sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Long Play: Suojelupäätöksiä, Jahti ja Serkkuni, ihmiskauppias

Kuva/kansi: Long Play/Pentti Otsamo
Nämä ihmiset juoksevat aina. Kun Sari lähtee tapaamaan asiakastaan, hän juoksee ehtiäkseen junaan tai bussiin. Kun hän palaa, hän juoksee ehtiäkseen ajoissa toimistoon hoitamaan seuraavaa asiaa. 
Sosiaalityöntekijä juoksevat, koska heillä on koko ajan kiire. [--] (Hirvonen, Suojelupäätöksiä)
Moni on varmaan kuullut Long Playsta. Itse kiinnostuin heti kun palvelu lanseerattiin, mutta niin kuin usein on,  innostuksen ja toiminnan välillä makaa upottava aikaansaamattomuuden suo. Ennen kuin oikein huomasinkaan, Long Play oli pudonnut kategoriaan aion-tehdä-tuon.* Onneksi Long Playn puolelta aktivoiduttiin tarjoamaan paria juttua luettavaksi. Jätin häpeämättä valitsemisen taakan päätoimittaja Johanna Vehkoolle ja sainkin pdf:inä postiin Aurora Rämön artikkelin Jahti ja Elina Hirvosen artikkelin Suojelupäätöksiä.

Suojelupäätöksessä Elina Hirvonen seuraa viikon verran Helsingin lastensuojelun toimintaa. Hän pohtii lastensuojelun tilaa ja tilan taustoja. 
[--] Laitokseen sijoittaminen maksaa vielä enemmän, 90 000 euroa vuodessa. Sillä summalla saisi 400 käyntiä nuorisopsykiatrian poliklinikalla tai 3 000 tuntia kotipalvelua. [--] Polittisen päätöksenteon kannalta tilanne on nurinkurinen. Lastensuojelu on viimesijaista sosiaaliturvaa, joten siihen on pakko käyttää rahaa silloinkin, kun budjetti on tiukka. Peruspalveluista taas voidaan leikata, ellei laki sitä estä.
Tykkäsin jutusta älyttömästi. Ei ihme; olen tismalleen samaa mieltä Hirvosen kanssa. On järjetöntä käyttää enemmän rahaa korjaamiseen kuin vähemmän rahaa ennaltaehkäisyyn.

Jahti kertoo eräänlaisesta lainkäytön spontaanista joukkoistumisesta ja herättelee kysymään, missä rajat kulkevat. Onhan se periaatteessa hienoa, että yksityiset ihmiset innostuvat auttamaan rikosten selvittämisessä ja ehkäisyssä, mutta nettiaika mahdollistaa myös pelottavat lieveilmiöt... Tieto on valtaa, ja tiedonjakamisen se vasta valtaa onkin; meillä on nykyään jokaikisellä käytettävissämme järisyttävät mahdollisuudet jakaa tietojamme ja arvauksiamme suorastaan globaalille yleisölle. Minut juttu myös herätti (etenkin Doctorowin Little Brother -kirjan jälkitunnelmissa) miettimään taas yksityisyyden suojaa ja sen järkeviä rajoja, samoin kuin kysymystä siitä, miten pitkälle ollaan valmiita menemään ns. turvallisuuden nimissä.

Long Play harjoittaa hidasta journalismia, siis oikeita vanhanaikaisia pitkiä juttuja, joiden taustalla on toimittajan tekemään tutkimustyötä ja pohdintaa. Esitystapa on perinteisellä tavalla journalistinen – kertaakaan ei missään lukenut katso kuvat - mutta kieli on huoliteltua ja tarkkaa. Hesaria ja Ilkkaa lukiessaan sitä törmää yleensä vähintään kerran päivässä possessiivisuffiksivajeeseen tai vinksahtaneeseen pronominiin (terkkuja  sinne kiireisiin toimituksiin, että ”joka” ja ”mikä” eivät ole synonyymeja), ja vaikka minulla ei ole, vakiintuneena fiilispilkuttajana, paljon varaa kielioppiasioissa viisastella, inhoan sitä, että keskittymiseni jutun sisältöön hajoaa mokomien lapsusten takia. Ei sillä, etteikö Hesarissa olisi hyviä juttuja; varsinkin Kuukausiliitteestä löytyy melkein joka numerosta jotain mehevää. Mutta päivittäisessä toimittamisessa hätäilystä on tainnut tulla enemmän sääntö kuin poikkeus.

Siinä mielessä on virkistävää, että joku julkaisija haluaa nimenomaan sanoutua irti kiireestä. Aika näyttää, saako systeemi riittävää suosiota.

Oli miten oli, minun kohdallani koukku upposi leukaan heti ensi nykäyksellä, sillä kahden artikkelin jälkeen ostin kolmannen (Serkkuni ihmiskauppias kertoo modernista orjatyöstä keskellä Helsinkiä) ja kolmannen artikkelin jälkeen päätin tehdä vuositilauksen. Ainahan sitä voi vuoden kokeilla, vaikka kaikki jutut eivät varmaan aihepiiriltään tyyliltään kolahda yhtä hyvin kuin nämä kolme. Tulee kertapläjäys silti halvemmaksi kuin tällainen sipsittely.** Sitä paitsi elättelen toivoa, että kun rekisteröidyn Long Playn vuositilaajaksi, saan jutut pdf-muodossa; Ihmiskauppiaan ostin ReadBerryn kautta, ja se tuntuu edellyttävän virkkua WiFiä toimiakseen tyydyttävästi. Junamatkalla yhteys pätki ja lukeminen takkusi.

Ehkäpä palaan joskus loppuvuodesta aiheeseen ja kerron miltä jutut vakkaritilaajan näkökulmasta maistuvat. Hitaasta formaatista ei oikeastaan pitäisi tehdä pika-arviota.

Elina Hirvonen (2014). Suojelupäätöksiä.
Aurora Rämö (2014). Jahti.
Paula Sallinen (2013). Serkkuni, ihmiskauppias.

*Samassa lokerossa säilytän eräitä keskeneräisiä runoteoksia, Hanna Arendtin Vita Activaa ja kovalevyn siivousta.
** Sipsittely= ”Otan vain tämän yhden, ja tämän yhden, ja tämän jne.”

4 kommenttia:

  1. Hyvä kun muistutit tästä. Noin kuukausi sitten havahduin itsekin Long Playhin ja innostuin jo pelkästään juttujen kuvauksista niin, että harkitsin vuositilausta saman tien. Sitten se minullakin jäi niihin asioihin, jotka sitten joskus... Tämä on minusta huippuhyvä idea ja sopii todella hyvin juuri sähköiseen formaattiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. essielina, kiva! Minuakin kiinnostaa ihan periaatteellisella tasolla, miten tällaiset uudet kuviot toimivat ja tulevat pärjäämään.

      Poista
  2. Minullakin Long Play on ollut ehdottomasi tutustun joskus ihan pian -listalla. Nyt juttusi ansioista aktivoiduin ja ostin kaksi artikkelia. Näin sitä ihminen usein tarvitsee pikku tuuppimista että saa asioita aikaiseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, heh... hyvä, näin me autamme toinen toisiamme! :)

      Poista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.