Sivut

torstai 30. kesäkuuta 2011

Kesäkuun kuulumiset

Kesäkuu on hyvä kuu! Vaikka loma pääsi alkamaan vähän tipottain, nyt kuukauden lopussa ollaan ihan aallonharjalla. Työstressi on ehtinyt haihtua. Edessä on vielä ihana neljän viikon rento kausi. Golfia ja kirjoja, sään ja kunnon mukaan.

Lisäksi onni on suosinut arpajaisissa huikeasti: Saran kirjoista sain uskottamattoman Montgomery-paketin ja Juuri tällaista lähettää suklaata. Täydellinen yhdistelmä siis... Kiitos kamut!

Blogitekstejä on kertynyt kesäkuulta 18, eli vähän olen laiskistunut mitä kirjoittamiseen tulee. Lukeminen ei ole vähentynyt. Kaikkiaan on tullut luettua 32 kirjaa, joista englanniksi vain neljä. Huh, täydellinen muutos viime vuoteen verrattuna. Äänikirjoja on listalla vain yksi, sitäkin parempi Saatana saapuu Moskovaan, ja sarjakuvia kolme. Romantikkaosastolla on asioitu ahkerasti!

Kesäkuun kohokohta oli silti Spefin helmet -listan valmistuminen. Listaa oli hauska tehdä! Ja vielä hauskempaa on jahdata puuttuvia kirjoja, kyllä nämä on vaan kaikki luettava... Muutama listan kirja odottelee jo vuoroaan ja lisää on tulossa.

Kesäkuun masentavin homma on imurointi. Tasan kerran vuodessa ajattelen, että minulla on liikaa kirjoja: silloin kun jokainen hyllymetri on imuroitava. Neiti A on töissä, mutta Neiti B apunani olen jo kolmena päivänä nostellut, pyyhkinyt imuroinut ja järjestellyt kirjoja. Vain "muutamaa" on pitänyt "vähän" lehteillä... tällä tahdilla hommaan palaa vielä päivätolkulla, joten pitää kait laittaa rokki soimaan, hihat heilumaan, ja lopettaa selailu.

Luettu muttei blogattu:

Kaari Utrio (1993). Uhritulet. Kesäkuun alkupäivinä luin tämän, pienimuotoisessa Utrio-putkessa. Turkulainen Judit Mikhof menettää isänsä rutolle, tulee naitetuksi vanhalle porvarille ja joutuu vitaliaanien ryöstämäksi. Erittäin hyvää luettavaa, samaa sukua kuin Utrion muut 80-90 -lukujen taitteessa kirjoittamat romaanit. Kepeähköllä otteella rankoistakin kohtaloista. Romantiikkaa sävyttää lievä ironia.

Kaari Utrio (1989). Vendela. Kituliaan sitkeän kaniikin sukulaistyttö Vendela on oppinut parantajan taidot, mutta päätyy sukulaistensa nurkkiin ja väkisin naitettavaksi. Ritari Hartman Garse, joka saattelee neitoa matkalla Turusta Viipuriin, ei ymmärrä etuaan ennen kuin on melkein liian myöhäistä... Tästä kirjoitti äskettäin Morre.

Kaari Utrio (1988). Isabella. Perijättären tarina kertoo, ettei rikkaus totisesti merkitse rauhaisaa elämää levottomassa Itämaassa. Hankalien vaiheiden jälkeen Isabellakin päätyy oikeille käsivarsille. Kurkkaa tarkempaa tietoa Sallan jutusta.

Agatha Christie (1971). Ikiyö. Lukupiiri innosti kaivamaan esille tämän äitini SAPO-kokoelmasta löytyvän pokkarin. Ei lemppareitani; minusta Christie on parhaimmillaan silloin kun hän väsää perinteistä whoddunnit-juttua. Etenkin jos etsivänä puuhaa lempeän armoton neiti Marple!

Dupuy & Berberian (2010). Jeanin elämää: Teoria yksinäisistä ihmisistä. Kokeilen kaikenlaista kirjastosta löytyvää sarjakuvaa. Tämä ei oikein iskenyt, ehkä sininen sävy ei vain sopinut vaaleanpunaiseen lomatunnelmaan.

Matti Yrjänä Joensuu (2010). Harjunpää ja rautahuone. Vakuuttava kirja. Aloitin tämän jo helmikuussa mutta laitoin odottamaan;  Joensuun synkkyys vaatii minulla vastapainoksi valoa. Harjunpää-romaanit ovat hemmetin hyviä, mutta ne ovat myös täynnä ahdistusta. Monet kirjat ovat... mutta Joensuu tekee synkän poikkeuksellisen synkästi. Tätä luettiin äskettäin Kirjanurkkauksessa - minä tosin tykkäsin enemmän :-)

George R.R. Martin (2011, alkuperäinen 1996). A Game of Thrones. Nähtyäni joitain episodeja tv-sarjasta teki kovasti mieleni katsoa koko sarja, heti. Kun se ei käynyt päinsä, investoin englanninkieliseen versioon aiemmin luetusta Valtaistuinpelistä ja syvennyin siihen. Edelleen hyvä!

Pauli Juuti (toim.) (2002). Ethosta etsimässä: Puheenvuoroja johtamisen ja yrittämisen etiikasta. Luin tämän vähän epätasaisen esseekokoelman pienellä pakolla. Osa artikkeleista onnistui kiinnostamaan, osaan en tainnut syventyä kunnolla.

Elizabeth Gaskell (1850-luvulla) Curious, if True: Strange Tales. Kiinnostuin Gaskellista Cranfordin jälkeen, ja noukin sähköisenä iPadille joitain hänen teoksiaan. Matkalla Tukholmaan nautiskelin siis näitä. Novellikokoelma  oli tosiaan lievästi fantastiseen viittaava, mutta ei, siksi tai siitä huolimatta, ihan yhtä viehättävä kuin Cranford. Jatkan Gaskelliin tutustumista matkalukemisina... North and South saattaisi olla seuraavana vuorossa.

Marc-Antoine Mathieu (2011). Jumala itse. Jumala ilmaantuu maan päälle, mikä aiheuttaa lievän metafyysisen nyrjähdyksen. Mutta onneksi kulttuurillamme on tällaisiin ongelmiin mekanismit olemassa: haastetaan Jumala oikeuteen. Mielenkiintoinen ja ehdottomasti lukemisen arvoinen sarjakuva. Taidokas, kestää (vaatii?) useammakin lukukerran. Visuaalisesta ilmeestä sain viileän, melkein kylmän fiiliksen; tämä on älyn teos enemmän kuin ei tunteen. Lue Hannan juttu tästä!

Jude Deveraux (2007). Herttuatar. Tässä romanttisessa seikkailussa amerikkalainen Claire on kihlannut skottilaisen McArran herttuan. Tutustuminen synkän sukukartanon outoihin asukkeihin ja siellä piileksivään seikkailija Trevelyaniin saa Clairen vielä miettimään uudemman kerran. Minkälainen hinta kannattaa maksaa herttuattaren arvosta?

Jude Deveraux (1995). Ylämaan enkeli. Montogomeryjen veljessarjasta vaimonsa löytää tässä osassa Miles, maankuulu naistenmies. Chatworthyjen linnassa miehiä pelkäämään oppinut Elizabeth onkin poikkeuksellisen kova vastus hurmuri-Milesille.

Jude Deveraux (1995). Ylämaan laulu. Myös Raine Montgomery löytää vaimon: tällä kertaa kyse ei olekaan aatelisneidosta vaan lakimiehen tyttärestä. Laulajatar ja muusikko Alyxandria pakenee kostonhimoista lordia metsässä piileskelevän Rainen leiriin.

Nyt täytyy pitää Deveraux-tauko, taisin saada yliannostuksen... Kun romanttisen kirjan kohdalla huomaa miettivänsä onko jokin uskottavaa, pitää vaihtaa lajia!

Kesken jätetyt:

Tässä kuussa valinnat ovat osuneet hyvin kohdilleen; yksikään kirja ei ole palautunut lukemattomana kirjastoon tai tullut täysin hylätyksi. Muutama on kyllä ollut jo pidempään "tauolla"... mutta ei niitä ole hylätty, odottavat vain oikeaa fiilistä.

Kuukauden hakusana on:

eroon roikkumahasta

Olen aivan varma, ettei tästä blogista löytynyt apua. (Sääli!)

Syntymäpäivän jälkeen

Kuva/Kansi: Avain/Satu Paakkala
Lionel Shriverin Poikani Kevin on niin järisyttävän hyvä lukukokemus, että Syntymäpäivän jälkeen tuli käsiini pahasti takaa-ajoasemissa. Tajuttoman hyvän kirjan jäljiltä on rima niin korkealla, että vaikutusta on vaikea tehdä.

Ja niinhän siinä kävi, että Syntymäpäivä jäi selkeäksi kakkoseksi. Oikeastaan todella epäreilua. Jos Kevin ei kummittelisi mielessäni, sanoisin että Syntymäpäivä on erinomainen, selkeästi keskitasoa parempi ihmissuhde- ja elämänkulkuromaani. Tarkkasilmäinen, terävä, uskottava…

Jaksan harvoin ahmia innolla puhtaasti nykyajan maailmassa tapahtuvaa realistista parisuhdekuvausta, mutta Syntymäpäivä veti puoleensa.  970 grammaa – piti oikein punnita - ja silti kannattelin kirjaa helteisessä auringonpaisteessa.  Jotain hyvää se sanoo tekstistä! Suomennos ei tosin tuntunut yhtä sujuvalta kuin Kevinissä, mutta ehkä tämä näppituntumani johtuu vain siitä, että aihe ei vetänyt mukaansa yhtä intensiivisesti; tekstillisiin seikkoihin kiinnitti enemmän huomiota.

Päähenkilö Irina on kirjan alussa terrorismitutkija Lawrencen avovaimo. Hän viettää illan Ramseyn, snookerjulkkiksen, kanssa. Kahdenkeskisillä päivällisillä Irina löytää raakaa seksuaalista kemiaa itsensä ja Ramseyn väliltä. Irina tuntee olevansa käännekohdassa: suudella vai paeta?
Useimpien ihmisten tavoin Irina siis tiesi, mitä pelko oli. Hän tiesi, mihin muut ihmiset viittasivat, kun he käyttivät kyseistä sanaa. Mutta vasta klo 2.35 heinäkuun kuudentena – nyt jo seitsemäntenä – vuonna 1997 hänet valtasi raaka, viheliäinen kauhu.
Irina oli saanut kutsun, ja hän totteli. Hänen tahtonsa oli kytketty irti, tai ainakin tuo pikkumainen tahto, pieni, pomottoleva ääni, joka sai hänen panemaan likaiset vaatteet pyykkikoriin tai työskentelemään ylimääräisen tunnin studiolla, vaikka häntä ei enää huvittanutkaan. Oli mahdollista, että oli olemassa toisenkin tyyppinen tahto, voima, joka ei ollut hänen päässään tai hänen vierellään, vaan joka oli hän itse. Mikäli näin oli, tämä suurempi tahto oli ottanut vallan. Niin pimentävä oli sen luonne, ettei hän enää kyennyt tekemään itse päätöksiä. Hän ei päättänyt mennä Ramseyn viereen pöydän ääreen; hän vain nousi. (s. 57)
Syntymäpäivän koukku on siinä, että se kertoo alun jälkeen koko ajan kahdesta vaihtoehtoisesta polusta, eikä lukija tiedä kumpi on "totta". Yhdessä tarinalinjassa Irina suutelee Ramseya – toisessa ei. Ja koko elämä muuttuu. Lukija saa seurata kahden Irinan matkaa: yhden joka antoi periksi kiusaukselle ja seurasi seksiä, toisen joka tarttui turvalliseen ratkaisuun.

