shape the evolution of the city - 

How do I know all that? I could have gotten all that from the little exomemory that came with the temporary citizenship and the Watch that Mieli bought for us. But I didn't: I didn't 'blink - consciously focus on retrieving information from the Oubliette's collective data bank. (s. 61) 

Mahdollisesti tämä olisi toiminut minulle paremmin suomennoksena ja sellainen onkin kuulema maaliskuussa tiedossa. Mutta jotenkin minua vaivasi ajatus, että tämän suomentaa joku muu kuin Rajaniemi itse; sellaista muistan jostain lukeneeni.

Kaikkiaan pidin kirjasta, vaikken ihan hurmokseen asti. Mutta taatusti luen seuraavankin osan, sen verran vaikuttava on depyytti.

Hannu Rajaniemi (2010). Quantum thief. New York: Gollanz.

ScifiNow-sivustolla kehutaan, samoin Guardianin lyhyessä arvioinnissa. Haa - löytyy myös haastattelu, jossa vahvistetaan tieto suomentajasta.  Suomessa tätä on lukenut Aamuvirkku yksisarvinen näemmä, ja Kauppalehdessä on ilmestynyt arviointi.

Kylän koirat

Äänikirjat työmatkoille ovat tuottaneet päänvaivaa. Olen syksyn mittaan totutellut pidempään päivittäiseen työmatkaan, ja kokeillut kaikenlaisia kirjoja. Ensin romanttista hömppää, sitten historiallista Waltaria, sitten trilleri-bestselleriä ja lopuksi kotimaista (hyvää mutta rankkaa) dekkaria.

Kuunneltuna kirjat ovat erilaisia, ainakin minulle. Tekstin luonne muuttuu, kokemus on toisenlainen. Pienet kielen maneerit huomaa helpommin.  Samalla ajaessa kuunneltavan kirjan pitäisi olla toisaalta nautinnollinen ilman täydellisestä keskittymistä ja toisaalta sen verran mukaansa tempaava, että mieli pysyy mukana.

Yhtälö on vaikea. Sain inspiraation kun Salla huomautti, että Veikko Huovista on nykyään äänikirjoinakin liikkeellä. Huovinenhan olisi juuri oikeanlainen kirjoittaja: herkullista kieltä, lämmintä huumoria, ei liian haastava. Lainasin Kylän koirat ja voilá - siinä se oli. Osapuilleen täydellinen äänikirja aamuiseen autosaattueeseen suorilla eteläpohjalaisilla teillä.

Kylän koirat on kokoelma lyhyitä tarinoita koiranelämästä pohjoisessa. Koiruuden syvimmän olemuksen saloja valotetaan rakkaudella, ja samalla saa hyvänlaisen annoksen suomalaista elämänmuotoa viidenkymmenen vuoden takaa. En itse ole oikein koiraihmisiä, mutta Huovisen käsittelyssä koiramiehet tiedustelutehtävineen ja kotoisine puuhineen pitivät mielenkiinnon yllä siitä huolimatta.

Huovisen rikas, elämänmakuinen ja taidokas kielenkäyttö on sen salaisuus. Siinä on kaikki. Miten rattoisalta voikaan saada punkkien perkaamisen koiran turkista kuulostamaan... Se tyydytystä tuottava napsahdus, jonka punkki päästää haljetessaan kynnen ja laudanpätkän väliin, kas siinä pakkasillan musiikkia kerrassaan!

Huovinen kirjoittaa niin hykerryttävästi, että päivittäistä ajomatkaa melkein odotti. Iso kiitos pitää antaa myös äänikirjan mainiolle lukijalle, jonka lämmin ilmaisu pukee Huovista.

Täytyypä tutkia mitä muita Huovisen äänikirjoja kirjastosta saisi -

Veikko Huovinen (2009, alunperin 1962).  Kylän koirat. WSOY. Lukija Esa Saario.

Pentti Kangas Kainuun Sanomista piti kirjasta kovasti, ja huomaan että myös K-blogissa on tätä luettu syksyllä. Liekö ollut alitajunnassa Jennin kehut kun tämän valitsin.

Normaalia elämää

Luin viime kuussa Maarit Verroselta tulevaisuuskuvauksen Kirkkaan selkeää. Siihen tykästyttyäni lainasin myös novellikokoelman Normaalia elämää. Helpomman oloisten ja houkuttelevien opusten sysimänä se on painunut kirjapinossa sivummalle, mutta nyt päätin rauhoittaa hetken Verrosen proosalle.

Kirjassa nimi on kirjoitettu pienellä, normaalia elämää, ja sitä kirja onkin, hätkähdyttävällä ja erikoisella tavalla. Takakannen mukaan tarinat voi lukea kuvaukseksi ilmiöistä, jotka ovat huolestuttavasti normalisoituneet. Huikeimmat kertomukset, kuten tarina perintöverosyistä piilotetusta kuolleesta äidistä, eivät ehkä ihan uskottavilta kuulostaneet, mutta suurin osa kuvauksista oli tunnistettavan tosia.

Verrosen tarkkanäköisyys on melkein hermostuttavaa. Olen iloinen, etten lue kanssaihmisiäni näin hyvin. *tihrustaa sinisilmäisesti ympärilleen* Henkilöt on piirretty pienin vedoin, vähillä sanoilla. Silti heidän nahkoihinsa pääsee heti. Huolet, harmit ja hymyt ovat heti omiani.

Verrosen lyhyissä tarinoissa käsitellään paljolti kykyä ja kyvyttömyyttä toisten huomioon ottamiseen. Jäin oikein miettimään miten moni sellainen teko, jota abstraktisti pitäisimme pahana, menee käytännön elämässä ihan normaalin piikkiin. Toisten asioihin sotkeutuminen yleisen ja toisen hyvän nimissä? Tukityöllistettyjen hyväksikäyttö? Vanhempien hylkääminen? Kohtuuttomuus? Vastuun pakoilu?

Normaalia elämää ei suoraan tyrkytä mitään. Se paremminkin pysäyttää miettimään omia oletuksia, peilaamaan omaa ajattelutapaansa. Olemmeko näin kyvyttömiä, sydämettömiä, itsekkäitä? Näin itsekeskeisiä?

Osa tarinoista aukesi minulle paremmin, osa huonommin. Eniten nautin lyhyimmistä. Juonet eivät ole näiden juttujen vahvuus. Otan lukunäytteeksi pätkän lempparistani, neljän sivun tarinasta nimeltä Sukulaisennaapurit.

Ei voinut tietää pariskunnan keskinäisistä asioista; mitä kaikkea oli tapahtunut vuosikymmenien aikana. Ehkä nainen oli jollakin tavalla oikeassa. Mies ei kai ollut koskaan sanonut hänestä pahaa sanaa ulkopuolisille, ellei sille kaverilleen. Nainen pilkkasi miestä kaikille. Se tuntui epäoikeudenmukaiselta, mutta ei ihmisistä voinut tietää - ja teki mieli uskoa, ettei ketään kohdeltaisi huonosti ilman syytä, koska päinvastainen oli niin kauheaa. (s. 116).

En tosiaan tiedä, miksi lykkäsin tätä kirjaa. Osittain ehkä siksi, että vierastan vieläkin vaistomaisesti novelleja ja lyhytproosaa - jota tosin tänä syksynä olen lukenut enemmän kuin ikinä. Osittain siksi, että Verrosen kanssa pitää lukea huolella. Aina ei jaksa. Kannatti odottaa.

Nälkä kasvaa syödessä. Nyt täytyy jahdata Verrosen Karsintavaihe jostain. *ikävöi Helsingin divareita* No, aina on kaukolainaus.

