keskiviikko 24. elokuuta 2011

Yhteisöllinen media osana yrityksen arkea

Kuva: Kauppakamarikauppa.fi

Yhteisöllinen media osana yrityksen arkea kiinnosti kovastikin, osittain siksi että yhteisöllisestä mediasta on jotenkin tullut niin kiinteä osa omaakin arkea. Olen myös seurannut kiinnostuksella markkinoinnin leviämistä uusiin kanaviin. Yritysten yritykset (hih, en voinut vastustaa) käyttää nettiyhteisöjä ovat välillä ihan fiksuja, mutta välillä näkee aika harhaisen tuntuista puuhastelua.

Itselläni on kumminkin vakaa käsitys, että yhteisölliset mediat ovat keskeinen osa suurta siirtymää kohti erilaista, monenkeskeistä markkinalogiikkaa, eikä monellakaan yrityksellä ole varaa jättää niitä täysin huomiotta. Ainakin jonkinlainen passiivinen skannaus on vain tervettä järkeä. Verkossahan se tieto nykyään leviää, asiakkaalta toiselle.

Nyt kirjan luettuani on ihan guru olo, nämä asiantuntijat ovat samaa mieltä. Pääviesti on kuitenkin varovainen: ei yhteisöllisestä mediasta mitään pikavoittoja ole saatavilla. Tuottoisa toiminta vaatii vieläkin panostuksia, strategiaa, harkintaa, taitoa... ja kärsivällisyyttä.

Sanoista ja niiden vivahteista kiinnostuneille tiedoksi, että kirja erottelee sosiaalisen, vuorovaikutteisen ja yhteisöllisen. Yhteisöllisestä mediasta voi puhua vasta sitten kun osallistujille muodostuu omaa profiilia mediassa, syntyy jossain määrin pysyviä yhteisöllisiä rakenteita.

Yhteisöllinen media on pullollaan järkevän kuuloista asiaa. Kirjoittajat mm. muistuttavat, ettei kannata antaa media-sanan hämätä: naamakirjat, twitterit, keskustelupalstat ja verkostopalvelut eivät ole medioita sanan vanhassa merkityksessä. Telkkarissa yksi lähettää viestiä monille, verkossa yhteisöllinen media tarkoittaa kaikkien keskustelua kaikkien kanssa, olkoonkin että 90 prosenttia osallistujista ei pidä itsestään melua. Perinteisen median viesti on lähettäjän määriteltävissä - nämä uudet mediat eivät ole hallittavissa. Niiden käyttäminen vanhaan malliin oman viestin pukkaamiseksi maailmalle on sekin mahdollista, mutta hyödyllisempää olisi ottaa tilaisuudesta vaarin ja käydä oikeaan vuoropuheluun.

Pidin myös tekijöiden innostuneesta ja samalla realistisesta asenteesta muuttuvaan maailmaan. On toisaalta halua kurkistella laatikon reunojen yli (kyllä, sähköposti on vähitellen jo antiikkinen ja työtä hidastava väline) ja toisaalta tervettä järkeä (eivät kuluttajat todellakaan halua omaksua kaikkia teknisesti mahdollisia härpäkkeitä käyttöönsä). Plussaa myös siitä, että kirjaan on sisällytetty monipuolista haastatteluaineistoa tekijämiehiltä (höh, miksiköhän ne ovat kaikki miehiä?) ja hauskoja sitaatteja. Esimerkki sivulta 18:
Tulevaisuus on jo täällä. Se vain ei ole vielä tasaisesti jakaantunut. William Gibson.
Vaikka kirja paikka paikoin heittäytyy vähän filosofiseksikin, kokonaisvaikutelma on käytännönläheinen ja positiivinen. Grafiikka on hyvää, ja erilaisten toimintamallien ja välineiden käsittely minusta selkeää. Ainakin minä opin tästä paljon uutta. Vähän vaikeampi on arvailla kuinka paljon esim. jonkun pk-yrityksen johto tästä saisi. Veikkaisin että opus on hyödyksi.

