Sivut

tiistai 31. toukokuuta 2011

Toukokuun tunnelmat

Kuun vaihtuessa pieni katsaus menneisiin blogipäiviin...

Kovin paukku toukokuulla oli varmasti Bloggerin päivityssählinki; kommentteja katosi ja varmaan olisi kadonnut yksi kirjoituskin ilman Marjiksen apua. Taas kuukauden tai pari tulee varmuuskopioitua kiltisti - vähitellen epäilemättä laiskuus voittaa ja backupit taas harvenevat.

Toinenkin raskas isku osuu toukokuulle: jouduin luopumaan tavoitteestani blogata joka ainoa lukemani kirja vuoden ajan. En aloittaessani yksinkertaisesti tajunnut miten järjettömän paljon luen. Ei tässä pysy erkkikään perässä. Tulee vielä stressi. Joten hauskuuden säilyttääkseni tein kypsän päätöksen ja luovuin omatekoisesta säännöstäni kirjoittaa kaikista kirjoista. Jos en ehdi, en ehdi. Ei yksinkertaisesti kevätkiireissä aina veny...  nytkin suurin osa jutuista ilmestyy käytännön syistä ajastettuna. Mieluummin ehkä kirjoitan vähän paremmin ajatuksella, lyhyemmin, sen sijaan että sutaisen nopeasti ylipitkän jutun. (Onko teillä samaa ongelmaa? Lyhyesti kirjoittaminen on hitaampaa?)

Tuokokuun hyviä hetkiä oli 101 naisen kirjoittaman kirjan listan saaminen valmiiksi. Se on ollut työn alla iät ja ajat. Vihdoin sain itseäni niskasta kiinni ja sain oman muunnelmani valmiiksi asti. Nyt ei muuta kuin lukemaan loputkin!

Jottei lukupäiväkirja menettäisi malliaan tyystin, kirjaan jatkossa bloggaamattomat luetut kirjan kerran kuussa. Tässä kooste toukokuun luetuista mutta bloggaamatta jääneistä kirjoista:

Luettu muttei blogattu

Leena Krohn (2000). Mitä puut tekevät elokuussa. Taianomainen tunnelma, viehko lukukokemus. Lyhyitä kertomuksia, joissa outous on jännästi normaalia. Mieleenpainuva. Lukupiirissä löytyy tästä keskustelua. Pidän kirjan alaotsikosta Seitsemän kertomusta keskenkasvuisille. Se muistuttaa siitä, että kasvu on aina kesken, onneksi.

George Orwell (alkuperäinen 1949). 1984. Luulin ostaneeni huippuhalvan äänikirjan, mutta tämä olikin dramatisointi 50-luvulta. Musiikit toivat elävästi mieleen Hollywoodin kulta-aikojen elokuvat - vau! Kirjan kuuntelukokemukseen tämä ei ollut verrattavissa, mutta muistutti mieleen kirjan olennaiset piirteet.

Kaari Utrio (1971). Vehkalahden neidot. Tutun ja turvallisen tarpeessa luin uudestaan  tämän Utrion klassikon. Olisikohan ollut kolmas vai neljäs kerta? Margareta ja Helleka Brand värikkäässä 1400-luvun Suomessa jaksavat kiinnostaa. Kirja on myös mielestäni yksi tekijänsä eheimpiä kokonaisuuksia; romantiikka ja kurjuus ovat mukavasti tasapainossa.

Tuokokuu numeroina

Kaikkiaan kuukaudelle on mahtunut 29 teosta, joista kaksi oli sarjakuvia ja neljä äänikirjaa - jos tuon Orwellin nyt voi laskea mukaan. Joukossa on kuusi kotimaista ja neljä äänikirjaa. Suomeksi on luettu vähän yli puolet eli 18. Naisvoima on jyllännyt: luetuista peräti 21 on naisten kirjoittamia kirjoja.

Bonuksena toukokuulta vielä kuukauden hakusana. Blogiini pääsee näemmä tälläkin:

raajarikon sorsan auttaminen tampereella

Pelkään pahoin, että tähän hellyyttävään ongelmaan apua hakenut pettyi googletuksensa tuloksiin...

Hyvää alkavaa kesää kaikille lukijoilleni! ISO kiitos etenkin kaikille, jotka kommentoitte - olisi huomattavasti tylsempää ilman teitä.

maanantai 30. toukokuuta 2011

Mesimarjani, pulmuni, pääskyni


Tämän Ravilon romaanin ostin Antikka.netin kautta pian luettuani ensimmäisen raviloni, Yö yllä viljan. Olen vähän säästellyt tätä, mutta nyt annoin periksi kiusaukselle; Kowalin pehmoisen Shadesin jälkeen teki mieli jotain karumpaa.

Mesimarjalla on äärimmäisen rankka aihe - insestinen, pedofiilinen perhehelvetti - mutta taas sai todeta, että Ravilo kirjoittaa hengästyttävän hyvin. Ravilon kirjoissa hiki haisee ja paska tarttuu. Sanoinkuvaamattomista kauheuksista on tässäkin kyse, mutta mistään Shriverin hienostuneen analyyttisesta otteesta ei tarvitse puhuakaan. Silti rumuus ei tässäkään kirjassa tunnu itsetarkoitukselliselta. Kaikki kirjan henkilöt ovat kuin hoitamattomia avohaavoja; mätä houkuttaa kärpäsiä. Kai sen saa sanoa.

Tarinan keskeinen aviopari, Seppo ja Soilikki, on kotoisin körttipitäjästä. Soilikki on paikkakunnan pastorin tytärpuoli, Sepon äiti pappilan piika. Lapset kasvavat yhdessä ja toisiinsa kiinni. Molemmat lähtevät kotipitäjästä pääkaupunkiin ja jättävät taakseen lapsuuden maisemat. Mutta Seppo ei unohda Soilikkia eikä Soilikki Seppoa.

Muutaman vuosikymmenen kuluttua tapaamme Sepon ja Soilikin toisiaan raatelevana avioparina. Sepon kautta päästään kurkistamaan nelikymppisen puutteessa elävän miehen mieleen. Huh. Ravilon visio miehen mielestä on niin surullinen, että tekisi mieli lukea Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia uudestaan, ihan varmuuden vuoksi. Ravilo kirjoittaa niin saumattoman uskottavasti, että tulee tarve vakuuttua vaihtoehtoisten näkemysten olemassaolosta. En halua katsella miehiä Seppo mielessäni!

Dekkariksi en pysty tätä luokittelemaan, vaikka yksi tarkoitushakuinen kuolemantapaus kirjasta löytyykin. Tämä on inhimillisyyden likakaivoja luotaavaa fiktiota, mutta ei minusta dekkarikirjallisuutta. Seksuaalisuuden ja pedofilian käsittelyn lisäksi Mesimarjani nostaa esille uskonnollisuuden ikävämpiä lieveilmöitä kuten suvaitsemattomuutta. Lisäksi yhteiskunnallinen luokkajako korostuu asetelmissa. Ravilo saa miettimään missä määrin luokat oikeasti ovat taakse jäänyttä elämää. Alla lainattu ajoittunee 50-60 -lukujen taitteeseen.
Elina Rantanen veti tytön lähelleen salatakseen ilmeensä, sanoi herrajumalan ympärilleen vilkaisten, talutti tytön makuuhuoneeseen ja suljettuaan oven takanaan otti syliinsä tuudittaakseen. Miten tätä kysyisi? Miksei tällaisesta ollut kukaan koskaan puhunut? Mitä tämä oikein oli? Eihän se voinut olla mahdollistakaan, että aikuinen mies ja lapsi joka oli alle kymmenen... oliko semmoisesta ikinä kuultu.
Illalla pastorin lähdettyä seurakuntataloon pitämään hartaushetkeä jota Sääskivedellä kutsuttiin seuroiksi ruustinna soitti äidilleen, joka sanoi Elinalla aina olleen taipumusta liioitteluun: ei lapsen puheita kannattanut niin vakavasti ottaa. Ruustinna väitti ettei lapsi osaa kertoa sellaista mitä ei ole itse kokenut ja hänen äitinsä ehdotti Seppoa. Jospa lapset olivat leikkineet sellaista, ei Elina varmaan tiennytkään, millaisia leikkejä ne saattoivat leikkiä ja eikös se ollut sen kotiapulaisen avioton poika, mistä tiesi millaiset perintötekijät sellainen oli äidiltään saanut.
"Äiti", ruustinnan tuskaili, "tämä Maija on ollut neljäntoista, kun hänet on raiskattu ja hän tuli siitä raskaaksi. Eihän nelitoistavuotias voi kovin paheelllinen olla!"
"Voi voi sinua Elina rukka, sinä sitten jaksat olla sinisilmäinen. Piiat ovat epäsiveellisiä jo syntyessään ja poika on perinyt huonot taipumuksensa äidiltään. Ja mistä sinä tuon raiskausjutun kuulit?"
"Maija itse kertoi."
"Hyvä tavaton sinun kanssasi. Uskot piian tarinoita! Etkö muista millaisia piikoja meillä oli? Yksi laittoi hirvittävän suolaista ruokaa ja yksi ei tiennyt mitä paperiveitsellä tehdään! Yksi vaati sunnuntai-iltapäiviä vapaaksi! Ja aina piti vahtia, etteivät tuo miehiä keittiöön!" (s. 90-91)
Masentavinta on, että ihan samantasoista logiikkaa käytetään nykyäänkin aika ajoin, tosin eri ihmisryhmistä; piikoja kun ei nykyään ole sorsittavana. Mutta nyt on saatu Suomeen maahanmuuttajia! Vaikkapa venäläisen aksentin perusteella voi tehdä vaikka minkälaisia johtopäätöksiä ihmisen moraalista ja aikomuksista. Pedofilian suhteen uskon kyllä nykyajan olevan valveutuneempaa.

Susa mainitsi taannoin, että Mesimarjani, pulmuni, pääskyni on kaunis kirjan nimi. Kirja ei ole kaunis. Mutta vaikuttava se on. Ravilo on valinnut melodramaattisen liioittelun taktiikakseen, eikä Mesimarja ole samalla tavalla uskottava kuin vaikkapa  Björkin Posliini, jossa lukija täyttää itse aukkopaikat. Silti Mesimarjan kamaluudessa on tiettyä kurjuuden oopperan loistoa; se on liioittelussaan unohtumaton lukukokemus.

Hilkka Ravilo (1997). Mesimarjani, pulmuni, pääskyni. Jyväskylä: Atena.

Kustantajalta ei verkkosivua enää löydy, mutta alkuluvun pääsee lukemaan täältä, Hesarin sivuilta.

Arvioita:

Suvi Ahola Hesarissa
Kirsi Kirjanurkassaan

sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Shades of Milk and Honey & lukunurkkaus

Shades of Milk and Honey poseeraa lukunurkkauksessa.
Huomasin Taikakirjaimien julkaisemalta Nebula-ehdokkaiden listalta Mary Robinette Kowalin kirjan Shades of Milk and Honey. Muutenkin oli aikeissa lukea pari muuta; tilasin kolmanneksi tämän ihan tuon viehkon nimen takia, ilman muuta taustatietoa kirjasta.

