Kuva: Kirjapaja |
Katriina Järvisen ja Laura Kolben Luokkaretkellä koostuu yhteiskuntaluokkiin liittyvistä, osittain omaelämänkerrallisista esseistä, joita ryyditetään teemahaastatteluin kerätyllä tiedolla. Ote on kokemusperäinen, välillä tunnustuksellinenkin, mutta samalla teoreettisten luokkakäsitysten informoima. Järvisen ja Kolben mielenkiinnon kohteena ovat suurten ikäluokkien lapset, hyvinvointiyhteiskuntaan syntyneet, 60- ja 70-luvuilla kasvaneet. Kirjassa pohditaan mm. kouluttautumista ja sen merkitystä, työhistoriaa, tapoja ja sanastoa, maaseudun ja kaupungin eroa, sanattomia sääntöjä.
Molemmat käsittelevät yliopiston vaikutusta ja akateemisen maailman kohtaamista, joskin näkökulmat ovat kovin erilaiset. Järvinen kohtaa omista työväenluokkaisista lähtökohdistaan aivan erilaisen maailmaan yliopistolla kuin Kolbe, jolle sivistyksen vaalimisen ja akateemisen tradition kutsu kaikuu kirkastavana. Akateeminen konteksti sallii tasaveroisen kohtaamisen luokista piittaamatta - mutta jotkut puhuvat norsunluutorneissa äidinkieltään, toiset vahvalla aksentilla. Omistavaan luokkaan kuuluminen on omistavaan luokkaan kuuluvien näkökulmasta valintakysymys, muiden mielestä olosuhdekysymys. Keskustelut eivät kohtaa.
Luokkaretki herätti monenlaisia ajatuksia ja tunteita. Opintietä käsittelevä osuus sai muistelemaan kasvatustieteen opintoihin liittyvää esseetä, jossa kirjoitin sukuni naisista. Isoisoäitini kävi kiertokoulua nelisen viikkoa - isoäitini kansakoulun (vaikka löysikin vanhemmiten työväenopistot ja kirjastot) - äitini oli sukunsa ensimmäinen ylioppilas ja maisteri. Minun tullessani kouluikään oli juuri siirrytty peruskouluun. Vuosien mittaan oli muutettu torpasta esikaupunkiin ja lähiöihin. Luokkaretken jäljiltä mietin, että tarina on kovin tyypillinen suomalainen tarina; juuri näin täällä on keskimäärin mennyt. Ei ihme, että minulla on vaikeuksia hahmottaa luokkasuhteita. Sukuni on kulkenut tasatahti urbanisoituvan, kouluttautuvan, vaurastuvan, paisuvan keskiluokan kanssa.
Kirjoittajat onnistuvat vakuuttamaan mitä tulee perinnölliseen sosiaaliseen pääomaan. Totta kai on helpompaa elää 'yläluokan' piirissä jos ymmärtää säännöt, on imenyt ne itseensä äidinmaidossa. Totta kai auttaa jos vanhemmat tuntevat oikeat ihmiset ja tuuppaavat oikeisiin harjoittelupaikkoihin, neuvovat ja tukevat oikeissa valinnoissa.
Tunnistan ilmiön - vaikka en oikein saa lietsottua itsessäni luokkavihaa sen pohjalta. Kyllä, jotkut opiskelukaverini ovat kotonaan ihan erilaisissa tilanteissa kuin minä ja edustavat ihan erilaisia taustoja. Mitä sitten? Pitäisikö minun kadehtia heiltä sukkatietoisuutta (vain Boss kelpaa) tai grafiikkastressiä (mistä galleriasta tuo...)? Pitäkää pellavaliinanne, hyvät ystävät; minä muistelen työväennäyttämöiden hikisiä teatteripäiviä yhteislauluineen...
Luokkatietoisuuteen tuntuu liittyvän vahva käsitys siitä, että on jokin oikea (paras?) habitus, jokin yläluokkaisen tietoisuuden ja käyttäytymisen ja elämäntavan hyve, johon kaikkien pitäisi pyrkiä. Jossain on siis yleinen tyylikkyyden ja tavoiteltavuuden standardi, jota vasten mitataan kiipeämistä luokka-asteikolla. Missä se on? Kuka sitä edustaa? Voiko sen saavuttaa jos ei ole syntyjään ruotsinkielisestä aatelissuvusta? Ja miksi ihmeessä me stressaamme tällaisesta kun isompiakin ongelmia maailmassa on?
Minusta luokkatietoisuus, luokkien vastakkainasettelu kumpuaa pohjimmiltaan taloudellisen tasa-arvon puutteesta. Kasvavat suhteelliset tuloerot satuttavat. Sosiokultuurisella taustalla on viime kädessä juuri niin paljon merkitystä kuin haluamme sille kollektiivisesti antaa; rahalla on suorempia ja käytännöllisempiä vaikutuksia.
