keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Mediahuora

Kuva/kansi: Otava/Kirsti Maula
Tämä on takakannen mukaan sukupolvikuvaus. Nytkö se iski, sukupolvien välinen kuilu?

Peruutetaan.

Mediahuora kertoo Maria Vartiaisen, vapaan toimittajan ja yksinhuoltajaäidin, kaoottisesta elämästä. Lehtitalo riepottaa avutonta avustajaa kuin rakki oravanraatoa, eikä Maria osaa sanoa ei. Hän myy kaverinsa ja itsensä, pilkkoo surut ja ilot sopiviksi suuhun sujahtaviksi tunnepaloiksi. Maria ruokkii järjestelmää, jossa on vain onnellisia loppuja ja selviytyminen on jokaisen vastuulla.

Asiaa on paljon, tekisi mieli sanoa liian paljon, sillä Hiidensalo haluaa käsitellä yhdessä ja samassa kirjassa mediaa, miehen ja naisen valtasuhteita, äitiyttä, vanhustenhoitoa ja nettiriippuvuutta. Eipä silti, teksti on taidokasta ja heijastelee tyylinsä puolesta mainiosti tarinan ahdistunutta sykettä. Siinä on pimeää, vaivihkaista energiaa, joka juoksee pitkissä kappaleissa kuin liian ahtaaseen uomaan tungettu puro. Tai ehkä viemärivesi.
Julkikakkaajista kasvoi niitä, jotka sanoivat suorat sanat. Salakakkaajat patosivat ja kontrolloivat, he söivät lomamatkoilla kuitua purkista koska kakka ei kulkenut. He hymyilivät ja nyökyttelivät, vaikka vatsassa kiersi. He pelkäsivät vieraiden vessanpönttöjen kiillotettuja kansia. Salakakkaajat kontrolloivat syömistään ja välttelivät vaikeasti kakattavia ruokalajeja kuten juustoja. He kakkasivat vain, kun oli pakko, ja pistivät silloinkin hanan anteeksipyytävästi päälle. Salakakkaajat olivat vaarallisia, sillä yhtenä päivänä he saattoivat vain räjähtää. Antaa kaiken tulla. 
Aikuisuus oli sitä, että hallitsi suolensa toiminnan. [--] (s. 22)
Kirja aiheutti meikäläisessä harvinaisen voimakaan tunnereaktion. Hukkasin nauramisen kyvyn vähitellen. Noin sivun sata paikkeilla alkoi leukaperiä pakottaa, kun piti purra koko ajan hampaita yhteen. Tässä sieppaa sävy, sellainen josta en edes tiedä syntyykö se omassa päässäni kun luen tätä, vai onko se oikeasti tekstissä.

Älkää luottako minuun tässä tapauksessa, lukekaa itse. Tämän kirjan kanssa huumorintajuni karkasi kotoa ja arvostelukyky lähti laukkuja kantamaan.

Tänne jäänyt alkuolento luki Mediahuorassa sitä oiminunnapani-juttua pahimmillaan, päähenkilön itsekeskeistä nillitystä. First world problems potenssiin sata. Totta kai Hiidensalo haluaa kirjallaan kritisoida järjestelmää ja pakkoyrittäjyyttäjyyttä ja kaupallisuutta, hauskasti. Näen sen järjellä mutta en onnistunut kiinnittymään siihen viestiin niin kuin piti: luin tämän uuden sukupolven versiona vanhasta suomalaisesta hittipiisistä valivali. Se johtuu Mariasta.

Tässä siis ilmaiset koulut käynyt ihminen ahdistuu hysteriaan asti kun joutuu raatamaan KIRJOITTAEN JUTTUJA LEHTIIN. Jonkun toisen taas on pakko kirjoittaa halvalla KUN TÄYTYY MAKSAA LAPSEN JUDOKERHO. Maria on velkakierteessä kun NETTIKAUPOISTA TULEE OSTETTUA LIIKAA MEKKOJA.

Ei *****.

No kaipa Mariaa riistetään. Ja kaipa hänen minäkuvansa vääristyneisyyttä kompensoidakseen on pakko ostella punaisia mekkoja. Mutta on hemmetin paljon ihmisiä ihan täällä Suomessakin, joita riistetään pahemmin. Tekisi mieleni ravistella Mariaa ja sanoa: lakkaa vinkumasta.

Ota vastuu valinnoistasi. Jos et halua suoltaa sielua myrkyttävää paskaa, kokeile siivoushommia. Mene kaapimaan pisuaareista oksennusta kapakoissa. Aamuvuoroissa oli hyvin tilaa ainakin minun opiskeluaikoinani. Ajattele joskus jotain muuta kuin itseäsi. Vaikka poikaasi. Jonka näemmä pystyt kohtaamaan vain Äitinä.

