sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Äidin sylissä ja muita kuvakulmia äitiyteen

Kuva: Atena. Kannen maalaus on Emile Munierin Anteeksi äiti vuodelta 1888.
Tämä Suvi Niinisalon teos ei ole ollut millään lukulistalla, mutta se loikkasi omia aikojaan mukaani kirjastosta loppuviikolla, ja saman tien kiilasi myös lukujärjestyksessä kaiken muun edelle. Ilmeisesti minulla on meneillään jonkinlainen äitiyden kriisi - jos nyt kriisiksi voi sanoa mitään näin helppoa ja hyväntuulista - joka tekee äitiyteen liittyvistä kirjoista vastustamattomia.

Hmm, ehkä on oikeampaa puhua taitekohdasta tai murroksesta. Joka tapauksessa Neitien muutettua elokuussa kotoa olen huomannut kyseenalaistavani kaikkia toimiani äitinä; en tiedäkään enää luonnostani, miten pitäisi toimia omien lasteni kanssa. Onko jokapäiväinen soittelu turhaa holhoamista vai välittämisen osoitus? Jos "komennan" kotiin viikonlopuksi, onko se roikkumista itsenäistyvän lapsen lahkeessa vai varmistanko sillä fiksusti, että lapsilla yhä on henkisesti koti mihin tulla? Mikä on välittämistä ja avointa syliä, mikä ahneutta, kontrollointia, tukahduttamista? Miten päästän menemään ilman että hylkään?

Iiks. Olen yhtäkkiä taas yhtä kädetön kuin aikoinaan kahta parikiloista vauvakääröä kotiin kannettaessa.

Järjellä ymmärrän avuttomuuttani: tämä on vasta toinen kerta, kun jokin äitiydessäni muuttuu yhtäkkiä, kertaiskulla. Kaikki muu on tullut hivuttamalla, vähän kerrassaan, sopeutumisaikaa on ollut.... vain lasten tulo ja lähtö erottuvat äitiyden tiellä pohjattomina rotkoina, joiden yli on hypättävä. Hivuttautuminen ei onnistu.

Niinisalon taidehistoriaa ja äitiyskeskustelua risteyttävä kirja on hyvä väline äitiyden pohdiskeluun. Kirjan seitsemän teemaa salaperäisyys, pyhä, yhdessä, vaikutusvalta, huolenpito, kelvoton ja rakkaus kuljettavat lukijaa äitiyden yleisten ja yksityisten tasojen lävitse ja luotaavat samalla yksittäisen äidin äitiyden kehityskaarta raskaana olemisesta aikuisen lapsen äitiyteen. Niinisalo tulkitsee ja pohtii äitiyttä nimenomaan kuvataiteiljoiden kuvaamaana, sellaisena kuin se kuvissa ja niiden konteksteissa näyttäytyy.

Äkkiseltään tuo ehkä kuulosta tylsän akateemiselta, mutta itse asiassa ratkaisu on raikas. Äitiys on kiinnostava ilmiö, yhtä aikaa yleinen ja tabu, kiihkeiden tunteiden ja kliinisen kontrollin alue. Se on myös jokaista koskettava aihe. Kaikilla on äiti - kaikilla on ajatuksensa äitiydestä. Äidit ovat yhteiskunnallekin väline jatkaa olemassaoloaan, ja siksi äitiys on myös poliittinen kysymys. Suvunjatkamisen, elämän luomisen myyttinen voima konkretisoituu sekin äitiydessä: naiseuden määrittävä piirre on joissain suhteissa kyky äitiyteen. (Tämä onkin suurimpia sukupuolittuneen ajattelumaailmamme puutteita: pitäisi voida olla "vain" ihminen, ilman näitä naiseuden ja miehuuden ekstravaatimuksia. Ihan kuin ihmisarvo olisi kiinni kyvystä täyttää haarovälistä johdettuja rooliodotuksia.)

