lauantai 14. huhtikuuta 2012

Wolf Hall


Karoliinan Kirjavassa kammarissa kimppaluetaan parasta aikaa Susipalatsia, joten tämä alkukielinen versio on vilkutellut minulle ylähyllyltä jo jonkun aikaa. Onnistuin hienosti vastustamaan kiusasta, sillä lukemattomiakin kirjoja on jonossa muutama, mutta sitten luin pääsiäisen aikaan C. J. Sansomin Luostarin varjot. Kiitos vain Morrelle, jolta kirjan sain - en ole unohtanut mitä lupasin vaihdossa! - mutta välitön seuraus Luostarin varjoista oli äkillinen pakkomielle lukea oitis Wolf Hall uudelleen. Thomas Cromwell, Hallin päähenkilö, esiintyy nimittäin Varjoissakin.

Mutta Wolf Hall on aivan eri luokan kirja. Hilary Mantel on tehnyt melkoisen urotyön kuvitellessaan itsensä 1500-luvun alkupuolella vaikuttaneen miehen nahkoihin. Onko hän oikeassa tulkinnoissaan, sitä on mahdoton tietää, mutta faktat ovat napakasti paikallaan ja kokonaisuus on niin johdonmukainen, että siitä tulee totta aivan itsestään.

Kirjan alussa on pieni pätkä Cromwellin nuoruudesta, mutta Wolf Hall lähtee varsinaisesti liikkeelle vuodesta 1527, jolloin Henrik VIII:n pitkäaikainen luottomies kardinaali Wolsey vielä paistattelee valtansa loistossa. Tuho on kuitenkin nurkan takana ja Cromwell, Wolseyn avustaja, joutuu miettimään miten selviytyisi päämiehensä haaksirikosta. Hall kuvaa aikanaan järisyttävää nousua merkittävään asemaan hovissa, jossa yleensä vaadittiin kuninkaan pepunpyyhkimenkin ojentamiseen ylhäistä syntyperää. Alhaissyntyinen Cromwell onnistuu kuitenkin voittamaan kuninkaan ja hänen läheistensä luottamuksen. Hämmästyttävää luokkaretkeilyä seurataan aina vuoteen 1535, jolloin Anne Boleyn on viimeistä vuottaan kuningattarena ja Thomas More mestataan.

Wolf Hallissa on minulle kiehtovaa paitsi miljöö myös jännittävä uudelleentulkinta kahdesta aikakauden keskeisestä hahmosta, Cromwellista itsestään ja Thomas Moresta. Pragmaattinen Cromwell esitetään hyvin positiivisessa valossa. Hän on tässä tyyppi, joka vain haluaa saada asiat sujumaan, joka etsii win-win -skenaarioita, jolla on älyn lisäksi lämmin sydän ja varsin moderni tärkeysjärjestys. Cromwell pitää pienistä koirista ja sietää ihmisten heikkouksia. Thomas More puolestaan, kaveri jota on tavattu pitää suoraselkäisenä periaatteen puolustajana ja uskon miehenä, onkin Mantelin tulkinnassa itsekeskeinen fanaatikko ja narsisti, joka kiillottaa imagonsa kilpeä muiden kustannuksella.  More on suorastaan sydämetön, oikea kristillisyyden irvikuva.

Miksikäs ei. Aina pitää vähän epäillä tyyppejä, joille periaatteet ovat tärkeämpi kuin ihmiset! Yleensä on tapana asettaa vastakkain Henrik VIII ja Thomas More - mutta kuvapa onkin toisenlainen, jos vertailukohteena on joku muu, esimerkiksi Cromwell.

Mantelin tyyli poikkeaa raikkaasti historiallisille romaaneille tyypillisestä kaavasta. Teksti on preesensissä ja paikoin lähes tajunnanvirtamaista. Cromwellissa korostuvat hänen persoonallisuutensa ja ajattelumallinsa, ei hänen asemansa historiassa. Lukija pääsee seuraamaan hänen ajatteluaan kuin huomaamattaan. Dialogista pidin erityisesti, se on monin paikoin näpsäkkää ja nokkelaa. Hahmot eivät kuulosta tomuisilta vaan fiksuilta ja inhimillisiltä. En viitsi valita lukunäytteeksi pitkää pätkää dialogia - ja pitkän pätkän se vaatisi, että saisi oikean käsityksen - mutta otetaanpa toisenlainen pala:
When Rafe has gone he takes out his evening's work and begins on it, methodical, tapping the papers into place. His bills are passed but there is always another bill. When your are writing laws you are testing words to find their utmost power. Like spells, they have to make things happen in the real world, and like spells, they only work if people believe in them. If your law exacts a penalty, you must be able to enforce it - on the rich as well as the poor, the people on the Scottish borders and the Welsh marches, the men of Cornwall as well as the men of Sussex and Kent. (s. 574)
Tuosta näkee, miten Mantel liu'uttaa tapahtumista ajatuksiin - ja miten moderneja ne ajatukset ovat. Mantelin Cromwell ymmärtää, että mielikuvat ovat todellisuutta. Ja niinhän ne ovat.