Tietenkään et ole onnellinen, koska jokainen ajatuksesi alkaa sanalla minä.

Varmasti Maria on noin käsittämättömän itsekeskeinen ja raivostuttava tarkoituksella. Loistavan ironinen romaani: paska järjestelmä riistää omaa tuotostaan, julkikakkaavaa wannabejulkkista. Ja onhan tämä ironinen romaani siinäkin mielessä, että se on yhtä aikaa totta ja totaalista liioittelua, mutta Marian henkilöön, siihen miten hänet on kirjoitettu, sisältyy jotain vaihtoehdottoman aitoa: oletus siitä, että jokainen ihminen on vain oman elämänsä sankari... ja jos se siinä ei onnistu, vika on ympäristössä.

Se sukupolvien välinen kuilu. En tahdo saada ärtymykseltäni luettua tätä ironisesti. En pääse kiinni Mediahuoraan älyn tasolla, en jaksa keskittyä sen fiksuihin oivalluksiin, en osaa nähdä tätä kriittisenä tekstinä, en osaa keskittyä aidosti ongelmalliseen tekijänoikeuskäytäntöjen kysymykseen, koska tunnen niin raivokasta vierautta päähenkilöä kohtaan. Minun luennassani Marian katkeruus ei kohdistu järjestelmään vaan siihen ettei järjestelmä tuottanutkaan hänelle tyydytystä. Taas kerran sankaritarina on sitä, että joku onnistuu hyväksikäyttämään järjestelmää. Tulee tunne, että mediapaskan pukkaaminen olisi ihan jees, jos siitä vain maksettaisiin turvallisilla, vakinaisilla tuloilla ja saisi liittyä Lehtitalon käytävillä satulatuoleissaan viilettävien vakkaritoimittajien joukkoon.

Järjestelmän muuttamisesta tai kyseenalaistamisesta ei ole niin väliksi. On ihan okei ruokkia petoa, kunhan vastineeksi saa sen mitä MINÄ tarvitsen. Minun sukupolveni opetettiin ainakin teeskentelemään, että yritämme parantaa maailmaakin, emme vain omaa osaamme. Hiidensalo yrittääkin, Maria ei.

Tai en tiedä, ehkä tämä ei ole sukupolviasia ensinkään vaan jokin henkilökohtainen ongelma. Maria painoi jotain itkupotkuraivarinappulaa.

En viihtynyt yhtään. Olisi jäänyt kesken ellei olisi PEKKin kirja. Muutaman yön yli nukuttuani olen silti iloinen, että luin ja luin loppuun asti. Juuri tätä kirjakerholta toivoinkin: että se pakottaisi minut silmäkkäin tämän päivän suomalaisten esikoiskirjojen kanssa.

Mediahuora haastaa. Epäilen vastanneeni lukijana väärään haasteeseen. Näinhän se menee... lukijat tulkitsevat miten kukakin, eikä kirjoittaja sille mitään mahda.

Olisin silti valmis suosittelemaan Mediahuoraa aikaansa hyvin kuvaavana kirjana. Ja luultavasti ainakin kokeilen myös Hiidensalon seuraavaa romaania. Briljanttihan kirjan täytyy olla, tai se ei herättäisi näin voimakkaita tunteita! Minulle Mediahuoran lukeminen oli hiekkapaperia sielulle.

Epäilemättä pieni hionta tekee hyvää. Rosot ja halkeamat tulevat esiin.

Venla Hiidensalo (2012). Mediahuora. Otava. ISBN 978-951-1-26086-8.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Herman Raivio Parnassossa
Ina Ruokolainen Keskisuomalaisessa
Jenni Koko lailla kirjallisesti -blogissa
Irja Kirjavinkeissä
Salla Lukupäiväkirjassaan

24 kommenttia:

  1. Mediahuoraa lukematta on pakko sanoa, että tykkäsin tästä sun arviosta ihan sikana! Kirjablogien parhaus on juuri siinä, että voi lukea kirjat kuten sinä, omana itsenään (eikä minään objektiivisena arviokoneena.) Kiitos! Kirja itse kiinnostaa mua sekä enemmän että vähemmän tämän jälkeen.

    (Niin ja tunnistan täysin tuon sun ärtymyksen. Tiedänpähän ainakin, kummalle puolelle kuilua sijoitun.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liina, kiitos! Noloa että joutuu turvautumaan oikein isoihin kirjaimiin, mutta nyt tuntui etteivät pienet välittäisi sitä pärskähtelyä ja rätkätystä, jota täällä kotiväki joutui kuuntelemaan.

