tiistai 7. toukokuuta 2013

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Kuva/kansi: kustantaja/Helena Kajander
Lievän novelliallergiani ja kroonisen runotukoksen lisäksi minulla on kolmaskin kirjallinen vaiva: kärsin akuutista Finlandia-fobiasta. Epäilen automaattisesti Finlandia-palkittuja romaaneja. Tuntuu siltä että niiden on pakko olla liian fiinejä ja yleisesti soveliaita miellyttääkseen epämääräistä makuani. Kumma kyllä, yleensä palkittu romaani on ollut oikeasti ihan hyvä, jos vain ennakkoluuloiltani olen sen saanut luettua. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua oli hieno. Sofi Oksasen Puhdistuksessa oli loistokkuutta.

Ups, muita esimerkkejä ei tulekaan mieleen. Krm.

Lundbergin Jäätäkään olisin tuskin oikeasti saanut aikaiseksi kirjastosta jonottaa, vaikka blogikommentit ovat olleet lupaavia, mutta muuan ystäväni tuuppasi kyläillessään oman kappaleensa lainaksi, joten luettavahan se oli.

Yksi Finlandian ongelma on, että kirjaa ruoditaan ylen perusteellisesti julkisuudessa. Alkaa tuntua, että kirjaa ei oikeastaan tarvitse lukea, kun siitä on kuullut jo niin paljon. Nytkin tuntuu vähän turhalta sanoa juonesta mitään, koska jokainen lukutaitoinen varmaan tietää sen sijoittuvan saaristoon, jossa nuori charmantti pappisisä asettuu perheineen pieneen yhteisöön. Ja sitten tapahtuu se jokin, josta ainakaan minä en olisi halunnut etukäteen tietää - se mistä tietäminen esti kokemasta kirjaa aidon tuoreena.

Ei silti, että Jää olisi mitenkään vahvasti juonivetoinen romaani. Onkin vähän yllättävää, että pidin siitä; tutut lukijat muistanevat rahvaanomaisen mieltymykseni reippaisiin juonenmutkiin ja nopeaan rytmiin. Mutta Jää kannatti ehdottomasti lukea, vaikka juonipuoli olikin niukanlainen. (Ehkä tämä on sitä siedätyshoitoa. Seuraavaksi käsittelen araknofobiani.)

Suurin osa kirjasta käsittelee tarkastelee rakastavan lempeästi nuoren pariskunnan perhe-elämää ja papin suhdetta seurakuntaan. Pastorskan tarmokas luonne ja pastorin hehkuva innokkuus valaisevat kirjaa. Saariston luonto ja saaristolaisseurakunnan yhteisö maalataan kauniin auringonnousuisessa valossa. Sodanjälkeinen toiveikas vaurastuminen on taustana pastorin ja hänen seurakuntansa nopeasti syntyvälle yhteydelle.

Rakkauden ja vanhemmuuden arki, vieraus ja tuttuus, kuuluminen ja ulkopuolisuus, elämän arvaamattomuus ja sulous: nämä Lundberg piirtää esiin kuin kirjallinen Carl Larsson ainakin, herkin värein ja viivoin.

Itse asiassa Jää on niin siloisella tavalla hyvä, että se melkein täyttää (hui!) ns. särmättömän ihmissuhderomaanin kriteerit. Mutta ei aivan. Ensinnäkin miljöön kuvaus oli minusta äärettömän kiehtovaa. En tarkoita luontoa vaan pastorskan ja pastorin arkimiljöötä askareineen. Talouden ja seurakunnan hoidon detaljeissa 40-luvun saaristossa on vetovoimaa, joka yksinään riittäisi kannattelemaan kirjaa.

Toiseksi, minusta Jää sanoi jotain kuulemisen arvoista elämästä yleensä, nimittäin että se on usein pienestä kiinni, pienistä hetkistä ja pienistä valinnoista. Eikä niitä elämää muuttavia valintoja pääse aina tekemään itse. Silloinkin kun itse tekee päätöksensä, ovat seuraukset joskus arvaamattomat.

Jään äärellä mietin taas kerran, että elämä on oikeasti ihmeellistä. Mitä tahansa voi tapahtua, milloin vain. On ehkä onnekasta, että osaamme useimmiten niin hyvin kuvitella hallitsevamme tilanteen. Jää muistutti, että kontrolli on illusorista: näennäisesti astelet vakaalla pinnalla mutta se voi pettää alta riksisraksis koska vain.