Kahden saman tarinan eri version juttu ehkä kuulostaa tylsältä vatvomiselta mutta ei ole sitä. On kiinnostavaa seurata miten erilaisia (ja samanlaisia) Irinan perustelut ja ajatukset ovat tuon päätöksen jälkeen, millä hän selittää itselleen elämäänsä ja päätöksiään eri tilanteissa. Lisäksi Shriverin tapa kuvata seksin voimaa hetkessä ja voimattomuutta pitkällä juoksulla oli minusta osuva. Irina kuumenee uskottavasti... ja sietää kalseutta hyvin. Lapsettomien ihmisten parinvaihto-ongelmat tuntuvat usein minusta, noh, lapsellisilta, mutta Shriver sai eläytymään.

Pidin myös yksityiskohtien säälimättömästä jatkuvuudesta, joka loi yhtenäisyyttä ja ryhtiä kerrontaan.  On jotenkin vapauttavaa ajatella, että edes jokin on varmaa. Valitset tämän tai tuon miehen, joku lentää World Trade Centerin kaksoistorneihin… ja joku kaataa taatusti majoneesin äitisi hienolle matolle.

Tärkeitäkään valintojaan ei siis kannata ottaa liian vakavasti; hyvää ja pahaa mahtuu jokaiseen kohtaloon.

Lionel Shriver (2008). Syntymäpäivän jälkeen. Avain. Suomentanut Inka Parkola.

Arvioita:
Jenni K-blogissa 

tiistai 28. kesäkuuta 2011

Pahan tytär

Kuva: Myllylahti
Päätin jokunen kuukausi sitten, että kaikki Hilkka Ravilon kirjat on luettava, mutta en rynnännyt hankkimaan koko satsia kerralla, vaan olen tyytynyt vähän kerrassaan nautiskelemaan näitä. Terävä ja armoton Ravilo silloin tällöin ryydittää mukavasti muuten aika pehmoisia kesälukemisia.

Pahan tytär on ovela nimi tälle kirjalle. Päähenkilö Marleena on äitinsä inhoamana kasvanut lahjakas tyttö, joka päätyy melkoisiin pahuuksiin itsekin. Äiti vihaa tytärtään, koska pitää tätä paholaisen sikiönä, oman syntinsä ilmentymänä. Mutta onko Marleena pahan isän paha tytär vai pahan äidin pahaksi vääntämä? Vai onko paha ollenkaan? Marleena ei oikeastaan kovin pahalta tuntunut, mutta hänellä on railakas tapa ratkoa ongelmiaan.

Ongelmia aiheuttavat miehet, kuten tapana on. Mutta eipä elämänoloissa ole muutenkaan hurraamista kun on syntynyt suutarintyttäreksi suopahasen laitaan. Kuvataiteellinen lahjakkuus antaa iloa ja välillä tuloakin. Vaan tekipä Marleena mitä vain, yrittää olla niin kuin odotetaan, onnea ei suoda. Lopulta oma luottamus ihmisiin on jo niin karrelle palanut, ettei hyvä pysy hyppysissä silloinkaan kun sitä olisi tarjolla.

Pahan tyttärestä tulee ympäristön kuvauksen puolesta välillä mieleen Yö yllä viljan, sillä tässäkin kirjassa sotien jälkeinen työläiselämä näkyy ja tuntuu. Ravilon luokkaretkellä ei niin vain noustakaan: saa olla kiitollinen jos pysyy hengissä. Kovin kaukaisilta tuntuvat sosioekonomisen aseman pohdiskelut siellä missä alusvaatteet ovat ylellisyyttä eikä kouluun tarvitse kengättömän talvella lähteä.
Palvelijat eivät naimisiin mentyään saaneet jäädä entiseen työpaikkaansa, nehän tekisivät sitten työnantajan katon alla sitä, mistä syntyisi kakaroita ja mihin ne kakarat laitettaisiin. Kirstin väittäessä herrasväen lisääntyvän samalla tavalla Lahja sanoi, että kun rikkaat naivat silkkilakanoiden välissä, eivät siinä yhtyneet pelkät kehot, siinä yhtyivät kokonaiset suvut ja rahalla pyhitetyt perinteet. Ja ettei ylhäisö uskonut palvelusväellä olevan tunteita, ainoastaan lisääntymiseen tarvittavat himot. Sitä sanoessaan Lahja painoi päänsä alas ja Kirsti näki sen silmien kostuvan. Sitten Lahja niisti nenänsä ja sanoi, ettei piian naimisiinmeno suorastaan syntiä ollut, mutta oli heti alkuun totuttava siihen, ettei ruoka työmiehen kanssa eläessä ollut enää paahtopaistia ja rapukohokasta eikä asunto itsestäänselvyys. (s. 98-99)
Kiinnostavaa tässä kirjassa oli myös monipuolinen mieskuva. Tyttärestä löytyi vähän joka lajin tallaajaa, hyvästä huolehtivasta miehestä rassukoihin ja hulivileihin. Pahan tytär oli minusta myös hallitumpi kokonaisuus kuin vaikkapa Muovikassimies. Fiilis ei ehkä ole yhtä raivokas kuin Yössä tai Mesimarjassa, mutta jännitettä riittää silti. Ravilo osaa jotenkin pudotella rajuimpiakin asioita rauhallisesti tulemaan, ilman melodraamaa. Toteavasta tyylistä huolimatta, tai kenties sen tähden, Ravilon tragediat ovat poikkeuksellisen uskottavia, silloinkin kun aiheet ovat uskomattomia. Tai ainakin sellaisia ettei niitä haluaisi uskoa.

Minulle Pahan tytär oli siinä mielessä vaikea kirja, etten osannut oikein kuvitella tuota Marleenan äidin ajatusmaailmaa. Siitä oli kiinnostava lukea - mutta eläytymään en pystynyt. Uskonnollisesti kajahtanut lastaan vihaava äiti naputtaa varmaan jotain rajoitinta vasten. Hyvä näin!

Hilkka Ravilo (2005). Pahan tytär. Suomussalmi: Myllahti Oy.

Arvioita:
Ankin kirjablogi

perjantai 24. kesäkuuta 2011

Ylämaan lupaus, taika ja vielä lumouskin


Näin juhannuksen alla heittäydyin oikein yltiöromanttiseksi. Olen vähän kerrassaan kalunnut 101 naisten kirjan listaani, ja viimeksi kirjastossa käydessäni innostuin etsimään Deveraux'n kirjoja. Valitettavasti en juuri sillä hetkellä muistanut kirjan tarkkaa nimeä: Ylämaan Jotain se oli.

Niinpä lainasin kaikki kolme Ylämään jotain kirjaa - ja hyvä näin. Juuri sopivasti sain näistä kolmesta romaanista henkisen alibin, ja jätin juhannussiivouksen vähän vähemmälle. Juhannusvieraat saapuvat ihan näillä hetkillä, joten tyydyn raportoimaan lyhykäisesti...

Ylämaan lupaus kertoo Judithista, jonka suunnitelmat luostariurasta menevät uusiksi, kun ilkeä isä naittaa hänet väkisin salskealle Gavinille. Gavinin kestää jonkin aikaa sopeutua omanarvontuntoisen, älykkään - onko pakko sanoa - hehkeän Judithin epätavalliseen käsitykseen, että miehet eivät olekaan ehdottomasti naisen herroja. Pariskunnan pitää hakea sopua Henrik VII:n hovista asti. (Kertomuksen antama kuva tuosta Tudorien dynastian alkuunsaattajasta poikkeaa aiemmasta käsityksestäni melkoisesti, mutta mitäs pienistä: naiset ovat kauniita ja heidän povensa kohoilevat - miehet ovat komeita ja aina ase tanassa.)

Ylämään taika sijoittuu ajallisesti heti edellisen kertomuksen jälkeiseen aikaan. Nyt Gavinin veli Stephen nai kuninkaan ehdotuksesta vastentahtoisen skottinaisen, klaaninsa päällikön. Bronwyn McArra ei ole tottunut pokkuroimaan herrojen ja valtiaiden edessä. Mutkikkaiden seikkailujen jälkeen tämä mustahiuksinen ja sinisilmäinen kaunotar kuitenkin oppii arvostamaan englantilaisen puolionsa viisautta; tämä näet sopeutuu skottilaiseen elämänmenoon niinkin hyvin että alkaa käyttää kilttiä. Tiedättekö te mitä kiltin alla pidetään? Jep.

Ylämaan lumous - kirja, jota siis alunperin etsin - sijoittuu jo huomattavasti modernimpiin aikoihin, 1900-luvun alkupuolelle. Uusi sankaritar Temperance ei ole ollenkaan nimensä veroinen, vaan intohimoinen naisasianainen ja hyväntekeväisyysihminen. Hän ajautuu riitoihin isäpuolensa kanssa ja päätyy hurjapäisen sopimuksen tähden taloudenhoitajaksi tämän veljenpojan ränsistyneeseen kartanoon Skotlannissa. Omalaatuinen yhdyskunta Ylämaalla, ja tietenkin klaanin päämies James McCairn, saavat Temperancen pohtimaan arvojaan uudemman kerran.

Huoh - mikä romantiikkapläjäys! Nämä ovat mukavia kirjoja lukea. Ehkä vähän ennalta-arvattavia, mutta onhan se mukavaa tietää, että rakkaus voittaa lopussa. Hemmetti, kuka haluaisi lukea romanttista seikkailua, joka päättyy onnettomasti? Ainakaan kovin usein? Luulen että sarjaan kuuluu vielä muitakin kirjoja, pitääpä tutkia kunhan ehdin.

Hengästyttäviä hetkiä raittiissa ulkoilmassa, romanttisissa ympäristöissä, komeiden miesten (jäntevät lihakset ja niin pois päin) ja kauniiden, älykkäiden nuorten naisten seurassa. Mukana sopivasti pieni tujaus maanläheistä huumoria:
James oli tarttunut hänen ranteeseensa ja veti hänet ulos valjashuoneesta ja lähti sitten kiskomaan häntä taloa kohti. Mies ei näyttänyt huomaavan, ettei Temperancella ollut kenkiä, mutta astuessaan kiville ja johonkin mikä litsahti Temperance oli hyvin tietoinen paljaista jaloistaan. Älä anna sen olla hevosenlantaa, hän rukoili James laahatessa häntä taloon. (Lumous, s. 159)
Suositellaan rentoihin hetkiin. Ryppyotsaisella fiiliksellä ei näitä kirjoja kannata avata, mutta lomatunnelmiin sopivaa tunnemyrskyä olisi tarjolla. Jos juhannusmiehesi lähtee hakkaamaan halkoja tai kokemaan verkkoja, kaiva jotain tämäntapaista hyllystä... iltasaunaa odotellessasi.

Hyvää juhannusta!

Jude Deveraux (2005). Ylämaan lupaus. Helsinki: Gummerus. Suomentanut Tarmo Haarala.
Jude Deveraux (1994). Ylämaan taika. Hyvinkää: Book Studio. Suomentanut Tarmo Haarala.
Jude Deveraux (2001). Ylämaan lumous. Hyvinkää: Book Studio. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.

torstai 23. kesäkuuta 2011

Saatana saapuu Moskovaan

Kuva/kansi: WSOY/Kai Toivonen
Äänikirjaseikkailujani seuranneet saattavat muistaa, että mainostin rouskuttelevani lisää Eppu Nuotion Pii Marin -kirjoja näin kesäloman alla... mutta juuri kun olin näin päättänyt, näinkin kirjaston hyllyssä Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan äänikirjaversiona.

