Olen nyt syksyn ajan totutellut päivittäiseen eestaas-ajamiseen ja kuunnellut matkalla äänikirjoja. Dan Brownin Kadonneen symbolin jälkeen yritin löytää parempaa kuunneltavaa. Kotikirjastossa ei äänikirjoja pilvin pimein ole, enkä oikein osannut ottaa lyriikkaa aamuruuhkaseuraksi. Varmaan päädyin Pahan pappiin, koska elokuva on ollut puheena syksyn mittaan. Ilman muuta se oli huima parannus Symboliin verrattuna. Joensuun teksti on joskus vähän turhankin kuvallista, mutta ehdottomasti sen vaihtelevuus miellyttää korvaa enemmän kuin Brownin toistuvat kliseet.
Ulkomuistista muutama Joensuun ilmaus: ääni on rispaantunutta teräsvaijeria, Mikko myyrystää kyljelleen sängyssä. Joensuun lauseissa on tekstuuria, niitä tunnustelee kielellään jälkeenpäinkin.
Silti rikoin tämän kirjan kohdalla ensimmäisen kerran omatekoista blogisääntöäni, jonka mukaan postaukset tehdään järjestyksessä. Harjunpää ja pahan pappi on pöyrinyt autostereoissa äänikirjana poikkeuksellisen pitkään. Välillä meni useampi päivä niin että vaiensin vehkeet ja kuuntelin vain moottorin hurinaa. Perjantaina se loppui, mutta en saanut heti itsestäni irti tekstiä Pahan papista.
Jokin tämän kirjan kanssa on tihkaissut koko ajan. Päätin lopulta, että se on liian tummaa tekstiä näin pimeään aikaan.
Pahan papissa Joensuun aiemmista romaaneista tuttu Timo Harjunpää joutuu etsimään pääkaupungin maanalaista verkostoa asuttavaa maahista, metrolle uhraavaa mielipuolta. Tarina on synkeä ja ahdistava. Sekä arkinen ihmissuhteiden kauhu että maahisen suorastaan goottilaisen koristeellinen kammottavuus piirretään tarkasti esiin. Hyvä, kevyt olo ei ole Harjunpäällä juuri koskaan, eikä kyllä lukijallakaan. Onerva on sivussa tässä romaanissa, tilaa on tehty hulivili-Piipposelle.
En muista olivatko aiemmat Harjunpäät ihan näin synkkiä. Saattaa olla, että itse olin kevytmielisempi. Sen muistan, että niihin yleensä liittyi tietty turhautumisen tunne, Joensuuhan ei juuri hemmottele lukijoitaan dekkareiden perinteisellä loppukatharsiksella, jossa pahat saavat palkkansa. Muistelen myös, että Harjunpää-tarinoihin oli helppo imeytyä mukaan, vaikka yksityiskohtaisuus arjen kuvauksessa välillä ärsyttikin.
En muista, että olisin erityisesti ahdistunut Harjunpään aiemmista tapauksista, vaikka niissäkin rankkoja elementtejä riittänyt. Pahan papista tuli vähän väsähtänyt ja ahdistunut olo, sellainen tunne että onnellisia loppuja ei ole. Olen iloinen, etten enää asu Helsingissä Sörkan kulmilla. Nyt pälyilisin hyvin hermostuneesti ympärilleni jokaisella metromatkalla. *käy lukitsemassa ovensa*
Silti en voi sanoa, että Harjunpää ja pahan pappi on mielestäni huono kirja. Se on taiten tehty ja uskottava, ja ihmiskuvaukseltaan monta kertaa vaikkapa syksyn mittaan luettuja Arne Dahlin romaaneja väkevämpi. Vahvaa tavaraa. Silti, se oli ehkä väärä kirja juuri minulle, juuri nyt. Odotan kyllä innolla Rautahuonetta, mutta taidan jättää sen suosiolla kevääseen.
Ilmassa pitää olla toivoa, kun tarttuu Harjunpäähän.
Matti Yrjänä Joensuu (2010, alkuperäinen 2003). Harjunpää ja pahan pappi. Otavan äänikirja. Lukija Riku J. Korhonen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.