Maarit Verronen (2009). Normaalia elämää. Helsinki: Tammi.

Irma Stenbäck Hesarissa nautti tästä, niin myös Demarissa Juhani Ruotsalo.

Känsä tietää

Jussi Lähteen esikoinen Känsä tietää solahti kirjastokassiin Koljatin vanavedessä, ja ehkä vähän Sallan Veitikka-kirjoituksenkin.  Onkohan poliittista satiiria ilmassa... *nuuhkii*

Olin utelias näkemään kuinka hellällä tai kovalla kädellä politiikan pitkäaikainen pelimies käsittelee Suomen kansanvaltaa. Melko lempeä on sivallus, melkein hellä. Aika veijareiksi kuvataan kaikki pelin osapuolet puoluejohtajista maakunnan miehiin ja ehdokkaisiin. Ankarimmin isän kädestä saavat susirajan takaista väkeä pääkaupungista hyväksikäyttämään lentävät puoluekasvatit.

Känsän ydinvitsi on ajatus tavallisesta arkijärkisestä ja rehellisestä kansalaisesta, joka sattumalta syntyneen mediakohun seurauksena päätyy kansanedustajaehdokkaaksi. Taustatukea antavat lakimieskaveri ja maakuntalehden veteraanitoimittaja. Pilke silmäkulmassa kuvaa Jussi Lähde aidosti asioita ajattelevan ja niistä suoraan puhuvan miehen seikkailua medioiden ihmemaassa ja paikallisten junttamiesten painissa. Jussi Lähteen ihmis- ja maailmankuvasta en muuten sano mitään, mutta hänen tulkintansa median ja politiikan mekanismeista on taiturin työtä.

Koljatin jälkeen panin merkille, että tässä kirjassa keskeiset poliitikot esiintyivät omilla nimillään, lukuuottamatta sitä puoluetta, jonka ehdokkaaksi päähenkilö Tapio Känsä päätyy. Sävykin on tosin ihan toinen kuin Tervolla.

Tapio Känsän henkilökuva on kirjoitettu kovin sympaattiseksi.  Kirjatoukan huomion kiinnittää monen ehkä painavamman asian lisäksi sekin yksityiskohta, että Känsä vieraalla yösijalla valitsee tutun kirjan, tietäen "lukemisen rauhoittavan elämän tyrskyissä".  (s. 76.)  Ehkäpä Lähde on Diogenes'n tavoin etsinyt rehellistä poliitikkoa ja päätynyt lopulta keksimään sellaisen itse. Tai sitten tämä suorien sanojen ja selkeiden ajatusten Känsä on tarkoitettu huumorin huipuksi. Ehkä ajatus aidosti asioihin ja ihmisiin keskittyvästä kansanedustajaehdokkaasta on nykyään jo itsessään vitsi.

Rakenne on yksinkertainen ja suora. Teksti on kepeää mutta usein myös aidosti hauskaa. Paikoin tulee mieleen Arto Paasilinna, jonka kirjoja nuorempana luin. Jussi Lähde on sanankäytön ammattilainen ja politiikka on hänelle tuttu areena. Kliseitä on reipas annos seassa, mutta kaikkiaan osaaminen näkyy terävänä kolumnistin kynänjälkenä.

- Miksi niin moni kansanedustaja luopuu hommasta, sellaisetkin joilla olisi vielä työvuosia jäljellä?

- Heiltä puuttuu politiikan tärkein ominaisuus, sitko. Sitkon jälkeen tulevat pyrky ja noste. Tässä lajissa pitää joskus odotella eläkeikään asti, ennen kuin sattuma kutsuu korkeampiin tehtäviin. Suomessa on liikaa puolueita. On liian vähän hyviä ja osaavia ihmisiä näin moneen puolueeseen jaettavaksi. Pitäisi siirtyä kaksipuoluejärjestelmään, Nisu totesi.

- Miksi?

- Tulisi todellisia eroja puolueiden välillä, puhe kipakoituisi.

- Mutta eikö silloin kävisi niin, että asioissa nousisi esiin vain kaksi mielipidettä? 

- Sehän olisi huomattavasti enemmän kuin nykymallissa. (s. 214)

Kaikkiaan pidin kirjasta, se oli kepeä muttei mitään vaahtokarkkia. Pikkuisen ärsyttivät ilmeiset puutteet oikoluvussa... bongasin useamman sellaisen virheen, jonka olisi odottanut kustannustoimittajan huomaavan.

Jos politiikasta tai yhteiskunnallisista asioista ei ole pätkääkään kiinnostunut, edes penkkiurheilumielessä, ei tämä kirja välttämättä huvita. Osa havainnoista on yleisinhimillisä, mutta osa aukeaa paremmin jos harrastaa uutisten(kin) lukemista.

Jussi Lähde (2010). Känsä tietää. Hämeenlinna: Kustannusosakeyhtiö Paasilinna.

Jussi Patrakka Savon Sanomissa piti kirjasta, Esa Mäkinen Hesarista ei ollut yhtä vakuuttunut.

Tietyt tytöt

Lomaviikon jälkeen tehdään tietysti loman aikana rästiin jääneet työt... *piehtaroi hetken itsesäälissä* Iltahetkinä on kuitenkin viikon mittaan tullut nakerrettua Jennifer Weinerin Tietyt tytöt, joka nousi lukulistalle saman kirjailjan Rikoksia ja hiekkakakkuja -kirjan jälkeen. Tämäkin kirja olisi kannen perusteella palautunut tömähtäen hyllyyn.

Tietyt tytöt ei paini samassa sarjassa kuin yllättävän hauska Rikoksia. Asetelman perusteella odotin tästä kirjasta enemmän: onhan siinä päähenkilönä naimisissa oleva naiskirjailija, jonka suhde osapuilleen teini-ikäiseen tyttäreen on keskeinen teema. Äiti Candace kamppailee painon ja menneisyyden kanssa, tytär Joy identiteetin ja itsenäisyyden.

Tyttöjen kanssa oli koko ajan sellainen pieni ikävä olo, että pitäisi eläytyä... tai nauraa... eikä kumpikaan oikein onnistu. Jotenkin Weinerin huumori ei löydä tässä kirjassa paikkaansa. Tämä ei ole jännäri - mutta ei tämä ole oikein komediakaan. Ehkä hauskuutus sopii jännäriin paremmin kuin draamaan.

Kerronnassa vuorottelevat Candacen ja Joyn puheenvuorot. Jälkimmäinen on - sinänsä ikäkaudelleen uskottavasti - kyvytön nauramaan itselleen, ja edellisenkin huvittuneisuus tuntuu väkinäiseltä. Sivuosissa esiintyvät äärimmäisen herttainen aviomies, perheellinen ex-poikaystävä, itsekäs isä, naisen kanssa avioitunut äiti, ja tietenkin tyttären aidot ja epäaidot ystävät.

Juoni ei ollut Rikoksienkaan vahvin puoli, mutta Tytöissä heikkoudet ovat ilmeisempiä. Symbolisia aasinsiltoja rakennetaan välillä oikein hartiavoimin, tai ainakin ponnistuksen huomaa paremmin kuin verbaliikka ei vedä.

"Kuoletko sinä?" minä tiedustelin. Sitten kysyin: "Saanko lihavartaasi?"

Peter henkäisi. Hänen ruskeiden silmiensä kulmat rypistyivät ja hänen hampaansa välähtivät nopeasti, kun hän yritti olla hymyilemättä.