Oli vaan pakko, Kohtalokkaiden munien jälkeen.

Moni on varmaan lukenut tämän kirjan - ja se on hyvä, sillä selityksestäni tuskin saa tolkkua. Kirja kertoo siitä, miten salanimellä Woland matkustava Saatana seurueineen viivähtää muutaman päivän Moskovassa, ja romaanista Pontius Pilatuksesta, ja itse Pontius Pilatuksesta, ja aidosta rakkaudesta, ja varieteeteatterin kahvilanpitäjän maksasyövästä, ja karjun kaipuusta Venuksen luo, ja erinomaisesta ravintolasta moskovalaisessa kirjailijoiden talossa.

Lisäksi romaani kertoo miten kriitikoiden epäreiluihin arvosteluihin voi vastata (jos on näkymätön ja osaa lentää), miten puku voi tehdä yhtä hyviä päätöksiä kuin mieskin, miten kirjailijan voi tunnistaa ilman kirjailijaliiton jäsenkorttia, ja mitä yhteistä on raitiovaunulla ja auringonkukkaöljyllä.

Tämän äänikirjan jäljiltä haukon henkeä kuin kala kuivalla maalla.

Toisaalta olen haltioissani, sillä vaikka en varmaan ymmärtänyt puoliakaan, teksti on niin ilmeikästä ja polveilee niin jouhevasti yhdestä absurdista asiasta seuraavaan, että kokonaisuus suorastaan lyö nuijalla päähän. En enää ikinä yleistä, tai salli läsnäollessani yleistettävän, kaavalla venäläinen klassikko = tylsyys kansissa.

Toisaalta, nyt kun kirja on "ohi", tuli riittämättömyyden tunne, kun istahdin kirjoittamaan tätä juttua. En ole ihan varma mitä kirjassa tapahtui - ja olen ihan varma etten ymmärtänyt puoliakaan. Meneeköhän ihan pieleen jos sanon että pelkuruus ja tosiasioiden huomiotta jättäminen olivat aika keskeisiä irvailun kohteina tässä? Pilatus on pelkuri oman aikansa ihmiskoneen osasena, ja moskovalaiset omansa. Ei ihme, ettei meinannut kustantajaa löytyä Neuvosto-Venäjällä.

Tietääkö joku sattumoisin Peter Greenwayn elokuvan Rembrandt's J'accuse? Siinä Greenway purkaa pala palalta Rembrandtin kuuluisan Yövartio-maalauksen ja rekonstruoi siitä oman huikean tulkintansa. En ole maalaustaiteen erityinen ystävä, mutta katsoin Greenwayn selitystä ihan hypnotisoituna puolitoista tuntia. Tämä ei ollut OTT - sillä Saatanan jälkeen todella mielelläni istuisin parituntisen luennon, jolla joku purkaisi kirjan minulle palasiksi ja selittäisi mitä kaikkea siitä voisi ymmärtää.

Jos siis sattumoisin tiedät vaikkapa jonkun kirjallisuustieteilijän laatineen aiheesta vaikkapa esseen, annapa vinkki.

(taukomusiikkia)

Hmm, tässä välissä kävin googlettamassa alla olevat arviot. Kiiltomadosta löytynyt Nina Gimishanovin kirjoitus oli kyllä hyvä, ja Sallan jutussa löytyy sekä juoniselostus että hyvää analyysia. Wikipediassa oli kiinnostavan näköistä taustaa sielläkin.

Siltä varalta että sain Bulgakovin kuulostamaan ikävällä tavalla korkeakirjalliselta: ei se ole. Ei ikävällä tavalla. Hauska, vauhdikas ja minusta myös hyvin suomennettu kirja. Nyt tiedän varmasti, että ne venäläiset mestarit, jotka ovat tylsiä, ovat tylsiä ihan itse; kyse ei ole venäjän kielen vaikeista rakenteista!

Tämän kirjan hankin ehdottomasti omaksi, paperiversiona.

Mikhail Bulgakov (2005, alkuperäinen 1928-1940). Saatana saapuu Moskovaan. Suomentanut Ulla-Liisa Heino, lukija Martti Mäkelä.

Arvioita:

Nina Gimishanov Kiiltomadossa
Sallan lukupäiväkirjassa
Kirjavinkeissä
Aamuvirkku yksisarvinen blogissaan

Lisäksi erikoinen fanisaitti, jolle on koostettu paljon tietoa kirjasta, löytyy täältä.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

The Saturday Big Tent Wedding Party


Tämä oli se kirja, jonka lupasin itselleni lomanaloituskirjaksi: sopivan hyväntuulista. The Saturday Big Tent Wedding Partyn päähenkilö Mma Ramotsve on perinteisellä ruumiinrakenteella siunattu yksityisetsivä, joka ratkoo ihmisten vakavia ja vähän vakavampia pulmia suurella sydämellä ja herkällä oikeudentajulla. Tukenaan Mma Ramotsvella on tiukkaotteinen apulaisetsivä Mma Makutsi ja Clovis Andersenin erinomainen opas The Principles of Private Detection - kas siinä kirja, jonka haluaisin lukea!

The Saturday Big Tent Wedding Party on hyvin samanlainen kuin muutkin sarjan kirjat: jos on pitänyt yhdestä, pitää todennäköisesti muistakin. McCall Smith on säilyttänyt Nro. 1 Ladies Detective Agencyn tunnelman hyvin osasta toiseen. Rooibos-teetä siemaillaan, orpofarmin koneita korjaillaan - ja jopa pieni valkoinen auto, jonka jo luulimme jättäneen meidät iäksi, ilmaantuu jälleen näkyviin. Tämän aaveauton kohtaaminen askarruttaakin Mma Ramotsvea läpi kirjan; lisäksi on ratkottavana asiakkaan karjaa tuhonneen vihulaisen arvoitus ja oppipoika Charlien jälkikasvun visainen tilanne. Ja pian avioliiton satamaan purjehtivaa Mma Makutsia mietityttää hääkenkien valinta - tietenkin.

Ongelmat kietoutuvat osittain toisiinsa, kuten ongelmilla on elämässäkin tapana tehdä, mutta ne ratkeavat kuuntelemisella ja ajattelemisella ja roimalla annoksella myötätuntoa... kuten ongelmilla on elämässäkin tapana tehdä. Pidän näiden kirjojen avarakatseisuudesta - ne puhuvat toleranssin, kohteliaisuuden ja ystävällisyyden puolesta pienissä ja suurissa asioissa, lempeästi.
'Tell me, then, Mma Ramotsve, what is shopping for? It seems that I have misunderstood the whole thing.'
She smiled. There was much that men simply did not understand, but she had never been much concerned about this lack of understanding. Indeed, in her view it was one of the things that made men so appealing. There were men's things and then there were women's things. The list of which was not written in stone, and it was quite possible for a woman to enter the world of men - and the other way around - but she saw no point in denying that women liked to do certain things and men liked to do other things. Nor did she doubt that these preferences were one of the reasons why women liked men and men like women. So it was perfectly possible that there were men who liked shopping, and who understood exactly what it was all about, but Mma Ramotsve had yet to meet such a man. Maybe they existed elsewhere - in France, perhaps - but they did not seem to be much in evidence in Botswana. (s. 31)
Jep, Suomella ja Botswanalla on ainakin jotain yhteistä. Voi kun osaisi itsekin suhtautua Mma Ramotsven realistisella positiivisuudella ihmisiin!

Oli mukava Little Been jälkeen katsoa Afrikkaa ihan toisenlaisten lasien läpi. Päässäni piirtyvä Afrikan kartta alkaa olla aika laikukas: Botswanassa paistaa aurinko perinteisellä ruumiinrakennetulla varustetun ja kohteliaan karjankasvattajakansan ylle, Norsunluurannikolla ratkotaan värikkäitä ihmissuhdeongelmia terävällä kielellä,  mutta Nigeria ja Kongo pelottavat. Lähiaikoina pitäisi vielä käydä Sambiassa...

(Mutta seuraavaksi Moskovaan.)

Alexander McCall Smith (2011). The Saturday Big Tent Wedding Party. London: Little, Brown.

Arvioita:
Examiner
The Washington Times (pahoja spoilereita :-) )
ja suomeksi Norkku
EDIT: lisätty kuva Leenan vinkeillä :D

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Little Been tarina

Kuva/kansi: Gummerus/Sanna-Reeta Meilahti
Blogisavujen houkuttamana hankin minäkin tämän kirjan. Joukkohysteriaa? Ei aiheetta ainakaan.

Little Been tarina kertoo kahden todella erilaisen naisen kohtaamisesta ja kohtaamisen seurauksista. Kirjan ilmitaso on hyvin henkilökohtainen: nigerialainen pakolainen Little Bee ja britti Sarah, Surreyn kasvatti ja lehden päätoimittaja, tuntuvat äkkiseltään henkilöiltä, joilla ei voi olla mitään sanottavaa toiselleen, mutta heidän välilleen on aiempien tapahtumien myötä syntynyt rikkomaton yhteys.

Jos unohtaa hetkeksi henkilöt, voi miettiä tapahtuvaa ja tapahtunutta myös sivilisaatioiden kohtaamisen kautta. Nehän eivät ole menneet niin putkeen kaikkien näkökulmasta. Jos Afrikka ajatteluttaa ja sinulla on nelisen minuuttia aikaa, tsekkaa tämä video ja seuraa etenkin sinisiä palloja...

Videon kuvaama kehityskulku heijastuuu myös henkilöiden tasolle. Little Been tarinassa Sarahin ja Been oletukset ja odotukset muodostuvat niin erilaisista lähtökohdista, että heidän on välillä vaikea ymmärtää toisiaan. Myös kontrasti Sarahin ongelmien ja Been ongelmien välillä on tehokas.

Itse asiassa Little Been tarina on niin täydellisen hyvä kirja, että se on melkein raivostuttava. Teksti on hyvin kirjoitettua ja oivaltavaa, juoni tasapainottelee erittäin hyvin turvallisen ja shokeeraavan välillä. Ensin ajattelin että Sarahin elämän jauhaminen Been elämän rinnalla on ällöttävää, mutta eihän se ole - siitä syntyy kirjan voima ja dynamiikka. Vain oma tekopyhyyteni haluaisi eristää pienet tragediat ja suuret tragediat eri teksteihin; tuomalla ne yhteen Cleave pakottaa myöntämään, että kaikki tragediat ovat ihmisen kokoisia... ja meiltä jäävät helposti huomaamatta ne suuret tragediat silloinkin kun ne ovat aivan lähellä.