Toisaalta, täysin ilman mitään perustietoja yrityselämästä kirjaa voisi olla vaikea ymmärtää. Mitään munkkilatinaa tässä ei ole, mutta logiikka voi tuntua vieraalta. Nimi vastaa sisältöä. Mukavaa kyllä, käsittelytapa on riittävän yleinen, voisi kuvitella kirjan kestävän lukemista vielä vuoden pari... vaikka toki välineet vaihtuvat kovaa vauhtia.

Blogeistakin kirjassa on puhetta, joskin enin osa menee kirjabloggaajavinkkelistä vähän ohi asiasta. Mutta seuraava näyte osuu näillekin nilkoille - puhe on postmoderneista heimoista. (Hassua muuten törmätä Bourdieuhun kahdessa kirjassa viikon sisään, samaan herraan viittasivat näet myös Järvinen ja Kolbe.)
Heimot kokoontuvat sosiaalisen toteeminsa ympärille on käsiteltävänä joko asia, tuote tai vaate. Heimolla on johtajansa, joita voidaan kutsua myös mielipidevaikuttajiksi. Heimon sisäisen vuorovaikutuksen kautta muodostuu myös jokaiselle heimolle oma alakulttuurinsa, tapansa ja puhuntansa. Tämän takia yhteisöllisessä mediassa ei voida enää tehdä yleisiä sääntöjä tai havaintoja siitä, miten välinettä tulisi käyttää tai millaista kieltä yleisesti käytetään. Jokainen heimo pyrkii myös oman yhteisen teema ja alakulttuurin lisäksi erottautumaan muista heimoista ja heidän alakulttuureistaan. (s. 41-42)
Ollos tervehditty, heimotoveri! Oletkos muuten huomannut, että reviiri on laajentunut myös naamakirjaan?

Jesse Soininen, Reidar Wasenius & Tero Leponiemi (2010). Yhteisöllinen media osana yrityksen arkea. Kauppakaari. ISBN 978-952-246-033-2.

tiistai 23. elokuuta 2011

Turvapaikka

Kuva: WSOY
Kaukolainojen armoton laki sanelee nyt lukujärjestystä: vieraiden kirjastojen kirjat etuilevat jonossa. Lähikirjastoni kokoelmissa on tasan yksi (1) Arto Salmisen romaani, joten muita luetaan nyt kaukolainaussyklin logiikalla ja rytmillä. Luen tämän nyt, vien kirjastoon, tilaan seuraavan, saan viestin, käyn noutamassa kirjastosta, luen sen...

Arto Salmisen tuotantoon tutustuminen saa tästä tiettyä juhlallisuuden ja määrätietoisuuden tuntua.

Hyvä että saa. Kirjojen sisällöstä on juhlallisuus ja määrätietoisuus kaukana. Turvapaikassa ankean nahkea arki lutkuttaa menemään vastaanottokeskuksen menoa seuraten. "Arkirealisimi" saa sanana ihan erilaisen sävyn kun on lukenut Salmista.

Turvapaikanhakijoiden tilanne aukeaa lukijalle suomalaisten työntekijöiden yksilöllisistä ja aika raadollisista näkökulmista, mutta Salminen on kova niin koti- kuin ulkomaisillekin puuhastajille. Julman pintakuohun alta kuultaa silti kovin humanistinen viesti. Ihmisiä ne ovat kaikki, Salmisen törpöt juopot, takakireät täti-ihmiset, lentopalloverkolla kalastavat somalit ja järjettömän käytännölliset siivoojat. Ei tule tunnetta, että Salminen tuomitsee ihmisiä, vain typeryyden, suvaitsemattomuuden ja käsittämättömän systeemin.