Teoksen kiinnostavimpia teemoja oli minusta äitiyden pohtiminen yhteiskunnallisena ja yhteisöllisenä ilmiönä, myyttien ja ideaalien kautta. Niinisalo jäljittää äiteihin liittyviä käsityksiä muinaisuskonnoista menneiden vuosien piilotettuun äitiyteen ja nykyajan preskriptiiviseen äitiyteen. Tarina kulkee helposti, kevyestikin, vaikka käsiteltävä aines väliin on tuskaista. Äitiydellä on pimeä puolensa. Äidit kykenevät pahaan - vaikka äitien julmuudesta puhuminen on tabu - ja äitiyteen liittyvät paineet voivat tehdä äitinä olemisesta tuskaista suorittamista. Miten ihmeessä oikein osaamme kasvattaa lapsemme oikein?

Oliko kirjasta minulle iloa? Kyllä ja ei. Niinisalon tarjoamissa tiedoissa ei ollut kovin paljon uutta tai jännittävää; monet hänen lähdeteoksistaankin ovat jo ennestään tuttuja. Kirjallisuuden äidit sivuutetaan aika vähällä käsittelyllä, ehkä Kalevalaa lukuunottamatta. Ja rehellisesti sanoen, tämä ei tietokirjaksi ole kovin perusteellinen eikä minun makuuni myöskään riittävän fokusoitu. Näin laaja-alainen ja epätasaisesti katettu teema vaatisi terävämmän kirjoitustyylin toimiakseen hyvin; viiltävän häijy esseisti saisi haahuilla siellä ja täällä.

Mutta kuvataiteellinen puoli kirjassa oli minulle tuoretta ja antoi paljon. Monet kuvatuista teoksista ovat hätkähdyttäviä, jotkut kauneutensa jotkut rujoutensa tähden. Pidin siitä, että mukaan oli otettu aihepiiriä havainnollistavaa kaupallistakin taidetta: tomaattikeiton mainoskuva heijastaa äitiyskäsityksiä yhtä oikeutetusti kuin suurten taidemaalarien työtkin. Niinisalo myös nosti esille ainakin yhden nuoren suomalaisen taiteilijan: Katja Tukiaisen työt ovat näyttävästi esillä. Kivaa, Tukiaisen tuotantoon on tarkoitus tutustua enemmänkin.

Vaikka tyylillisesti teksti ei minusta ollut järisyttävää, pidin silti Niinisalon suorasta tavasta kirjoittaa kertoen, omat näkökulmansa paljastaen. Teksti näyttäytyy enemmän kirjoittajan tutkimusretkenä ja tulkintana kuin muka-objektiivisena totuutena. Välillä viesti on tosin aika itsestäänselvää...
Lasten lähteminen kotoa voi samalla kuitenkin olla myös mahdollisuus tutustua omaan itseensä yksilönä ilman lapsia ja löytää uudelleen niitä puolia itsestä, jotka lapsiperheen arjessa ovat jääneet sivummalle. Joka tapauksessa äidin tulee määritellä itsensä ja suhteensa lapsiinsa uudelleen [--] (s. 201)
...mutta välillä pilkahtaa jotain terävämpääkin:
[--] sosiaalinen kontrolli pitää äideistä ja heidän lapsistaan myös huolta. Se varmistaa osaltaan sen, että äidit ymmärtävät, kuinka tärkeä, arvokas ja samalla vaikea ja vakava heidän tehtävänsä lasten huoltajana ja kasvattajana on. Jos ympäristö ei kontrolloisi äitejä, kukapa pitäisi lasten puolta heidän ollessaan vielä liian nuoria puolustautumaan itse. Äitimyytti antaa meille esikuvan, johon on hyvä pyrkiä, vaikkei kuvaa voi saavuttaakaan. [--] On kuitenkin hyvä välillä ravistella tätä kuvaa ja katsoa, mihin se asettuu. On myös hyvä tietää, mistä myytissä on kyse, ettei uppoudu siihen liian syvälle, vaan antaa itselleen äitinä ja muille äideille anteeksi vajavaisuudet. (s. 171-172)
Kirjan yleisistä ansioista riippumatta tämä oli loistava kirja juuri minulle, juuri nyt. Emotionaalisesti tämän lukeminen oli vapauttava ja lähes puhdistava kokemus. Sain muistella äitiyden ruuhkahuippuja ja kaukaisia jaakobinpaineja ympäristön vaatimusten kanssa. (Tunnustus: meinasin kerran potkaista sääriluuhun vanhempaa naisihmistä, joka kaupassa päivitteli suureen ääneen aikomustani syöttää kolmivuotiaille pakasteranskanperunoita... äärimmäinen väsymys tuli itsehillinnän tueksi. Itkinkin vasta kotona.) Kävin siis kirjan kanssa päänsisäistä aikamatkaa. Jotenkin se auttoi minut paremmin sinuiksi muuttuvan äitiyteni kanssa.