Huomaan että saan kirjan kuulostamaan synkältä. Sitäkään se ei ollut, pahus vieköön... Been osuuksissa on terävää huumoria.
Kun olin pieni, kaikki oli yhtä onnea ja laulua. Silloin sellaiseen oli yllin kyllin aikaa. Ei ollut kiire minnekään. Meillä ei ollut sähköjä, ei raikasta vettä eikä suruakaan, koska niitä ei ollut vielä yhdistetty meidän kyläämme. Istuin limbapuun juurten välissä ja nauroin katsoessani, miten Nkiruka kiikkui edestakaisin ja taas edestakaisin. Kiikkunarut olivat pitkät, joten heilahdus päästä päähän kesti häneltä kauan. Kiikulla ei tuntunut olevan koskaan kiire. Katselin sitä päivät kaiket tajuamatta katsovani heiluria, joka mittasi kyläni viimeisiä rauhan kausia. (s. 113)
Kerran luettuna Little Been tarina on upottava, koukuttava ja ajatteluttava kirja. Oikea lukijan romaani. Okei, juoni on aika epärealistinen mutta uskottavuus syntyy kerronnasta ja se on minusta tässä yhtä tautisen hyvää kuin Emma Donoghuen Roomissa, täysin erilaista vain. Nauttisinkohan tästä yhtä paljon uudelleen luettuna? Ekä en. Vaikka teksti onkin hyvää ja kirkasta, lukunautinto liittyi paljolti Cleaven lukijalleen järjestämään löytöretkeen. Tarinan rakentuminen oli minulle se juju, vielä enemmän kuin vivahteinen teksti.

Sen sijaan että halaisin kirjaa rintaani vasten miettien koska voin lukea sen uudelleen, selailen osoitekirjaani ja mietin kenet kavereistani haluan laittaa tätä lukemaan. Sen Little Bee sai minussa aikaan: lähetyssaarnaajan innon luettaa kirja myös seuraavalla. Ja uskokaa pois, kyynisen kääkän ei ole helppo yhtyä kaikkien muiden ylistyksen kuoroon. Silti:

Lukekaa Little Bee! Lukekaa Little Bee!

Chris Cleave (2011, alkuperäinen 2008). Little Been tarina. Helsinki: Gummerus. Suomentanut Irmeli Ruuska.

Arvioita:
Lumiomena
Järjellä ja tunteella
Kirjava Kammari
K-Blogi
anni m. on lukenut alkukielellä

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Musta mies

Kuva/kansi: Like
Huh, tuntuupa vaikealta kirjoittaa kirjasta, kun lukemisesta on kulunut jo jokunen päivä. Sain Mustan miehen loppuun keskiviikkona ennen työmatkalle lähtöä, ja nyt tuntuu kuin tuosta päivästä olisi kulunut ihmisikä. Onneksi ehdin jokusen muistiinpanon raapustaa ennen reissua... enkä malta olla kirjoittamattakaan tästä kirjasta, sen verran hyvä oli lukukokemus.

Siitä on jonkin aikaa, kun olen lukenut kunnon futuristisen seikkailun, ja Musta mies täyttää aukon mainiosti. Tarinan äähenkilö on variantti 13 nimeltä Carl. Variantti 13 tarkoittaa geenimanipulaation avulla tuotettua sotilasta, jollaisia ei juuri enää Maassa tavata; nämä tunne-elämältään lähes sosiopaateiksi katsotut palkkataistelijat on eristetty vankileireihin tai lähetetty Marsin siirtokuntiin. Mutta Carl on opetellut hillitsemään taipumuksensa ja tienaa elantonsa jahtaamalla kaltaisiaan freelancerina. Mustassa miehessä hän saa poikkeuksellisen vaikean tehtävän: Marsista on erikoisella tavalla paennut ja palannut maahan yksi variantti. Yhdessä siirtokuntahallinnon edustajan Sevgin kanssa Carlin on etsittävä jossain vanhalla Yhdysvaltojen alueella liikkuva karkuri. Entinen suurvalta on hajonnut neovaltioiksi, eikä Carlin epäpyhine geeneineen ja tummine ihoineen parane jäädä Raamattu-vyöhykkeen fundamentalistien käsiin.

Tarina on pitkä ja mutkikas, ja henkilökaarti kuin italialaisesta oopperasta - suuri ja värikäs. Tilanteen ja ihmisten esittely vie tilansa, mutta kun alun ruuhkahuipuista päästään, tarina kulkee enimmäkseen kuin pikajuna. Tai ei nyt niin suoraan kuin pikajuna, paremminkin kuin vuoristorata tai jokin muu vatsan sekoittava huvipuistohärveli. Morganin musta mies ei pysähtele suvantoihin. Hän kaipaa liikettä kuin hai.

Morganilla on pikkuisen tätä scifikirjailijoiden ammattitautia (pituus on hyve), mutta sen antaa anteeksi koska ainakin tarina menee johonkin.  Blogia seuranneet tietävät miten helppo minut on hurmata tiukasti etenevällä juonella...  Henkilökuvaus ei ole tässä mitenkään erityisen uskottavaa - mutta harvassa toimintajännärissä on. Eipä esimerkiksi rakas Jack Reacher ole mitenkään uskottavuudella pilattu. Silti huokailen ihastuksesta joka kerta. 

Väkivaltaa vieroksuville kirjaa ei voi suositella, mutta mätkeestä huolimatta teksti on monin paikoin jopa lämmintä, melkein koristeellista. 
Sisään työntyi lämmintä, metsäntuoksuista ilmaa, joka palautti hänen mieleensä väkevän muiston Meganista ja hänestä käyskentelemässä punapuiden siimeksessä Muir Woodsissa. Hän häivytti mielikuvan huolellisesti, tarttui sitä varovasti reunoista kuin ikivanhaa, helposti tahriintuvaa otosta tai rikkoutuneen peilin sirpaletta. Hän katsoi ohi vilahtelevia katulyhtyjä ja jonkin matkan päähän tiestä rakennettujen, lehvästön suojaamien putalojen valoja. Näky oli yhtä kaukana Horkan's Pridesta ja sen silvotusta ihmisrahdista kuin hän oli kotoaan. (s. 96)
Pidin kirjasta näpsäkkänä toimintapakettina mutta myös sen sisäänrakennetun eettisen keskustelun tähden. Suvaitsevaisuuden teema ja kysymys ihmisyyden määrittelystä on Mustassa miehessä varsin vahvasti pinnalla. Vakavampi viesti on kuitenkin jemmattu reippaalla sykkeellä etenevän tutkinnan alle. Hyvä balanssi kaikkiaan. Viihdyttävä muttei tyhjänpäiväinen. Silti tämä ei mielestäni vedä vertoja Muuntohiilelle, sillä perusjuju ei ole yhtä hätkäyttävä; Muuntohiilestä saa sen poikkeuksellisen vau-efektin, jonka todella erikoinen spekulaatio tuottaa.

Richard Morgan on toki ajankohtainen siksikin, että on tulossa Finnconiin vieraaksi ensi kuussa; liekö tämä ollut yksi peruste ottaa Musta mies Liken listoille juuri tänä kesänä. Oli miten oli - hienoa että ottivat. Suomennoskin oli minusta ihan hyvä; vaikka  rakenteet olivat välillä vähän anglistisia, oli sanastoon paneudettu eikä lukeminen tuskastuttanut. Kansi on vähän tympeä... mutta se istuu hyvin sisällön tyyliin, sillä Carlista tulevat toisinaan mieleen kulta-ajan kovaksikeitetyt jenkkidekkarit. 

Richard Morgan (2011). Musta mies. Helsinki: Like. Suomentanut Einari Aaltonen.

Arvioita:

tiistai 14. kesäkuuta 2011

Spefin helmet: 101 kirjaa ja kirjailijaa

Vanhaa spefiä Booksyn kokoelmista.
Tein taannoin oman versioni 101 naiskirjailijan listasta lainaillen vapaasti Sallan ja Saran hienoja listoja. Silloin tuli myös mieleen, että olisi hauska koota vastaava lista spefistä eli spekulatiivisesta fiktiosta.

Spefi on yleiskäsite, jonka alle mahtuu kaikenlaista uuskummasta perinteisiin vampyyreihin ja kovimpaan scifiin. Alan harrastajat kinaavat toisinaan siitä mitä spefiin kuuluu tai ei kuulu, mutta oleellista lienee, että spefi kuvaa (tavallistakin) kuvitteellisempia maailmoja ja tapahtumia. Spefi ei voisi tapahtua nykyisessä reaalimaailmassa. Todellisuus vaan jätetään omaan arvoonsa. Niinpä spefin kirjoittajalla on vielä tavallistakin enemmän mahdollisuuksia irrotella... ja niiitä käytetään.

Aina silloin tällöin törmää blogeissa sellaiseen ilmiöön, että kirjoittaja toteaa lukevansa kaikkea paitsi fantasiaa tai scifiä. Yksi tykkää äidistä ja toinen tyttärestä - mutta tähänkin kirjallisuuden lajiin kannattaa tutustua!

Jotta tutustuminen kävisi mahdollisimman helposti, asiantuntijatiimimme (Booksy, Raija, Liina ja Marjis) on kerännyt huippuunsa viilatun paketin suomalaiseen makuun:

101 kirjan / kirjailijan perusoppimäärä spekulatiivista fiktiota, olkaa hyvä.

Tosi fanaatikko ottaa tavoitteekseen lukea kaikki (minä! minä! 30 näistä on vielä lukematta!) mutta lista soveltuu myös varovaiseen tunnusteluun. Valitse vaikka viisi. Tai kymmenen. Itse haasteita vierovana en kehtaa haastaa ketään... mutta olisipas kiva jos joku innostuisi.

Fantastista kesää virtuaalimaailmaan,
toivottaa Booksy

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Sydänvarjo

Kansi/kuva: Like
Susan kirjoitus Sydänvarjosta Järjellä ja tunteella -blogissa herätti huomioni. Asetelma kuulosti kiinnostavalta, vaikkei Susa kirjalle ihan täysillä syttynytkään. Ja kansi on houkutteleva, siinä on rehellistä synkkyyttä. (Sitä paitsi etsin edelleen toisella kädellä sitä tajunnan räjäyttävää oman arkeni tulkkia, joten suomalaisia naiskirjailjoita pitää senkin tähden kokeilla.)

No - ainakin Sydänvarjon perusteella Kuisma jää melko kauas meikäläisen elämästä, hyvässä ja pahassa. Sydänvarjon tarina kertoo Susannasta, porvarillista unelmaelämäänsä elävästä hyväosaisesta, johon kaksi yhteiskunnan laitamilla roikkuvaa ihmistä kiinnittää huomionsa. Entinen poikaystävä Anton ajelehtii vailla kiinnekohtaa; moniongelmainen Kerttu samaten. Susannan seuraamisesta tulee kummallekin elämäntapa. Anton ja Kerttu kiertävät Susannaa kuin koit öljylamppua illan hämärässä. Näkeekö Kerttu Susannan kirkkaan valon häikäisyssä enää itseäänkään? Löytääkö Anton Susannasta vastauksen omaan riittämättömyyteensä? Omakotitalon idylliä seuraa yössä kaksi nälkäistä katsetta.

Kuisman kertojaratkaisu on kirjan vahvuus ja heikkous. Rakenteellisesti kirja koostuu Kertun, Antonin ja Susannan kertomasta, ja se kertoma on oudosti irrallista. Henkilöt puhuvat omaäänisesti, mutta on vaikea nähdä kenelle - ehkä itselleen? Tilityksessä on terapiasession makua. Kaikki kolme päähenkilöä ovat osapuilleen vuorotellen äänessä. Välillä saadaan pari palasta myös Susannan miehen Markon näkövinkkelistä, mutta kolmikko dominoi kirjaa.

Koska formaatti on tällaisen terapiamaisen itsetilityksen formaatti, saa kaikista kolmesta suorastaan sietämättömän itsekeskeisen vaikutelman. Vaikka jokainen on omalla tavallaan säälittävä, on lukijana vaikea löytää empaattista asennetta ihmisiin, joiden elämä (kirjasta päätellen) koostuu niin täydellisesti omien ongelmien pohtimisesta. Edes Kertulle, jolle on rakennettu oikea kauhujen nuoruus, en tahtonut saada heristettyä itsestäni myötätuntoa.