Tavalliseen tapaan kävin sitten kimppuun lukematta takakantta tai liepeitä... Joskus malttamattomuus kostautuu, mutta tällä kertaa tiedonpuute oli hyvä juttu. Sain häivähdyksen löytämisen iloa poimiessani ilman ennakkovaroitusta kirjan vahvan Jane Austen -yhteyden. Kowalin romaani nimittäin hyödyntää Austenin asetelmia varsin perusteellisesti. Mansikkaretkestä sotaviittauksiin ja seurustelutapojen pieniin yksityiskohtiin, kierrätystavaraa kaikki tyynni. Austen harrastaja tunnistaa helposti Shades'issa piirteitä melkein kaikista Austenin romaaneista, ehkä Viisastelevaa sydäntä lukuunottamatta.

Jo lähtökohdissa on jotain tutunoloista. Kaksi yläluokkaan kuuluvaa sisarta asuu vanhempiensa kanssa köyhänpuoleista kartanoa. Isä on älykäs, äiti hupakko. Nuorempi sisar Melody on lahjaton mutta viehettävä kaunotar, vanhempi sisar Jane jo melkein vanhapiika, lahjakas ja hyvä, mutta ei tunnustettu kaunotar. Naapurin rikkaamman kartanon rouvalla on veljenpoika, toiseen lähikartanoon muuttaa poikamies sisarineen. Ja sitten pyöritetään... Tässä Jane on naapurin Bethin luona kyläilemässä.
[--] Oh, Jane, have you ever been in love?"
Jane twitched in surprise and drove the needle into her finger, wondering if she had given herself away by some sigh. Looking up, she saw that Beth was staring out the window with a gaze both melancholy and with the same tenderness which Jane had seen on her sister's face, and in unguarded moments, on her own. "Every girl does, I think, but the feeling soon passes."
"Not if it is real love, it doesn't." Beth seemed to recollect herself. She returned her gaze to the book, stammering, "At least, that's what all the books say."
"One must not put trust in novelists, Beth; they create worlds to fit their own needs and drive their characters mad in doing it." (s. 121)
Tässä kohtaa on jo reilua kysyä: mitä ihmettä Shades tekee Nebula-listalle? Mutta ei hätää, Kowalin maailmassa on sentään yksi fantastinen piirre. Taikuutta riittää. Sitä harjoitetaan tosin melko kesysti elämän pienten mukavuuksien järjestelemiseen. Maalaukseen liitetään pikkuinen glamour liehuttamaan kuvan tytön hiuksia, tiloja sisustetaan mukaviksi loitsuilla, ja joku viittaa taikuuden käyttöön sodassa. Romaanissa kuvatuissa ympyröissä kyky käyttää loitsuja on kuitenkin samantapaisessa asemassa kuin kuvataiteellinen tai musikaalinen lahjakkuus; eduksi hienolle naiselle mutta ei sopivaa toimintaa ammatillisesti harjoitettuna.

En erityisemmin pitänyt tästä kirjasta. Kowal osaa kirjoittaa englantia kohtuullisen austenmaisesti. Vain muutama sanavalinta särähti pahemmin. Isompi harmi on, että varsinkin päähenkilön luonnekuva on aika rajoittunut ja tylsä. Lisäksi ärsyttää nähdä hyvää potentiaalia haaskattavan näin mitättömään rakennelmaan. Shades jää liian heppoiseksi. Jos loitsut olisivat osa jokapäiväistä elämäämme, ajattelutapamme ja kulttuurimme olisivat toisenlaisia; sen pitäisi näkyä ja tuntua. Nyt taikuudelle jää lähes säälittävä rooli pienimuotoisena juonenkuljetusvälineenä. Eipä juuri muuta. Jäi tuntuma, että taikuudella olisi voinut räjäyttää Austenin asetelmat palasiksi ja koota niistä jotain uutta ja kiinnostavaa; nyt se oli keinotekoisen oloinen pikkumauste. Missä olivat taikuuden vaikutukset? Lopun tapahtumantäytteiset hetket vaikuttivat täysin luonnottomilta aiemman sisällön perusteella.

Romanttisena lukuromaanina Shades of Milk and Honey ei silti ole huono. Voisin kuvitella, että tästä olisi jollekin nykyteinille samantyyppistä hupia kuin vaikkapa Diana Wynne Jonesin Noidan veljestä minulle joskus tuhat vuotta sitten. Ehkä tämä oli taas näitä liian-kovat-odotukset -tilanteita. Odotin enemmän kirjalta, joka on samalla lyhyellä listalla Echon ja Who Fears Deathin kanssa, ja siksi petyin.

Yksi upea ominaisuus tällä kirjalla oli - ja niin harvinainen että se kannattaa erikseen mainita. Kirja on nimittäin painettu pehmeälle paksulle paperille, jonka reunat on jätetty vanhanaikaisen rosoiseksi. Lukukokemus sai näiden sivujen hipeltämisestä mukavan nostalgisen säväyksen. Viereisestä kuvasta toivottavasti saa jonkinlaisen käsityksen.

Jutun alussa olevassa kuvassa Shades of Milk and Honey poseeraa lukunurkkauksessani. Vastaankin kuvalla Jennin lukunurkkaushaasteeseen. Heh, kerrankin helppo haaste! Kaikkein mieluiten luen tuohon takkahuoneen isoon nojatuoliin vajonneena. Talvella peitto lisälämmikkeenä, kesällä jotain kylmää kirjahyllyssä käden ulottuvilla.

Kesän kauniina päivinä on myös mukava lukea ulkona. Terassillemme paistaa aurinko puolesta päivästä iltakahdeksaan; täydellisen laiska kesäpäivä kuluukin rattoisimmin aurinkotuolissa kirja kädessä. Kokeneena pihatöiden välttelijänä pystyn nykyään jo melko hyvin jättämään huomiotta trimmeriä huutavat nurmikon reunat ja pensassahaa kaipaavan orapihlaja-aidan. Hyvällä kirjalla on etuajo-oikeus.

Mary Robinette Kowal (2010). Shades of Milk and Honey. New York: Tor.

Arvioita:
Thomas M. Wagner in SfReviews
Aaron Hughes in Fantastic Reviews
Publishers weekly

lauantai 28. toukokuuta 2011

Kiltti tyttö ei pääse pomoksi: 101 tapaa hävitä miehelle

Kuva: Talentum
Mitähän tähän sanoisi? Kyllä ja ei. Frankelin oppaalla on oikeaakin sanottavaa, mutta jesses sentään, kyllä vaan on ameerikan meininkiä. Oletusasetuksena on halu ja tarve päästä mahdollisimman pitkälle, oli mikä oli. Ja ensimmäisessä luvussa ohjataan lukija tekemään itselleen diagnoosi kyselyn avulla.  Oikeasti: kuka hitto tekee kirjojen testejä?  Käsi ylös? Olen ennenkin urputtanut näistä ota-paperia-ja-listaa -harjoituksista. Kuten eräs legendaarinen suomalainen sanoisi, kyllä minä niin mieleni pahoitan kun kirja käskee ottaa kynän käteen. Räyh.

Mutta. Jos nyt jätetään formaattiin (amerikkalainen guru-kirja) liittyvä urputus sikseen, tämä ei välttämättä ole hullumpi kirja lehteiltäväksi. Jokaisen tietää itse miten pitkälle ja mihin suuntaan haluaa mennä, mutta jos tahtoo haastaviin tehtäviin, kannattaa kuunnella herkällä korvalla asiantuntijan neuvoja. Kuunneltuaan tekee sitten mitä tykkää. Pidän tässä kirjassa siitä, että Frankel odottaa ja olettaa, että naiset vaikuttavat omiin käyttäytymismalleihinsa ja omaan menestymiseensä. Sen sijaan, että vaatisimme maailmaa muuttumaan, voimme itse muuttaa maailmaa ja aloittaa siitä peilissä näkyvästä tyypistä. Filosofisessa mielessä tietysti olisi parempi jos voisimme saada aikaiseksi kaikille reilun pelin. Mutta kun peli on jo keksitty ja pyörii, on ehkä käytännöllisempää pelata niillä säännöillä, jotka ovat voimassa...

Frankel toteaa mielestäni ihan fiksusti, että tytöt oppivat lapsesta asti tiettyjä käyttäytymismalleja. Kiltti käytös, omien vaateiden hautaaminen ja muiden tarpeiden ennakointi palkitaan hyväksynnällä. Tyttömäisen käyttäytymismallin soveltaminen työssä johtaa alisteiseen asemaan. Siksi naisen pitää lakata käyttäytymästä kuin tyttö ja alkaa käyttäytyä kuin asemastaan varma nainen. Aikuisesti. Ei tarvitse ruveta leikkimään miestä, mutta pitää lakata olemasta tyttö.

Jos työhösi ei kuulu keittää kahvia muille, etkä halua keittää kahvia muille, älä keitä. Se on ihan niin yksinkertaista. Ei ole kenenkään muun asia sanoa sinulle, että lopeta se kahvin keittäminen - ihan itse pitää päättää mitä tekee.

Sama pätee paljon isompiinkin asioihin. Tunnistan ainakin itsessäni tuon raivostuttavan tarpeen olla mieliksi milloin kenellekin hoitamalla milloin mikäkin asia. Kirja olikin tässä mielessä hyvää luettavaa; oli mukava huomata, ettei taipumus joustaa itsensä kuoliaaksi ole vain henkilökohtainen valuvika vaan melko yleinen naisten ongelma, ainakin Frankelin mukaan.

Hämmästyttävää miten vaikeaa on rikkoa tuo kyllä-minä-voin -kaava. Mutta se on mahdollista. Ensi kerralla en sanokaan kyllä minä voin hoitaa tämän, sanonkin sinä voit hoitaa tämän näin ja näin. Jesh! Vapauden tuulet puhaltavat! Ja jos täytyy rationalisoida muutosta omalle kiltin tytön minälleen, se käy näin: hoitamalla asiat muiden puolesta estät heitäkin kasvamasta aikuisiksi ja vastuullisiksi miehiksi/naisiksi. Ruikutus pois, asenne kuntoon.

Kaikkiaan Kiltti tyttö kuvaa 101 virhettä, joita naiset usein työelämässä tekevät. Lukunäyte virheestä numero 59:
Oletko koskaan huomannut, etteivät miehet pyydä lupaa? He pyytävät anteeksi. Oletan, että naiset pyytävät lupaa pikemminkin tottumuksen vuoksi kuin siksi, että heillä olisi todellista tarvetta saada lupa. Luvan pyytäminen on muunnelma ideoiden esittämisestä kysymysten muodossa, mutta se voi olla vieä vaarallisempaa. Meidän yhteiskunnassamme lasten odotetaan pyytävän lupaa, mutta aikuisten ei. Aina kun nainen pyytää lupaa tehdä tai sanoa jotain, hän alentaa itsensä lapsen asemaan. Samalla hän varautuu kuulemaan "Ei". Jos pyydämme lupaa ennen kuin toimimme, meitä ei todennäköisesti syytetä virheen tekemisestä, mutta meitä ei myöskään pidetä itseemme luottavina riskinottajina.
[--] Kerro muille aikeistasi; älä pyydä lupaa. Kun kerrot mitä aiot tehdä, osoitat, että kunnioitat muiden tarvetta saada tietää, mutta sinun toimenpiteesi eivät ole riippuvaisia heidän hyväksynnästään. [--] Oleta, että olette tasaveroisia. (s. 172-173)
Katsotaan kestääkö vaikutus yli maanantain.

Lois P. Frankel (2005). Kiltti tyttö ei pääse pomoksi: 101 tapaa hävitä miehelle. Helsinki: Talentum. Suomentanut Maarit Tillman.

