Perkele: Myytillisiä tarinoita

Kuva: WSOY

Aloitan kesäkuun komeasti kotimaisella huippusarjakuvalla.

Hmm... tämä on jo toinen perkele-kirja alle vuoden sisään. Onkohan tämä oire jostain alitajuisesta turhaumasta? Päällisin puolin valinnan perusteet ovat kyllä kunnossa: hommasin tämän blogistanian löytyneiden suositusten takia (kiitti Marjis, Salla ja Erja!)

Saska kohtaa perkeleen pirunpellolla.

Jeskasen albumissa on kuusi tarinaa. Piirrosjälki on jylhää, ronskia... Se sopii hyvin aiheisiin, joita Jeskanen käsittelee minusta juonikkaasti. Ensivilkaisulta kaikki on suorastaan rujoa - mutta tarkemmin katsottuna piirroksissa on syvyyttä ja herkkyyttä.

Vain lyhykäinen Don Juan Tenorio ja Tuonenkylän Tilta poikkesi selvästi linjasta. Siinä kuvakerronta on keskiaikaisen, suorastaan kirkollisen muodollista, mutta tarina onkin suomalaista kansanperinnettä hurjemmasta päästä. Tarina kertoo näet naisesta, jonka suuttunut piru kiroaa linnun lailla laulavalla lovella. Kontrasti on herkullinen.

Noitiin liittyy tarinoista selkeimmin Blåkulla, joka oli ovela tarina noitia metsästävien kirkonmiesten, noitien syyttääjien ja noidiksi väitettyjen erikoisesta triangelista. Siinä pelissä ei voittaa! Mutta Jeskasen versiosta tulevat etsimättä mieleen myös nykypäivän noitavainot; kun standardit yhteiskunnassa muuttuvat, on syytä vaikkapa virkamiesten poliitikkojen paras muuttaa käytäntöjään yhtä nopeasti tai roviolle voi päätyä.

Lempparini tarinoista oli kuitenkin lyhyempi Saunaperkele, jossa perheen saunassa asustaa oma saunaperkele. Ja sieltä lauteen alta perkele sitten osallistuu torpan elämään omalla tavallaan, kunnes nuori polvi ryhtyy perkelettä karkottamaan. Uteliaisuus heräsi tuosta jutusta; paljon on vissiin Suomen Kansan Tarinoita vielä ilmeisesti lukematta! Tätä ennen olin kuullut vain saunatontuista.

Oikeaa pirunpeltoa livenä.

Näytekuvat ovat tarinasta Sielunmessu, ihan siitä syystä että siinä seikkaillaan välillä myös pirunpellolla. Kumman yhteensattuman vuoksi osuin eilen ihan oikealle pirunpellolle Lauhanvuoren kansallispuistossa. Käytän tilaisuutta hyväksi ja mainostan tätä rauhallista kansallispuistoa: jos on ajoa Kauhajoen suunnalla, kannattaa käydä kurkkaamassa.

Hurjaa "peltoa" katsellessamme kertoi eräopas, että kiviä on jopa kymmenen metrin syvyyteen asti. Eikä tuolle muhkurapinnalle kyllä livenä tee mieli pitkälleen heittäytyä, vaikka mikä perkele viekottelisi.

Mutta Jeskasen perkeleissä on kyllä tiettyä vetovoimaa, sellaista arkista charmia. Jotenkin juuri tällaisia vihtahousuja voisin kuvitella Suomen saloilla kuleksivankin. Väkeviä ja maanläheisiä, ihan sitä itteään peräämässä.

Äh, en ikinä osaa selittää mitä sarjakuvista ajattelen... Mutta sen voin sanoa, että suosittelen lämpimästi. Tästä linkistä pääsee makustelemaan: The darkest pits of hell.

M. A. Jeskanen (2011). Perkele: Myytillisiä tarinoita. Helsinki: WSOY.

Arvioita:
Katariina Norontaus Turun Sanomissa
Juha Sihto Pohjolan Sanomissa