Lukunäytteenä ote yhdestä Antonin osuudesta:
[--] Kun sä vedät sateessa yksin röökiä keskellä yötä ja kelaat, ettei kukaan tuu tajuumaan sua ikinä. Hei Arosusi beibe, ja koko se Hessen ja eksistentialismin kuvio. Loputon yksinäisyyden tunne, jota helpottaa vaan joku käsittämättömän epätodellinen kaukorakkaus, ritarimeininkiä tai jotain vastaavaa paskaa.
Todellisuudessa olin säälittävä ihmisen keskimääräisen eliniän puoliväliä lähestyvä jätkä, joka halus epätoivoisesti olla nuori taas ja löytää uudestaan sen, mitä ei koskaan edes oikeesti ollut. Mä kirjoitin jotain runoja, nyt kun katson niitä niin ne on ihan perseestä, mut silloin kuvittelin saavani takaisin sellaista mitä ei voi saada. Onneks. Olla hämmentynyt egoistinen kakskymppinen kakara uudestaan, ei kiitti. (s. 108-109)
Mutta ehkäpä empatia ei olekaan Kuisman tavoittelema tunnetila. Ehkä yksilöillä onkin haettu ensisijaisesti stereotyyppejä. Sydänvarjoa voisi melkein lukea kommenttina yhteiskunnastamme ja sen arkkityypeistä: Susanna ja Marko ovat niitä perusarvomenestyjiä, Anton pullamössöpolven loiseläjä ja Kerttu järjestelmän uhri. Kaikilla on paha olo - jotkut vain valehtelevat itselleen paremmin kuin toiset.

Susannan äärikonservatiiviset mielipiteet tuntuvat kovin ajankohtaisilta tämän kevään Suomessa. Myös Susannan armoton asenne epäonnistumiseen, omaan tai muiden, on tutunoloinen; juuri tällaista onnistujien ja omavastuun maailmankuvaa 2000-luku on paljolti meille myynyt. Ja Kertun harhakuva arvokkaan ihmisen tunnusmerkeistä on sekin vahvasti ajan hengessä; Kertun paniikkikohtaus kosmetiikkaosastolla olikin minulle kirjan parhaita kohtia.

Jätän Sydänvarjon käsistäni vähän ristiriitaisin tuntein. Minun on vaikea pitää kirjasta, jonka henkilöistä en pidä. Psykologisesti Susanna ja Marko tuntuivat johdonmukaisilta vaikkakin kliseisiltä, mutta Anton ja Kerttu eivät minulle paljosta tilittämisestä huolimatta auenneet.

Mutta. Kuisman teksti oli minusta enimmäkseen iskevää ja hyvää. Monessa kohdassa hän tavoittaa jonkin tunnelman tai tilanteen niin herkullisesti, että sitä lukiessaan oikein hykertelee. Lukeminen ei tuntunut ikävältä eikä keskenjättäminen houkuttanut. Sen sijaan kävi mielessäni, etenkin loppuratkaisun jälkeen, että Kuisma voisi olla enemmän omillaan jos sallisi itselleen vähän villimmän irrottelun, kun kerran selvästi osaa sanoja käyttää. Sydänvarjon vahvuus on siinä, että mitä vain voisi tapahtua...

Kirjassa saa tehdä rajujakin ratkaisuja - tai heittäytyä kunnolla satiiriin.
 
Hanna-Riikka Kuisma (2011). Sydänvarjo. Helsinki: Like.

Helena Miettinen Savon Sanomissa
Maija-Liisa Mattila Keskipohjanmaassa

sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

Aya: Elämää Yop cityssä

Sisarusten keskusteluissa on Norsunluurannikollakin kotoinen sävy.
Kävin alkuviikosta pikaisella matkalla Helsingissä. Onnekas aikataulu jätti ennen junan lähtöä juuri sen yhden kriittisen tunnin verran aikaa: ehdin käydä Akateemisessa nuuhkimassa kunnon kirjakaupan tuoksua ja pörräämässä hyllyjen välissä. Sarjakuvaosastolla sain ahneisiin näppeihini viimeisen esillä olleen kappaleen tätä Sallan aiemmin lukemaa sarjakuvaa. Hetken epäröin... siellä oli myös Delislen Schenzhen... mutta Aya vei voiton. Sehän on 101 naisten kirjan listallanikin.

Hyvä näin. Paahtavan helteinen päivä oli juuri sopiva aika lukea Norsunluurannikolle sijoittuvaa sarjakuvaa. Sitä paitsi, vaikka Abouetin ja Oubrerien meininki on hyvin erilaista kuin Delislen, ja aihekin on aivan toinen, tässäkin sarjakuvassa on terää. Aya ei ole mietteliästä eikä hiljaista. Se on elämänmakuista ja haisee kuumalta maapähkinäkastikkeelta ja halvalta oluelta; silti Aya haastaa myös aivonystyröitä ja kätkee yllätyksiä, verbaalisia ja visuaalisia.

Haastattelussa Abouet kertoo, että häntä on inspiroinut halu kerrankin tuottaa Afrikasta jotain muuta kuin ikuista kauhutarinaa nälästä, sodasta ja AIDSista. Aya onkin leimallisesti nuorten itsenäisyyden ja rakkauden etsintää kuvaava kertomus. Ihmiset ovat ihmisiä, tempperamentiltaan ja ajatuksiltaan jokainen omanlaisensa. Ongelmat ovat hyvin yleisinhimillisiä, vaikka Ayassa on oma afrikkalainen kierteensä.

Pidän siitä miten vieras elämänpiiri tulee tarinan kautta ymmärrettäväksi. Meininki kieltämättä tuntuu näin suomalaiselta maaseudulta katsoen vähän hurjalta - eipä silti, ei täälläkään nyt mitään siveyden sipuleita olla, ollaanpahan vaan paremmin piilossa - mutta ennnen kaikkea tästä välittyy elämänilo ja huumori. Nuorten naisten suhteissa toisiinsa, heiloihinsa ja perheisiinsä on hilpeää särmää.

Vähän vanhakantaiselta Yop City vaikutti siinä mielessä, että naisen asema on aika säälittävä. 70-luvun loppupuoli vaikuttaa samanlaiselta kuin suomalainen, öh, 40-luku? Abortista taisi Suomessa tulla laillinen 50-lvulla. Naisten kouluttautumisessa tuli taitekohta samoihin aikoihin; vuoden 1947 jälkeen naiset ovat suorittaneet miehiä enemmän ylioppilastutkintoja. (Heh, en tosiaankaan muistanut tuota ulkoa, mutta netti tietää kaiken). Sorry jätkät. Joka tapauksessa Ayan naisten asenne on asetelmasta huolimatta ärhäkkä, varsinkin Ayan itsensä.

Olen iloinen että löysin tämän. Aya, Mma Ramotsve ja jossain määrin myös Adichien romaanit ovat onnistuneet ainakin minun stereotypioitani horjuttamaan. Melkein pelottaa nyt lukea Hirvosen Kauimpana kuolemasta, mutta onpahan sitten hyllyssä vastapainoksi tämä! Kai se on niin että parhaat totuudet koostuvat aina vastakohtaisuuksista.

Harmittaa etten onnistunut löytämään netistä mitään vihjausta, että sarjan muutkin osat ilmestyisivät suomeksi. Kaksi muutakin osaa on tehty. No, ainahan on amazon...

Marguerite Abouet & Clément Oubrerie (2010, alkuperäinen 2005). Aya: Elämää Yop Cityssä. Helsinki: Arktinen Banaani. Suomentanut Kirsi Kinnunen.

Arvioita:
Sallan lukupäiväkirja
Nulla dies sine legendo

lauantai 11. kesäkuuta 2011

Noidan rippi


Tästä kirjasta on riehunut melkoinen blogisavujen roihu. Tarinautin juttu jo vakuutti minut - historiallisesti kiinnostava aihe ja tekstistäkin sain hyvän fiiliksen. Eikä Noidan rippi tuottanut pettymystä. Tämä oli sellainen kirja, johon uppoaa.

Tapahtumat sijoittuvat 1690-luvulle, Englantiin ja Skotlantiin. Corrag on vangittu Glencoen verilöylyn jälkeen noituudesta syytettynä. Rovio odottaa. Häntä jututtaa vankilassa irlantilainen Charles Leslie, joka toivoo saavansa Corragilta tietoja kuningas Wilhelmiä vastustavan liikkeen tueksi.

Mutta Corrag kertoo tarinansa järjestyksessä, lapsuudesta alkaen. Kuin uusi Sheherazade Corrag kietoo kertomuksillaan vähitellen pauloihinsa jyrkän uskovaisen miehen. Charles alkaa epäillä, ettei noitana tuomittu Corrag kenties olekaan niin paha kuin olosuhteista voisi päätellä.
Näinä pimeinä päivinä ja öinä minä katselen itseäni entistä useammin. Katson vanhoin, viisain silmin - sillä tiedän, että kauppatorin maamerkin luo tuodaan puita, niitä laahataan lumihangessa. Köysiä. Tervaa. Tiedän että niin tehdään, ja että ne ovat minua varten. Katson itseäni, herra Leslie, sillä en voi uskoa että minä palan poroksi ja lakkaan olemasta. Että ihoni mustuu repeää. Että hiukseni roihahtavat tuleen.
Tämä varpaanvälien vaalea, pehmeä iho palaa varmaankin ensimmäisenä. Nämä kohdat. (s. 131)
Fletcher kirjoittaa minun tavalliseen makuuni vähän monisanaisesti. Lisäksi minun on vaikea yhdistää Corragin yksinäistä elämäntapaa ja tenhoavia kertojan lahjoja samaan henkilöön; se tuntuu psykologisesti ontuvalta. Mutta tämä on jälkiviisastelua. Kokonaisuutena teksti toimi erinomaisesti. Aina piti uusi sivu kääntää, yksi vielä, kunnes ne loppuivat.

Noidan rippi on intohimoista kerrontaa. Osittain tunnelma syntyy siitä, että Fletcher antaa Corragin itsensä olla äänessä suurimman osan aikaa. Välillä puheenvuoron saa Charles, joka kirjoittaa kirjeitä vaimolleen kotiin. Charlesista, johon tutustustaan näiden kirjeiden ja Corragin hajakommenttien kautta, tuleekin kirjan edetessä yhä kiinnostavampi hahmo. Silti Rippi on ensisijaisesti naisen tarina. Siinä puhuu jännittävästi omilla aivoillaan ajatteleva nainen, ajassa ja paikassa jossa moinen otus on tietenkin tuhon oma.

Myös juoni oli kiinnostavampi kuin aloittaessani kuvittelin. Jäin miettimään olisiko tästä saanut enemmän irti jos kertojia olisi ollut enemmän - mutta toisaalta selliinsä suljetun Corragin klaustrofobinen tila synnytti oman intensiteettinsä. Epäilemättä Flether on valintaansa punninnut.

Kaikin puolin kelpo lukuromaani. Ei ihan täysi kymppi minulle, sillä Corrag on aavistuksen liiaksi idealisoitu hahmo häijyyn makuuni... mutta kiitettävä kyllä. Viihdyin.

Susan Fletcher (2011). Noidan rippi. Helsinki: Like. Suomentanut Jonna Joskitt.