Arvioita:
Anna-Liisa Lilius Talouselämässä

perjantai 27. toukokuuta 2011

Paholaisen höyhen

Kuva/kansi: WSOY/Kirsikka Mänty
Tämä Minette Waltersin kirja on ostettu jo iät ajat sitten, harvinaisen divarireissun yhteydessä. Samalla kierroksella tarttuivat mukaan mm. Kaima ja pari muutakin kirjaa. Kun käy harvoin divareissa, pitää käydessä ostaa paljon kirjoja, kun kerran tilaisuus on. Ja jos käy usein, on usein tilaisuus löytää ostettavaa. Ei voi voittaa.. tai ehkä pitäisi sanoa, ei voi hävitä?

Paholaisen höyhen tuli pienen tauon jälkeen jatkamaan jo syksyllä alkanutta Minette Walters -putkea. Ei mahda mitään, hyvä oli tämäkin! Sotakirjeenvaihtaja Connie joutuu Bagdadissa kaapatuksi ja vetäytyy maaseudun näennäiseen rauhaan nuolemaan haavojaan. Ystävystyminen juron Jessin kanssa auttaa paranemisen alkuun, ja Connie miettii pitäisikö hänen paljastaa totuus: kaappauksessa ei ollutkaan kyse tavallisesta terrorisimista. Jo aiemmissa asemapaikoissaan Connie on päässyt sadistisen murhaajan jäljille; nyt hän alkaa pelätä, ettei syrjäinen vuokratalo Winterbournen laaksossa ole tarpeeksi hyvä kätkeytymispaikka. Ja mitä ihmettä oikein tapahtui talon omistajalle, nyt vanhainkotiin kärrätylle Lilylle? Kuten juuri esillä olleessa Eppu Nuotion Paineessa, tässäkin romaanissa seurataan useampaa tarinaa. Höyhen tosin onnistuu paremmin pitämään molemmat tasapainoisesti kiinnostavina. Välillä yksi tarina on lähempänä, välillä toinen.

Päähenkilö Connie ei, traagisesta tilanteestaan huolimatta, hersytä minulta samanlaisia sympatioita kuin vaikkapa Kuvanveistäjän Rosalind tai Mielen häiriöiden George. Vasta loppupuolella aloin oikeastaan pitää Conniesta. Ehkä se johtuu Connien tiukasta oman itsensä hallinnasta. Silloinkin kun hän on paniikissa, saa vaikutelman hallitusta ihmisestä, loogisuudesta. Ehkä kerronta ensimmäisessä persoonassa tekee hädästä jotenkin etäännytettyä, silloin kun kertoja keskittyy siihen mitä tekee, eikä siihen mitä tuntee? Ainakin yhdistettynä käännöskieleen syntyy kontrolloitu tunnelma. Äh. Ehkä kyse on vain siitä missä mielenvireessä mitäkin kirjaa luen

Tässä näytteessä Connie tapaa ensimmäistä kertaa Jessin ja Jessin koirat:
[--] Hänellä oli farkut ja miesten paita, joka oli liian iso hänen kapealle varrelleen, ja hänen oudon litteät piirteensä ja taakse suittu tumma tukka saivat minut pitämään häntä keskenkasvuisena koulupoikana. Nainen ei varmaan painanut neljääkummentäviittä kiloa. Yksikin mastiffi olisi voinut rusentaa hänet hengiltä vain asettumalla makaamaan hänen päälleen.
"Pidä kädet paikallaan", hän sanoi terävästi. "Lintumaiset liikkeet innostavat niitä."
Nainen napsautti sormiaan, ja koirat asettuivat hänen eteensä pää painuksissa.
"Näytät ihan Madeleinelta", nainen sanoi. "Oletteko te sukua?"
En yhtään tajunnut, mistä hän puhui, enkä välittänytkään, sillä en pystynyt vetämään henkeä. Kyykistyin pää takakenossa ja haukoin happea, mutta sain vain koirat murisemaan taas. Siinä vaiheessa luovutin ja konttasin Minin avoimelle ovelle. Sukelsin sisään, vedin oven kiinni, lukitsin sen ja nojauduin sitten taaksepäin ja yritin epätoivoisesti saada ilmaa keuhkoihini. (s. 37-38)
OTT: Varmaan on vaikea kääntää englannista suomeksi, kun joutuu miettimään onko she suomeksi hän vai nainen. Ihan sama miten valitsee, aina menee väärin. Eipä silti, vähän aikaa sitten huomasin yhtä suomalaisen kirjailijan kirjaa lukiessani, että sielläkin nainen sitä ja nainen tätä... Huoh. Kaipa se tarttuu. Minusta sana nainen subjektina olisi syytä säästää tilanteisiin, joissa sukupuolta halutaan erityisesti korostaa.

Mutta sitten kehumista: Waltersin tapa käyttää dokumentteja kerrontaa ryydittämässä oli mielestäni tässä kirjassa loistava. Suurimman osan ajasta Connie on äänessä minä-kertojana, mutta väliin asetellut sähköpostit ja muistikirjakatkelmat vievät tarinaa terävästi eteenpäin. Ne eivät tosiaan ole mitään sivun täytettä, vaan aidosti oleellinen osa arvoitusta. Loppuratkaisukin oli hyvä... tosin en ole ihan 100 % varma mikä se oli. Vain 99 % varma. Silti ei ole pettynyt olo. Pienet puutteet paikkaa runsain mitoin hyvä tarinan rakentelu ja epäsuora kannanotto naisen rooliin uhrina.

Kyllä Walters vaan on kovan luokan ammattilainen.

Vielä lopuksi uusi ilmaus: paholaisen höyhen tulee turkin kielestä ja tarkoittaa naista, joka on tahtomattaan sukupuolisen halun kohde.

Minette Walters (2006). Paholaisen höyhen. Helsinki: WSOY. Suomentanut Eva Siikarla.

Arvioita:
Kuutar lukupäiväkirjassaan
Mette Luetut-blogissa

torstai 26. toukokuuta 2011

Kapteeni Nemo: Merten syvyyksissä

Kuva/kansi: Minerva/Jenny Taskinen
Kapteeni Nemo merten syvyyksissä päätyi käsiini Insinöörin kirjahyllyn arvonnasta, yhdessä toisenkin seikkailukirjan kanssa - kiitos Teresita! Nimien erilaisuuden vuoksi luulin hetken löytäneeni jatko-osan, sillä alkuperäinen suomennos on ollut nimeltään Sukelluslaivalla maapallon ympäri.

Klassikko puoltaa paikkaansa, vaikka puhtaana scifi-kirjana Nemo on toki vanhentunut. Ei sinänsä yllättävää; Nemon ensimmäinen painos julkaistiin jo vuonna 1870.  Siihen nähden suoritus on uskomaton - 1870?!!

Vertailun vuoksi todettakoon, että hehkulamppua ei oltu vielä keksitty. Samana vuonna ilmestyi Seitsemän veljestä. Mutta Vernen vilkkaassa mielikuvituksessa syntyi huikea vedenalainen matka sähköllä toimivassa sukellusveneessä.

Kirjan kertojana on ranskalainen professori, joka uutta merihirviötä jäljittävän retkikunnan myötä päätyy yhdessä palvelijansa ja valaanpyytäjä Nedin kanssa vieraaksi kapteeni Nemon sukellusveneeseen. Tuo ihmeellinen alus, Nautilus, kuljettaa retkuetta pitkin ja poikin maailman meriä. Professori pääsee Nemon mukana vedenalaisiin hautajaisiin, poimimaan helmiä simpukoista ja nostamaan uponneita kulta-aarteita. Haasteita ja vaarojakin kohdataan. Nautilukseen vangittu kolmikko kaipaa kuitenkin yhteyttä ulkomaailmaan. Nemo taas haluaa salata aluksensa ja vaatii siksi vierailtaan elinkautista oleskelua veden alla.

Ydinsukellusveneiden aikana rakas Nautilus vaikuttaa aavistuksen kömpelöltä, mutta toisaalta aika on ollut armollinen kapteeni Nemolle itselleen. Tämä ahdistunut ja salaperäinen sankari kiehtoo edelleen. Hetken lukemisen jälkeen tajusin, että tuttuhan tämä on, englanninkielinen versio 20,000 Leagues under the Sea löytyy omastakin hyllystä. Olen lukenut englanninkielisen version parisenkymmentä vuotta sitten. Huomasin että kirja kesti uuden lukemisen suomeksi hyvin. Oikeastaan suomenkielinen oli nautinnollisempi käännös; Vernen tyyli on ilmeisesti ollut paikoin aika mahtipontista. Pakko kuitenkin laittaa kuva tähän tuosta suloisen nostalgisesta 60-luvun pokkarikannesta!

Airmont Books, 1963
Pidän tästä kirjasta enemmän sen symboliarvon kuin kirjallisen laadun tähden. Vernen visio on huikea. Sitä on pakko ihailla, vaikka arkkityyppiset hahmot ja tiedostamaton luokkajako nykylukijaa vähän ehkä härnäävät. Tyyppiesimerkistä käyköön professorin toteamus, että vain hän ja Nemo voivat kehua tutkineensa merten syvyyksiä... palvelijaa, harpuunasankaria ja Nautiluksen miehistöähän ei lasketa!

Lukunäytteeksi ote Nemon ja professorin ensimmäisestä päivälliskeskustelusta, jossa Nemo unohtaa hetkeksi pidättyväisyytensä:
"Te rakastatte merta, kapteeni."
"Niin rakastan. Meri on kaikki kaikessa! Se peittää seitsemän kymmenesosaa maan pinta-alasta. Sen tuulahdus on raikas ja puhdas. Se on ääretön erämaa, jossa ihminen ei ole koskaan yksin, sillä hän tuntee elämän sykkivän vierellään. Meri on yliluonnollisen olemassaolon viestittäjä, se on liikettä ja rakkautta, ääretöntä elämää, kuten eräs runoilijoistanne on sanonut. Maapallomme on saanut alkunsa merestä, ja mereen se tulee myös päättymään. Täällä on ylimaallinen rauha. Meri ei kuulu itsevaltiaille. Maan päälle he voivat harjoittaa epäoikeudenmukaisuuksiaan ja kauheuksiaan, sotia ja tuhota toisiaan. Mutta yhdeksän metriä maanpinnan alapuolella heidän valtansa luhistuu, heidän vaikutuksensa haihtuu ja mahtinsa katoaa! Eläkää tekin merten syvyyksissä. Vasta siellä on todellistä itsenäisyyttä. Täällä minä en tunnusta herruuksia! Täällä olen vapaa!" (s. 68-69)
Tälle kirjalle on jatko-osakin, ja sen kävin lataamassa project Gutenbergiltä - valitettavasti englanninkielisenä ja kokonaisuudessaan. Nyt lukemani Nemo on vähän lyhennetty versio alkuperäisestä, ja minusta Vernen kirjat kyllä paranevat pienestä editoinnista.

Jules Verne (2011, alkuperäinen 1870). Kapteeni Nemo: Merten syvyyksissä. Helsinki: Minerva. Suomentanut Kristina Haataja.

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Paine

Kuva: Otava/Suomen kuvapalvelu
Eppu Nuotion Pii Marin -dekkarit ovat ennenkin vilahdelleet lukulistalla. Viimeksi äänikirjoja kirjastossa selatessani päädyin nappaamaan mukaani Paineen.

