keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja


Kuva/kansi: Gummerus/Sanna-Reeta Meilahti

Kerroinko että olen liittynyt lukupiiriin? Sellaiseen oikeaan live-lukupiiriin, jossa me lukijat kokoonnumme pöydän ympärille kehoinemme kaikkinemme? Jep, sellainen on perustettu tänä syksynä lähikirjastooni. Lukupiiri-blogi on ollut aika koukuttava juttu, joten luottavaisin mielin lähdin tähänkin juttuun mukaan.

Ja kivaa se on! On todella mukavaa jutella kirjoista muiden kiinnostuneiden kanssa. Piirimme ensimmäinen kirja oli Olli Jalosen Poikakirja, jonka olin tullut lukeneeksi jo keväällä. 60-luvun koulu ja suomalainen yhteiskunta herättivät lukupiirissämme paljon keskustelua, samoin poikien sielunmaisema ja tekstin tyyli. Ollin kertojaääni jakoi mielipiteitä.

Toinen lukupiirikirjamme on Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Kas tässäkin asiassa lukupiiirit ovat hedelmällisiä; tulee luettua kirjoja, joita ei itse välttämättä valitsisi. Vaikka Laulujen kansi on minusta kaunis, takakannen tekstin perusteella se deletoituisi oitis listoilta. 

Lauluja on tarina kahdesta erilaisesta naisesta, jotka löytävät yllättäen ystävyyden ja herättelevät sen myötä toisiaan traumojen kohmeesta. Läheisen ihmisen menettänyt kolmekymppinen kirjailija Veronika muuttaa pieneen kylään. Hän sulattelee tuskaansa hiljaisuudessa ja tutustuu vähitellen naapuritalossa asuvaan vanhaan Astridiin, joka elää erakon elämää menneisyytensä jähmettämänä. Kevään ja kesän myötä naiset kertovat vähän kerrassaan toisilleen elämästään. Ystävyyden avainsanoja ovat hyväksyminen ja hiljaisuus; mitään ei pakoteta esiin, mitään ei ole pakko sanoa.

Minulle tämä oli sellainen mukava ja vähän mitäänsanomaton lukukokemus, josta ei jäänyt paljoakaan käteen. Pidin vanhan ja nuoren naisen tasavertaisesta ystävyydestä teemana. Se ei totisesti ole loppuun kaluttu aihe. Kirjan tunnelma on, muutamaa nurkan takaa tulevaa jääpiikkiä lukuunottamatta, viileän rauhallinen ja tyyni. Lukija tuudittautuu kalvakoihin maisemiin ja uinuu runojen helmassa... sitten teräs vilahtaa.

Lauluja on kuin tietyn tyypin pohjoismainen elokuva: vähäeleinen, visuaalinen, valon ja ilman tunnulla leikkittelevä, pienellä porukalla ja budjetilla kuvattu. Edes dialogia ei ole kovin paljon, sillä vaikka kahden naisen keskustelut ovat kirjan ydin, niistäkin suuri osa tarjotaan jomman kumman naisen monologina. Toisinaan nuo kaksi myös puhuvat kiinnostavasti toistensa ohi, hyvin taide-elokuvamaisesti. "En ymmärtänyt miestäni." Hetki hiljaisuutta. "Haluaisin kertoa sinulle, että äitini oli kilpikonna."

Tuo oli liioittelua tietenkin, mutta olen pohjimmiltaan tosissani tässä. Lauluissa tuntui välillä ihan kuin olisi meneillään kaksi monologia, joiden vuorosanat vain satunnaisesti liittävät ne yhteen. Ehkä se oli yksin kirjan pointti: ilman yhteisen menneisyyden painolastia toisensa kohtaavat ihmiset voivat parantaa toistensa oloa ihan vain kuuntelemalla. Ei tarvitse ymmärtää, selittää, ratkaista, kommentoida...