Nyt toisella lukukerralla maltoin vähän lukea rivienkin välistä ja huomasin, että joitain puolia on tietoisesti jätetty vähemmälle huomiolle. Esimerkiksi kuningasta Cromwellin ajattelussa käsitellään varsin vähän ja varsin epäsuorasti, ottaen huomioon miten keskeinen tekijä hän Cromwellin näkökulmasta on. Kiinnostava ja tarkemmin ajateltuna toimiva ratkaisu.

Wolf Hallin huonoin puoli on, että se on vain puoli tarinaa... ja silti pokkariversio on hulppeat 650 sivua pitkä. Voi olla, että Mantellin perusteellisuus tuntuu puuduttavalta jostakusta, mutta minulle tämä Tudor-immersio sopi hyvin. En olisi voinut lukea tätä kimpassa, koska olisi ollut kamalaa lukea vain pätkä kerrallaan! Argh, pelkkä ajatuskin värisyttää... Epäilen myös, että kirjan valtavan henkilökaartin kanssa tulee helposti vaikeuksia, jos porukka ei ole ennestään tuttua ja lukemisessa on taukoja.

Minä tykkäsin tästä kovasti, taas. Kesti mainiosti toisen lukemisen näin parin vuoden tauon jälkeen. Ilokseni huomasin myös, että Mantelilta on ilmestymässä toukokuussa uusi romaani, Bring up the Bodies, jossa Anne Boleynin ura saa tunnetun päätöksensä. Olen siitä jo valmiiksi ihan tärinöissäni. Mantell pysyttelee Wolf Hallissa hienosti historian rajoissa ja tuo silti tulkintaansa paljon uutta ja persoonallista. Jotain hyvää voi siis odottaa myös Annan lopun kuvaukselta... vaikka olenkin lukenut jo varmaan tusinan Tudor-historioita.

Hilary Mantel (2010, alkuperäinen 2009). Wolf Hall. Fourth Estate. ISBN 978-0-00-723020-4.
(Vilkaiskaa muuten noita kustantajan sivuja... Jotain uutta aaltoa vai? Ziisus...)

Arvioita (suomeksi lukeneiden):
Suvi Ahola Hesarissa
Hannu Poutiainen Savon Sanomissa
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Karoliinan kimppalukuporukan loppukeskustelu



6 kommenttia:

  1. Luin tämän viime kesälomalla, jolloin oli aikaa uppoutua lukemiseen kunnolla. Intensiivisestä lukutahdista oli apua laajan henkilökaartin tasalla pysymiseen, sillä ajan historia on minulle melko vierasta. Mantel osasi todella uppotua Cromwelllin nahkoihin. Aion taatusti lukea jatko-osankin, tämähän loppui suorastaan cliffhangeriin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lukutoukka, minustakin tämä olisi lukea vaikea pala palalta... ja vaikka lopun tietääkin, tarina kiinnostaa silti!

      Poista
  2. Minäkin luen tätä toistamiseen, nyt kimppalukuna ja täytyy sanoa että siihen tämä kirja ei oikein taivu. Rakenne on sellainen että muutaman sivun päivittäinen lukeminen olisi ihan liian vähän, joten olen lukenut pätkän muutaman viikon välein ja tekstin intensiteetti kyllä kärsii siitä. Bringing up the bodies täytyy siis ahmia ihan itsekseen.

    Jatko-osa on kyllä pakko lukea. Kuinkahan pitkän pätkän Cromwellin historiaa tämä kirja kattaa, mennäänkö Jane Seymoureen saakka vai ihan loppuun? Näemmä kirjasta on tulossa tv-sarjakin...

    Tudoreiden kanssa ei kyllä pääse kyllästymään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Norkku, minulle tämä liimautui käteen vielä toisellakin lukukerralla, siis siinä mielessä että ei tehnyt yhtään mieli poiketa muihin kirjoihin välillä. Jatko-osia on kyllä tulossa kaksikin, saas nähdä kuin käy... sain jotenkin sellaisen vaikutelman, että Bodies kattaa aika lyhyen ajanjakson? Kolmaskin on joka tapauksessa suunnitteilla.

      Joo, Tudorit ovat omaa luokkaansa jopa Europaan kuninkaallisten joukossa. On jännä miettiä sitä yhteiskunnallista dynamiikkaa ja niitä jatkumoita, joiden tuloksena päädyttiin tuollaiseen hoviin... ja sitä miten sieltä tultiin tähän nykymeininkiin. :-)

      Poista
  3. Mä tiesin, että sä olit lukenut tän! Ja nyt munkin on pakko. En kestä tätä lukemisen määrää! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, pakko mikä pakko! Oi ja voi... :D

      Poista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.