Äidin sylissä auttaa asettamaan omat pienet ähkäilyt ja pähkäilyt laajempaan historialliseen ja sosiaalisen kontekstiin eikä vaadi lukijalta liikaa. Tätä visuaalisesti kaunista kirjaa tutkiessaan hahmottaa edes palasen äitiyden laajasta skaalasta. Samalla muistaa, että kollektiivisista myyteistä voi pyristellä irti ainakin sisimmässään. Suosittelen siis lämpimästi kaikille äitiyttä syystä tai toisesta pohtiville. Tietokirjamielessä tämä on enemmän johdantoluento kuin syväluotaus aiheestaan, mutta henkilökohtaisen pohdinnan apukeinona Äidin sylissä pelittää järisyttävän hyvin.

Ja hei - Neidit tulevat tänään kotiin syyslomaksi! Saan viikon verran äiteillä oikein luvan kanssa. Laittaa monipuolisia aterioita, raahata lapset pihaa haravoimaan, käpertyä sohvalle suuremmassa seurassa ja tapella torkkupeiton kulmasta.

Suvi Niinisalo (2011). Äidin sylissä ja muita kuvakulmia äitiyteen. Atena. ISBN 978-951-796-704-4.

Arvioita:
Kaisa Heinänen Hesarissa
Sara Saran Kirjoissa
Pohjalainen
Eeva Kauppinen Kalevassa

8 kommenttia:

  1. Hei Booksy ja hyvä, jos kirjasta oli vähäsen apuakin äitiyden problematiikkaan! Äitiys on osa identiteettiä loppuun saakka, vaikka lapset kodista lentäisivätkin ja aikuistuvat. Minä pidin kyllä näistä kirjan taidekuvista ym. Olen samaa mieltä, että äitiyttä ja äitimyyttiä kirjassa oli kevyesti ja populaarisemmin käsitelty, mutta Niinisalo myös esitti teräviä huomioita, jotka pistivät pohtimaan.

    VastaaPoista
  2. Tässä kirjassa on niin kaunis ja houkutteleva kansi jo! Ja sitten tuo itse aihe, äitiys, on ainakin itselle sellainen loputon pohtimisen aihe. Ja usein juuri ne ulkopuolelta tulevat odotukset ja "äiti-myytit" ovat niitä, mitkä eniten tuovat päänvaivaa.

    Vaikka omat lapseni ovat vasta ihan alle eskari-ikäisiä, niin minäkin joskus jo mietin sitä ns. tyhjän pesän käsitettä, että miten erilaista se mahtaa sitten olla äiti lapsille, jotka ovat jo kuitenkin ns. maailmalla jne. Tästä aiheesta näin jonkun kirjankin kirjakaupassa tällä viikolla..taisi olla joku "tyhjänpesän onni" tai vastaava.