Automatkalle oikeaa äänikirjaa on vaikea valita. Ei saa olla liian rankkaa tai pellit kolisevat; ei saa olla liian kevyttä tai ajatus harhailee; ei saa olla huonoa tekstiä tai tulee hulluksi kuunnellessaan joka sanan. Miksei  meidän kirjastosta saa muita Waltareina cd-levyinä kuin Sinuhen (luin juuri viime vuonna) ja Johannes Angeloksen (kuuntelin juuri viime vuonna)? Waltaria jaksaisin kuunnella vaikka kuinka pitkään. Saakohan näitä kaukolainaan? Ainakin Mikael Karvajalasta on äänikirjaversio.

Mutta nou hätä, dekkarit ovat keskimäärin osoittautuneet hyviksi valinnoiksi. Myös Paine kelpasi parahultaisesti maantien jyystämiseen. Pii Marin ei minusta ole maailman sympaattisin keskushahmo, mutta kokonaisuus kestää yhden tuittupäisen monomaanikon, kun mukana on myös jörönpuoleinen Heino ja sivuosassa vilahtaa Reija Haukka. Piin pikkuveljellä Joelilla on romaanissa suurehko rooli. Paineessa on eräänlainen tuplamysteeri; Pii setvii Heinon kanssa isänsä kuolemaa ja Joelin uuden asunnon naapurissa eletään erohelvettiä.

Jälkimmäinen tapaus - avoliittonsa päättänyt nainen ei saa eksäänsä ulos asunnostaan - melkein varasti shown vanhemmalta arvoitukselta. Ainakin minä kyllä höristin heti korviani kun palattiin tuon asumuserottoman asumuserodraaman pariin. Iiris on avuton häikäilemättömän Pasinsa kanssa, ja Joel huomaa pian olevansa kahden tulen välissä. Loppuratkaisukin jysähti juuri niin kumeasti ja komeasti kuin kunnon draamalta vain voi toivoa. Sen toisen arvoituksen kanssa käykin lähes päinvastoin, sokea näkisi kepilläkin mihin ollaan menossa Piin isän Zersenayn suhteen. Siitä tarinalinjasta ei siis jaksa oikein kiinnostua.

Kirjastossa olisi ollut joku toinenkin, uudempi Eppu Nuotion äänikirja; taidanpa katsoa josko se on vapaana. Vaikkei tämä mysteerinä ehkä ollut maailman paras, Eppu Nuotion luenta on ehdottomasti plussaa. Hän osaa tulkita oman tekstinsä erinomaisesti (ei mitenkään itsestäänselvää), ottaa värikkäämmät sanavalintansa juuri sopivasti painottaen. Kuulija huomaa, että jotain muotoiltiin mukavasti, mutta erikoisuutta ei jauheta kuoliaaksi dramaattisin äänenpainoin. Kun vielä henkilöt ovat tuttuja ja tarina etenee kohtuullisen rytmikkäästi kertojan vaihdoksilla, paketti on sellaista perusvarmaa tavaraa.

(Waltaria kyllä tekisi mieli... mutta koluan varmaan nyt nämä oman kirjaston äänikirjat ennen kuin alan äänikaukolainoja kysellä; tämän vuoden projekti on näet taivutella kirjasto hankkimaan aikuisten sarjakuvia ihan vaan tilaamalla niitä vähän väliä!)

Eppu Nuotio (2010). Paine. Otavan äänikirja. Lukija Eppu Nuotio.

Arvioita:
Mari Viertola Turun Sanomissa (bonuksena samassa jutussa arvio Haudankaivajasta)
Kirjavinkeissä
Hreathemus Nulla dies sine legendo -blogissa

tiistai 24. toukokuuta 2011

Poikani Kevin

Kuva/kansi: Avain/Jussi Jääskeläinen
Poikani Kevin vei mennessään kuin pyörretuuli. Juttu ilmestyy vasta viikolla, mutta oikeasti luin tämän sunnuntaina. En kirjaimellisesti saanut kirjaa laskettua käsistäni; tuli todistettua että lasagneakin voi tehdä yhdellä kädellä ja puolella silmällä.

Suurista, mahdollisista, tragedioista kertovat kirjat ovat usein kiehtovia, koska niihin pystyy eläytymään eri tavalla kuin fantastisiin tai historiallisiin tragedioihin, mutta on tässä muutakin. Shriver on yksinkertaisesti kirjoittanut järisyttävän hyvän ja vaikuttavan kirjan. Puntit tutisevat vieläkin, eivät väkivallan vaan alastoman ihmiskuvauksen takia. Kirjan kertoja Eva, koulusurmaajan äiti, purkaa itsensä niin raa'asti palasiksi. Koko kirja koostuu kirjeistä, joita Eva kirjoittaa, osittain miehelleen, osittain itselleen, ymmärtääkseen tilaa jossa on.

Evalle hänen poikansa Kevin on vieras maa, jonka karttaa hän yrittää lukea. Vielä vieraampi on kenties hänen oman mielensä maisema. Sitä outoa ja tuntematon mannerta Evan kirjeet tähystävät, kaksi vuotta sen jälkeen kun hänen teini-ikäinen poikansa teki tekosensa. Mutta Shriver on rakentanut kirjansa niin ovelasti, että lukija ei koskaan ole ihan varma mitä ajatella. Mitä tapahtui ja miksi, kuka ymmärtää ja ketä? Evaankin ehtii suhtautua ensin yhdellä tavalla, sitten taas toisella, sen mukaan mitä Evan elämästä ja perheestä oppii.

Emotionaalisen vuoristoradan lisäksi Poikani Kevin tarjoaa terävää ja osuvaa puhetta äitiydestä ja vanhemmuudesta, ja etenkin niihin liittyvistä sosiaalisista normeista. Shriverin Eva on olosuhteiden pakosta joutunut puntaroimaan kaikkia automaattisia äitiyteen liitettyjä oletuksia. Shriver ei antaisi lukijankaan uskoa kiiltokuviin: hänelle äitikin on hierarkkinen eläin.
Puhutaanpa vallasta. Yleisen käsityksen mukaan vanhemmilla on perheyhteisössä suhteettoman paljon valtaa. Minä en menisi siitä valalle. Entä lapset? He pystyvät ensinnäkin särkemään meidän sydämemme, ja voin kertoa, että he pystyvät myös tekoihin, jotka saavat meidät toivomaan, ettemme olisi koskaan syntyneetkään. Mitä me voimme tehdä? Kieltää heitä menemästä elokuviin? Mutta miten voimme estää heitä menemästä? Miten voimme pidätellä lasta, joka astelee uhmakkaana kohti ovea? Tyly totuus on, että vanhemmat ovat samanlaisia kuin valtiot: mekin pönkitämme asemaamme uhkailemalla suoraan tai epäsuorasti väkivallalla. Karkeasti ottaen voidaan sanoa, että lapset tottelevat meitä, koska voimme murtaa heidän käsivartensa. (s. 277)
En suosittelisi tätä kirjaa hirveän herkälle tai lempeälle ihmiselle. Enkä kenellekään, joka on epävarma vanhemmuutensa kanssa. Evan kamppailu poikansa ajattelun rämeiköissä nostaa esiin myös melko perustavanlaatuisia kysymyksiä, niitä sellaisia joita ei halua pohtia paitsi ehkä punaviinin kanssa hyvässä seurassa ja puhtaan väittelyn ilosta. Hyvä? Paha? Syntyjään vai jonkun syystä? Shriver on rakentanut Pojasta sellaisen anti-terapiasession, että oksat pois ja kokkoa polttamaan. Kovin karaistunut täytyy sielun olla, ettei se edes värähdä tämän tarinan kanssa.

On puhdas yhteensattuma, että päädyin lukemaan lähes peräkkäin kaksi koulusurmista kertovaa kirjaa. Poikani Kevin oli 101naiskirjailijan kirjan listallani jo ennen Katkeamispistettä, ja huomattuani sattumoisin pokkariversion Avaimen sivuilla, ratkesin pyytämään sitä vaikka Katkeamispiste oli jo käsissä. Perätysten lukeminenkaan ei heikentänyt tehoja, romaanien tulokulma tragediaan on niin erilainen.

Katkeamispiste oli hyvä. Poikani Kevin oli sairaan hyvä.

Lionel Shriver (2011, alkuperäinen 2003). Poikani Kevin. Avain. Suomentanut Sari Karhulahti.

Arvioita:
Kyösti Niemelä Hesarissa
Sallan lukupäiväkirjassa
Mette Luetut-blogissa

OTT-triviaa: mitä yhteistä on Lionel Shriverilla ja George Eliotilla? Molemmat ottivat nimensä tullakseen kohdelluksi miesten säännöillä. Pahuksen hankalaa viattomille kirjatoukille, jotka yrittävät koota naiskirjailjalistoja...

maanantai 23. toukokuuta 2011

Mistress of Rome


Tämä kirja kuuluu luokkaan nettikaupan heräteostokset. (Se amazonin suositusalgoritmi on tappavan tehokas.) Hyvä puoli tällaisessa shoppailussa on, että sitten on kotona jotain sopivaa melkein mihin vain mielentilaan -

Mistress of Rome on tarina orjatyttö Theasta, joka on lapsena säilynyt hengissä surullisenkuuluisasta Masadan verilöylystä. Tarinan edetessä saa mukavasti käsityksen myös gladiaattorin, roomalaismatroonan ja senaattorin elämästä keisarillisessa Roomassa. Theasta kuoriutuu myöhemmin laulajatar ja keisarin rakastajatar. Orjatar siis pääsee huipulle, mutta hinta on kova. Thea menettää rakastettunsa ja joutuu piilottelemaan poikaansa; eikä ulospääsyä keisarin kiinnostuksen ansasta näy.

Mukavaa viihdettä, sellainen helppo historiallinen romaani, jossa tapahtuu, paljon ja välillä vähän melodramaattisestikin. Tässä on kaikkea: verta, vapisevia huulia, ahneutta, salaliittoja, uskollista ystävyyttä, polttavaa intohimoa, petoksia ja paheita, eikä juuri lainkaan huonoa hygieniaa. Mutta miksikäs ei: mitäpä järkeä olisi rakentaa huikea historiallinen tausta, ja sitten jättää se hyödyntämättä? Enpä varmaan viitsisi lukea muinaisesta Roomasta jotain leipurin rauhalliseen päivään syventyvää romaania. (Hmmm.... tarkemmin ajatellen luultavasti viitsisin.)

Joka tapauksessa moninaisten vaiheiden jälkeen loppu on jokseenkin onnellinen - yllätys! - melkein kaikille. Keisari Domitianus, josta Quinn onkin kirjoittanut pahimman mahdollisen tulkinnan, tosin saa ansionsa mukaan. Absoluuttinen valta turmelee absoluuttisesti. Ehkä.

(OTT, jopa Wikipedian erikieliset versiot antavat erilaisen kuvan Domitianuksesta; suomalainen ja englantilainen ovat ihan eri sävellajeissa. Piti oikein kaivaa esiin hyllystä löytyvä Tacituksen Keisarillisen Rooman historia, mutta eihän se yllä Domitianuksen aikaan. Domitianus ja Tacitus olivatkin aikalaisia - kiinnostavaa! Jos olisin tajunnut sen lukiessani, olisin pitänyt silmäni auki pikavierailun varalta.)