"Vain"? Typeryyttä, suvaitsemattomuutta ja käsittämättömyyttä taitaa olla liikenteessä paljon. Turvapaikassa siitä kiertyy hervotonta ja armotonta huumoria. Kirjasta tulee mieleen vanha sanonta tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Ystävälliset idiootit ja osaoptimoitu järjestelmä tuottavat harmeja siinä missä ilmirasismikin.
- Mikä sai sinut lähtemään pakolaiseksi? 
Mitä helvettiä se tuollaisia kyselee? kummasteli Sundqvist. 
- Ensin minun siskoni sormet tulivat postissa, sanoi George. 
- Siis sormukset? varmisti maaherra. 
- Sormet. Nämä, sanoi George ja heilutti kättään. - Sitten minun isäni ja äitini hirtettiin meidän pihapuussa. 
George hymyili ilmeettömästi. Maaherra oli ihan hiljaa. Se vilkuili pomoa ja kunnanjohtajaa ja Georgea ja seinää ja vaikka mitä. 
- Oletko viihtynyt Suomessa? se viimein kysyi. (s. 101)
Tulee angstinen olo kun huomaa nauravansa kaameille asioille. Tässä ei ole mitään huvittavaa - paitsi että tietenkin on. Salminen onnistuu jotenkin näyttämään naurettavuuden tekemättä kumminkaan ilkeää vaikutelmaa. Auts ja vauh.

Pitänee lisätä vielä huomio tyylistä. Kieli on yksinkertaista ja väkevää. Ei-kuoressa merkille panemani runollisen ilmaisun ja näköalattoman persoonan ristiriitaa ei tässä näy, vaikka verbaaliakrobatiaa väläytellään.

Jotain ylivoimaisen totta näissä Salmisen kirjoissa tuntuu olevan; totta rankalla tavalla. Jos kirjalta haluaa todellisuuspakoa (tai tulee helposti huonovointiseksi), Salminen ei ehkä ole hyvä valinta.

Vien tämän huomenna kirjastoon ja tilaan seuraavan.

Arto Salminen (2007, alkuperäinen 1995). Turvapaikka. WSOY. ISBN 978-951-0-33374-7.

Arvioita:
Jori Kaiken voi lukea -blogissa

maanantai 22. elokuuta 2011

Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa

Kuva: Kirjapaja
Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa: Nykysukupolven kokemuksia tasa-arvosta on ollut lukulistalla Me muut -kirjan jälkeen. Aihe kiinnosti sen verran, että yritin tämän kesällä hankkia ihan omaksikin. Mutta Luokkaretkeä ei enää rahalla saa; painos on loppu eikä antikka.netissäkään näkynyt. Onneksi hyvinvointiyhteiskuntamme kirjastopalvelut toimittavat pyynnöstä hyppysiin melkein kirjan kuin kirjan.

Katriina Järvisen ja Laura Kolben Luokkaretkellä koostuu yhteiskuntaluokkiin liittyvistä, osittain omaelämänkerrallisista esseistä, joita ryyditetään teemahaastatteluin kerätyllä tiedolla. Ote on kokemusperäinen, välillä tunnustuksellinenkin, mutta samalla teoreettisten luokkakäsitysten informoima. Järvisen ja Kolben mielenkiinnon kohteena ovat suurten ikäluokkien lapset, hyvinvointiyhteiskuntaan syntyneet, 60- ja 70-luvuilla kasvaneet. Kirjassa pohditaan mm. kouluttautumista ja sen merkitystä, työhistoriaa, tapoja ja sanastoa, maaseudun ja kaupungin eroa, sanattomia sääntöjä.

Molemmat käsittelevät yliopiston vaikutusta ja akateemisen maailman kohtaamista, joskin näkökulmat ovat kovin erilaiset. Järvinen kohtaa omista työväenluokkaisista lähtökohdistaan aivan erilaisen maailmaan yliopistolla kuin Kolbe, jolle sivistyksen vaalimisen ja akateemisen tradition kutsu kaikuu kirkastavana. Akateeminen konteksti sallii tasaveroisen kohtaamisen luokista piittaamatta - mutta jotkut puhuvat norsunluutorneissa äidinkieltään, toiset vahvalla aksentilla. Omistavaan luokkaan kuuluminen on omistavaan luokkaan kuuluvien näkökulmasta valintakysymys, muiden mielestä olosuhdekysymys. Keskustelut eivät kohtaa.