Itse asiassa pidin rakenteesta; se oli toimiva ja johdatteli lukemaan, synnytti sitä paljon puhuttua imua, vaikkei kirjaa voi tapahtumarikkaaksi kutsua, enkä henkilöistä tai heidän traumoistaan ylettömästi innostunut. Kummankaan ongelmia en jotenkin osaa kuvitella; ne ovat toisesta maailmankaikkeudesta. Ja itse henkilöt ovat  hankalasti tavoitettavissa. Esimerkiksi Astrid, yhdessä hetkessä hän elää tukahduttamalla muistonsa, toisessa taas väittää Veronikalle, ettei kestäisi elää ilman muistojaan. No... onhan hänellä tietysti muistoja ja muistoja. Ja voihan olla että hän vain sanoo niin Veronikalle.
Menneisyyden hän piti loitolla. Tulevaisuutta ei ollut, ja nykyhetki oli kuin autius, jossa hän oli läsnä ruumiillisesti mutta täysin vailla tunteita. Hän odotti muistot tukahdutettuina. Tukahduttaminen oli vaativaa, puuduttavaa taistelua, joka vei hänen kaikki voimansa. Hetkittäin se epäonnistui. Silloin hänet valtasivat tunteet, jotka olivat yhtä rajuja kuin ensimmäisellä kerralla. Jokin saattoi ennalta aavistamatta laukaista ne, joten hänen oli edettävä varovaisesti. Jo pitkään hän oli kellunut akanvirrassa ja odottanut kärsivällisesti pohjavirtaa, joka veisi hänet mukanaan. Ja nyt, äkkiarvaamatta, vedenpinta alkoikin väreillä aavistuksenomaisesti. (s. 25)
(Ja Veronika - taas kirjailija päähenkilönä? Armoa. Voi itku, tajusin juuri että ehdotin itsekin lukupiirille kirjaa, jonka päähenkilöinä on kirjailijoita ja toimittajia. Siihen loppui legitiimi kitinä.

Olssonin teksti on aavistuksen itseään toistavaa muttei ihan raivostuttavuuteen asti. Olsson esimerkiksi kuvailee usein ja tarkasti mihin Veronika ja Astrid katsovat. Yhdessä vaiheessa melkein aloin laskea montako kertaa nämä kaksi ehtivät reilussa 300 sivussa a) olla hiljaa/olla vaitonaisia/vaieta tai b) katsoa taivaalle ja katsoa ulos ikkunasta. Sitten tajusin, että luultavasti juuri tuo jatkuva uloskatselu on Laulujen valoisuuden niksi. Näen kirjan maisematkin kuvina, koska Olsson syöttää niitä minulle toistuvasti Veronikan ja Astridin katseiden kautta. Nuo kaksi totisesti katsovat ihan koko ajan johonkin! Olkoon siis - epäilemättä toistolla on tarkoituksensa - mutta silti tuo katseiden seuraaminen sai tekstin välillä tuntumaan jankkaavalta.

Vakavampi rasite kirjalle on, että minusta siinä selitettiin liiaksi henkilöiden tunteita ja vielä sellaisella tavalla, johon en oikein uskonut. Luulen, että olisin päässyt tässä syvemmälle, jos minun olisi sallittu itse arvailla ja tulkita. Kun asiat puretaan valmiiksi sanoiksi, jää lukijan roolikin helposti passiivisemmaksi. Niin taisi käydä minulle; siksi Lauluja oli ihan kiva kirja, ei sen enempää.

Huoh. Olen tässä kuussa haahuillut vaikka kuinka paljon sen niin kutsutun mukavuusalueen ulkopuolella, että seuraavaksi luen jotain taatusti omalle tontilleni osuvaa.

Linda Olsson (2009, alkuperäinen 2005). Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Gummerus. Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi. ISBN 978-951-20-7977-3.

Arvioita:
Irma Stenbäck Hesarissa

Sannaliina Nikula Kotiliedessä
Kirjavinkit
Leena Lumi
Karoliina Kirjavassa kammarissa
Kirsin Kirsin kirjanurkassa

9 kommenttia:

  1. Ymmärrän arviosi hyvin, vaikka minulle tosiaan se koko kuuntelukokemus oli hurmaava. Kirjassakin oli paljon kaunista ja hyvää. Minulla on vielä joku tuossa Taalainmaassa, joka vetoaa.

    No, kirjan loppuosa oli minusta jotenkin lattea ja turha.

    VastaaPoista
  2. Minäkään en oikein syttynyt tälle kirjalle. Kiva kuulla, että on muitakin ei-haltioituneita, kun vähän jo luulin olevani jotenkin outo, kun en Olssonista innostunut.

    Mie muuten vedän meidän kirjastolla lukupiiriä. Luettiin viime keväänä piirin ekana kirjana Jalosen Poikakirja. Miten iso porukka teitä siellä piirissä on? Meitä oli alussa noin kymmenen, mutta into on vähän lopahtanut (osa kävijöistä piti piiriä jotenkin liian vaativana tai korkeakirjallisena tms.). Viimeksi osallistua oli minun lisäkseni neljä, mikä on oikeastaan ihan hyvä lukumäärä, niin kaikki ehtivät sanoa sanottavansa.