Mutta nyt annan väärän käsityksen tästä melko kevyestä kirjasta. Mistress ei tarkkaa historiaa. Se ei myöskään ole varsinaista romantiikkaa, sen verran harvassa ovat lemmenkohtaukset. Mistress on nimenomaan historiallista viihdettä. Rooman barbaarisilla puolilla suorastaan herkutellaan. Silti tämä ei ole viihderomaani kaikkein huonoimmasta päästä, sillä orjuus ja oikeudettomuus, joita kirja aiheensa vuoksi väkisinkin luotaa, antavat sille tiettyä painoa. Quinn myös sallii itselleen pienen pilailun aina silloin tällöin.
'Thea?' Penelope burst in, her grey curls vibrating with exasperation. 'Thea, that child of yours is beating up Chloe's son again-'
By the time I rushed down the hall in my bed robe, Vix's roars were filling the house.
'Call my mother a cheap whore!' Vix and Chloe's son were lurching about the atrium swinging at one another. 'She's not either cheap! She's very expensive! She's the best! Your mother gives it away for FREE!' (s. 240)
Olen vähän heikkona näihin vanhaan Roomaan ja Egyptiin sijoittuviin romaaneihin, keskiajasta puhumattakaan. Kun ottaa mukaan keisareita, gladiaattoreja, Amonin pappeja tai feodaaliruhtinaita saa heti piirun verran etumatkaa muihin viidekirjoihin. Mutta ihan täysiä pisteitä ei heru ellei kirjassa ole "sitä jotakin" - kieltä joka viettelee, ihmisiä jotka vavisuttavat, ajatusta joka viiltää...

Mistress of Rome olisi parempi kirja, elleivät henkilöt olisi melko stereotyyppisiä. Värikäs tausta tosin vie huomion lukiessa, mutta kirjasta tuskin jää pysyvämpää muistijälkeä. Kaikki syvyys luonteisiin oli luotu lisäämällä jokin yksittäinen persoonallinen ominaisuus. Viihdyttävää kyllä, vaikuttavaa ei. Siitä huolimatta luultavasti hankin prequelin (mitä on kronologisesti ensimmäistä osaa edeltävä jatko-osa suomeksi?) eli Daughters of Romen, odottamaan sitä melodraamaa-muinaisessa-roomassa -mielentilaa.

Kate Quinn (2010). Mistress of Rome. London: Headline.

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Pride and Prejudice and Zombies


Neiti A hankki tämän Lontoosta. Pitihän minun enemmin tai myöhemmin tähän sortua, kun alkuperäinen kerran on kaikkien aikojen suosikkini ja kotona olevia sarjakuvia tulee lehteiltyä. Muistan myös katselleeni jo viime vuoden puolella kiinnostuksella juttuja Seth Grahame-Smithin kirjasta, sillä sen lukivat ainakin Marjis ja Aamunkajo. En kuitenkaan hommannut mokomaa, sillä pientä epäluuloa on näin railakasta variaatiota kohtaan Austen-fanin tunnettava... mutta sarjakuvana idea oli vastustamaton.

Tässä versiossa Ylpeyden ja ennakkoluulon Elizabeth on huomattavasti vähemmän hyväntuulinen ja älykäs, mutta kieltämättä melkoisesti reippaampi olento. Itämaisten kouluttajien koulima soturi-Elizabeth puolustaa tarmolla kotikontuaan zombien hyökkäyksiltä. Herra Darcyn vaikutuksen edessä hän on kuitenkin lopulta voimaton, vaikka ensimmäisissä kaksikon taistelukohtauksissa yhteisymmärrys ei vielä ole täydellinen.


Huomatkaa kuvassa Elizabethin kainosti hameen alle kätketty tikari. Zombien tehokasta lahtaamista rajoittaa usein ikävästi hienolta naiselta edellytetty kainostelu aseistuksen ja vaatetuksen suhteen.

Vaikka juonenkäänteet ovat monin paikoin uustuotantoa, ja keskeisten henkilöiden persoonat ovat muokkautuneet lähes tuntemattomiksi, on dialogia säilytetty alkuperäisessä muodossa pitkät pätkät. Tunnustan häpeämättä, että hilpeimpiä jaksoja oli mielestäni pätkä, jossa Jane ja Elizabeth rupattelevat sisarellisesti hoidellessaan hirmuisen zombi-armeijan.


Okei - en olisi ostanut tätä itse. Mutta loppujen lopuksi tulin  siihen tulokseen, että Austenin klassikoiden variointi tällaisessa muodossa on ihan hupaisaa tribuuttituotantoa. Kyllähän kulttuuri-ikoneilla pitää voida leikkiäkin. Ei kirjallisuus saisi olla haudanvakava asia. Uusiokäytössä Austen ikäänkuin nousee kuolleista, uutta muotoa uusille sukupolville. Zombi-Austenilla ei tosin ole kovin paljon yhteistä alkuperäisen kanssa, mutta so what? Ei Austen tarvitse puolustajia, sillä hänen työnsä puhuvat puolestaan.

Olen silti iloinen, että sain tämän käsiini sarjakuvana enkä kirjana. En usko, että olisin nauttinut kirjasta - tai ainakin sen pitäisi olla todella hyvin tehty tuntuakseen huvittavalta - mutta vitsi kantoi mainiosti sarjakuva-albumin verran. Piirtojälki on ammattimaista muttei erityisen persoonallista. Vähemmän sarjakuvia lukevalle siinä oli kuitenkin vielä tuoreutta.

Jane Austen & Seth Grahame-Smith; adaptation Tony Lee; illustrations Cliff Richards (2010). Pride and Prejudice and Zombies (Graphic novel). London: Titan books.

P.S. Linkkejä sukulaisjuttuihin: Pride and Prejudice, Mr. Darcy's Diary ja The Confession of Fitzwilliam Darcy.

lauantai 21. toukokuuta 2011

Katkeamispiste

Kuva: LIKE

Muistelin Katkeamispisteen päätyneen lukulistalle Jorin blogin perusteella ja pieni listojen penkominen vahvisti asian. Näytän hommanneen tämän aika pian jutun ilmestymisen jälkeen. Jännäriä on selvästikin tehnyt mieli, mutta sitten ovat muut kirjat kiilanneet edelle. Eilen Bulgakovin loppuun luettuani kaipasin kuitenkin jotain ihan muuta... sanotaan nyt vaikka että erilaista realiteettia.

Hyvä valinta tähän kohtaan. Kyllä pyyhkiytyivät kaikki absurdin satiirin rihmastot päästä. Katkeamispiste on tehokas ja vakuuttava. Osittain tehot tulevat varmasti aiheesta. Kiusaaminen on turhan vaiettu ilmiö; liian moni haluaisi lakaista sen maton alle. Koulumaailma on tietysti oma lukunsa (epäilen voiko yläasteikäisiä täysin pidätellä hakemasta nokkimisjärjestystä ikävinkin keinoin) mutta aikuisten kesken kiusaaminen hyväksyminen on anteeksiantamatonta. Ja yleistä. Vuorovaikutustaitojen kehittäminen kun on työlästä ja hankalaa hommaa, helpommalla pääsee jos ei tarvitse miettiä miten toinen asiat ymmärtää ja mitä tuntee.

Katkeamispisteessä kiusaaminen purkautuu väkivallaksi äärimmäisimmällä tavalla. Mutta kiusaaminen väkivaltana on oikeastaan kirjassa purettu paremmin ja tarkemmin esille kuin kouluampuminen. Kertojaratkaisu on minusta fiksu ja toimiva. Välillä äänessä on joku tapauksen tutkimusten yhteydessä kuultu todistaja, välillä seurataan kolmannessa persoonassa rikoskomisario Lucia Mayn vaiheita hänen etsiessään ampumisen motiiveja. Naispuolisen poliisin asema omassa työyhteisössään ei ole sekään häävi; sekä koulussa että poliisilaitoksella näyttää vallitsevan kiusaamisen kulttuuri.

Pidin Katkeamispisteestä. Siinä on sellaista vetävää jännitettä, joka saa lukemaan aina vähän pidemmälle. Kirja on myös juuri oikean mittainen. Sen sai melkein kertaistumalta luettua. Intensiteetti kesti. Kielikin on minusta mukavasti värikästä, sillä Lelic käyttää todistajanlausunnoissa kutakin puhujaa kuvaavaa tyyliä. Vaikka moni on ehkä tehnyt tämän vielä paremmin (vaikkapa Jari Tervo täällä) - ei Lelic huonosti onnistunut hänkään. Tässä tyylinäytteenä pätkä liikunnanopettajan poliisille kertomasta:
Ja hänen kädenpuristuksensa. Sanoinko jo siitä? Miehen kädenpuristus kertoo paljon. Ja naisen myös. Niin kuin sinun. Sinulla on kunnon kädenpuristus, luja ote. Mitä se sitten sinusta kertoo? Että olet nainen miesten hommissa eikä sinulla ole varaa ottaa paskaa keneltäkään. Sinulla on kyllä kylmät kädet, tiesitkö sitä? Täällä on paahtavan kuuma, mutta sinulla on kylmät kädet.
Szajkowskin kädenpuristus oli yhtä veltto kuin sen... Tarkoitan, että se oli homo kädenpuristus. Se on muuten ihan vaan sanonta. Ei missään halventavassa mielessä. Tajuat täsmälleen, mitä tarkoitan, eikö? Näin. Ojenna kätesi. Ojenna vaan. Tässä tulee Szajkowskin kädenpuristus.
Saatko käsityksen? (s. 42-43)
OTT - jäin tämän luettuani hetkeksi pohtimaan asiaa, jolla ei oikeastaan ole mitään tekemistä Katkeamispisteen kirjallisten ansioiden kanssa. Kun tämä kerran on lukupäiväkirja, laitanpa näkyviin tämänkin pohdinnan: mietin nimittäin että Katkeamispisteellä vahvistetaan taas osaltaan kiusaamisen ja kouluampumisten välistä, melkein väistämättömäksi katsottua yhteyttä. Kuitenkaan kouluampumisissa ei aina ole kysymys kiusaamisesta... ja kiusaamisen torjuvan kulttuurin kehittämiseen on jopa painavampia syitä kuin siunatun harvinaiset väkivallanteot. Yksinkertaiset selitykset ovat niin houkuttelevia!

Suurin heikkous kirjassa on minusta lopun suhteellinen löyhyys. Olisin kaivannut vähän enemmän latinkia ja huipennusta loppuun, sillä tarinan mittaan kasautuu paineita katharsikseen. Toisaalta lopetus oli temaattisesti sovelias, todentuntuinen. Ehkä se on niin että hyvältä kirjalta haluaa vaatia vielä enemmän.

Varmaan luen seuraavankin Lelicin kirjan. Alkukielellä on jo ilmestynyt yksi lisää ja kolmas tulossa. Onkohan Likellä suunnitelmia tuoda Suomeen? Pitääpä kysyä. 

Simon Lelic (2011). Katkeamispiste. Helsinki: LIKE. Suomentanut Terhi Kuusisto.

Arvioita:
Juri Nummelin Hesarissa
Bill Greenwell on arvioinut alkukielistä versiota The Independentissä

perjantai 20. toukokuuta 2011

Kohtalokkaat munat


Sallan juttu Bulgakovin kokoelmasta Kohtalokkaat munat kutkutti ja kiinnosti; vaikka olen lievästi allerginen vanhoille venäläisille klassikoille, oli pakko hommata tämä tarinakokoelma. Miksi? Koska Juuston pimeä puoli oli hervoton ja päätä pyörryttävä lukukokemus. Sallan jutun perusteella näytti siltä, että kirjojen välillä on kytkös.