Luokkaretki herätti monenlaisia ajatuksia ja tunteita. Opintietä käsittelevä osuus sai muistelemaan kasvatustieteen opintoihin liittyvää esseetä, jossa kirjoitin sukuni naisista. Isoisoäitini kävi kiertokoulua nelisen viikkoa - isoäitini kansakoulun (vaikka löysikin vanhemmiten työväenopistot ja kirjastot) - äitini oli sukunsa ensimmäinen ylioppilas ja maisteri. Minun tullessani kouluikään oli juuri siirrytty peruskouluun. Vuosien mittaan oli muutettu torpasta esikaupunkiin ja lähiöihin. Luokkaretken jäljiltä mietin, että tarina on kovin tyypillinen suomalainen tarina; juuri näin täällä on keskimäärin mennyt. Ei ihme, että minulla on vaikeuksia hahmottaa luokkasuhteita. Sukuni on kulkenut tasatahti urbanisoituvan, kouluttautuvan, vaurastuvan, paisuvan keskiluokan kanssa.

Kirjoittajat onnistuvat vakuuttamaan mitä tulee perinnölliseen sosiaaliseen pääomaan. Totta kai on helpompaa elää 'yläluokan' piirissä jos ymmärtää säännöt, on imenyt ne itseensä äidinmaidossa. Totta kai auttaa jos vanhemmat tuntevat oikeat ihmiset ja tuuppaavat oikeisiin harjoittelupaikkoihin, neuvovat ja tukevat oikeissa valinnoissa.

Tunnistan ilmiön - vaikka en oikein saa lietsottua itsessäni luokkavihaa sen pohjalta. Kyllä, jotkut opiskelukaverini ovat kotonaan ihan erilaisissa tilanteissa kuin minä ja edustavat ihan erilaisia taustoja. Mitä sitten? Pitäisikö minun kadehtia heiltä sukkatietoisuutta (vain Boss kelpaa) tai grafiikkastressiä (mistä galleriasta tuo...)? Pitäkää pellavaliinanne, hyvät ystävät; minä muistelen työväennäyttämöiden hikisiä teatteripäiviä yhteislauluineen...

Luokkatietoisuuteen tuntuu liittyvän vahva käsitys siitä, että on jokin oikea (paras?) habitus, jokin yläluokkaisen tietoisuuden ja käyttäytymisen ja elämäntavan hyve, johon kaikkien pitäisi pyrkiä. Jossain on siis yleinen tyylikkyyden ja tavoiteltavuuden standardi, jota vasten mitataan kiipeämistä luokka-asteikolla. Missä se on? Kuka sitä edustaa? Voiko sen saavuttaa jos ei ole syntyjään ruotsinkielisestä aatelissuvusta? Ja miksi ihmeessä me stressaamme tällaisesta kun isompiakin ongelmia maailmassa on?

Minusta luokkatietoisuus, luokkien vastakkainasettelu kumpuaa pohjimmiltaan taloudellisen tasa-arvon puutteesta. Kasvavat suhteelliset tuloerot satuttavat. Sosiokultuurisella taustalla on viime kädessä juuri niin paljon merkitystä kuin haluamme sille kollektiivisesti antaa; rahalla on suorempia ja käytännöllisempiä vaikutuksia.

Enemmän kuin agraari-Suomesta peräisin olevia vanhoja railoja suren tämän päivän kasvavia mahdollisuuksien eroja. Kun Neidit halusivat opiskelemaan Tampereelle, meidän oli mahdollista järjestää se. Ei kevyesti eikä ilman melkoista miettimistä... mutta mahdollista kumminkin. Monelle muulle perheelle lukion käyminen toisella paikkakunnalla olisi yksinkertaisesti mahdotonta. Oli halua tai ei. Mahdollisuudessa konkretisoituu eriarvoisuus.