Enemmän kuin agraari-Suomesta peräisin olevia vanhoja railoja suren tämän päivän kasvavia mahdollisuuksien eroja. Kun Neidit halusivat opiskelemaan Tampereelle, meidän oli mahdollista järjestää se. Ei kevyesti eikä ilman melkoista miettimistä... mutta mahdollista kumminkin. Monelle muulle perheelle lukion käyminen toisella paikkakunnalla olisi yksinkertaisesti mahdotonta. Oli halua tai ei. Mahdollisuudessa konkretisoituu eriarvoisuus.
Sitten se vaikeampi asia. Vaikken totisesti yllyttänyt muuttamaan kotoa 16-vuotiaana, on oma sosiokulttuurinen piiloviestini epäilemättä tehnyt myyräntyötään kaikki nämä vuodet. Opiskelu on ollut minulle niin tärkeää, että olen tehnyt sitä iltaisin ja viikonloppuisinkin; ilman muuta lapset ovat sen huomanneet. Olen vienyt pentueeni kaupunkilomalle mummolaan joka kesä, opettanut kulkemaan omin päin junalla, pakottanut pitämään kirjaa taskurahojen käytöstä, lykännyt englanninkielisiä kirjoja kouraan ja raahannut kotiin ulkomaisia vieraita.
Opituilla malleilla on väliä. Olen siirtänyt omia koulutuksen ja itsenäisyyden standardejani Neideille. Halu lähteä on kenties kotoisin samasta paikasta kuin mahdollisuuskin lähteä.
Ajatus periytyvästä asemoitumisesta ei siis ehkä ole ihan niin puppua kuin haluaisin uskoa. Se on huolestuttava ajatus. Samalla, käsittämällä halun lähteä ja mahdollisuuden lähteä positiivisena asiana, teen omaa luokitteluani.
Mutta vieläkään en osaa ajatella tätä luokkakysymyksenä. Luokan tutkiminen ja luokkaan keskittyminen hämärtää kaiken sen yksilöllisen ja perhekohtaisen eroavaisuuden, jota pidän viime kädessä tärkeämpänä. Se on yhtä hämäävää kuin kaikkien maahanmuuttajien, kanadalaisista ghanalaisiin, käsitteleminen yhtenä ryhmänä. Ja itse käsite on älyllisesti hämärä, tomuinen, epätäsmällinen. Luokasta kirjoittavat - myös Järvinen ja Kolbe - vaihtavat sujuvasti taloudellisesta ulottuvuudesta sosiokulttuuriseen. Siinä on velmuilun tuntu: toisaalta puhutaan luokan pysyvyydestä (synnyt johonkin luokkaan), toisaalta luokasta taloudellisena tilana. Litrat ja kilot menevät sekaisin... vaikka syy-yhteyttä olisikin, ei sitä liene syytä ymmärtää luonnonlaiksi.
Synnynnäisen aseman ja taloudellisen tilanteen välistä yhteyttä särjettiin hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettaessa, luomalla sitä mahdollisuuksien tasa-arvoa kouluttautumisen kautta. Nyt näyttää kelkka kääntyneen:
On palattu perittyjen ammattien aikakauteen - opintiet ovat sulkeutumassa. Säätyjen ja luokkien tilalle ovat tulleet perhetraditiot ja professiot. Koulu-uudistus ei onnistunut poistamaan kodin merkitystä sosiaalisen pääoman tuottajana. Ammatit alkavat periytyä, palkkakuilu levenee. Erot hyvien ja huonojen osoitteiden välillä kasvavat. (s. 72)Jos opintiet ovat sulkeutumassa, se on poliittinen päätös, asenneilmaston tuote. Miksi kurjistetaan lapsiperheitä, miksi leikataan koulujen resursseja? Miksi tehdään rahasta arvostettua - miksi rapujuhlista standardi? Kuka saa määritellä kalliin osoitteen hyväksi? Mitä oikein ovat arvomme tänään, ja mikä niitä muutti, jos BB-julkkiksen ura näyttää oikotieltä onneen...?
Luokkaretki ansaitsee hatunnoston; kirja ainakin provosoi miettimään omia arvoja ja asenteita! Se on myös mukavan leppoisasti kirjoitettu, henkilökohtainen ja helposti lähestyttävä kirja yhdestä suuresta suomalaisesta tabusta.
Katriina Järvinen & Laura Kolbe (2008). Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa. Nykypolven kokemuksia tasa-arvosta. Kirjapaja. ISBN 978-951-607-805-5.
Arvioita:
Heikki Hiilamo Hesarissa
Riitta Korhonen Talouselämässä
Hilkka Helsti, Kasvatus & aika
Kirjavinkit
Tästä saisi varmasti mahtavan live-keskustelun! :) Kirja kuulostaa mielenkiintoiselta, mutta minä taitaisin provosoitua liikaa. Jo tuloerot satuttavat. Lapsilisät ovat joillekin perheille ylimääräistä shoppailurahaa, toisille välttämätön lisä pakollisten laskujen maksamiseen.