"Nuo kysymykset eivät liittyneet yhteen. Olen hyvin myötätuntoinen", minä vakuutin. Olen vain myös hyvin nälkäinen. Mutta älä pelkää. Kyllä minä hoidan sen monivuotisen-uskollisen-vaimon jutun. Pidän sinua kädestä, nukun sänkysi vieressä, vien ruumiisi täytettäväksi, ihan mitä haluat."

"Viikinkihautajaiset", Peter sanoi. "Tiedäthän että minä haluan viikinkihautajaiset. Palavia nuolia ja Wyclef Jean laulamassa 'Many Rivers to Cross'."

Varmaan olisin pitänyt tästä kirjasta enemmän, jos olisin pitänyt Rikoksista vähemmän: epäreilua mutta totta.

Plussaa kirjalle kulttuurisen taustan vahvasta esilläpidosta, ja miksei myös ajankuvasta. Jotain kutkuttavaa on perheiden kilpavarustelussa yltiömäisten bar mitsva -juhlien järjestämiseksi, ja siinä miten tyttären liikkeitä seurataan puhelimen GPS-paikannuksella.

Jennifer Weiner (2010). Tietyt tytöt. Juva: WS Bookwell. Suomentanut Anu Niroma.

Lehtiarvioita ei näy, mutta samaa kirjaa - ja aika samanlaisin miettein - on näemmä lukenut myös Susa lokakuussa.

Her fearful symmetry

Audrey Niffeneggerin Her Fearful Symmetry on lojunut kesästä asti odottamassa 'oikeaa' hetkeä. Nyt kun olin Joululaulun jäljiltä aavetunnelmissa, päätin käydä käsiksi. Ostin kirjan aikoinaan Amazonista siksi, että Niffeneggerin esikoinen The Time Traveller's wife oli ollut niin positiivinen yllätys; sen kirjan ostaessani puolittain odotin pettyväni, mutta pidinkin siitä todella paljon. 

Her Fearful Symmetry'n ydinidea on sekä erilainen että samanlainen: tarkastellaan rakkautta ja sidoksia jonkin fantastisen kautta. Yhdessä kirjassa se fantastinen on aika, toisessa kuolema. Kummituksista huolimatta Her Fearful Symmetry ei ole kauhua sen enempää kuin The Time Traveller's Wife oli scifiä. *plaraa genrepakasta puuttuvaa korttia* 

Symmetry kertoo elävistä, kuolleista ja karanneista rakastetuista. Tarinassa amerikkalaiset peilikuvakaksoset muuttavat Lontooseen perittyään äitinsä kaksoissisaren asunnon - ja asunnon mukana myös tätinsä aaveen. Kirja näyttää ensin purkavan tädin menneisyyttä ja sisarten tulevaisuutta, mutta hiljalleen tasot sekoittuvat.

Juonikuvioista osa on arvattavia, mutta osa yllättää. Niffenegger levittää lukijan eteen houkuttelevan kudelman erilaisia mahdollisuuksia, potentiaalisia tarinan suuntia. Osa jääkin sitten sivuun, kun taas jokin alkuaan mitättömältä vaikuttanut langanpätkä osoittautuu avaimeksi. Uskottavaksi juonta ei voi väittää, mutta mitäpä siitä. Eipä ole Harjukaupungin salakäytävätkään millään objektiivisella mittarilla 'uskottava' ja silti nautin siitä kovasti. Symmetryn kokonaisuus on ihan koukuttava, jos ei ole suorastaan allerginen tarinoille, joissa on kummituksia. *rautakahleiden kalistelua*

Muistelen että The Time Traveller's Wife'ssa pidin Niffeneggerin herkästä tavasta kuvata tunteita, etenkin ihmisen sisäistä ristiriitaisuutta omien tunteidensa kanssa. Viha ja rakkaus eivät ole kovinkaan kaukana toisistaan. Symmetry on tässä mielessä hyvin samanlainen. Vaikea on arvailla mitä kirjailija on mahtanut ydinviestiksen tarkoittaa, mutta itse luin tämän kirjan keskusteluksi oman identiteetin säilyttämisestä tai menettämisestä rakkaudessa toiseen. Vastauksia Her Fearful Symmetry ei suoraan tarjoa. Joidenkin kompromissit ovat liian suuria kestettäviksi, toisilta ei rakkaus vaadi enempää kuin heidän on mahdollista antaa sieluaan menettämättä.

Tekstillisesti Symmetry ei ole mitenkään ylirunollista, mutta teksti suorastaan huokuu houkutusta kuvatessaan Lontoota ja etenkin Highgaten hautausmaata. Highgate'sta tulee melkein yksi henkilö lisää tarinaan, niin syvälle sen tunnelmiin uppoudutaan. Niffenegger tuntuu kirjoittavan Lontoosta siihen rakastuneen riemulla. Tällä kertaa vahva paikallisväri oli vahvuus, ehkä siksi että horisontissa näkyy jo kevään Lontoon matka... *huoh* Sitä odotellessa tätä oli mukava lukea. 

Niffeneggerin tyyli on petollisen yksinkertaista. Jos lukee  turhan nopeasti - ja niin voi käydä, koska minä ainakin halusin heti tietää mitä seuraavaksi tapahtuu - joutuu joskus palaamaan taaksepäin. Tässä eivät puhu vain sanat vaan myös sanomatta jättämiset.  

So, I was put to bed upstairs. I remember lying there with the blanket pulled up to my chin, my mother kissing me good-night, and there I was in the dark, not knowing what terrible thing might be ready to slink out from the wardrobe and smother me...'
Jessica smiled. Robert thought it might be a smile for the morbidly fantastical imaginations of children.
'So what happened?'
'I fell asleep. But later that night I woke up. There was moonlight coming in through the window, and the shadows of tree branches fell onto the bed, waving gently in the breeze.'
'And then you saw the ghost?'
James laughed. 'Dear chap, the branches were the ghost. There weren't any trees within a hundred yards of that house. They'd all been cut down years before. I saw the ghost of a tree.' (s. 75-76)

Rakenne on melko suoraviivainen ja tarina etenee enimmäkseen hyvin. Pidin lukujen nimistä, niitä ei niin usein enää nykyään näe, ja ne antoivat jotenkin ryhtiä kerronnalle. Kirjan suurin heikkous oli keskuskaksosten ja vähän muidenkin hahmojen arkkityyppisyys. Persoonallisuuksia on liioiteltu uskottavuuden tuolle puolen. Myös Robertin pohdiskeluihin käytettiin ehkä liikaa aikaa. 

Silti pidin tästä kirjasta. En tiedä olisinko pitänyt vielä viisi vuotta sitten - kummituselementti olisi ärsyttänyt liikaa - mutta nyt se sopi hyvin.  Her Fearful Symmetry on kuin sitä kaikkein tumminta suklaata. Se on katkeranmakea mutta palkitseva kirja, eikä kuitenkaan varmasti sovi kaikille.

Audrey Niffenegger (2010). Her Fearful Symmetry. London: Vintage. 

Lyhyellä nettiselauksella selviää, että kirja on myös suomennettu nimellä Hänen varjonsa tarina. Hmm, osoittautuu että tätä on luettu blogistaniassa ennen kuin itse anoin kansalaisuutta. Jenni K-blogista on lukenut tämän, samoin Kirjamielen Marjis, kumpikaan ei tainnut pitää yhtä paljon kuin minä. Lumiomenassa suomennoksesta nautittiin enemmän. The Guardianin arviossa alkuperäinen saa perinpohjaisesti pyyhkeitä, The Telegraph kehuu - varo kuitenkin jälkimmäisen arvion spoilereita, jos et ole vielä lukenut kirjaa.   