Viimeiseksi, pidin Lundbergin tekstin sävystä. Siinä on jotain velikultamaista: hahmojen kuvaus ikään kuin tunnistaa ja tunnustaa heidän inhimillisen heikkoutensa alentuvuuteen sortumatta. Giovanni Guareschin kirjoissa on jotain samaa mutta osoittelevammassa ja ilmeisemmin hauskassa muodossa. Jään kertoja on ulkopuolinen, mutta rakastava ulkopuolinen jonka katseessa pilkistää hellyys, osallisuuskin.

Kas tässä palanen näytteeksi, Peter-pappi ensimmäisen saarnansa aattona:
Hän toivoo että Mona nukahtaa pian, väsynyt kun on. Hän on siivonnut kuin raivotar ja leiponut, koko talo tuoksuu hyvältä. He ovat kutsuneet kirkkoneuvoston ja valtuutetut jumalanpalveluksen jälkeen kahville. Miten hän voi katsoa noita älykkäitä ihmisiä silmiin fiaskonsa jälkeen? Fiaskonsa: siinä sitä taas ollaan, hän ajattelee pelkästään itseään ja toisiin tekemäänsä vaikutusta. Eikä sitä, mitä hänet on lähetetty julistamaan: Sanaa. (s. 38)
Jokin Lundbergin (vai suomentaja Leena Vallisaaren?) sävyissä viehätti. Miljöö ja tyyli miellyttivät siinä määrin, että luultavasti luen Lundbergiltä vielä muutakin.

(Jottei menisi hehkutukseksi: postinkuljettajan osuuksien syvällisempi symboliikka meni minulta ohi että humahti. Ainakaan oma luentani ei olisi kärsinyt pätkääkään, vaikka ne olisivat kokonaan puuttuneet tarinasta. Mieluummin otan maagisen realisimini laimentamattomana.)

Helposti lähestyttävä mutta ihmiskuvaukseltaan ja kieleltään rikas historiallinen suomalainen romaani... ei niitä liiaksi ole!

Ulla-Lena Lundberg (2012). Jää. Teos & Schildts & Söderstöms. Suomentanut Leena Vallisaari. 978-951-8514759.

Arvioita:
Äh. Niitä on liikaa. Googlaa tästä.



23 kommenttia:

  1. No, eipä tähän oikein voi muuta sanoa, kuin että lukeahan tämä pitäisi.

    Kuvailit ihanasti kertojaa Jäässä.

    Booksy, annoin sinulle tunnustuksen blogissani. Käy kurkkaamassa! :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia Paula! Koitan vastailla viikon sisään. :-)

      Kokeile ihmeessä Jäätä, kyllä se ainakin minun matalahkot odotukseni ylitti kirkkaasti.

      Poista
  2. Totta, Jää on periaatteessa hyvin siloinen ja suloinen - mutta sitten siinä on kuitenkin niitä särmiä, jotka tekevät siitä elämänmakuisen.

    Minäkin pidin hirveästi kertojaäänestä. Kieli toi minusta ihanaa vauhtia ja pyöritystä siihen aika hiljaiseen tarinaan. Ja minähän siis pidän sekä hiljaisista tarinoista että rikkaasta kielestä, joten Jää oli aika lailla täydellinen kirja minulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, mietin aika paljon jälkikäteen mistä diggaamiseni tässä kirjassa tuli, ja ensin ajattelin että kyseessä on ihmisluonnon kuvauksen hienous... mutta sitten tajusin, että salaisuus on siinä miten ihmiskuvaus välittyy kertojan kautta; ymmärtäen muttei ihan pehmosti kumminkaan. Se saa jonkin ekstrasäväyksen kerronnan tyylistä. :-)

      Hyvää, rikasta kieltä tämä kyllä oli minustakin!

      Poista
  3. Luettu, ja minäkin tykkäsin yllättävän paljon. Ei aiheuttanut mitään riemunhyppyjä, mutta ilman suurempaa kränimistä selvisin loppuun saakka. Pointtisi noista elämän valintojen näennäisestä hallinnassa olemisesta oli mielenkiintoinen. Niinhän se usein on. Paljon on pienestä kiinni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tessa, harva kirja - loppujen lopuksi - saa hyppimään riemusta... toki niitäkin on! Mutta siinäkin on jotain hienoa kun kirja on positiivinen yllätys. Minulle tämä oli sellainen kirja, johon tartuin epäillen ja sitten huomasinkin kiinnostuvani.