      Luulen, että opin tämän myötä jotain omasta lukemisestani: taidan olla aika tunteellinen lukija siinä mielessä, että keskeisiin henkilöihin pitää jotain kautta pystyä samaistumaan... edes joltain kulmalta. Nyt tuli sellainen freudilainen torjunta, että oksat pois. :-)

      Poista
  2. Hih hih hii! Vaikka itse tykkäsin kirjasta, niin tätä purkaustasi oli mainiota lukea. :) Todella - jotain kirjassa yleensä on, vaikka sen herättämä tunnelataus olisi raivoa. Muistuttaa taas kerran siitä, että "ihankiva" on pahin kategoria.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Salla, näin on! Yhdentekevyys on surullisinta... varmasti on hyvä merkki, että kirjaa tekee mieli paiskoa. Ja Hiidensalohan osaa kirjoittaa, siinä vika ei ollut.

      Poista
  3. Jos kirja aiheuttaa noin suuren kiukkureaktion, niin melkein tekee mieli tarttua siihen heti =O

    Mä varasin tämän hyvissä ajoin kirjastosta, mutta täytyy myöntää, että meni moni muu asia nyt vähän ohi, enkä sitten päässyt hakemaan sitä. Odottelen jonkun aikaa pölyn laskeutumista ja tartun jossain vaiheessa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari A, olisi kyllä hauska kuulla mitä sinä tästä ajattelet! Jään odottamaan pölyn asettumista. :-)

      Poista
  4. Olen ihan samaa mieltä Liinan kanssa! Ja arviosi luettuani olen sitä mieltä, että jätän lukematta. Tuli jo nyt niin angstinen olo päähenkilöä kohtaan (jonka kopioita tuntuu vilisevän kaikkialla) että en halua edes yrittää miettiä sitä muuta jos tarinan keskiössä on tuommoinen minäminäminä. Hrrh. Nettishoppailusta kieltäytymisen vaikeus ja aikamme haasteet, terve.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tessa, heh, kaikki mun laivasiivoojatraumat taisi nousta tässä esiin, Neitien ruuhkavuosista puhumattakaan...

      Poista
  5. Vau!

    Ja kiitos, juttusi mielessä saan ehkä vieraannutettua itseäni sen verran, ettei kirja lennä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erja, heh, kivaa jos luet tämän, odotan innolla blogijuttuja lisää. :-)

      Poista
  6. Minullakin tuo kirja odottaa vielä hyllyssä vuoroaan. Sinun reagointisi lisää vain kiinnostusta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jori, jotenkin en näe sinua saamassa samanlaista hepulia kuin minä... mutta odotan jännityksellä mitä ajattelet, sinulla on tapana löytää oma vinkkelisi niihinkin kirjoihin, joista on jo monta mielipidettä. :-)

      Poista
  7. Ihan mahtava arvostelu, todellakin nautin tätä lukea. Sitä en osaa sanoa nauttisinko itse kirjan lukemisesta. Mutta täytyypä varmuuden vuoksi laittaa listalle, jos vaikkapa osuu kesällä käteen suomireissulla.

    Toisaalta juurikin tämän sinun arvostelusi takia tekisi mieli se lukea ihan vain ottaakseen selvää, millaisia tuntemuksia se minussa herättäisi :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elegia, kiitos! Heh, hassua kyllä, juuri noin minullekin joskus käy kun luen oikein suu vaahdossa kirjoitetun bloggauksen jostain kirjasta. :D

      Poista
  8. Hienoa, rehellistä tekstiä, jota oli ilo lukea. Jotain hyötyä siis kirjasta on meille blogisi lukijoille, jotka saavat nauttia tekstistäsi.

    Minä en ole missään vaiheessa aikonut kirjaa lukea, eikä arviosi muuta mielipidettäni suuntaan eikä toiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaana, kiitos... tuo lämmitti mieltä! :-)

      Poista
  9. Pikaisesti vain kommentoin, että vaikka kirja ei ole herättänyt minussa lukuhaluja nautin suuresti arviosi lukemisesta :) Olen siis ihan samaa mieltä jaanan kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Villasukka, kiitos! Tämä oli vaikea purkaa sanoiksi. :-)

      Poista
  10. Minäkin pikaisesti tulin poikkeamaan, ja kommentoimaan, että olet jälleen kirjoittanut todella mielenkiintoisen arvion:)

    VastaaPoista
  11. Olipa mielenkiintoinen arvio!

    Sinulle ja mainiolle blogillesi olisi minun blogissani tunnustus:
    http://nenakirjassa.blogspot.com/2012/04/kirjakasa-ja-liebster-blog.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Norkku, ihanaa, kiitoksia paljon! Olen maailman surkein näiden tunnusten kanssa, mutta lämmittää mieltä kovasti... :-)

      Poista
    2. Minunkin blogista löytyy sinulle tunnustus, eikä ole pakko pitää sen kummempia vastaanottoseremonioita ;)

      Poista
    3. *raahaa punaista mattoa* mitä, eikö? :D Kiitos Villasukka!

      Poista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.