Joululaulu

Lukupiirin innoittamana luin Charles Dickensin Joululaulun. Joululaulun tarina on niitä arkkityyppisiä tarinoita, jotka tuntee vaikkei olisi lukenutkaan. Siitä on tehty elokuvia ja piirrettyjä, siihen viitataan tuhannessa kirjassa, scrooge tarkoittaa saituria...  

Täytyy myöntää, että vaikka olen joskus Dickensiä lukenut, ei olisi juolahtanut mieleenikään etsiä käsiini tätä kirjaa ilman Lukupiiriä.  En nimittäin ole kummemmin tykännyt niistä Dickensin kirjoista, joita olen lukenut. Minun silmissäni Dickens ei ole kestänyt aikaa yhtä hyvin kuin vaikkapa Austen. Analyyttisesti ajatellen ongelma on ehkä siinä, että Dickensiä pidetään kuvailun mestarina, kun taas Austen on enemmän ihmisten mestari; Dickensin kuvaama ympäristö poikkeaa ehkä nykyisestä enemmän kuin Austenin kuvaama ihminen?  (Tai sitten kyse on kieliongelmasta. Huomasin Joululaulua lukiessani, että Dickensiä ei olisi ehkä kannattanut lukea alkukielellä. Siinä missä tunnen saavani Austenista enemmän irti englanniksi, Dickens upposi nyt suomennettuna helpommmin. )

Mutta asiaan - mitä Joululaulusta? Se oli positiivinen yllätys, vaikka onkin leimallisesti moraalisatu.  Tiivis pieni romaani, jolla on selkeä rakenne ja selkeä viesti. Dickensin painiskeli rahavaikeuksien kanssa nuoruutensa, ja varmaan joutui katsomaan katkeruudella parempiosaisia. Joululaulua lukiessa käy mielessä, että hän kenties demonisoi ja opetti Scroogen hahmossa kaikkia niitä, jotka olisivat voineet auttaa - tai ainakin kohdella kauniimmin myös köyhää - mutta eivät sitä tehneet.   

Scroogen oppima läksy on edelleen ajankohtainen, vähintään yhtä ajankohtainen kuin kirjan ilmestymisen aikoihin. Nykypäivän riistomme on persoonattomampaa, mutta onnen lahjat jakautuvat edelleenkin varsin epätasaisesti, ja edelleen jaamme itse kukin ympärillemme hyvää ja pahaa, päivästä toiseen.

Plussaa kirjalle myös hienosta huumorista melodraaman rinnalla: pidin mm. siitä miten Scrooge pohdiskeli pystyisikö haamu istumaan, ja huolehti perienglantilaisesti jo ennakkoon mahdollisia "kiusallisia selittelyitä". Kirjoitustyyli on toki vanhahtava, mutta tähän tarinaan se tuntui sopivan. Seuraava sitaatti tiivistää mukavasti sekä tyylin että opetuksen: 

- Siitä ei ole kyse, Scrooge sanoi huomautuksesta tuohtuneena, puhen tietämättään niin kuin entinen eikä nykyinen minänsä. - Siitä ei ole kyse, hyvä henki. Hänellä on mahti tehdä meidät onnellisiksi tai onnettomiksi, tehdä työmme keväksi tai raskaaksi, iloksi tai raadannaksi. Jos hänen mahtinsa onkin sanoissa ja katseissa, niin pienissä ja vähäpätöisissä asioissa, että niitä on mahdoton rahalla mitata, mitä sitten? Hänen luomansa onnellisuus on ihan yhtä mahtava kuin jos se maksaisi omaisuuden.
Scrooge tunsi hengen katsovan häntä ja keskeytti puheensa.
- Mikä hätänä? henki kysyi.
- Ei paljon mikään, Scrooge vastasi.
- Jokin taitaa kiikastaa, henki intti.
- Ei, Scrooge sanoi. - Ei. Minä vain tahtoisin lausua tällä siunaamalla muutaman sanan kirjurilleni. Siinä kaikki. (s. 57)

Joululaulua on vaikea analysoida 'uutena' tekstinä, siinä määrin se on jo sisäistynyt kulttuurin arkkityypiksi. Tekisi mieli sanoa, että hahmot ovat karikatyyreja ja stereotyyppisiä... mutta tuntuuko siltä vain siksi että tämä tarina teki niistä stereotyyppejä? Mietin myös lukiessani, että tarina on psykologisesti ovelampi kuin päältä päin ajattelisi, ja istuu todella hyvin viktoriaaniseen henkeen. Scroogehan muuttuu, koska oivaltaa käytöksensä tuhoisat seuraukset itselleen, ei siksi että hän olisi oivaltanut ihmisyyden velvoitteet *irvistää häijysti*.

To do -listalle voisi laittaa Kolean talon suomennoksen.

Charles Dickens (1984, alunperin 1843). Joululaulu: Aavetarina joulusta. Porvoo jne: WSOY. Suomentanut Marja Helanen-Ahtola, kuvittanut Michael Foreman.   

Tällä kertaa paras nettilähde kirjasta on Lukupiirin keskustelu, luin saman painoksen kuin Jennikin.

Pohjoisen valtiaat

Morren blogi johti uuden kirjailijatuttavuuden jäljille. Pohjoisen valtiaat kuulosti heti mielenkiintoiselta, ja olikin pienellä hakemisella saatavilla lähikirjaston kautta. Kun loma näyttää sotkeneen unirytmin, upposin aamuyön tunteina vanhan kuningas Alfredin ajan Englannin sotaisaan historiaan. *haukottelee*

Kirjan alussa vähän häiritsi - niin kuin jatko-osissa melkein aina - että juttu tuntui lähtevän kesken käyntiin. Kertojaminä Uhtredin piti ensin selittää taustat ja selvittää vanhojen vihollisten ja ystävien tilanteet. Kesken sarjan mukaan hypänneelle alku on siis vähän tahmea. Ensimmäiset viisikymmentä sivua meni makustellessa tuleeko tästä tarinaa vai ei. 

Mutta tuli siitä, hyvä seikkailutarina huolella kuvatussa ympäristössä. Päähenkilö on kakaramainen mutta kelpo sankari silti. Uhtred myös kasvaa kirjan myötä vähitellen ja hyödyntää ovelasti tanskalais-englantilaista perintöään. Naisissa on särmää ja taisteluissa vääntöä. Juonikin on juonikas.

Monimutkainen poliittinen elämä on oiva taustakudelma päähenkilöiden kohtaloille.  Vaikka Pohjoisen valtiaita lukiessa on päällimmäisenä mielessä toiminta, pysyvin jälki jää historiallisesta kuvauksesta. Kurkistus kuningas Alfredin juoniin olisi itsessään ollut vaivan arvoinen historiallisen fiktion ystävälle.

Cornwell kuljettaa juttuaan varsin suoraviivaisesti, ilman rakenteellisia tehokeinoja tai eri kertojia. Tilanteet ovat sen verran mutkikkaita, ettei niiden hahmottamista olekaan syytä hankaloittaa. Tekstikin on melko suoraviivaista kerrontaa, mitä nyt henkilöiden puheenparressa ja Uhtredin mietteissä on pientä historiallisen sivumakua.