    VastaaPoista
  3. ihan mahtava teksti - tällaiset jutut on mun mielestä syy siihen, että kirjablogit voi antaa kirjasta paljon kiinnostavamman näkökulman kuin perinteinen arvostelu.

    pitänee lainata tuo, koska itse olen sen toisen kuilun äärellä. no, ehkä jo vähän sen yli, mutta oma äitiys on sikäli aika huteraa vielä, etten oikein tiedä, millainen ole äitinä - vaikka koenkin kaiken olleen kohtuullisen luontevaa tähän asti. no, tuo on vielä niin pötkylä, että sen tarpeet on helppo ja mukava täyttää :)

    kiva, että saat tapella torkkupeiton kulmasta, tulin hyvälle tuulelle :)

    VastaaPoista
  4. Sara, tästä kirjasta huomaa, että Niinisalo on itsekin miettinyt äitiyttään tätä tehdessään; ehkä se teki siitä toimivan "terapiakirjan" minulle. Varsinkin kuvat ja niistä nousevat mielteet saivat ajattelemaan... ja se tekee yleensä hyvää :-)

    Susa, kannattaa vilkaista tätä jos eteen tulee! Kun selasin tätä vähän kirjastossa, oli pakko saada mukaan ja lukea koko kirja saman tien. Olen samaa mieltä, että äitiys olisi helkkarin paljon yksinkertaisempaa ilman ulkopuolisten odotuksia!

    Hm, tuo tyhjä pesä -juttu... Oikeastaan minulla on ikävä Neitejä enemmän heidän seuransa kuin heidän tuottamansa tarpeellisuuden tunteen tähden. Käsitän tyhjän pesän syndrooman sellaiseksi tyhjyyden tunteeksi, joka tulee, kun ei olekaan enää arjessa tärkeä tai ei ole tarpeeksi elämänsisältöä ilman lapsia. Sellaista fiilistä ei onneksi vielä ole tullut vaikka lapset pois muuttivatkin. Liian kiirettä pitää siihen kompleksiin :-)

    Mutta sen sijaan joudun kyllä miettimään ihan uusiksi omaa tapaani olla se rajoja asettava aikuinen - ja miettimään miten olisin riittävästi läsnä olematta liiaksi niskoilla. Nämä jutut menivät jotenkin automaattisesti ennen! Onneksi Neidit ovat fiksuja likkoja, kaipa he kertovat jos holhoan liikaa.

    Liina, hih, tämä voisi tosiaan olla sinulle kiinnostava! Jonkinlainen rokotus äitimyyttejä vastaan, siltä varalta että joku jonain päivänä alkaa kertoa sinulle miten pötkylää kuuluu kasvattaa ;-)

    Ja joka tapauksessa tämä on sellainen kirja, joka kannattaa katsasta ihan kuvienkin takia. Joku arvostelija noita kuvavalintoja moitti kotimaisten vähyyden tähden, mutta minusta kuvat muodostivat hyvän kokonaisuuden. Itkettävän kauniita kuvia, hyviä kontrasteja...

    VastaaPoista
  5. Minä myös kommentoin, että hieno kirjabloggaus yhdistettynä omiin kokemuksiin ja arviointeihin. Tällaisia merkintöjä lukee erittäin mielellään.

    Äitiyshän on juuri nyt erittäin superajankohtainen aihe, kun kaikki sai alkunsa HS:ssa erään lastenlääkärin humaanista kommentista, että äidinmaidonkorvikettakin saavista lapsista voi tulla ihan kelpo aikuisia tähän yhteiskuntaan.

    Äitiys on hyvin pitkälle sosiaalisesti rakentunut käsite, johon liittyy paljon tabuja. Tähän ovat sosiologit ottaneet oivallisesti ja terävillä havainnoilla ja huomioilla kantaa mm. sanomalehdissä. Tosi tärkeä ja ajankohtainen aihe myös blogissa.

    VastaaPoista
  6. Kiitos kivasta tekstistäsi. Mielenkiintoinen, pohdiskeleva teksti ja tottahan on, että jokaiselle äitille kirja äitiydestä kolahtaa.