Ja onhan niillä, ei epäilystäkään etteikö Turunen olisi Bulgakoviaan lukenut. Juustossa venäläinen tiedemies muuttuu koiraksi tieteen keinoin - ja Bulgakovin tarinassa Koiran sydän koira puolestaan muutetaan ihmiseksi. Ja minkälaiseksi ihmiseksi! Kansalainen Šarikov osoittautuu oikeaksi koirankuonolaiseksi. Ihmeisiin pystynyt professori saa pian huomata luoneensa hirviön; kaikki rauha on tiessään tuoreen toverin eläessä ihmisenä aivan samoin periaattein kuin koiranakin.
[--] Filip Filippovitš nykäisi viiksiään.
- Hm... johan on piru! Tämähän on typeryyden huippu. Eihän hän syntynyt vaan yksinkertaisesti... no tuota...
- Se on teidän asianne, Schwonder sanoi tyynen vahingoniloisesti, - syntyikö vai ei... Loppujen lopuksi, professori, tehän teitte kokeen! Ja loitte kansalainen Šarikovin.
- Ja se olikin helposti tehty, Šarikov haukahti kirjakaapin luota. Hän katseli peilin syvyyksiin; ihaili kravattiaan. 
- Pyydän hartaasti ettette sekaannu keskusteluun, Filip Filippovitš äyskäisi. - Sitä paitsi se oli kaikkea muuta kuin helppoa.
- Ettäkö minä en muka saa sekaantua, Šarikov mutisi loukkaantuneesti.
Schwonder kannatti häntä oitis.
- Anteeksi, professori, kansalainen Šarikov on aivan oikeassa. Hänellä on oikeus osallistua keskusteluun, joka koskee hänen omaa kohtaloaan, varsinkin sikäli kuin puhe on papereista. Paperit ovat kaikkein tärkein asia maailmassa. (s. 218)
Tämä Bulgakovin kokoelma resonoi muutenkin kuin ilmeisellä tavalla Juuston kanssa. Molemmissa on samaa sävyä, röyhkeää pilaa ylimielisyydestä. Nyt harmittaa etten ollut lukenut Bulgakovia ennen tuota Juustoa; olisin voinut ymmärtää Juuston paremmin tai ainakin eri tavalla. Kiinnostavaa.

Kaikki kirjan tarinat olivat mukavaa luettavaa. Nuoren lääkärin muistelmissa - Bulgakov oli lääkäri ennen kuin ryhtyi kirjailijaksi - tunnistaa aitona kokemuksen äänen. Eniten pidin kuitenkin Diaboliadista, jossa yksilön taistelu absurdin byrokratian kahleissa tuo mieleen Kafkan, ja EU-projektit, paitsi että Bulgakov on hauska. Kafka ei ole minua ikinä naurattanut. Ja projektien paperityöt aiheuttavat korkeintaan hysteeristä, ulvahtelevaa ja sairasta naurua.

Bulgakovin tapauksessa runsaat yksityiskohdat ja levein vedoin maalailtu absurdi meininki saa antamaan anteeksi mutkikkuuden sivumaun, joka venäläisistä romaaneista järjestään löytyy, tästäkin vähäsen. Ehkä se on kielen luonne. Joka tapauksessa tämä taisi olla ensimmäinen kuuluisa venäläinen kirjailija, jonka teoksen sain loppuun ilman ponnisteluja. Ei, nyt valehtelen - Gogolin juttuja olen tosiaan lukenut ihan hyvällä mielellä. Kaikki muut Suuret Venäläiset Klassikot ovat uponneet puhtaasti sisulla. Tolstoita, Dostojevskia, Turgeneviä, kaikkia on tullut luettua lukioiässä jonkin ihmeellisen sivistymistarpeen nimissä, mutta mistään en nauttinut enkä mihinkään näistä ole tuntenut halua palata.

Bulgakovia voisin kuvitella lukevani toistekin. Olisikohan syytä hommata Saatana saapuu Moskovaan... tai sitten uudempaa venäläistä satiiria, vaikka Viktor Pelevin Viides maailmanvalta? Jälkimmäisessä pääsisi samalla vampyyri-trendiin mukaan -

Mihail Bulgakov (1975, alkuperäiset 1924 - 1926). Kohtalokkaat munat. Porvoo, Helsinki: WSOY. Suomentanut Esa Adrian.

torstai 19. toukokuuta 2011

The Eyre Affair


Kolme kirjaa on kesken, mutta ensimmäiseksi maaliin pääsi nyt Jasper Fforden The Eyre Affair. Inspiraatio kirjan hankkimiseen tuli Taikakirjaimista, nyt päädyin sitä lukemaan puhtaasta scifin nälästä. Yliannostus raakaa realisimia edellisen kirjan kanssa kenties?

Realismista The Eyre Affairia ei voi syyttää; se on hilpeä ja vallaton vaihtoehtoinen maailma, jossa kirjatoukka varmaan tuntisi olonsa kotoisaksi. Kirjallisuudella on Fforden Englannissa selvästi suurempi rooli kuin kotimaailmankaikkeudessamme. Muutakin erilaista on elämänmenossa. Fforden luoman maailman säännöt ovat siinä määrin hulppeita, että melkein kirjan voisi luokitella fantasiaksi. Mutta se on fantasiaa scifi-traditiossa; enemmän sellaista ajassa-voi-matkustaa tai avaruusalus-laskeutui-takapihalleni fantasiaa. Miekkoja ei näy eikä magiaa, mutta jotkin kirjan keksinnöistä kyllä täyttävät taian perusmääritelmän (ks. Clarken lait)
[--] The laboratory looked similar to the last time I had seen it in terms of untidiness and the general bric-à-brac, but the contraptions were different. I had learned from my mother's many letters that Mycroft had invented a method for sending pizzas by fax and a 2B pencil with a built-in spell-checker, but what he was currently working on, I had no idea.
'Did the memory erasure device work, Uncle?'
'The what?'
'The memory erasure device. You were testing it when I last saw you.'
'Don't know what you're talking about, dear girl. [--] (s. 95-96)
Ja niin edelleen. The Eyre Affair kertoo kirjallisuuspoliisin agentista nimeltä Thursday Next, joka on aikaansaava ja itsenäinen nainen, salaa vähän pehmo sisältä. Thursday yrittää pelastaa kirjallisuuden klassikoita niiden integriteettiä uhkaavalta mestaririkolliselta. Erityiseen vaaraan joutuvat Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin hahmot, mutta Thursday ei luovuta ja onnistuu itsensä Mr. Rochesterin avulla pelastamaan Jane Eyren. Ihan ennallaan ei suuri romaani seikkailun jälkeen kuitenkaan ole.

Juoni on melkoista kohellusta, sillä superrikollisella on ilmeisiä supervoimia, ja Thursdayn joukkueessa pelaa vampyyrinmetsästäjiä, aikakarkumatkalla oleva isä ja tekstinäytteessäni vilahtava keksijä-setä, puhumattakaan erinäisistä Suuren Pahan Yhtiön agenteista ja raivokkaan intohimoisesti kirjallisuuteen suhtautuvasta yleisöstä. Fforden kirjassa sekavuus ei kuitenkaan pahemmin haittaa, sillä se pelaa kerroksittaisilla kirjallisuusviitteillä ja brittiläisellä huumorilla. Lähisukua ovat Rob Grant ja Simon Hawke, ja varmaan myös Terry Pratchett, päätellen Neiti B:n ääneen lukemista katkelmista.

Kirjallisuuden ystävällä on väkisinkin pikkuisen hauskaa tämän kanssa. Irrallisena huomiona mietin, onko Jasper Fforden mahtanut lukea Fredrik Pohlin novellikokoelman Turn Left at Thursday. Vai onko hänen sankarittarensa nimi sukua R.A.Heinleinin Friday-nimiselle agenttitytölle? Tämä ja tuhat muuta mahdollista kirjallisuuslinkkiä pulpahtivat mieleen kun hykertelin japanilaisten Eyre-turistien, John Miltonin kaimojen kokoontumisten, Bacon-lähetyssaarnaajien ja Brontë for the People -liikkeen kanssa.

Voi kunpa voisi Suomessakin nousta vastaavia kansanliikkeitä! Canthia kansalle - Kivi kunniaan! Eyre Affair'ia voikin lukea myös satiirin näkökulmasta; korvaamalla todellisen maailman todelliset järjettömyydet (ks. esim. Koreat) kuvitteellisilla järjettömyyksillä (Krimin sota jatkuu yhä) Fforde pitää kunniassa satiirin perinteitä. Kirjallinen elämys tämä ei ole - sen enempää kuin hyvä juomalaulu on musiikkielämys - mutta hauskaa saa pitää.

Jasper Fforde (2001). The Eyre Affair. London: Hodder & Stoughton.

Arvioita:
Steven Silver Sfsite.comissa
Susan Scribner The Romance Readerissa

P.S. Kurkkaa myös Thursday Nextin omia kotisivuja täällä.

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Precious

Precious on muutamassa blogissa ollut esillä, ja löytyy myös 101 naisen kirjoittaman kirjan lukulistaltani; niinpä poimin sen iTunesista äänikirjana itselleni. Kokemuksesta tiedän että murteellista englantia on usein mukavampi kuunnella kuin lukea; The Helpinkin kanssa jouduin alkuun mutisemaan itsekseni ääneen, jotta pääsisin kielen rytmiin.

Tiesin odottaa rankkaa kirjaa, mutta Precious oli vielä raaempi kuin odotin. Precious on 16-vuotias harlemilaistyttö, joka odottaa kirjan alussa toista lastaan. Ensimmäisellä on kehityshäiriö. Molemmat ovat insestin tulosta. Precious itse on käynyt jo vuosia koulua käymättä koulua - oppimatta lukemaan tai kirjoittamaan.

Huh.

Kirjan myötä Precious saa elämäänsä uutta toivoa uudenlaisesta oppimisympäristöstä. Hän saa kiinni jonkinlaisesta itsekunnioituksen rippeestä ja alkaa rakentaa omaa elämäänsä, mutta kohtaa myös uusia takaiskuja. Precious Jones pääsee uuteen alkuun ehtymättömän kärsivällisen ja taitavan opettajan käsissä. Opettajan ja opiskelijan suhde olikin kirjan lämpimin asia, tekisi mieli sanoa ainoa lämmin asia.

En voi väittää, että olisin pitänyt tästä kirjasta. Se on paikoin ruman rankkaa, tarkoituksellisen shokeeraavaa tekstiä. Se sai minut tuntemaan itseni avuttomaksi ja tekopyhäksi. Kävi myös mielessä, että tämä olisi pitänyt lukea paperilta, kirjana, eikä kuunnella äänikirjana. Vääjäämätön, epäoikeudenmukaisuudellaan pakahduttava kerronta oli äänikirjana päällekäyvää. Eikä ainakaan missään nimessä olisi pitänyt kuunnella tätä kuntosalilla.... Jotain absurdia ja vatsaakääntävää oli tarinan ja kontekstin yhdistelmässä.

Tästä viisastuneena totean, että harva kirja sopii soutulaitteeseen. Dan Brownin Kadonnut symboli ehkä?

En tiedä kenelle tätä suosittelisin. Opettajille jotka painivat vaikeiden "tapausten" kanssa? Toivoa on.

Tai ehkä ihmisille, jotka kiukustuvat pienistä asioista. Niin kuin minulle. Vaikka kirjasta jäi kokemuksena jotenkin paha maku suuhun, se teki minulle hyvää. Haluni kitistä pienistä asioista hävisi pariksi päiväksi... Precious Jonesin tarinan jäljiltä ei aamuliikenteen ruuhkauttava traktorikuski ole kummoinenkaan murhe.

Sapphire (2009). Precious. Audiable audio book. Read by author.