Blogeissa on kirjoitettu paljon arvioita. Laiskimus kun olen, liitän tähän googletuksessa ensimmäisenä tulleet ja pyydän anteeksi pois jääneiltä :-)

Leena Lumi
Lumiomena
Järjellä ja tunteella
Nenä kirjassa
Naakku ja kirjat
Ankin kirjablogi

keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Enkä ollut vanki

Kuva/Kansi: Tammi/Taina Markko


Kirjaa inspiroi lukemaan paljolti Hella W -elokuva, osittain myös halu vilkaista Tervon Ohranassa käsittelemiä maisemia uudelleen. Lisäsin vielä varmemman vakuudeksi kirjan myös 101 naiskirjailijan kirjan listalleni, jottei unohtuisi. Mutta aktiivisesti en ehtinyt kirjaa edes etsiä, kun se  tuli käsiini kuin kohtalon kuljettamana: haimme Infosta Neitien kanssa kirjakaupan lahjoittamia opiskelijan keittokirjoja, ja siellä Vanki kutsuvasti viittoili pokkaripinosta.

Muistan muuten lukeneeni jonkin Hella Wuolijoen omaelämäkerrallisen kirjan aiemminkin. Nimi on hukassa - silloin kun ei ollut vielä lukupäiväkirjaa. Selkein muistikuvani kirjasta on, että opin siitä uuden sanan. Kajava. Ennnen tuota kirjaa se tarkoitti mielessäni lähinnä Jukka Kajavaa. Wuolijokea lukiessani oivalsin pian, että tuskin siellä rannalla kriitikot huusivat vetten yllä... 

Enkä ollut vanki jäänee paremmin mieleen siksikin, että se on temaattisesti kompaktimpi ja yhtenäisempi, vaikka rakenne onkin sirpaleinen. Vanki on kirja, jota Hella (saan kai sanoa Hellaksi kun elokuvan jälkeen tunnut niin tuttavalta?) kirjoittaa vankilassa Hella W:ssä. Kirja koostuu muistelunpätkistä, tunnelmapalasista, poliittisluontoisista sirpaleista... Silti sain kirjasta ihan eheän vaikutelman. Ehkä elokuva auttoi kuvittamaan ja siten koostamaan kirjasta selkeän lukukokemuksen.

Vanki on myös aikansa julkkiskirja. Hella oli paitsi taiteilija myös bisnesnainen ja intohimoinen poliitikko; hänen kirjoituksensa ovat yhtä aikaa sielun ilmaisua ja tarkoitushakuista tekstiä. Julkkiskirjana Vanki on toki vanhentunut, tai ainakin muuttanut muotoaan. Siitä on tullut aikansa ja tekijänsä  dokumentti historiallisessa mielessä. Kontekstilla on väliä: uskon että Vanki on tänään toinen kirja kuin kuin se oli vuonna 1944.  Hellan teksti herätti miettimään, että raaka intohimo ja vakaa usko ovat aika vähissä nykyään mitä politiikkaan tulee. Ei intohimoista idealismia osoiteta - eikä ehkä halutakaan. (Ja hyvä näin: sodat kai harvoin syttyvät kompromissina...)

Hella yhtäaikaa ihailee Stalinia, kaipaa rauhaa ja nauttii silmin nähden kartanon emännän roolistaan. Silti Hellan vähän tekopyhässä idealismissa on nykypäivän perspektiivistä jotain kaihoisaa. Nyt tuntuu kuin pitäisi valita välinpitämättömyyden ja ääriliikkeiden väliltä... kuin yhteisen hyvän ja kompromissien politiikka olisi kokenut haaksirikon.

Myös tällaisia haja-ajatuksia heräsi Hellan viiltävien tekstien äärellä, osittain ehkä myös toisen, vielä kesken olevan kirjan tähden. Lueskelen hiljalleen esseekokoelmaa Me muut: kirjoituksia hyvinvointiyhteiskunnasta. Siitä lisää myöhemmin - heti uteliaille suosittelen anni.m:n juttua.

Wuolijoen kirjoittajan kyvyt ovat kiistämättömät. Se jokin kuultaa läpi ajan kerrostumien. Lapsenlapsen varpaat, vaikkapa... ne ovat kuin ‘itse kevään varpaat’. Voiko kauniimmin sanoa?

Lukunäytteeksi otan pätkän lopusta. Heh, kerrankin ei tarvitse pelätä spoilaavansa!
Vankilan sellissä ei ole peiliä. En ole puoleentoista vuoteen nähnyt itseäni peilistä.
Avasin huoneeni oven, sytytin kaikki valot, pysähdyin peilin eteen.
Näin siinä vanhan naisen, jolla oli homeenharmaat hiukset ja syvät juovat suupielissä. Harmahtavissa kasvoissa sammuneet, vieroksuvat silmät.
- Kuka sinä olet, kysyin siltä kuvatukselta tuskastuneena.
Se ei vastannut. Tuijotti minuun vain väsyneillä silmillään, tuo vieras, vanha nainen. Hän yritti hymyillä eikä jaksanut. Hänen hymynsäkin oli kouristuksellista, aavemaista. (s. 175)

Hella Wuolijoki (2010, alkuperäinen 1944). Enkä ollut vanki. Helsinki: Tammi.


tiistai 7. kesäkuuta 2011

Sudenmorsian


Aino Kallaksen Sudenmorsian on odottanut lukuvuoroaan hyllyssä melkoisen pätkän, sillä hain kirjan lainalle jo huhtikuun lopulla. Sudenmorsian kuuluu päässäni samaan jatkumoon Essi Kummun Karhun kuoleman kanssa, muttamyös  Ei ole minulle suvannot -kirjan kanssa. Edellinen on uudempi tulkinta metsän ja ihmisen yhtymisestä, jälkimmäinen Raili Mikkasen romaani Aino Kallaksen nuoruusvuosista.

Sudenmorsiamen pääidea on ollut minulle epämääräisellä tavalla tuttu, samaan tapaan kuin Shakespearen näytelmät ovat epämääräisen tuttuja briteille. Jotenkin sitä imee tietoa klassikoista niitä lukematta - ehkä osmoosin kautta? Tai sitten peruskoulun kirjallisuuden opetus oli tehokkaampaa kuin tajusinkaan. Joka tapauksessa jo ennen kuin olin kirjablogeista kuullutkaan, tiesin Sudenmorsiamesta, että se kertoo naimisissa olevasta naisesta, joka muuttuu ihmissudeksi ja karkaa. Ja niihän siinä käy.

Metsänvartija Priidik nai kauniin ja hyväluontoisen Aalon. Pariskunnan onni näyttää kukoistavan, mutta pian esikoistyttären syntymän jälkeen Aalo, sudenajoa seuratessaan, kuulee metsänhengen itseään kutsuvan juoksemaan sutena soilla. Aalo vastusta ensin kutsua, mutta lopulta juhannusyönä se muuttuu vääjäämättömäksi käskyksi; tarvetta ei voi kieltää. Jonkin aikaa Aalo elää kaksoiselämää, juosten öisin susien kanssa ja hoidellen päivisin talouttaan kuin kunnon vaimo ainakin. Mutta lopulta totuus paljastuu ja Priidik ajaa petturivaimonsa talosta, yön elämää viettämään.

Myöhempiä tarinan vaiheita en kerro; jääköön jokaiselle jotain löydettävää tästä mainiosta kirjasta!

Suurin yllätys Sudenmorsiamessa oli sen erikoinen tyyli. Kallas on kirjoittanut tarinansa mukaillen 1600-luvun kronikoiden tyyliä. Asiaa tuntematon uppoutuu helposti uskottelemaan itselleen, että tässä on käsillä vanha kuvaus paikallisesta legendasta; vähintää yhtä tosi kuin pyhimystarinat tai Jeskasen inspiraationa olleet myytit perkeleestä. Vahvasti vanhalta pergamentilta tuoksuva Sudenmorsian ei kuitenkaan ole raskasta luettavaa. Kirja on lyhyt, ja tarina etenee melkoista haipakkaa.

Nähtiinpä tämän kohdalla sellainenkin ihme, että loppuun päästyäni käänsin kansilehden uudestaan esille ja luin kirjan vielä toiseen kertaan. Rytmi ja poljento ovat upeita!

Lukunäytteeksi pätkä kohdasta, jossa Priidik näkee Aalon ensimmäistä kertaa, lammasta pesemässä:
Niin Priidik tunsi hänet neitsykäiseksi hänen valloillisista hiuksistansa ja säppälistä. Mutta tämä piikainenpa ei riuhtonut lammasta niinkuin muut vaimonpuolet, eikä hän myöskään mielensä kiivauksissa kiroillut eikä sättinyt, vaan koetti luontokappaletta lauhduttaa säälivin sanoin ja armeliaasti, puhuen lampaalle lauhkiasti niinkuin lapselle.
Koska lammas oli pesty yltä sekä alta, niin piikainen sen irti käsistänsä päästi, ja lammas kohta kuivalle kahlasi, pudistellen vettä villoistansa, niinkuin uitettu koira.
Mutta samalla piikainen itsekin tuli vedestä rannalle läpimärjissä vaatteissansa, jotka tiukkuivat vettä.
Niin Priidik metsävahti kiven katveesta näki sangen selkiästi tämän nuoren piikaisen muodon, sillä eivät märjät vaatteet sitä varjella tainneet, sekä hänen kasvojensa katsannon, joka oli häneen päin käännetty. (s. 17-18)
Sudenmorsianta pidettiin uskallettuna, ja ihmissuden intohimot rinnastettiin seksuaaliseen haluun. En malta olla siteeraamatta Rafael Koskimiestä: "Hukuttava eroottinen hurma aistimusvoimaiseen ja aistilliseen sanontaan yhtyneenä kohoaa kuitenkin huippuunsa Sudenmorsiamen suuressa nousussa, kertomuksen kuudennessa luvussa"...  (Suomen kirjallisuus IV Minna Canthista Eino Leinoon, s. 533).

Heh, teksti on siis innoittanut kriitikoitakin melkoiseen ilmaisuvoimaan. Suosittelen!

Aino Kallas (1979, alkuperäinen 1928). Sudenmorsian. Helsinki: Otava.

Arvioita:
Satu Koskimies Kiiltomadossa
Naakku blogissaan
Anki blogissaan
Satu blogissaan

maanantai 6. kesäkuuta 2011

Room

Tästä kirjasta kirjoitti houkuttavasti ainakin Miia Kolmannella linjalla; muistelen tosin lukeneeni jostain muualtakin juttua tästä kirjasta. Ajattelenkohan Cathyn juttua? Vai Olivian? Ostettua tämä joka tapauksessa tuli, vaikka onkin saanut odotella pidempään.

Room on ahdistava ja samalla kumman valoisa tarina selviytymisestä vaikeassa tilanteessa... Ja sitten vielä vaikeammassa tilanteessa. Viisivuotias Jack ja hänen äitinsä asuvat lukitussa huoneessa, johon kieroutunut kidnappaaja äidin lukitsi seitsemän vuotta aikaisemmin. Jackille huone on maailmankaikkeus. Äiti kertoo, että Ulkopuoli on totta, mutta vaikea on pienen tietää mitä uskoa. Jos supermarketteja ja muita lapsia oikeasti on, miksei sitten Paavo Pesusientä?