Hän nauroi. "Olen nainen. Miten minä voisin olla vapaa?" hän kysyi. En sanonut mitään, ja hän hymyili. "Olen kuin misteli", hän sanoi. "Tarvitsen oksan, jonka päällä kasvaa. Ilman oksaa en ole mitään." Hän ei kuulostanut katkeralta vaan tuntui yksinkertaisesti toteavan päivänselvän asian. Ja oikeassahan hän oli. Hän oli varakkaan perheen tytär, ja jos hänestä ei olisi tehty nunnaa, hänet olisi annettu jollekin miehelle, aivan niin kuin pienelle Aethelflaedille kävisi. Sellainen oli naisen kohtalo. Aikanaan tapasin naisen, joka uhmasi tuota kohtaloa, mutta Hild oli kuin härkä, joka kapasi iestään vapaana ollessaankin.
"Nythän sinä olet vapaa", sanoin.
"Enkä ole", hän sanoi. "Olen riippuvainen sinusta." (s 113)

Siinä määrin Pohjoisen valtiaat koukutti, että to do -listalle nousevat sarjan muut osat. Joulua tosin odottavat jo hyllyssä George R.R. Martinin Tulen ja jään laulun seuraavat osat *maiskuttelee*, joten Cornwell saa vähän odottaa.

Bernard Cornwell (2009). Pohjoisen valtiaat. Helsinki: Bazar. Suomentanut Outi Huovinen. 

Syntikirja

Syntikirjan nostin tiskille kirjastossa, koska olen pitkin syksyä etsinyt suomalaisen nykynaisen sielunelämälle samanlaista ymmärtäjää kuin Petri Tamminen tuntuu olevan miehelle ainakin kirjassaan Muita hyviä ominaisuuksia. Snellman ei ihan toiminut minulle, vaikka Parvekejumalista pidinkin kovasti.

Arvelin takakannen perusteella Katja Kallion ja Syntikirjan ehdokkaaksi, eikä kirjailija ollut ennestään tuttu. (Niin paljon kirjoja! Niin vähän aikaa!)

Sisältä Syntikirja osoittautui synkäksi.  Kallion tarinassa tapahtuu kyllä; se ei ole ihmissuhteiden seisovaa vettä kuten moni muu rakkautta syväluotaava kirja. Synkkyys tulee ihmisistä, heidän haluttomuudestaan ja kyvyttömyydestään nähdä toisissaan muuta kuin oman itsensä peilejä ja palasia. Miehen ja vaimon, naisen ja rakastajan, äidin ja tyttären välillä velloo sanattomien vaatimusten voimakenttä. Kukaan ei ole sellainen kuin pitäisi olla. Jonkun mielestä.

Tarina, tunnelmat ja henkilöt ovat vahvoja. Tekstiin ja taustaan on ujutettu tarkkoja huomioita ihmisistä ja maailmasta. En oikein tiedä miksi en sittenkään erityisemmin pitänyt kirjasta. Kaipa se johtuu siitä, etten oikein tuntenut empatiaan yhteenkään henkilöistä. Tuulikki ja Henri tuntuvat eläkeikäisinäkin lapsellisilta ja vähän julmilta, Sofiaa tekisi mieli ravistella, Denise ärsyttää... varhaisteini Kerttu tuntuu kypsimmältä koko joukosta - mahdollisesti siksi ettei Kallio avaa hänen sisäistä maailmaansa.  

Rakenne on kirjassa konstailematon. Juonenkäänteiden annetaan tulla, ilman että cresendoa tekemällä tehdään. Kallio kirjoittaa taidokkaasti, vaikka ehkä minun makuuni turhan koristeellisesti. Jotain venytettyä on välillä kielikuvissa. 

Denisellä oli salaisuus. Hän ei milloinkaan sanonut sitä ääneen, ei Henrille eikä kenellekään muullekaan, mutta hänestä oli ihanaa tietää vieneensä toisen naisen miehen. Hänen ystävänsä tiesivät, että Henri oli eronnut, mutta he luulivat sen tapahtuneen kauan sitten. He eivät tienneet, että Denise oli vienyt Henrin Tuulikilta, ja jostain syystä Denise tiesi, että hän ei saanut puhua siitä. Tieto oli hänen yksityistä omaisuuttaan. Hän säilytti aarrettaan kuin varastettua kaulakorua pienessä lippaassa. Hän ei voinut käyttää sitä kenenkään nähden, mutta joskus ollessaan yksin hän otti lippaan esiin. Hän istuutui nojatuoliin. Hän avasi lippaan, katseli korua, siveli sitä sormellaan, hyräili tuskin kuuluvasti, ei edes mitään erityistä sävelmää. Hän nosti korun lippaasta, asetti sen kaulalleen, sulki lukon. Hän silitti korua rintansa päällä, nojautui taaksepäin ja sulki silmänsä. (s. 103)

*huoh* Pitkän, noin 15 sekunnin harkinnan jälkeen, tulen siihen tulokseen että Syntikirja on mahdollisesti parempi kuin tämä postaus antaa ymmärtää. Se vain ei ollut ensinkään sellainen kuin kuvittelin. Kuvittelin takakannen perusteella Syntikirjan toisenlaiseksi, kevyemmäksi ja ironisemmaksi. 

Katja Kallio (2009). Syntikirja. Helsinki: Otava. 

K-blogin Jenni on lukenut tämän ja pitänyt. Hesarin Raisa Mattila ylistää estoitta. Riku Ylönen Keskisuomalaisessa ei ole niin positiivinen.

Juhannusyön uni

Juhannusyön uni on tällä erää viimeinen Arne Dahlin A-ryhmän dekkareista lukulistallani. Eurooppa blues'n jälkeen on ollutkin pieni tauko: Juhannusyö on odotellut lainattujen pinossa jo joitain viikkoja. Tuntui että pitää antaa edellisten kirjojen vähän painua taka-alalle mielessä, jotta voisi lukea sen itsenäisenä teoksena. Eilen oli hyvä hetki, sillä700 gramman haastavan iloittelun jälkeen jokin ennakoitavampi sopi hyvin.

*röyh* Tavoitteena siis tasapainoinen lukuruokavalio lomallakin.

Juhannusyö osoittautui osapuilleen sellaiseksi kuin odotinkin, mutta vielä vähän paremmaksi. Dahlin kirjoissa dekkarikaanonin perusraami on säilytetty eli lukijalle jää jännitettäväksi kuinka käy ja kuka teki mitä. Salapoliisia ei silti oikein pääse leikkimään. Ihmiset ja yhteisö vievät huomion.

Useamman sarjaan kuuluvan kirjan jälkeen tietyt kuviot jo arvaa, eikä juonen suuri aasinsilta tule yllätyksenä. Mutta ennakoitavuus ei ole aina pahasta. Joissain kirjoissa nauttii siitä, ettei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, joissain siitä että melkein tietää. Juhannusyössä on riittävästi myös uutta ja arvaamatonta.

Tällä kertaa Dahlin pääteema tuntuisi olevan ihmisten kyvyttömyys ymmärtää toisiaan ja vähän itseäänkin. Väärät signaalit, vieraus, ja väärinymmärryksiin jumiutuminen kertautuvat monella tasolla Juhannusyössä. Sivujuonteena sivalletaan kapitalismin armottomuutta puolalaisen hautausbisneksen ja tosi-tv:n kuvauksilla.

Dahl myös heittää Juhannusyöhön pienen brechtiläisen vieraannuttavan pätkän, jossa lukijaa muistutetaan siitä, että kyseessä on sommitelma. Sillä tehdään selväksi, että kirja ei ole toinen maailma, vaan keskustelua. Dahl puhuu meille, me kuuntelemme, ymmärrämme omalla tavallamme, oikein tai väärin. 