      (Mutta koska siinä tapahtui niin vähän, jouduin oikein tosissani miettimään mikä siinä oli hienoa. Liisan mainitsema kielen tenho voi hyvin olla osaselitys. )

      Poista
  4. Hyvä, että ylitit fobiasi (mulla on torakkafobia, ainakin, mutta sitä ei varmaan voi lukemalla parantaa =D)

    Samanlaista "velikultamaista" sävyä oli Marsipaanisotilaan kertojaäänessä (sen sijaan Kuninkaan Annassa oli melko persoonaton kertoja), välillä aina mietti, että pistääkö kertoja vahän halvalla urheita Suomen sotilaita. Muuten MS ei ihan yltänyt Jään tasolle, olisi kaivannut tiukempaa keskittämistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaana, ei muuta kuin Kafkaa lukemaan! :D

      Luulen että jotain luen vielä lisääkin Lundbergilta... saa nähdä mitä, voi olla että jätän valinnan kirjastohyllyn satunnaisotannan varaan.

      Poista
    2. Pakko tulla vielä kertomaan, että olen Kafkani lukenut ja Kyproksella hotellihuoneessa tapaamani "jättimäinen" torakka sai nimen Gregor Samsa. Voin kertoa, että en ollut häneen kovin ihastunut :)

      Poista
    3. :D !!

      Minä tapasin yhden Gregorin serkuista Hanoissa... mutta emme lähteneet yhdessä olusille tai mitään... Lähestyin häntä suihkepullokäsi edellä...

      Poista
  5. Tosi hienosti tuot tässä eteen Jään varsinaisen ytimen. Ihan totta, se on usein pienestä kiinni tämä elämä.

    Minä ymmärsin Jään lumon oikeastaan vasta viimeisessä kappaleessa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika K, jep! Loppu on hieno... siinä näkyy kaiken alla piileskellyt armottomuus. Vetää hiljaiseksi.

      Poista
  6. Tämä oli ehdottomasti Finlandiansa ansainnut teos. Tykkäsin tosi paljon luontokuvauksista ja tarinasta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, en voi väittää vastaan kun kun olen ehdokkaista lukenut vain tämän ja Nälkävuoden... Popula on sekin kyllä harkinnassa.

      Äh, olisipa kamalaa valita voittaja. Sekä Nälkävuosi että Jää ovat hienoja kirjoja... mutta tiukan paikan tullen taitaisin olla samaa mieltä kuin Halonen. Jos aseella uhattaisiin.

      Poista
  7. Ihana teksti, Booksy! Minä en tiennyt Sitä juttua, joten osasin ja sain yllättyä.

    Minä olisin voinut siitä postinkantajasta lukea enemmänkin. Ja pastorskasta tykkäsin, ja miljööstä. Että olihan tämä.

    Ja ihmeellinen elämä. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Linnea, kiitos! Minua vähän vaivasi lukiessani että "odotin" koko ajan Sitä... mutta ei liikaa. Pastorska oli minusta mainio, sellainen ihminen joka olisi kiinnostava tuntea tosielämässäkin. (Hassua kyllä, pastorista en varmaan niin innostuisi livenä! :D)

      Tuosta huomaa mikä kirjassa oli hienoa: hahmoihin pystyi uskomaan lukiessaan.

      Ja kyllä, tuhannesti: ihmeellinen elämä... <3!!!

      Poista
  8. Tämä kirja on minunkin lukulistallani, vaikka podenkin samaa fobiaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. boktok73, rohkeasti kimppuun vain... ja muista: myös Finlandia-kirjan voi jättää kesken jos ihottuma pahenee... :D

      Poista
  9. Hieno teksti! Viihdyin tämän äärellä, vaikka minulle Jää oli jollakin lailla vähän laimeakin kokemus loppua lukuunottamatta. Sellainen kirja, että oikeastaan vasta lopussa tuli tunne, että kyllä vain tämä on loistokirja. Olisin halunnut tuntea sen alkumetreiltä saakka. Sinä olit osannut poimia kirjan ytimen hienosti esille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirahvi, kiitos! Viimeinen neljännes - ja jopa viimeinen kappale, niin kuin Annika K tuolla mainitsi - tosiaan toi tähän sitä jotakin...

      Kauheaa, mutta olisin jotenkin pettynyt, jos tarina ei olisi saanut JOTAIN käännettä. Kirjana hyvä näin. Vaikka hahmoille kamalaa.

      Hih, mainio todistus kirjailijan taidosta: en voi olla olematta aidosti pahoillani hahmojen puolesta. Niin todellisia henkilöitä, että tajuaa väkisinkin heidän edustavan satoja samankaltaisia kohtaloista.

      Elämä on kaunista ja kamalaa.

      Poista
  10. Ihana oli palata minulle huikean puhuttelevan lukukokemuksen tarjonneen kirjan pariin tämän juttusi myötä, kiitos!

    VastaaPoista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.