Arvioita:

Pasi Ahtiainen Savon Sanomissa
Susa Susan kirjastossa
Sanna Luettua-blogissa
Minna Minnan lukemaa -blogissa

tiistai 17. toukokuuta 2011

Tyttö ja hänen varjonsa

Kuva: Like
Tyttö ja hänen varjonsa on ihan tarkoituksella haettu kirja. Luin Sonjan postauksen huhtikuun haasteen päivältä 24 (A Book You Wish More People Would've Read) tästä kirjasta, ja kuvaus koukutti heti. Tämän saikin suorilta kirjastosta.

Tyttö on Gustine, päiväsaikaan savenvalajan apulainen ja syntymävikaisen vauvan äiti, iltaisin vuokratussa puvussa kulkeva prostituoitu. Hänen kannoillaan kulkee Silmä, vanha nainen, joka vartioi pukua ja sen vuokraajaa. (Kirjan alkuperäinen nimi onkin The Dress Lodger, mikä on paljon ovelampi ja kuvaavampi nimi.) Ympärillä kaupungissa hiipii karanteenin läpi livahtanut kolera, jota lääkärit eivät osaa pysäyttää. Heihin ei luoteta, sillä heidät tiedetään ryöstävän köyhien ruumiita. Kirurgi Henry Chiver ei ole kollegoitaan kummempi, mutta häneen laittaa toivonsa Gustine. Voisiko hän vaihtaa kuolleen ruumiin poikansa elämään?

Holmanin romaanin vahvuus on tunnelmassa. Tässä on melkein steampunk-fiilis, niin silmille tulee ahtaan kaupungin kuhiseva saasta mutta myös äkillinen kauneuden häivähdys. Kerronta on runsasta, yhtä aikaa runollista ja suorasukaista, ruman kaunista.
Ennen kuin mies avaa suunsa, Gustine osaa sanoa, millaisen panon tämä haluaa. Pelkästä vartalonmuodosta hän osaa päätellä, riisuutuuko mies vai avaako vain housunnappinsa; viekö hänet pimeälle kujalle vai sänkyyn kaasulampulla kirkkaasti valaistussa huoneessa. Gustine tietää, että vankkarakenteiset miehet naivat häntä hitaasti katsellen omaa kuvaansa pimeästä ikkunasta tai sängyn yllä olevasta peilistä John Robinsonin paikassa; he saavat sietämättömän hitaasti ja tuntevat olonsa äärettömän kurjaksi joutuessaan luopumaan kallisarvoisesta spermastaan. Rumat miehet nussivat myös hitaasti, mutta kun he ovat valmiit ejakuloimaan, he vetävät kalunsa ulos ja roiskivat siemennesteen hänen kasvoilleen kuin taitelija, joka töhrii kankaan valkoisella maalilla hävittääkseen vihaamansa aiheen. Hän on oppinut, että avain tiettyjen miesten sisimpään on piilotettuna heidän takkiensa, paitojensa ja liiviensä sisään. Jos mies kävelee vaikka kädet taskussa, Gustine tietää, että mies haluaa kosketella hänetä kätkemillään käsilä joka puolelta. Jos mies on sitonut leveän solmionsa liian tiukkaan, tämä haluaa kuristaa häntä. (s. 53-54)
Kertojaratkaisu Tytössä on erikoinen, enemmän tapahtuma-ajalle kuin nykyajalle tyypillinen. Kaikkitietävä kertoja patistaa ja ohjaa, näkee ja selostaa. Jollain oudolla tavalla se toimi oikein hyvin tässä kirjassa. Vanhaa tunnelmaa, kiinnostava kertojaratkaisu, toimiva juoni ja kiehtova miljöö. Viktoriaaninen tekopyhyys ja kaksinaismoraali on tuotu taitavasti peliin, ja opettavaisuus verhottu ihan niin kuin viktoriaanisissa suosikeissa tehtiin. Kaikki peruspalikat ovat kunnossa.

En tiedä miksi Tyttö jätti silti vähän kylmäksi. Kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt tykätä tästä kirjasta kuin hullu puurosta; silti sen lukeminen meinasi pariin otteeseen jäädä kesken. En vain oikein päässyt tarinan imuun niin kuin parhaiden kirjojen kanssa käy.

Luulen melkein, että tämä kirja on vahvasti makuasia. Joko tyylistä tykkää - sillä myönnän ilomielin, että tämä on tyylikäs ja taidokas kirja - tai sitten ei. Minulle Tyttö jäi etäiseksi. Nyyhkytin kyllä ruton kauheutta lukiessani Connie Willisin Doomsday Bookin, mutta tässä ei kulkutautikaan napannut kunnolla eläytymään. Voi olla, ettei tämä kirja sovi sellaisille, jotka eivät nauti dickensiläisestä runsaudesta.

Sheri Holman (2001). Tyttö ja hänen varjonsa. Helsinki: Like. Suomentanut Juha Ahokas.

Arvioita:
Suomenkielisiä ei oikein löytynyt, joten paukautanpa tähän N.Y.Timesin arvion

maanantai 16. toukokuuta 2011

Seuralainen


Outi Pakkanen on ollut jo vuosia yksi suosikkejani dekkarikirjailijoiden joukossa. Se ei juuri ole blogissa näkynyt, sillä viime vuonna ilmestynyt Seuralainen jäi minulta väliin. Mutta satuin näkemään tämän kirjastossa kaukolainaa noutaessani ja kävin kiinni.

Seuralainen on tyypillistä Outi Pakkasta: liikutaan Helsingissä, haistellaan kaupungin ilmaa ja ajankohtaisia ilmiöitä. Tässä kirjassa komea personal trainer Sampo Nygren ryhtyy rahapulassa sivutöihin seuralaispalvelun edustuskavaljeerina.
- Tämän daamin seuralaiseksi lupautunut kaveri on sairastunut sikainfluenssaan ja joutunut viime tipassa peruuttamaan. Mitä sanot? Lähtisitkö eräänlaiselle koekeikalle?
- No tää tuli kyllä tosi äkkiä, Sampo ähkäisi. Alkoi hikoiluttaa, hermostuttaa ja ennen kaikkea jänistää. - Emmä tosiaankaan tiedä. Eihän mulla ole vielä mitään sopimustakaan. Mitä mä...
- Yksinkertainen juttu, Rebecca huitaisi. - Teatterikeikka. Menet mukaan, istut daamin vieressä, pidät seuraa väliajalla ja saatat sitten kotiin. Siinä joko juttu. Ei edes yömyssyä missään. (s. 81-81)
Kavaljeerihommiin Sampoa yllyttää ulkokuoreen panostava Rebecca Koivisto, Daylight-seuralaispalvelun perustaja. Rebecca ei halua kuulla kieltäytymisistä. Sampon ex-tyttöystävä ei hänkään osaa luovuttaa. Paras kaveri saa omista töistään kenkää ja tuntee kateuden puraisun. Ja seuralaispalvelun asiakas Erna innostuu liikaakin. Mutta kuka kuolee? Kenen pinna on pettänyt?

Ruumiin löydyttyä keskusnäyttämölle astuu aiemmistakin romaaneista tuttu Tanja Ström. Anna Laine ja hänen mäyräkoiransa heittävät pienen kameo-roolin, mutta resepteistä saadaan vain aavistus.

Seuralainen noudattelee minusta Pakkasen perustyyliä; muutamaa poikkeusta lukuunottamatta niissä on ollut hyvin samantapainen tuntu ja tunnelma. Pidän näissä kirjoissa niiden sujuvuudesta ja siitä, että yksityiskohdissa on jotenkin todellinen fiilis. Nytkin voisin vaikka vannoa, että jossain tosiaan on mauton pelipintainen kirjoituspöytä. Ja Helsingissä on kiva seikkailla. Arvoituksellisuutta näissä ei ihan kauheasti ole, sillä genren konventioita noudatetaan ja aika usein murhaajan arvaa ennakkoon.

Perushyvä dekkari, lepohetken ilo. Ei hurjaa muttei tarvitsekaan olla. Joskus on kiva lukea sellaista kirjaa, joka ei vaadi ponnistusta. Nämä toimisivat varmaan ihan hyvin äänikirjoinakin.

Tästä tuleekin mieleeni, että vielä on lukematta myös vuonna 2009 ilmestynyt Muistivirhe. Vähän kyllä jäin Seuralaisessa ikävöimään Anna Laineen ruokia. Tänään tehdäänkin kotona pinaatti&pekoni-pastaa oikealla kermalla, ruokaa rakastavan graafikon kunniaksi. Sillä en totisesti ala kirjan kanssa tunnelmoidakseni poltella sikaria á la Ström...

Outi Pakkanen (2010). Seuralainen. Helsinki: Otava.

Arvioita:
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Kini Kirjavinkeissä

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Sata ja yksi naisten kirjoittamaa kirjaa

Olen jo kolme ja puoli kuukautta melkein laittanut tänne lukupäiväkirjaan 100 naiskirjailijan kirjaa -listan.

Tammikuussa tutkailin Sallan mainiota ja perusteltua listaa, ja löysin sen kautta Saran listan (ja blogin). Aloin kärsiä listakateudesta.

Lisäksi kärsin vähän väliä haastekateudesta. Blogistanian väki on kamalan aikaansaavaa: joka toisessa seuraamassani blogissa tartuttiin huhtikuun haasteeseen, jotkut valloittavat maailmaa, retrohaasteeseen tartutaan tarmolla ja niin edelleen. Itse pelkään teettää itselläni haasteita, koska saatan vaikka ottaa ne tosissaan. Menee suorittamiseksi.

Teen kompromissin: julkaisenkin itselleni kannustuslistan, jota voin käytän apuna kirjoja valitessani. Jotta lukisin enemmän naisten kirjoittamia kirjoja. Mutta en näe mitään järkeä oman listan kanssa raatamisessa, kun voin vähemmällä vaivalla lainailla muiden tekemiä hyviä listoja. Patalaiska...

Cranford, josta kirjoittamani jutun Blogger söi, tuli luettavaksi tältä listalta. (Ellei juttu ilmaannu piakkoin takaisin, palautan manuaalisesti - kiitos Marjis kopiosta!). Samaten Precious ja Egalian tyttäret. Vetelyys vain viivästi listan valmistumista julkaisukuntoon.

Mutta tässä se on: tsadam -

Ja julkaisu osuu sopivasti juhlapäivään, sillä Bloggerin mukaan tämä on kahdessadas kirjoitus. Hui, onpas niitä kertynyt. Määrä korvaa laadun? Kivaa on ollut - kiitos teidän lukijoiden ja kommentoijien! On ihanaa saada kommentteja :D


P.S. Kiitos listoista, Salla ja Sara! Alan jo katsella mistä pöllin seuraavan kun nämä on luettu...

lauantai 14. toukokuuta 2011

Egalian tyttäret


Egalian tyttäret kääntää kärkevästi katseen peiliin ja kysyy: mitäs jos kaikki olisikin toisin päin miesten ja naisten kesken? Egalian matriarkaatissa miehillä ei ole varaa irtosuhteisiin, sillä he vastaavat alullepanemistaan lapsista. Miesyksinhuoltajat ovatkin suuri yhteiskunnallinen ongelma, kun naiset kieltäytyvät huolehtimasta vauvoista. Miehen vika, mitäs kylvi siementään? Naiset kulkevat rinnat paljaina, mutta miehen ei ole säädyllistä esiintyä ilman kalukukkaroa. Yksinäisen miehen kannattaa varoa liikkumista pimeän aikaan yksinäisillä paikoilla...