Sitten se vaikeampi asia. Vaikken totisesti yllyttänyt muuttamaan kotoa 16-vuotiaana, on oma sosiokulttuurinen piiloviestini epäilemättä tehnyt myyräntyötään kaikki nämä vuodet. Opiskelu on ollut minulle niin tärkeää, että olen tehnyt sitä iltaisin ja viikonloppuisinkin; ilman muuta lapset ovat sen huomanneet. Olen vienyt pentueeni kaupunkilomalle mummolaan joka kesä, opettanut kulkemaan omin päin junalla, pakottanut pitämään kirjaa taskurahojen käytöstä, lykännyt englanninkielisiä kirjoja kouraan ja raahannut kotiin ulkomaisia vieraita.

Opituilla malleilla on väliä. Olen siirtänyt omia koulutuksen ja itsenäisyyden standardejani Neideille. Halu lähteä on kenties kotoisin samasta paikasta kuin mahdollisuuskin lähteä.

Ajatus periytyvästä asemoitumisesta ei siis ehkä ole ihan niin puppua kuin haluaisin uskoa. Se on huolestuttava ajatus. Samalla, käsittämällä halun lähteä ja mahdollisuuden lähteä positiivisena asiana, teen omaa luokitteluani.

Mutta vieläkään en osaa ajatella tätä luokkakysymyksenä. Luokan tutkiminen ja luokkaan keskittyminen hämärtää kaiken sen yksilöllisen ja perhekohtaisen eroavaisuuden, jota pidän viime kädessä tärkeämpänä. Se on yhtä hämäävää kuin kaikkien maahanmuuttajien, kanadalaisista ghanalaisiin, käsitteleminen yhtenä ryhmänä. Ja itse käsite on älyllisesti hämärä, tomuinen, epätäsmällinen. Luokasta kirjoittavat - myös Järvinen ja Kolbe - vaihtavat sujuvasti taloudellisesta ulottuvuudesta sosiokulttuuriseen. Siinä on velmuilun tuntu: toisaalta puhutaan luokan pysyvyydestä (synnyt johonkin luokkaan), toisaalta luokasta taloudellisena tilana. Litrat ja kilot menevät sekaisin... vaikka syy-yhteyttä olisikin, ei sitä liene syytä ymmärtää luonnonlaiksi.

Synnynnäisen aseman ja taloudellisen tilanteen välistä yhteyttä särjettiin hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettaessa, luomalla sitä mahdollisuuksien tasa-arvoa kouluttautumisen kautta. Nyt näyttää kelkka kääntyneen:
On palattu perittyjen ammattien aikakauteen - opintiet ovat sulkeutumassa. Säätyjen ja luokkien tilalle ovat tulleet perhetraditiot ja professiot. Koulu-uudistus ei onnistunut poistamaan kodin merkitystä sosiaalisen pääoman tuottajana. Ammatit alkavat periytyä, palkkakuilu levenee. Erot hyvien ja huonojen osoitteiden välillä kasvavat. (s. 72)
Jos opintiet ovat sulkeutumassa, se on poliittinen päätös, asenneilmaston tuote. Miksi kurjistetaan lapsiperheitä, miksi leikataan koulujen resursseja? Miksi tehdään rahasta arvostettua - miksi rapujuhlista standardi? Kuka saa määritellä kalliin osoitteen hyväksi? Mitä oikein ovat arvomme tänään, ja mikä niitä muutti, jos BB-julkkiksen ura näyttää oikotieltä onneen...?

Luokkaretki ansaitsee hatunnoston; kirja ainakin provosoi miettimään omia arvoja ja asenteita! Se on myös mukavan leppoisasti kirjoitettu, henkilökohtainen ja helposti lähestyttävä kirja yhdestä suuresta suomalaisesta tabusta.

Katriina Järvinen & Laura Kolbe (2008). Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa. Nykypolven kokemuksia tasa-arvosta. Kirjapaja. ISBN 978-951-607-805-5.