Vapautuminen on äidille paluuta todellisuuteen, Jackille muutto vieraalle planeetalle. Eikä Ulkopuolelta ole paluuta.
"Well, I'm like Alice," says Ma.
I laugh. "Nah. She's a little girl with a huge head, bigger than Dora's even."
Ma's chewing her lip, there's a dark bit. "Yeah, but I'm from somewhere else, like her. A long time ago, I was -"
"Up in Heaven."
She puts her finger on my mouth to hush me. "I came down and I was a kid like you, I lived with my mother and father."
I shake my head. "You're the mother."
"But I had one of my own I called Mom," she says. "I still have."
Why she's pretending like this, is it a game I don't know? (s. 103)
Donaghue on ottanut tarinansa kertojaksi Jackin. Ratkaisu on haastava mutta minusta onnistunut. Kieli ja ajatukset demoavat hyvin konkreettisesti erikoisissa oloissa kasvaneen lapsen todellisuutta. Jackin viaton kuvaus välittää tehokkaasti tilanteen kaiken karmeuden, mutta suodattaa siitä samalla jotain pois: toivottomuuden, ehkä. Jack tuo peloistaan huolimatta tiettyä positiivista fiilistä synkkään tarinaan. Lapsen kyky hyväksyä ja mukautua on melkein rajaton, kun perusturva on kunnossa. Jackilla se tuntuu olevan, kaikesta huolimatta.

Jackistä tulivat mieleen Neitien lapsuusvuodet, niin uskottavalta viisivuotiaan maailma Donoghuen kirjassa tuntui. *huoh* Mitä ihmettä tapahtuu elämänilolle, hyväksymiselle ja kyvylle elää hetkessä? Ehkä aikuistuminen on muuttumista tylsäksi.

 Room on mieleenpainuva tarina erikoisesta äidin ja lapsen suhteesta. Samalla se on taidokas, monisyinen romaani. Käyttäessään Jackia kertojana Donoghue on rakentanut asetelman, jossa lukija joutuu poimimaan johtolankoja syvemmistä virtauksista Jackin raportoimista asioista, joita Jack ei itse ymmärrä. Kirjailija on ikään kuin jättänyt sivuoven auki... ja sisään hiipii huomaamattomasti elementtejä, jotka tekevät kirjasta vähän muutakin kuin kaappausdraaman tai äiti-lapsi -riippuvuuden kuvauksen.

Ei ihan herkimmille - mutta muille suosittelen kyllä. Room ei ole samanlainen tajunnanräjäyttävä lukukokemus kuin Poikani Kevin oli, mutta tämäkin on upea äiti-poika kirja, paljon lempeämpi vain.

Onkohan tätä tulossa suomeksi? Ja miten ihmeessä Jackin kielen sävy käännetään? Näytteestä ei sitä oikein huomaa, mutta Jackin määräisen ja epämääräisen artikkelin käytössä oma jännä sävynsä. Tällainen erikoisuus on kieltämättä ovela keino välittää ideaa rajoitteista, joita yhdessä huoneessa elävän ihmistaimen ajatuksissa on. Kun siihen tottui, se ei rasittanut lukiessa vaan ryyditti mukavasti. Suomennosta olisi kiinnostava vilkaista.

Emma Donoghue (2010). Room. London: Picador.

Arvioita:
Aimee Bender New York Timesissa
Nicola Barr The Observerissa
Jonathan Gibbs The Telegraphissa

sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

Luonnollisesti hullu

Kuva/kansi: Avain/Jussi Jääskeläinen
Nyt en enää muista sainko vinkin tästä kirjasta Hesarista vai Tiede-lehdestä. Edellistä luen päivittäin, joten tilastollinen todennäköisyys suosisi - mutta kyllä Neideille tilattu Tiedekin tulee aika usein lehteiltyä läpi. Hamilo pitää blogiaan (Skeptikon päiväkirja) Tiede-lehdessä, joten ehkä sylttytehdas on siellä.

Oli lähde mikä vain, suomalainen evoluutiopsykiatriaan johdatteleva kirja ponkaisi heti lukulistalle kun siitä kuulin. Evoluutio ja kysymykset genetiikan/ympäristön vaikutuksesta kiinnostavat takuuvarmasti. Jos olisin maailman kuningatar, laittaisin jo lukiolaiset lukemaan Richard Dawkinsia ja Steven Pinkeriä; mikä fiksujen realistien aalto sieltä vyöryisikään maailmalle!

Hamilo itse kuvaa kirjaansa poleemiseksi tietokirjaksi, ja sitä Luonnollisesti hullu kyllä on. Tekijä on ärtynyt median pönkittämiin epätodellisiin käsityksiin mielenterveyskysymyksistä ja psykologisten ongelmien hoidosta. Etenkin koulukiusaaminen ja koulusurmat ovat nostattaneet irrationaalisia ajatuksia esille viime vuosina; niitä Hamilo haluaa oikaista tuomalla framille evoluutiopsykiatriaa eli evoluutiobiologiaan nojaavaa mielenterveyskysymysten tarkastelua.

Kirjan ydinviesti on minusta aika yksinkertainen; Hamilo muistuttaa meitä, että luonto ei valitse onnellisuutta vaan tehokasta lisääntymistä. Väkivallaton, peloton, onnellinen ja rauhallinen yksilö ei välttämättä ole ollut paras selviytyjä savanneilla. Sopivasti pelokas pärjää paremmin ja sopivasti onneton ponnistelee. Evoluutio on ehkä tuottanut ihmiselle taipumuksen altruismiin, mutta se on myös tuottanut taipumuksen nähdä henkiä jokaisen pensaan takana ja taipumuksen asettua sosiaalisiin hierarkioihin.

On siis pöhköä ja epärealistista jättää huomiotta ihmisen sisäänrakennetut piirteet. Ongelmia voi korjata tai ainakin lieventää - mutta se voi onnistua vain jos on todenmukainen kuva ongelmien syistä ja juurista.
Omankädenoikeuden ja uskonnollisuuden kaltaisia esimerkkejä ihmisluonnon raadollisista puolista voisi luetella muitakin. Ihminen on sosiaalinen eläin. Olemme luonnostamme laumasieluja, ja juuri siksi yksilöllisyys on erityisesti vaalittava arvo. Olemme luonnostamme taipuvaisia sosiaalisiin hierarkioihin, ja juuri siksi usko yhdenvertaisuuteen pitää iskostaa jokaiseen sukupolveen uudelleen ja uudelleen. (s. 19)
Tulin nyt keskittyneeksi yleiskuvaukseen, mutta kyllä Hamilo käsittelee myös esimerkiksi fobioita, masennusta, väkivaltaa ja päihteiden käyttöä, ja pohtii niiden evolutionääristä perustaa. Häiriöksi ei pitäisi kutsua sellaista mikä on evoluution näkökulmasta ihan normaalia - vaikka se ei nyt nykyhetken ihanteisiin ihan sovikaan.

Minusta kirjan parasta antia oli kuitenkin kirjoittajan innokas järjen käytön puolustus.
Tieteen tehtävä ei tietenkään ole ottaa kantaa siihen, mikä on oikein tai väärin. Tutkimus ottaa selvää tosiasioista, eikä niistä voi johtaa arvoja. Tiede voi kuitenkin kumota uskomuksia ideologioiden taustalla tai antaa niille tukea. (s. 50)
Tykkään populääritieteestä jos se on kirjoitettu edes osapuilleen siedettävästi. Hamilon kirja on. Vaikka asia oli suuremmaksi osaksi tuttua muista yhteyksistä, Luonnollisesti hullua oli mukava lukea.

Jotain uuttakin tuli. Jos Neidit syntyisivät nyt, saattaisin jopa yrittää soveltaa Hamilon evolutionääristä vauvanhoitovinkkiä ja kanniskella pikku paketteja selässäni ensimmäiset kolme kuukautta. Koliikilla onkin ehkä perustansa lajimme evoluutiobiologiassa. Todeksi näitä kaikkia spekulaatioita ei tietenkään voi osoittaa, mutta ajattelemisen aihetta niistä saa. Pitää katsoa saisiko jostain hommattua Hamilon aiemman kirjantapaisen (Älkää säätäkö päätänne - häiriö on todellisuudessa).

Marko Hamilo (2011). Luonnollisesti hullu: Evoluutio ja mielenterveys. Helsinki: Avain.

EDIT 14.6.2011: Lisään linkin Hesarin arvioon tähän, koska sellainen nyt on ilmestynyt :-)

lauantai 4. kesäkuuta 2011

Osallisuuden tunto

Kuva/kansi: Tammi/Taina Markko
Maarit Verronen on ollut agendalla vuoden mittaan. Osallisuuden tunnon lainasin jo kuukausia sitten, enkä oikein ymmärrä miksi se on painunut pahnoilla pohjille. Mutta siellä se vain oli, kunnes lainan uusimisraja alkoi häämöttää. Verrosta en kuitenkaan suostunut palauttamaan lukemattomana takaisin.

Hyvä että tuli tartuttua. Taas tykkäsin. Osallisuuden tunto on vähän erilainen kuin muut lukemani Verrosen romaanit, joissa on ollut vahva scifin tai fantasian vire. Osallisuuden tunnosta tulee paremminkin mieleen novellikokoelma Normaalia elämää, vaikkei elämä tässä kirjassa ihan yhtä vinksahtanutta olekaan.

Tarinan päähenkilö on Salla, vastaväitellyt sosiologian tutkija, jonka ajattelutottumuksiin menneisyys lastenkodissa on jättänyt jälkensä. Salla tekee tutkimusta naapurisuhteista ja kaivautuu myös omasta elämästään kadonneiden ihmisten kohtaloihin. Seurauksista taaksepäin syihin, tekoihin ja tapahtumiin silloin joskus. Hiljalleen hiipii Sallan omaankin arkeen uusi osallisuuden tunto. Olisiko joku ihminen ehkä sittenkin läheinen, jopa tärkeä?

Low key - mitä se on suomeksi? Vähäeleinen? Sellaista Verrosen tyyli minusta on, vähäeleistä. Hiljaisesti  pakottavaa. Tarina soljuu rauhallisesti eteenpäin, mutta ainakin puolet kirjasta on pinnan alla. Lukija saa ihan itse miettiä ja päätellä mikä ketäkin liikuttaa ja muuttaa. Siitä pidän Verrosen kirjoissa. Niissä on kaikenlaista pientä ovelaa... mutta juonikkuudesta huolimatta kokonaisuus on jotenkin konstailematon.
- Anteeksi, että häiritsen tähän aikaan, nuori iloinen naisääni pahoitteli kun Salla vastasi. - Minua pyydettiin etsimään joku, joka tuntee sellaisen henkilön kuin Jarno Vuorinen. En valitettavasti tiedä millä osastolla hän on työssä...
- Hän on täällä sosiaalitieteiden tutkimusyksikössä. Mistä on kysymys?
- Olisiko teillä aikaa keskustella hänen tätinsä kanssa?
Mikäs siinä - vaikka tuttavien sukulaiset saivat Sallan aina vähän varuilleen. Ei koskaan voinut tietää, olivatko he ongelmia vai ratkaisuja. Asiasta kuitenkin kannatti ottaa selvää. (s. 21)
Ai niin, selvän ottamisesta tuli mieleeni jotain mikä meinasi jäädä sanomatta: ihan niin kuin Ravilon kirjat ja osan Alasalmista, tämän Verrosen romaanin voisi luokitella dekkariksikin. Minusta tämä ei ole dekkari (eikä edes rikosromaani), vaikka kuolema käväiseekin. Palapeliksi Osallisuuden tuntoa voisin kyllä luonnehtia, mutta ratkottavat kysymykset ovat rikostapausta vaikeampia hahmottaa. Henkilökohtaisella tasolla tämä kirja sai minut miettimään yksinäisyyttä, varsinkin nuoren ihmisen yksinäisyyttä. Meillä juhlittiin tänään omalla porukalla Neitien pääsyä peruskoulusta; väkisinkin nousi mieleen siinä samalla Verrosen Jenninkartanon lapsien kovin erilainen tilanne.