Tässä äiti ripittää poikaansa, joka on joutunut naisjoukon seksuaalisen hyökkäyksen kohteeksi:
[--] Sinä menit sinne tapaamaan jotakuta. Sinä tapasi hänet, hän kävi sinuun käsiksi, riisui väkisin sinulta kalukukkaron ja pakotti sinut seksuaaliseen kanssakäymiseen. Näinhän siinä kävi, eikö totta, Leenatan? Muista, että minä haluan vain sinun parastasi.
- Ei se mennyt ollenkaan noin! Ei hän käynyt minuun käsiksi!
- Ai sinä olit leikissä mukana ihan omasta, vapaasta tahdostasi! Ja sitten tulitkin katumapäälle ja yritit livetä hommasta ja hän otti sinut väkisin. Tuttua juttua. Sosiaaliviraston päänä minä olen kuullut satoja tuollaisia tarinoita hysteerisiltä männiltä. He valittavat, että heille on tehty sitä ja tätä, kun he itse ovat käytöksellään kerjänneet sitä ja tätä Jos sinä menet rannalle kymmeneltä illalla, niin tottakai sinä tiedät, mitä siitä seuraa. (s. 68)
Päällisin puolin Egalian tyttäret voisi katsoa vain hulppeaksi satiiriksi, mutta on tässä jotain vähän enemmänkin. Brantenberg ei tyydy vain pyöräyttämään sukupuolirooleja ylösalaisin vaan menee askeleen pidemmälle. Egalian naisistetut miehet (männät) ja miehistetyt naiset (emännät) ovat jo niin yltiöstereotyyppisiä, että ne menevät parodian puolelle. Ehkä Brantengergin viesti onkin kaksiteräinen: mikä tahansa tyypittely tulee näpeille, oli se feminististä tai sovinistista. Tai sitten aika on tehnyt tehtävänsä ja satiiri on tänään tyylitellympää kuin se oli kirjan ilmestymisen aikoihin 70-luvulla.

Kirjassa on paljon hupaisia yksityiskohtia. Kannen kuvassa sabiinittaret ryöstävät uroita. Mäntien nimet on suomennettu naismaisiksi mutta silti vieraiksi (Liisakki, Leenatan). Mies, joka saa isyysturvan eli pääsee naisen "vaimoksi", on turvakko, ilman jäänyt lapseton mies taas jämäntä. Käännöksessä näkyy kielellä iloittelu, kuten on toki syytäkin, sillä kirjan on julkaissut Kääntöpiiri, kääntäjien yhdistys. Kaikki hupi ei toki ole käännöksestä lähtöisin; Brantenberg on ottanut roolien vaihdoksesta kaiken mahdollisen irti. Jopa liikennevaloissa astelevat pikkuiset emännät.

Itse tarina ei ole laulun arvoinen, eivätkä henkilöhahmot tee vaikutusta vivahteikkuudellaan. Mutta kirjan arvo onkin muussa. Naurulla Egalian tyttäret onnistuukin irrottamaan lukijan hetkeksi totunnaisista ajattelutavoista, tekee tietoisiksi vakiintuneista käsityksistä sekä sukupuolisina että neutraaleina ilmiöinä. Se kyseenalaistaa normaalin. Arvokas asia, pienessä ja suuressa.

Jotkut jutut ovat kieltämättä vähän hullunkurisia, kummalle tahansa sukupuolelle, jos asiaa pysähtyy pohtimaan... "Miksi mäntien rintakarvoitus oli häpeän aihe, mutta emäntien musta kolmio ei? Miksi emännät olivat ylpeitä karvoistaan, kasvoi niitä sitten missä tahansa, mutta männät eivät?" Hmm...

Hauska kirja josta sai myös ajattelemisen aihetta.

Gerd Brantenberg (1991, alkuperäinen 1977). Egalian tyttäret. Helsinki: Kääntöpiiri. Suomentanut Marja Kurkela.

Arvioita:
Sallan lukupäiväkirjassa
Ankin kirjablogissa

torstai 12. toukokuuta 2011

Cranford



Kello on paljon ja silmät lupsuvat, mutten malta olla kirjoittamatta pikaisesti Cranfordista. Kerron toisessa yhteydessä miten tämä mainio kirja päätyi lukulistalleni; tämän illan aiheeksi riittäköön pieni hehkutus tästä lämpimästä helmestä menneiltä vuosilta.

Moni muistaa varmaan kannestakin tutun BBC-sarjan telkkarista. Kirjassa on tosiaan kyse pikkukylän vaatimattoman kerman ja erityisesti sen naisten erikoisesta mutta viehkosta seurapiiristä. Ostamani pokkaripainos pitää sisällään varsinaisen Cranfordin lisäksi Gaskellin tarinan Mr. Harrison's Confessions ja My Lady Ludlow, joiden ainekset oli tv-versioon muistaakseni sisällytettykin aika täydellisesti. Gaskell kuitenkin kirjoitti alun perin nämä jälkimmäiset nimellisesti eri paikkakunnille. Estenyt ja hillitty elämänmuoto, ja sitä kohdannut muutos, ovat kuitenkin kaikille tarinoille yhteistä ainesta.

Olen oikeastaan pikkuisen yllättynyt siitä, että pidin kirjasta. Cranfordissa ei näet ole dialogia juuri ollenkaan, ja usein koen näin vahvasti kertojaan nojaavan tekstin raskaaksi, etenkin jos kerronta on samalla kuvailevaa. Gaskell kuitenkin kirjoittaa vaikkapa aikalaiseensa Dickensiin verrattuna lempeää ja leppoisaa tekstiä: Dickensin paikoin hurjankin yhteiskunnallisen kritiikin asemesta tässä on tarjolla mietoa ja hienostunuttakin huumoria. Yhteiskuntaritiikkiäkin on luettavissa, varsinkin Lady Ludlow'n kohdalla, mutta tässä ei lukijaa lyödä lekalla päähän, kun taas esimerkiksi A Tale of Two Cities suorastaan rypee kurjuudessa paikka paikoin.)

On myös pakko pitää siitä, miten Gaskell käsittelee aikansa naisia. Näinä päivinä naisen osa on niin toisenlainen kuin Gaskellin aikoihin, että on välillä vaikea ymmärtää oloja ja olosuhteita... mutta jotain hyvin, hyvin tuttua on silti neitien ja rouvien keskinäisissä suhteissa ja yksityisissä huolissa. Ja hullunkurisintiakin sentimentaalista leskeä kohdellaan lämmöllä, ehkä pieni vino hymy huulilla. Lempeä sävy säilyy silloinkin kun kirjailija nauraa kuvaamalleen yhteisölle. Voiko puhua empaattisesta naurusta?
We none of us spoke of money, because the subject savoured of commerce and trade, and though some might be poor, we were all aristocratic. The Cranfordians had that kindly esprit de corps which made them overlook all deficiences in success when some among them tried to conceal their poverty. When Mrs Forrester, for instance, gave a party in her baby-house of a dwelling, and the little maiden disturbed the ladies on the sofa by a request that she might get the tea-tray out from underneath, everyone took this novel proceeding as the most natural thing in the world; and talked on about household forms and ceremonies, as if we all believed that our hostess had a regular servants' hall, second table, with house-keeper and steward; isteand of the one little charity-school maiden, whose short ruddy arms could never have been strong enough to carry the tray upstairs, if she had not been assisted in private by her mistress who now sat in state, pretending not to know what cakes were sent up; though she knew, and we knew, and she knew that we knew, and we knew that she knew that we knew, she had been busy all morning making tea-bread and sponge-cakes. (s. 5) 
Mikä parasta - ja vähän yllättävääkin, kun sitä pysähtyy ajattelemaan - tämä ei tosiaan ole rakkausromaani. Tämä on romaani naisten arjesta. Vau.

Tähän naiskirjailijaan oli mukava tutustua. Suosittelen lämpimästi klassisen historiallisen romaanin nälkään. Nettiselailun perusteella tämä on suomennettu ainakin osittain nimelläCranfordin naiset.

Elizabeth Gaskell (2007, alkuperäiset 1851, 1858). Cranford. London etc.: Bloomsbury.


EDIT: Pahoittelen, että kommentit katosivat kun Blogger söi jutun... en enää malta odotella sen spontaania palautumista, vaan laitan tämän Marjiksen pelastaman tekstin tänne. 

tiistai 10. toukokuuta 2011

Haudankaivaja


Työmatka-ajot äänikirjojen parissa jatkuvat. Viimeksi kun kaivelin näitä kirjastostani, ei tuntunut löytyvän kerta kaikkiaan mitään. Lopulta nappasin Anna Janssonin Haudankaivajan, sillä ruotsalainen dekkari on harvoin ollut sikahuono.

Haudankaivaja ei ole poikkeus. Alkuun juttu näytti lähtevän hieman hitaasti liikkeelle, mutta viimeinen kolmannes kiersi taitavasti kaikki langanpäät yhdeksi köydeksi. Pienessä Roman kaupungissa Gotlannissa näyttää olevan oikea murhien sarja meneillään. Onko kaikessa kyse Fridan miesvainajan argeologisista harrastuksista? Miksi hänen talonsa poltetaan ja kenen lapsen Frida oikein kaivaa haudastaan? Lopulta murhaa selvittää poliisien ohella myös tarmokas amatöörikaksikko.

Myönnän empimättä että loppuratkaisu tuli yllätyksenä, sieluni silmin näin ihan toisen murhaajan pahojaan tekemässä. Jansson käsitteli tässä myös kiinnostavasti nuoruuden ja vanhuuden erilaisia elämäntilanteita. Lisäksi jonkinlaiseksi taustateemaksi nousi muutos. Mikään ei ole ihan vakaata, eivät ihmiset eivätkä faktat. 

Kokonaisuudelle voi kaikkiaan nostaa peukut pystyyn. Parin ensimmäisen levyn ajan tarina vielä haki uomaansa, mutta sitten kun pääsin tutustumaan tarmokkaaseen Fridaan lähemmin, innostuin Haudankaivajaankin. (Frida tuo mieleen isomummoni, samanlainen tyyni mutta topakka asenne! Mummot on rautaa.) Kirjastosta lainaamassani paketissa oli muuten 11 levyä; Gummerus on näemmä tuottanut myöhemmin samasta kirjasta 7 levyn version. Edistys edistyy.

Ainoa pidempi miinus on annettava siitä, että tämän kirjan kohdalla oli välillä vaikea pysyä hahmojen puhuessa selvillä puhujasta. Kaija Kärkisen rauhallinen ääni sopi kyllä kirjaan, mutta kun kirjailja ei ole sirotellut joukkoon riittävää määrää kiinnikkeitä (Maria sanoi, tuhahti Frida ja niin edelleen), tarvittaisiin lukijalta ylimääräistä ponnistusta.

Tai sitten en vain keskittynyt tarpeeksi. Hyvä liikenneturvallisuutta ajatellen, ehkä! Sen verran jäi kuitenkin hampaankoloon, että saatan hankkia ihan itse luettavaksi jonkin Janssonin dekkarin: katson onko paperilta luettaessa samaa hahmotusongelmaa. Ja näen miten Maria Wernin yksityiselämän kuviot kehittyvät.

Anna Jansson (2009). Haudankaivaja. Gummeruksen äänikirja. Lukija Kaija Kärkinen.

Arvioita:
Pertti Ehrnroth Keskisuomalaisessa
Mari Viertola Turun Sanomissa