Arvioita:
Heikki Hiilamo Hesarissa
Riitta Korhonen Talouselämässä
Hilkka Helsti, Kasvatus & aika
Kirjavinkit

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Nälkäpeli

Kuva: WSOY
Suzanne Collinsin Nälkäpelin myötä palaan 101 spefin helmen listalle, joka on joutunut odottelemaan seikkaillessani milloin milläkin sivupolulla. Ostin Nälkäpelin pokkarina jo pari viikkoa sitten Tampereen akateemisesta. Morre, tämä oli se toinen lahjakorttikirja - kiitos vain!

Nälkäpeli sijoittuu katastrofien jälkeiseen aikaan, jossa nykyiset valtiot ja nykyinen elämänmuoto ovat mennyttä. Jonnekin Appalakkien alueelle nousee uusi valta, Panem. Sen johtava keskus kukistaa kapinoivat provinssinsa ja todistaa mahtiaan vaatimalla jokaiselta vyöhykkeeltä vuosittaisen tribuutin: häviäjien tulee arpoa keskuudestaan kaksi nuorta uhrattavaksi, tyttö ja poika kultakin vyöhykkeeltä.

Uhritoimitusta on kuitenkin huomattavasti modernisoitu sitten Minotauruksen päivien. Nuoret osallistuvat Nälkäpeliin, massiiviseen tositelevisiotapahtumaan. Säännöt ovat yksinkertaiset: 24 kilpailijaa laitetaan areenalle. Yksi tulee ulos. Katsojat keskuksessa lyövät vetoa ja sponsoroivat suosikkejaan, provinsseissa katsotaan katkeran alistuneina. Nälkäpelissä koitokseen lähtee sitkeä Katniss, pienestä pitäen perhettään salametsästyksellä elättänyt epäluuloinen ja sulkeutunut tyttö.

Kirjan perusidea on tuttu. Stephen King on Richard Bachmanina kirjoittaessaan käyttänyt samantyylistä asetelmaa kahdessakin tarinassa; sydäntäsärkevässä The Long Walkissa kilpailijat kävelevät halki mantereen ja The Running Man tekee ihmismetsästyksestä kansallisurheilua. Kingin tarinoissa, kuten Nälkäpelissäkin, väkivaltaisella spektaakkelilla on alistamisen ja voimannäytön sivumaku.

Suzanne Collins on kuitenkin onnistunut luomaan kiinnostavan ja koukuttavan version ikiaikaisesta gladiaattorihuvista. Nuortenkirjamaisuus ei ollut Nälkäpelissä häiritsevää. Vaikka Katniss on kertojana vähän naiivi, etenkin emotionaalisissa asioissa, Collins on jättänyt rivien väliin tulkittavaakin.

Katniss on myös sympaattinen sankaritar, yhtä aikaa itsevarma ja epävarma. Raa'an tilanteen vaatimukset varmistavat, ettei hänestä synny ärsyttävän pyhimysmäistä kuvaa. Kirjan koukuttavuutta lisää, että tapahtumat etenevät hyvänlaista haipakkaa.

Pidin myös kirjan media- ja muoti-ilmiöiden ironisoinnista. Otankin lukunäytteeksi pätkän, jossa Katnissia yritetään valmentaa peliä edeltävään tv-haastatteluun:
"Minulla on ajatus. Yritä esittää nöyrää." 
"Nöyrää", minä toistan. 
"Et voi uskoa, että pieni tyttö Vyöhykkeeltä 12 on pärjännyt näin hyvin. Koko juttu ylittää kaikki kuvitelmasi. Puhu Cinnan vaatteista. Siitä kuinka ystävällisiä ihmiset ovat. Kuinka kaupunki on lyönyt sinut ällikällä. Jos et halua puhua itsestäsi, kehu ainakin yleisöä. Käännä puhe koko ajan siihen. Puhu innostuneesti." 
Seuraavat tunnit ovat yhtä piinaa. Jo alussa käy selväksi, etten osaa intoilla. Kokeilemme nenäkkään roolia, mutta en ole siihen tarpeeksi ylimielinen. Ja kaikesta päätellen olen liian "haavoittuvainen" tempperamenttiseksi. Minä en ole nokkela. Enkä hauska. Enkä seksikäs. Enkä salaperäinen. 
Valmennusistunnon lopussa en ole yhtään mitään. (s. 125)
Kaiken tuon kehumisen jälkeen ei liene epäselvää, että viihdyin hyvin tämän parissa. Collins on ottanut vanhoja stemmoja vallasta ja alistamisesta, rakkaudesta ja uskollisuudesta, elämästä ja kuolemasta, ja jammaa niistä tarttuvan piisin. Jos listalta saisin tilata, olisin varmaan laittanut sekaan vähän enemmän sitä ekokatastrofia ja pelin ulkopuolista kontekstia, ja himpun verran vähemmän yksioikoisuutta hahmoihin... etenkin Katniss on kovin puhdasotsainen.