Kahdeksanvuotiaat kerääntyisivät kelluvan, vähemmän houkuttelevan ruumiin ympärille, joka lipuisi yhtäkkiä esiin ruoikon keskeltä kuin keskiaikainen ruton saastuttama laiva. Ensimmänen, yhtä pelottava kuin kiehtovakin kohtaaminen kuoleman kanssa. Kouriintuntuvan kuoleman kanssa.
Mutta se ei ole minun mieleeni. Minä säästän heidät. He saavat pysyä viattomina vielä jonkin aikaa. Aikanaan todellisuus tavoittaa heidät.
Ei, minä valitsen jonkun kestävämmän. Niin ettei kokemuksesta tule niin traumaattinen. Itse asiassa ei alkuunkaan traumaattinen. Minä valitsen patologin. (s. 181-182) 

Ratkaisu onkin hyvä ja tarpeellinen, sillä muutoin kirjaan ujutettu telepaattinen yhteys olisi ärsyttänyt minut järjiltäni. Dekkareissa ei saada telepaattisia viestejä! Kertojan tuominen tarinaan tuntuu kuitenkin oikeuttavan fantasiaelementin ja myös teennäisen eettisen testin kirjan lopussa. Kun kyse on kerran keskustelusta, ovat hypoteettisetkin väittämät sallittuja. Mitä olisi väittely ilman niitä?

To do -listalle jonnekin ensi keväälle: pitää lukea Kuolinmessu uudelleen. A-ryhmän kanssa olisi ehkä kannattanut aloittaa sarja ensimmäisestä eikä viimeisestä kirjasta.

Arne Dahl (2009, alunperin 2003). Juhannusyön uni. Helsinki: Otava. Suomentanut Kari Koski. 

Antti Nisula on arvioinut Savon Sanomissa ja  Anna-Maija Järvi-Herlevi Kymen Sanomissa.

700 grammaa

Morren postauksen perusteella lukulistalle nousi Tuomas Kyrön kokoelma Mielensäpahoittaja, mutta *voihkii* sitä jonottaa kirjastossa neljä muuta ennen minua. Lainasin esimauksi kuitenkin Kyrön vanhemman romaanin 700 grammaa.  

700 grammaa on hulvaton tarina suomalaisesta sisusta ja sisuksista. Kiven perheen miehet etsivät hyväksyntää hyppäämällä, tukenaan apurahahelvetin ja moniteoreettisen lähestymistavan kanssa koheltava Valmentaja, eräänlainen taivaallinen vastine sosiaalialan erehtyväiselle ammattilaiselle. Ilmari Kiven ja hänen poikansa ponnistelu kohti olemassa olemisen ja rakkauden oikeuttavaa ennätyspituutta pursuaa huumoria.

Jossain on silti vakava pohjavire. Mitä oikein vaaditaan - mitä me oikein vaadimme itseltämme - että kelpaisimme? Haittaako se niin jos on saanut nimensä koiran mukaan? Jos se koira oli rakas? Voitaisiinko ottaa vähän rennommin?

Suurin osa kirjasta on tehty "proosatutkimuksen" muotoon, ja lainaukset eri lähteistä rytmittävät tarinaa mukavasti. Hieman pitkittyneen roolin tosin saivat Ilmarin pojan Rainerin radiohaastatteluosuudet. Teksti vaihtelee raskaamman ja vähän keveämmän rytmin välillä. Muutaman kerran tyylittely lyö vähän korville, mutta enimmäkseen imu on loistava. 700 grammassa soi suomalainen uusi vuosituhat, se on kuin mieskuoron esittämä kansanlaulusikermä kaupungin kaoottista taustaa vasten.

Lähtönopeusharjoitteita koiran kanssa, kivenmurikoiden vetämistä ja kierittämistä. Sitten he kiinnittivät talon perustuksiin traktorin kumin ja Ilmari asettui kiven ja kumin väliin, kumin sisään. Sen jälkeen maksimivoimaisia pyrkimyksiä kumista irti, irti kivestä, nopeammin, voimakkaammin, korkeammalle. Ilmari taisteli kunnes kumi katkesi tai mies katkesi, kivet murtuivat, jalat vapautuivat juoksuun ja kuinka hyvältä vapaus tuntui, ja sitä hyppäämisen pitäisikin olla, itsensä toteuttamisen ylin muoto, suuri öljyvärikangas, jonne Jackson Pollock paiskoo värisotkun ja kolmivuotias Turo käy hieman korjailemassa sormiväreillään. Ilmari huusi, hikosi, oli eläin, ihana itseään kohti kulkeva taakastaan vapautunut eläin, ja poika hänen vierellään kuin Mr. Miyagi tai ala-asteen opettajani Toikkanen, vakavailmeisenä, merkiten muistiinpanovihkoon tulokset, toistot ja harjoitusajat, valmiina tuomitsemaan ininät, virheet, luonteenheikkoudet, valmiina tietämään kaiken paremmin. (s. 202)

Suurin heikkous kirjassa olivat naishahmot: vaikka Liisa Kivelle annetaan ääni, ja poikienkin morsian pääsee välillä ääneen, ei 700 grammaa oikein vakuuta naiskuvallaan.  No, hyvähän se on mittamiehenä jälkeenpäin huudella, kun toinen on hypännyt. 

En tiedä oliko 700 grammaa maailmanennätys, mutta kansalliselle tasolle ylsi komeasti. Aikomus oli alunperin lukea hitaasti, nautiskellen.... mutta kun on loma, ja on aikaa, ja vähän myöhempäänkin voi valvoa... kaikki meni heti. *etsii puuttuvaa itsekuria pöydän alta* 

Odottelen innolla Mielensäpahoittajaa, jonka aion annostella itselleni pieninä palasina Inan suosituksen mukaan. Kyrön kirjoihin voisi muutenkin palata jossain vaiheessa, kunhan lukulista vähän tästä lyhenee. 

Tuomas Kyrö (2009). 700 grammaa. Helsinki: WSOY. 

Mervi Kantokorven kuvaileva arvio löytyi Hesarista, Hannu Waaralan kehut Savon Sanomista.

Jeninin aamut

Huomasin eilen, että Kuutarkin on juuri lukenut Jeninin aamut. Omalle lukulistalleni kirja valikoitui sattumoisin kirjastosta. Se näytti houkuttelevalta, ja vieraiden kulttuurien naisten elämästä on tullut huomaamatta yksi syksyn lukuteemoistani (mm. Parvekejumat, Puolikas keltaista aurinkoa,  ja Tuhat loistavaa aurinkoa).  

Jeninin aamut kertoo (vihdoin?) palestiinalaisten lähihistoriasta palestiinalaisesta perspektiivistä. Palataan 40-luvun lopulle, jolloin Israel synnytti itseään, toisen maailmansodan repaleisista sirpaleista. Kuten tavallista, suurin osa ihmisistä yritti vain elää omaa elämäänsä ja jäi tapahtumien jalkoihin. Pääosaa esittävän suvun pako kodistaan juutalaisten harjoittaman terrorin tieltä on alkulaukaus tarinalle kansasta ja perheestä, jolle kodista tulee vain kultainen muisto. 

Kirjalla on vahvasti naisten ääni, vaikka osan aikaa kertojana onkin mies. Erityisen ansiokasta kirjassa on mielestäni se, miten tuodaan esille koetun historian vaikutus ihmiseen: persoonaan, ihmissuhteisiin, mieleen. Mitä pelko tekee äitiydelle, mitä viha tekee oikeudenmukaisuudelle? 