VastaaPoistaHmm, oli minulla joku suoraan aiheeseenkin liittyvä ajatus, mutta kadotin sen.
Tule takaisin jos se palaa :D (tuttu tunne!)
VastaaPoistaTästä taitaisi saada niin hurjan live-keskustelun että tarvittaisiin erotuomaria, niin vaikea tämä luokka-asia jotenkin on! On poliittiset jakolinjat, nykyiset ja entiset, ja sitten jokaisen oma oja ja siinä oma lehmä. Kirotun vaikeaa... Kirja itsessään ei ole minusta provosoivasti kirjoitettu vaan enemmänkin kysyvä ja ihmettelevä - mutta sekin taitaa riittää kuohuttumaan kun kyse on tästä aiheesta!
Kirjoitit kiinnostavasti kiinnostavasta kirjasta - haluan lukea kirjan joskus!
VastaaPoistaMinuun tämä kirja upposi kuin kuuma veitsi voihin, käyttääkseni hyvinkin kulunutta sanontaa. Etenkin Katarina Järvisen teksteihin pystyin samaistumaan täysin:työläistausta, ensimmäisen polven akateeminen yms. Sen lisäksi se, mitä hän kirjoitti erilaisista taustoista tulleista aviopuolisoista sopi minun elämääni, itse olen vasemmistolaisesta työväenluokkaisesta perheestä kun taas mieheni on oikeistolaisen "porvariperheen kasvatti". Monet sukujuhlat on mennyt,huulta purren, etten provosoituisi liikaa.Minulle tämä kirja oli tärkeä nimenomaan siksi, että ymmärsin, etten ole näinä tunteineni yksin.
VastaaPoistaKiitos, että nostit kirjan esille, aloin itsekin sitä uudelleen lehteilemaan.
Hei, kiitos tästä vinkistä ja hyvästä analyysista! Olen tämän kirjan hankkinut kirjastoonkin joskus, mutta en ole tullut lukeneeksi. Joo, nyt pitää lukea, kun minun täytyy tähän luokka-ajatteluun muutenkin perehtyä. Minäkin olen ajatellut Suomea nykyään luokattomana yhteiskuntana ja uskonut vahvasti koulutukseen tasa-arvon mahdollistajana. Mutta, mutta nythän ollaan esimerkiksi ammattikorkeakoulujen koulutuspaikkoja supistamassa, mikä on minusta erittäin HUONO päätös ja vie taas kohti eriarvoisuutta! Suomalaisten nuorten koulutustasohan on nimen omaan noussut ammattikorkeakoulujen tultua Suomeen kansainvälisesti verrattuna. Nyt alan paahtamaan... lopetan!
VastaaPoistaTunnustan olen kasvatustieteilijä, mitäs Booksy pisti silmään nuo kasvatustieteen opintosi???
Maria, kiva kuulla - olisi tosi mukava lukea minkälaisia fiiliksiä herätti!
VastaaPoistaJaana, ymmärrän miksi tämä voisi kolahtaa täysillä - ja kyllä se minullakin tiettyä tuttuuden tuntua nostatti vaikken niin äärimmäisiä konflikteja olekaan luokkakysymyksissä kohdannut. Auttaa varmaan että isän puolelta oltiin valkoisia ja äidin puolelta punaisia, siellä 1918 hujakoilla... On omasta takaa jalka kummassakin leirissä. Sinänsä mielenkiintoista miten henkilökohtainen kokemus tämän kirjan lukeminen on!
Sara, tämä on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Ainakin minut pakotti hahmottamaan miten kuvitteellinen on omien kokemusteni universaalius - en ihan oikeasti ole osannut ottaa yhteiskuntaluokkaa tosissani Suomessa. Tämän kirjan jälkeen on viimeistään pakko myöntää, että vaikka eivät omassa elämässäni ole tuntuneet, ihan puhdasta myyttiä ne eivät ole... Järvinen ja Kolbe siis saattavat loppuun sen mitä Ravilo aloitti :-)
Suoritin 60 op pedagogisia opintoja joku vuosi sitten. Nyt ei ole mitään opiskelua päällä - ehkä ensi vuonna sitten kirjallisuutta... tai jotain. 8D
Tämä oli mulla koko kesän lainassa, mutta en saanut sitä luetuksi, koska aivot eivät jotenkin jaksaneet yhtään vakavampaa tekstiä. Olen ollut kiinnostunut kirjasta jo jonkin aikaa, oman taustani takia. Ja sen takia, että haluaisin ymmärtää parit asiat.
VastaaPoistaKiitos kun toit kirjan esiin. Nyt on pakko taas kaivaa se esiin.
Ole hyvä! Tästä olisi minustakin kiinnostava lukea muiden ajatuksia... (vihje, vihje)
VastaaPoista