Mutta myönnettäköön että tämä on jälkiviisastelua. Lukiessani upposin täysin tarinaan enkä kaivannut mitään. Onneksi kakkososaa sai kirjastosta.

Suzanne Collins (2011, alkuperäinen 2008). Nälkäpeli. WSOY. Suomentanut Helen Bützow. ISBN 978-951-0-35986-0.

Arvioita:
Vesa Sisättö Helsingin Sanomissa
Kirjavinkit
Marjis Kirjamielellä (täällä myös linkki näytelukuun)
Raija Taikakirjaimissa (lue vain alkuosa - mutta sen voit lukea rauhassa, teksti varoittaa spoilereista.
anni m. Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa
Aamuvirkku yksisarvinen

lauantai 20. elokuuta 2011

Metro 2033

Kuva: Like
Dmitri Gluhovskin Metro 2033 on ollut "pitäisi lukea tuokin" -luokassa jo pitkään. Mutta se piti kaukolainata, joten hankkimatta jäi. Kaukolainauksissa on se ärsyttävä puoli, että niiden kanssa tulee usein kiire kun lainaa ei voi uusia. Mutta äskettäin muistiin, että jatko-osa on ilmestymässä syksyksi ja ryhdistäydyin hankkimaan tämän. (Terkkuja vain Jalasjärven kunnankirjastoon, sieltä löytyi!)

Taisin lisätä Metro 2033:n listoille joskus viime talvena, tästä oli blogijuttuja silloin. Venäläinen scifi kiinnostaa, sitä on kovin vähän tullut luettua. Sitä paitsi ajatus metrossa selviävistä ihmiskunnan rippeistä on kutkuttava. Suurkaupunkien metrojenhan on ajateltu toimivan samalla väestönsuojina - mitäs jos ei voisikaan enää nousta pinnalle?

2033:ssa tosiaan elellään maan alla, on eletty jo vuosia. Asemista on kehittynyt pieniä kaupunkeja, jotka muodostavat keskenään liittoja ja käyvät sotia. Kaikenlaista örrimörriäistä tunkee päälle tutkimattomista tunneleista ja maan pinnaltakin. Elämä on selviytymistä. Hengissä pysymisen edellytykset kapenevat kaiken aikaa, mutta metrolaiset ovat oppineet konstin jos toisenkin. Mutta vain urheat ammatti-stalkerit suojapuvuissaan uskaltautuvat etsintäretkille aurinkoiseen ulkomaailmaan, jota nyt hallitsevat oudot olennot.

Tarinan päähenkilö muistaa hädin tuskin muutaman väläyksen menneistä maanpäällisistä ajoista. Artjom on kasvatti-isänsä teltassa asuva reilu parikymppinen nuori mies, jolle elämän tarkoitus ei ole vielä ihan auennut. Parhaassa quest-iässä siis! Artjom tarvitsee oikeastaan vain yllykkeen riistäytyä irti nuhjuisista rutiineista. Hän saa sellaisen kun metromakrofaagi Hunter lähettää hänet viemään viestiä kaiken keskukseen, Polikseen.