    VastaaPoista
  3. minä en ole tätä lukenut, vaikka jossain kohtaa piti. tämä ei innostanut päivittämään "pitää lukea"- listalle :) minä muuten luin ally Condien tarkoittu ja en tiedä miksi luulen sinun tykkäävän siitä?! Se on sitä paitsi nuorten kirja ja scifiin päin kallellaan, mutta silti. En tiedä osuuko tontille, mutta suosittelen1

    VastaaPoista
  4. Minä rakastin tätä kirjaa, voi että! Muistan sen loppukesän, kun ilma oli kuin linnunmaitoa ja minä luin tätä kirjaa. Erityisesti ne kuvaukset taivaasta jäivät mieleeni...

    Luen tämän varmasti vielä uudelleen ja uudelleen..

    VastaaPoista
  5. Minullekaan tämä kirja ei ollut suuri elämys, vaikka Seela Sella oli taitava lukija.

    VastaaPoista
  6. Karoliina, lukupiirissä huomasin, että tämä jakoi ihmisiä aika fifty-sixty. Osalle toimi kyyneliin asti ja toisille ei ihan yhtä hyvin.

    Anna Elina, ollaan yhdesssä outoja :D

    Poikakirja on siis oikea lukupiiriklassikko, haa! Meidän piirimme on kokoontunut toistaiseksi vasta kolme kertaa, ja ihmisiä on ollut mukana 8-11. Katsotaan miten käy... Mitenkään hirveän korkeakirjallisia ei ole toistaiseksi oltu, mutta kiinnostavan erilaisia näkemyksiä kirjoista. :D

    anni.m, käy nyt varmuuden vuoksi kurkkaamassa Karoliinan ja Leena Lumin jutut ennen kuin hylkäät... tai selaa kirjastossa! Kyllä tässä tiettyä viehätystä on, vaikkei minulla nyt kantanut tämän pidemmälle :-)

    Ja kiitos vinkistä!

    Joana, hyvä kun tulit sanomaan sen :-) Ja kirjoita ihmeessä uusintakierroksistakin, olisi kiinnostavaa kuulla minkälaisia ajatuksia herää kun tätä lukee sillä tavalla, että tarinan käänteet ovat jo tuttuja.

    Lukutoukka, Seela Sella on kyllä loistava lukija... Hm, olisikohan ollut minusta mukavampi äänikirjana? No, akateeminen kysymys; kuten sanottu, luultavasti en olisi tätä kirjaa tullut ilman lukupiiriä poimineeksi.

    VastaaPoista
  7. Minulle tämä on kirja, jonka "arvo" on koko ajan laskenut. Sain kirjan joululahjaksi äidiltäni vuonna 2009. Varmasti lahjan antaja että kiireettömät välipäivät saivat aikaan sen, että heti luettuani tunsin rakastavani kirjaa, vaikka esim. yksi Astridin vanha teko sai minut kavahtamaan silloin.

    Nyt kirja tuntuu jotenkin aika laimealta. Onhan se lempeä. Ja hyvä. Muttei kuitenkaan kovin mieleenpainuva.

    (Minä olen usein tällainen mieleni muuttaja.)

    VastaaPoista
  8. Katja, tunnistan tuon mielen muuttamisen hyvin! Ja taidan tietää mitä Astridin tekoa tarkoitat. Kyllähän se kavahduttava onkin... mutta psykologisesti uskottava kumminkin. Se mitä minä en tajua on Veronikan reaktio (olematon), koska Veronikan oman historian huomioonottaen hänen olisi odottanut kyllä kavahtavan aika lailla...

    VastaaPoista
  9. Minä pidin tästä enemmän kuin Olssonin Sonaatti Miriamille, joka olisi ollut parempi, jos kirja olisi päättynyt Krakovaan.

    Tämä kirja oli minulle iso juttu. Oikeasti en enää tiedä miksi, mutta tämä kuuluu ehkä siihen outoon sarjaan, jota kutsutaan lohtukirjoiksi. Toki muistan kirjan kauniin kielen ja erikoiset dialogit, jotka olivat kuín vuorottaista yksinpuhelua. Ystäväni halusi lukea tämän uudestaan, kun hänelle tuli avioeronsa vaiheissa rankkaa ja hän kertoi, että 'Leena, tämä kirja pelasti minut!'

    VastaaPoista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.