Myös palestiinalaisten "normaali" kulttuuri elää kirjassa vahvasti. Korukielinen kohteliaisuus, vastuu suvusta, sivistyksen ja maan rakkaus, syvä uskonnollisuus. Vaikka kirja on palestiinalaisesta näkökulmasta kirjoitettu, se ei peittele niitä kulttuurin puolia, jotka tuntuvat länsimaisesta naisesta vastenmielisiltä. Fyysinen rangaistus tytön röyhkeydestä palauttaa isän kunnian, sopiva avioliitto on tarpeen, ja vieraan miehen kanssa näyttäytyminen on sopimatonta. Vaikka miten yrittäisin ymmärtää, eivät henkilökohtaisen suvereniteetin kanssa ristiriidassa olevat arvot tunnu oikeutetuilta. 

Sanottakoon selvästi: Jeninin aamut oli minusta hyvä kirja, melkein järisyttävän hyvä. Se on vahvasti poliittinen teos, mutta samalla myös erinomaista kaunokirjallisuutta. Rakenne on sopivan monipuolinen muttei keinotekoisen haastava. Aihe on liikuttava ja sitä käsitellään koskettavasti, ihmisen kokoisesti. Kyyneliin asti en päässyt, mutta Jeninin aamut tulee varmasti uniin. On häiritsevää - hyvällä tavalla - saada kasvot ja ääni konfliktille, jota on koko ikänsä seurannut uutisten vakioaiheena. Jeninin aamut muistuttaa, ettei mitään kansaa tai heimoa pitäisi tuomita kollektiivisesti, ja että yksilöt voivat kohdata heitä erottavien rajojen yli

Abulhawa kirjoittaa paikoin koristeellista, runsaalla tavalla lyyristä tekstiä. Jossain muussa kirjassa adjektiivien määrä olisi ärsyttänyt enemmän; tässä se tuntuu luontevalta tavalta tuoda esiin kerronnan perinnettä. Runollisuus ei ylety kaikkeen kuvaukseen ja siksi sen ehkä tulkitseekin taiten käytetyksi tehokeinoksi.

Ensimmäisenä palkkapäivänään Hasan toi Dalialle lahjoja, jotka tämä otti vastaan ilahtuen pitkästä aikaa ja murtaen surunsa panssarin. Yhdeksän kuukautta myöhemmin syntyi heidän kolmas lapsensa Amal heinäkuun 1955 helteessä.
Tähän syntymään asti Dalia pukeutui Ismailin vuoksi surun kaapuun, verhoutui mustaan murheeseen, joka ulottui ranteisiin ja nilkkoihin asti. Kun kosteasta teltasta oli päästy eroon, aviomehellä oli uusi työ ja ämpärien ja pesusoikkojen tilalle oli tulossa kylpyhuone ja keittiö, asioiden normalisoitumisen odottelusta tuli Dalialle siedettävä tilapäiskohtalo. Hän vaihtoi väsyneen mustan huivinsa uuteen hohtavan valkoiseen, joka oli aitoa silkkiä. Uuden lapsen syntymän sanottiin jopa tuoneen takaisin välähdksen, vaikkakin lyhyen, siitä eläväisestä mustalaistytöstä, joka hän ennen oli ollut. Dalian tulinen luonto oli tukahdutettu jo kauan sitten, mutta hän näki sen reinkarnaation pikku Amalissa, aivan kuin elävä pyörretuuli olisi ottanut konkreettisen muodon hänen elämässään. (s. 66)

En pura tähän sanoiksi ajatuksiani Lähi-idän tilanteesta *turhautunutta uikutusta* mutta aihepiiristä kiinnostuneille voi suositella vaikka tätä Beginner's guide -kirjaa aiheesta (faktapitoinen ja enimmäkseen kuiva, mutta antaa kyllä melko tasapainoisen kuvan).   

Susan Abulhawa (2010). Jeninin aamut. Helsinki: Like. Suomentanut Pauliina Klemola. 

Abulhawa on näemmä vieraillut Suomessa syksyllä, siitä haastattelut Ylellä ja Voimassa. Jeninin aamut on arvioitu myös Kirkko ja kaupunki -lehdessä ja Kansan uutisissa. Jälkimmäinen nimittää Jeninin aamuja palestiinalaisten Pohjantähdeksi. Hyvä vertaus, vaikka käykin mielessä, että kirjassa on liiaksi naisen näkökulmaa - olenkohan turhan ennakkoluuloinen? Kuutar jo vinkkasikin Vallealan arviosta Kiiltomadossa.  Viimeiseksi lisään englanninkielisen juutalaisen kirjoittaman arvion kommentteineen. Se melkein saa toivon nostamaan varovasti päätään ja kurkistamaan poteron reunan yli tulevaan - 

The sisters who would be queen

Englannin historia on ehkä outo valinta itsenäisyyspäivän bloggaukseen *punastuu*, mutta minkäs teet. 

Olen vuosien mittaan lukenut pinokaupalla kirjoja Tudorien Englannista. Pukudraamako lienee alunperin kiehtonut mutta nyt ollaan tukevasti koukussa. Vieraan ja värikkään elämänpiirin usein keskenäänn ristiriitaiset tulkinnat jaksavat kiinnostaa. The sisters who would be queen tuli hankittua - totta kai - amazon.co.uk:n suosituskoneiston kautta. Pelottavan tehokas tietojärjestelmä muistaa tarkalleen mitä olen ennen ostanut, ja tietää suositella sellaista, johon suurella todennäköisyydellä sorrun.

The sisters who wold be queen käsittelee Tudorien yhden sukuhaaran naispuolisten perillisten kohtaloita. Greyn sisarrukset, joihin nimi viittaa, olivat onnettomuudekseen Henrik VIII:n ja hänen poikansa Edwardin testamenttien perusteella vallanperimysjärjestyksessä näkyvästi esillä. Historian harrastajat muistavatkin Lady Jane Greyn päivien mittaisen hallituskauden, jonka Maria Verisenä sittemmin tunnettu Henrik VIII:n tytär päätti tehokkaasti organisoidulla kansannousulla.  

Lady Jane maksoi loppujen lopuksi hengellään asemansa protestanttisten päärien kuningatarkandidaattina. Nuoremmat sisarrukset Katherine ja Mary taas päätyivät vankeuteen tai kotiarestiin, kun asemastaan arka ja kruununperimyskysymykseen jyrkällä päättämättömyydellä suhtautunut Elisabeth I suuttui nuorten naisten avioliittopuuhista. Elisabeth I:n kannalta jommankumman Greyn siskoksen synnyttämä poikalapsi oli automaattisesti kruununtavoittelija, jonka legitimiteetti täytyi tuhota. Niinpä Katherinen avioliitto julistettiin pätemättömäksi ja Maryn samoin. Oli todella kiehtovaa kuulla Lady Janen nuorempien sisarrusten vaiheista, he näet tavallisesti jäävät täysin teloitetun marttyyrisisarensa varjoon.

Sukutarinan juonteiden lisäksi The sisters on mielenkiintoinen puheenvuoro Tudorien ajan kautta edelleen käytävään keskusteluun naisista, vallasta, parlamentarismista ja uskonnosta. De Lisle kumoaa vakuuttavasti monta aiemmin totuutena pidettyä harhakäsitystä Greyn sisarruksista ja heidän äidistään. Samalla hän tuo terävästi esiin historiankirjoittamisen kontekstuaalisuuden. Historiankirjoitus heijastelee kirjoittajan aikaa yhtä paljon kuin kohteenkin. Vaikka uusia faktoja ei ole montaa, de Lisle paljastaa tarkoituksenhakuiseksi propagandaksi monta aiemmin itsestäänselvänä pidettyä tulkintaa. Kuka on avuton uhri, kuka hyvis, kuka pahis? Jälkiviisaus tarjoaa loputtomia mahdollisuuksia.