Ikänsä yhdellä asemalla nököttänyt Artjom kohtaa matkallaan mitä ihmeellisimpiä ihmisiä ja tilanteita. Välillä homma menee heittäen satiirin puolelle. Suuren Madon kirkko? Mutta miksi ei? Nautin täysin siemauksin ainakin maanalaisesta kommunismista autenttisine puolueriitoineen.

Kokonaisuutena Metro 2033 on niitä kirjoja, jotka saavat raapimaan päätä ja ihmettelemään, mistä genrestä mahtaa olla kysymys. Dystopiahan tämä on, mutta scifiksi en tätä oikein osaa laskea. Mikään nykytiedon mukainen evoluutio ei selittäisi maan päälle ilmaantuneita otuksia, ei kirjassa kuvatussa tahdissa. Bakteerit voisivat muuttua nopeasti... mutta eivät suuret eläimet. Gluhovski karkaa fantasian puolelle myös joidenkin tunneliörkkien aiheuttamien psyykkisten vaikutusten kanssa. Dystooppista fantasiaa siis - mutta samalla myös jonkinlaista satiiria menneen vuosisadan maailmanmenosta. Metroasemien pienoisyhteiskunnat ovat surullisen hauska kuvajainen ns. kehittyneistä maista.

En kai tiedä mitä ajatella koko kirjasta. Paikoin se oli minusta jopa loistava. Nautin Gluhovskin maanalaisista yhteisöistä kaikessa absurdiudessaan. Rakastin kirjallisuusviitteitä tässä. Tykkäsin Alien-tyylisestä klaustrofobiasta. Gluhovski sai tunnelin seinät kaatumaan sisäänpäin aina välillä.
[--] Ja näkeekö tällaisessa pimeydessä ylipäätään mitään? Bourbon lisäsi jotenkin liioitellun ärtyneesti. 
Kului hetki, ennen kuin Artjom kykeni muistamaan mistä he olivat puhuneet. Hän yritti epätoivoisesti saada langan päästä kiinni ja esittää seuraavan kysymyksen, taaskin vain jatkaakseen keskustelua. Olkoonkin, että se oli kömpelöä ja vaikeaa, mutta se pelasti heidät hiljaisuudelta. 
- Onko täällä aina näin... pimeää? kysyi Artjom ja tajusi pelästyneenä, että hänen sanansa olivat kuuluneet enää hyvin hiljaa, aivan kuin hänen korvansa olisi tukittu. 
- Pimeääkö? On täällä. Kaikkialla on pimeää. Suuri... pimeys laskeutuu ja... kietoo sisäänsä koko maailman ja... tulee hallitsemaan ikuisesti, Bourbon vastasi pitäen omituisia taukoja puhuessaan. 
- Onko tuo jostain kirjasta, vai? Artjom sai sanottua ja pani merkille, että hänen oli ponnisteltava yhä ankarammin kuullakseen omat sanansa. (s. 133)
Mutta välillä tarina jumitti pahasti. 2033:sta olisi voinut minusta leikata neljänneksen pois ja saada siitä tiiviimmän kokonaisuuden. Henkilökohtaisesti aloittaisin saksimisen unijaksoista - ne eivät minusta tuoneet kummoistakaan lisäarvoa, kun todellisuus oli sekin niin absurdi ja yllättävä.

Luen ehdottomasti jatko-osankin, kun nyt alkuun pääsin.  Metroissa on jotain kiehtovaa; siihen vierauden, ahtauden ja eristyneisyyden suoneen on Gluhovski iskenyt.

Plussaa muuten kustantajalle metrokartasta! Ilman sitä harhailisin vieläkin tunneleissa...

Dmitri Gluhovski (2010). Metro 2033. Like. Suomentanut Anna Suhonen. ISBN 978-952-01-0499-3.

Arvioita:
Tomi Huttunen Hesarissa
Kari Salminen Turun Sanomissa
Marjis Kirjamielellä
Raija Taikakirjaimissa
Aamuvirkku yksisarvinen