Verrosesta en ole meuhkannut ehkä paljon kuin Ravilosta tai Alasalmesta, mutta tarkemmin ajatellen tässä on kyllä kolmas naiskirjailja, josta on tullut pysyvä TBR-listalainen. On mukava tietää, että hyllyssä odottelee lukematon kirja joltakulta näistä.

Kirjastoon - varastossa ei ole enää kuin yksi Alasalmi, täytyy täydentää!

Maarit Verronen (2006). Osallisuuden tunto. Helsinki: Tammi.

Arvioita:

Jukka Seppä Hesarissa
Tiina Ahokas Aviisissa

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Piknikki Paratiisissa

Voikukka on kuvausrekvisiittaa.
Jokunen aika takaperin törmäsin Twitterin kautta surulliseen uutiseen: yksi scifin naispuolisia uranuurtajia, Joanna Russ, oli kuollut. En ole itse mikään erityinen Russ-fani, mutta muistelin että hyllystä löytyy ainakin yksi hänen kirjansa. Ja löytyihän sieltä: nostin Piknikin esille uudelleen luettavaksi sopivalla hetkellä, in memoriam.

Piknikki Paratiisissa kertoo vaellusmatkasta Paratiisi-nimisellä planeetalla. Muinaisesta Kreikasta kotoisin oleva Aikojenvälinen Agentti Alyx saattelee hankalakulkuisessa maastossa turvaan joukkoa hemmoteltujen turisteja. Matkalla turisteja kuolee kuin kärpäsiä, mutta muutama selviytyy sentään loppuunkin. Kirja on lyhykäinen, alle 130 sivua. Tätä  voisi melkeinpä luonnehtia pienoisromaaniksi.

Viihdyin Piknikillä nyt varmaan vähän paremmin kuin edellisellä lukukerralla (se oli sitä aikaa kun nokialainen oli vielä kumisaapas), mutta Russ on edelleen vähän liian art noveauta minulle. Hmm... varmaan termin tuollainen käyttö on laitonta, mutta ehkä siitä saa käsityksen mitä tarkoitan.

Kirja on siinä määrin tyylitelty, etten saa siitä sellaista oivaltamisen ja vision iloa kuin perusscifiromaanista yleensä saan. Useimmat scifiromaanithan rakentuvat parin selkeän spekulaation pohjalle: Teräsluolat pohtii keinoälyn ja väestönkasvun ongelmia, Kvanttivaras muistin ja identiteetin olemusta, Jennifer Government kansallisvaltioiden ja globaalien yritysten tulevaisuutta, Footfall muukalaishyökkäystä ja laumaeläinten evoluutiota ja niin edelleen. Sitä melkein kuulee kirjailijan mutisevan itsekseen "mitähän seuraisi jos...?"

Ja tietysti genren puitteissa voi huvitella kaikenlaisilla vaihtoehtoisilla todellisuuksilla, kuten vaikkapa Fforden kirjallisuusintoinen maailma tai Douglas Adamsin hilpeän mahdoton universumi. Eipä silti, olen kyllä törmännyt Adamsin näkymättömäksi tekevään jonkun-muun-ongelma -kenttään arkielämässäkin; sellainen peittää usein tekemättömiä hommia työpaikalla!

Mutta takaisin asiaan: Piknik on minusta enemmän vaikkapa Kurt Vonnegutin romaanien tyylinen siinä, että spekulatiivisen fiktion mahdollisuudet ovat toissijaisia varsinaiseen teemaan nähden. Silloin tyylistä, rakenteesta, kerronnan keinoista, kielestä - kaikesta "kirjallisesta" - tulee ihan eri tavalla tärkeää. Russin Piknikistä ei voi tykätä sen spekulatiivisen vision tähden; siitä tykkää tai on tykkäämättä sen ihmiskuvauksen ja kirjallisten ansioiden tähden.

Teemasta - en oikein tiedä mitä ajattelisin. Takakannen mukaan tässä on kyse humanismin perinnöstä ja kiihkeästä, sensuellista tragediasta. Luin takakannen taas kerran jälkikäteen, joten itse ajattelin, että tässä on jujuna lähinnä keinotekoisuuden ja aitouden vastakkainasettelu.

Eipä ollut ensimmäinen kerta kun menen metsään. *grin*

Näin toiseen kertaan luettuna pidin Piknikistä enemmän kuin silloin joskus, mutta ihan lajinsa huippuna minun on tätä vaikea pitää. Epäilemättä Russ ansaitsee paikkansa kaapin päällä uranuurtajan asemallaan. 60-luvulla science fiction ei varsinaisesti pursuillut naisääniä (heh, Barbarellaa ei lasketa).  Feministisessä katsannossa Agentti Alyxiin on siis syytä tutustua.

Mutta kirjailijan tyylistä nauttiminen on yksilöllinen asia. Russ saa minut toisinaan hymyilemään, ja välillä jokin aivosolukin heräilee väsyneesti... mutta intohimoiseen uppoutumiseen en yllä. Ja samalla on koko ajan vaivaantunut tunne, että tässä luultavasti on enemmän kuin minä pystyn näkemään.

Kielellisesti Piknikki on käännössuomeksi aika ilmeikästä luettavaa. Silti käväisi mielessä, että saattaisin tykätä Russista enemmän englanniksi. Joskus voisi kokeilla hänen kuuluisinta teostaan The Female man.
[--] Alyx työntyi kärkeen missä Gunnar seisoi kuin korkea patsas, paksu käsivarsi taivaalle sojottaen, yhtä silmiinpistävänä kuin Rhodoksen kolossi.
- Katso, hän sanoi mielissään, - lintu. Alyx tempaisi häntä kädestä ja veti hänet maahan huutaen: - Maahan joka iikka! ja kaikki rojahtivat nelin kontin painaen päänsä piiloon. Oletettiin että valkoiset puvut ja reput sulautuisivat lumeen jos he pitäisivät kasvonsa piilossa, tai että he näyttäisivät eläimiltä ja mahdollisesti rekisteröity ruumiinlämpö kuitattaisiin sillä. Alyx mietti mahtoiko koko jutussa olla järkeä. Saattoihan taivaalla olla lintukin, hän tuumi. Hän tuli ajatelleeksi että pilvettömällä taivaalla oli vaikea arvioida etäisyyksiä. Toisaalta hän tuli myös ajatelleeksi että hänen tuntemansa linnut eivät laskeutuneet kohtisuoraan alaspäin, eivät ainakaan noin nopeasti, ja että lumikenkäkissa oli paennut jotain mistä lumikenkäkissat eivät pitäneet. Oli siis ehkä hyvä ajatus pysytellä varmuuden vuoksi naurettavassa konttausasennossa kunnes lentävä ilmiö, oli se mikä tahansa, olisi tyydyttänyt uteliaisuutensa ja häipynyt - vaikka hänen polviaan ja kyynärpäitään särki ja lihakset alkoivat kangistua, vaikka ympärillä vallitsi ehdoton hiljaisuus, ja vaikka mitään ei tuntunut tapahtuvan... (s. 82)
Lopuksi vielä totean, että Piknikki Paratiisissa saattaa sopia sellaisellekin lukijalle, joka ei erityisemmin scifistä innostu. Jos siis haluaa kokeilla vettä vähän varpaankärjellä...

Joanna Russ (1988, alkuperäinen 1968). Piknikki Paratiisissa. Helsinki: Kirjayhtymä. Suomentanut Kristiina Drews.

torstai 2. kesäkuuta 2011

Perkele: Myytillisiä tarinoita

Kuva: WSOY
Aloitan kesäkuun komeasti kotimaisella huippusarjakuvalla.

Hmm... tämä on jo toinen perkele-kirja alle vuoden sisään. Onkohan tämä oire jostain alitajuisesta turhaumasta? Päällisin puolin valinnan perusteet ovat kyllä kunnossa: hommasin tämän blogistanian löytyneiden suositusten takia (kiitti MarjisSalla ja Erja!)

Saska kohtaa perkeleen pirunpellolla.
Jeskasen albumissa on kuusi tarinaa. Piirrosjälki on jylhää, ronskia... Se sopii hyvin aiheisiin, joita Jeskanen käsittelee minusta juonikkaasti. Ensivilkaisulta kaikki on suorastaan rujoa - mutta tarkemmin katsottuna piirroksissa on syvyyttä ja herkkyyttä.

Vain lyhykäinen Don Juan Tenorio ja Tuonenkylän Tilta poikkesi selvästi linjasta. Siinä kuvakerronta on keskiaikaisen, suorastaan kirkollisen muodollista, mutta tarina onkin suomalaista kansanperinnettä hurjemmasta päästä. Tarina kertoo näet naisesta, jonka suuttunut piru kiroaa linnun lailla laulavalla lovella. Kontrasti on herkullinen.

Noitiin liittyy tarinoista selkeimmin Blåkulla, joka oli ovela tarina noitia metsästävien kirkonmiesten, noitien syyttääjien ja noidiksi väitettyjen erikoisesta triangelista. Siinä pelissä ei voittaa! Mutta Jeskasen versiosta tulevat etsimättä mieleen myös nykypäivän noitavainot; kun standardit yhteiskunnassa muuttuvat, on syytä vaikkapa virkamiesten poliitikkojen paras muuttaa käytäntöjään yhtä nopeasti tai roviolle voi päätyä.

Lempparini tarinoista oli kuitenkin lyhyempi Saunaperkele, jossa perheen saunassa asustaa oma saunaperkele. Ja sieltä lauteen alta perkele sitten osallistuu torpan elämään omalla tavallaan, kunnes nuori polvi ryhtyy perkelettä karkottamaan. Uteliaisuus heräsi tuosta jutusta; paljon on vissiin Suomen Kansan Tarinoita vielä ilmeisesti lukematta! Tätä ennen olin kuullut vain saunatontuista.

Oikeaa pirunpeltoa livenä.
Näytekuvat ovat tarinasta Sielunmessu, ihan siitä syystä että siinä seikkaillaan välillä myös pirunpellolla. Kumman yhteensattuman vuoksi osuin eilen ihan oikealle pirunpellolle Lauhanvuoren kansallispuistossa. Käytän tilaisuutta hyväksi ja mainostan tätä rauhallista kansallispuistoa: jos on ajoa Kauhajoen suunnalla, kannattaa käydä kurkkaamassa.

Hurjaa "peltoa" katsellessamme kertoi eräopas, että kiviä on jopa kymmenen metrin syvyyteen asti. Eikä tuolle muhkurapinnalle kyllä livenä tee mieli pitkälleen heittäytyä, vaikka mikä perkele viekottelisi.

Mutta Jeskasen perkeleissä on kyllä tiettyä vetovoimaa, sellaista arkista charmia. Jotenkin juuri tällaisia vihtahousuja voisin kuvitella Suomen saloilla kuleksivankin. Väkeviä ja maanläheisiä, ihan sitä itteään peräämässä.

Äh, en ikinä osaa selittää mitä sarjakuvista ajattelen... Mutta sen voin sanoa, että suosittelen lämpimästi. Tästä linkistä pääsee makustelemaan: The darkest pits of hell.

M. A. Jeskanen (2011). Perkele: Myytillisiä tarinoita. Helsinki: WSOY.

Arvioita:
Katariina Norontaus Turun Sanomissa
Juha Sihto Pohjolan Sanomissa