The sisters on tyylinsä puolesta laadukasta elämänkertahistoriaa. Lähdeviitettä ei ihan aina ole kun sellaista odottaisi, mutta kaikkiaan taustat ja kyseenalaiset kohdat on huolella avattu. De Lisle ei myöskään sorru tolkuttomiin tarpeistoluetteloihin, joiden vetovoimaa monen historioitsijan on vaikea vastustaa. Kirjanpitoa ja logistisia dokumentteja  on ilmeisesti säilynyt hyvin viidensadankin vuoden takaa!

Henkilöiden motivaatioista kertoessaan de Lisle spekuloi toisinaan varsin vapaasti, mutta sekin on tyylillä tehty. Teksti on eläväistä mutta ei ylttiöromanttista. Lady Jane Greyn uskonnollinen vakaumus ja Lady Mary Greyn uhmakas lesken statuksen puolustus on kuvattu uskottavasti. Aikalaislähteiden kieltä on nykyaikaistettu, mutta sävy tuntuu säilyneen.

She was dressed in the same black gown that she had for her trial and, as then, she carried an open prayer book. Her ladies, Mistress Allan and Elizabeth Tilney, 'wonderfully wept', but Jane's eyes remained dry as she read her prayers. Having mounted the steps of the scaffold by the White Tower, she went to the rails and turned to the select audience. The traditional admission of guilt was to be a qualified one:
Good people, I am come hither to die, and by a law I am condemned to the same. The fact, indeed, against the Queen's highness was unlawful, and the consenting thereunto by me: but touching the procurement and desire thereof by me or on my behalf, I do wash my hands thereof in innocence, before God, and the face of you, good Christian people, this day. (s. 151)

(Sivuhuomautus: Joko de Lisle välttää melko hyvin englantilaisista ylhäisön nimikäytännöistä aiheutuvan sekavuuden, tai sitten alan hiljalleen oppia nimet. Nimien sekamelska tekee brittien historiasta lukemisen toisinaan ahdistavaksi. On raivostuttavaa, että henkilöiden nimet vaihtuvat jatkuvasti heidän yletessään hierarkiassa. Miten saisi selvää vaikkapa Suomen sotahistoriasta, jos aina vaihdettaisiin nimeä, kun yletään majuriksi, kenraaliksi tai marsalkaksi?)  

The sisters'n kuvaus Greyn perheestä tarjosi mielenkiintoisen kontrastin Alison Weirin romaanille Innocent traitor, jonka luin aiemmin tänä vuonna. Vaikka de Lisle voittaa yleisen uskottavuuskisan ihan periaatteellisista syistä, joiltain osin Weirin fiktiivinen tulkinta on psykologisesti paremmin perusteltua. De Lisle esimerkiksi sivuuttaa varsin vähin äänin Greyn sisarrusten vanhempien luonnollisen toiveen saada miespuolinen perillinen.

Molempia voi suositella samettien ja timanttien koristamasta ja turvallisen kaukaisesta historiasta kiinnostuneille. Voimakkaasti faktoilla maustettua fiktiota ja tulkinnalla terästettyä historiallista faktaa, kumpaakin hyvässä suhteessa. 

Leanda de Lisle (2008). The sisters who would be queen. London: HarperCollins. 

Netistä löytyy The Telegraph'ssä ilmestynyt Fances Wilsonin arvio kirjasta, samoin Muriel Dobbinin arvio The Washington Times'ssa.

Harjunpää ja pahan pappi

Olen nyt syksyn ajan totutellut päivittäiseen eestaas-ajamiseen ja kuunnellut matkalla äänikirjoja. Dan Brownin Kadonneen symbolin jälkeen yritin löytää parempaa kuunneltavaa. Kotikirjastossa ei äänikirjoja pilvin pimein ole, enkä oikein osannut ottaa lyriikkaa aamuruuhkaseuraksi. Varmaan päädyin Pahan pappiin, koska elokuva on ollut puheena syksyn mittaan. Ilman muuta se oli huima parannus Symboliin verrattuna. Joensuun teksti on joskus vähän turhankin kuvallista, mutta ehdottomasti sen vaihtelevuus miellyttää korvaa enemmän kuin Brownin toistuvat kliseet. 

Ulkomuistista muutama Joensuun ilmaus: ääni on rispaantunutta teräsvaijeria, Mikko myyrystää kyljelleen sängyssä. Joensuun lauseissa on tekstuuria, niitä tunnustelee kielellään jälkeenpäinkin.

Silti rikoin tämän kirjan kohdalla ensimmäisen kerran omatekoista blogisääntöäni, jonka mukaan postaukset tehdään järjestyksessä. Harjunpää ja pahan pappi on pöyrinyt autostereoissa äänikirjana poikkeuksellisen pitkään. Välillä meni useampi päivä niin että vaiensin vehkeet ja kuuntelin vain moottorin hurinaa. Perjantaina se loppui, mutta en saanut heti itsestäni irti tekstiä Pahan papista.

Jokin tämän kirjan kanssa on tihkaissut koko ajan. Päätin lopulta, että se on liian tummaa tekstiä näin pimeään aikaan.  

Pahan papissa Joensuun aiemmista romaaneista tuttu Timo Harjunpää joutuu etsimään pääkaupungin maanalaista verkostoa asuttavaa maahista, metrolle uhraavaa mielipuolta. Tarina on synkeä ja ahdistava. Sekä arkinen ihmissuhteiden kauhu että maahisen suorastaan goottilaisen koristeellinen kammottavuus piirretään tarkasti esiin. Hyvä, kevyt olo ei ole Harjunpäällä juuri koskaan, eikä kyllä lukijallakaan. Onerva on sivussa tässä romaanissa, tilaa on tehty hulivili-Piipposelle.

En muista olivatko aiemmat Harjunpäät ihan näin synkkiä. Saattaa olla, että itse olin kevytmielisempi. Sen muistan, että niihin yleensä liittyi tietty turhautumisen tunne, Joensuuhan ei juuri hemmottele lukijoitaan dekkareiden perinteisellä loppukatharsiksella, jossa pahat saavat palkkansa. Muistelen myös, että Harjunpää-tarinoihin oli helppo imeytyä mukaan, vaikka yksityiskohtaisuus arjen kuvauksessa välillä ärsyttikin. 

En muista, että olisin erityisesti ahdistunut Harjunpään aiemmista tapauksista, vaikka niissäkin rankkoja elementtejä riittänyt. Pahan papista tuli vähän väsähtänyt ja ahdistunut olo, sellainen tunne että onnellisia loppuja ei ole. Olen iloinen, etten enää asu Helsingissä Sörkan kulmilla. Nyt pälyilisin hyvin hermostuneesti ympärilleni jokaisella metromatkalla. *käy lukitsemassa ovensa*

Silti en voi sanoa, että Harjunpää ja pahan pappi on mielestäni huono kirja. Se on taiten tehty ja uskottava, ja ihmiskuvaukseltaan monta kertaa vaikkapa syksyn mittaan luettuja Arne Dahlin romaaneja väkevämpi. Vahvaa tavaraa. Silti, se oli ehkä väärä kirja juuri minulle, juuri nyt. Odotan kyllä innolla Rautahuonetta, mutta taidan jättää sen suosiolla kevääseen.

Ilmassa pitää olla toivoa, kun tarttuu Harjunpäähän. 

Matti Yrjänä Joensuu (2010, alkuperäinen 2003). Harjunpää ja pahan pappi. Otavan äänikirja. Lukija Riku J. Korhonen.

Sallakin on lukenut kirjan tänä vuonna, ja Antti Majanderin arvio Hesarista vuosien takaa löytyy vielä.