    Minua alkoi kiehtoa hirmuisen paljon tuon sun tekstinäytteen perusteella sellainen tyyppi, joka ylläpitää äitiyden myyttiä eli paheksuu ns. pahoja äitejä ja juurikin jossain julkisella alueella paheksuu ääneen muita. Siis, en ole ihan koskaan ymmärtänyt sitä pokkaa, mikä sellaisilla ihmisillä on. Kun esikoiseni oli vauva, metrossa joku nainen käveli vaunun toisesta päästä luokseni ja sanoi, että kuule, pitäisikö sun ottaa tuo vauva syliin, kun se huutaa. Ja oli niin tomeran oloinen, että pelkäsin, että itse ottaa. Joo, en ottanut esikoistani syliin, olin juuri jäämässä pois metrosta, ulkona syyssade ja esikoinen peitelty sadesuojiin vaunuihinsa. Esikoisellani oli tapana huutaa aina, kun oli juuri nukahtamassa vaunuihinsa. Kuopuksellani oli taas tapana kiljua suoraa huutoa noin kaksi minuuttia ennen kuin nukahtaa, mutta olin niin tyrmistnyt siitä, että jollain on pokkaa tulla päin näköä sanomaan jotain tuollaista. Siitä alkaen mua on jotenkin kummallisella tavalla kiehtonut ihmistyyppi, joka katsoo velvollisuudekseen neuvoa muita.

    Hauskaa lomailua äitinä!

    VastaaPoista
  7. Mielenkiintoista pohdintaa mielenkiintoisesta aiheesta! Minäkin luin sen Hesarin jutun - ja myös taloussivuilta jutun naispuolisista rahoitusjohtajista. Aina naisia jostakin syyllistetään ja syitä riittää, olipa ihmissuhde- ja perhetilanne millainen tahansa.

    VastaaPoista
  8. Anonyymi, kiitos! Vähän itse epäröin, että menikö kovin henkilökohtaiseksi, mutta tämä nyt sattui olemaan kovin henkilökohtaisesti koettu kirja :-)

    Niinisalon kirjan yksi iso ansio onkin siinä, että se tekee selväksi miten vahvasti sosiaalista äitiys on; "oikeanlainen" äitiys keksitään uudestaan vähän väliä. Äidit ovat, siitä hetkestä kun raskaus alkaa näkyä, yhtäkkiä julkista aluetta - heidän syömisiään ja tekemisiään on lupa kontrolloida. "Pitäisikö sinun jättää tuo maksalaatikko väliin, liika rauta on pahasta?" Ja kun lapset ovat syntyneet alkaa äidin vastuuttaminen lapsen edistyksestä tai sen puutteesta, käytöksestä tai sen puutteesta, painosta tai sen puutteesta...

    (Anonyymi taisi painaa jotain saarna-nappia!)

    Joka tapauksessa olen lastenlääkärin kanssa samaa mieltä. Äidinmaidonvastike ei kohtuullisesti nautittuna, ainakaan omien empiiristen kokeilujeni perusteella, estä lasta kasvamasta ihan yhteiskuntakelpoiseksi yksilöksi...

    Mari A., tuon täti-ihmiseni puolustukseksi sanottakoon, että oli hän jonkinlainen tutuntuttu, sitä tuttuustasoa joka edellyttää ystävällistä nyökkäystä kun kaupassa tavataan. Aika huono puolustus kyllä. En ymmärrä minäkään ihmistä, joka alkaa ohjeistaa tuollaisessa asiassa - saati sitten ventovierasta, joka antaa vauvanhoitomääräyksiä metrossa! Mutta näin se vain menee. Kai ne ovat ymmärtäneet vähän väärin sen iskulauseen it takes a village to raise a child.

    Mitä noihin nyt voi sanoa? "Voi kiitos kun neuvoit! En enää ikinä syötä lapsilleni murustakaan mitään puolivalmistetta! Olen nähnyt valon! (Ja ostan tämän pussin ranskalaisia ihan vain koiranruoaksi.)" :D

    Salla, kiitos :-) Minulta taisi jäädä se rahoitusjohtajajuttu väliin, pitääpä selata!

    VastaaPoista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.