Ei-kuori

Kuva: WSOY 

Kun katson kahta edellistä blogijuttuani, tuntuu että tähän väliin pitäisi tulla jokin siirtymä, sellainen kuin uutisissa. Tiedättehän, ja seuraavaksi ulkomaille tai Mari kertoo nyt meille urheilutuloksia. Montgomerystä ja Janssonista ei pitäisi hypätä Arto Salmiseen ilman jonkinlaista bufferia.

Kuvitelkaa siis tähän vaikka Peter Nyman sanomaan seuraavassa inhorealismiin; käväistään elämän kääntöpuolella.

Bongasin Arto Salmisen potentiaalisesti kiinnostavana kirjailijana Sallan lukupäiväkirjasta. (Kiitos vain taas kerran, en enää tiedä kuinka monta säädyttömän hyvää kirjaa olen sieltä löytänyt!) Lähikirjasto ei tarjonnut Lahtea eikä Varastoa eikä Paskateoriaa, mutta Ei-kuori oli hyllyssä.

Veljekset Urkki ja Seppo ajavat taksia, haisevat kuselle ja ostavat naista silloin kun rahaa jostain löytyy. Läski ja luuseri ei muuten saa. Äiti sietää Urkkia kotonaan kuin sinne pesiytynyttä menninkäistä: minkäs sille mahtaa että se siinä on. Mummo joutuu sairaalaan, siltä voisi myydä kämpän pois. Ei Koskelan sairaalasta kukaan palaa. Muusikko-Roope kulkee taksin kyydissä kännisestä harhasta toiseen. Raha ei korvaa sitä mikä on hukkunut matkalla maineeseen.

Ei-kuori alkaa suorastaan pelottavalla kohtauksella. Urkki ajaa Vihdintiellä hevosvaunun perässä. Vaunusta on pohja pettänyt, konin takajalat viilovat tietä, kengät lyövät kipinää asfaltista. Hevosvaunua vetävässä autossa sitä ei huomata. Urkkikaan ei viitsi kuskille vinkata kun huomaa mustalaiseksi. Hoidelkoon manne oman hevosensa. Eikä juttu siitä kevene.

Salmisen mielikuvat puraisevat heti, olen välittömästi myyty. On hyvä että kirja on ohut, sillä se piti lukea yhdeltä istumalta. Pureskeluun saattaa mennä kauemmin. Ei varmaan pitäisi edes kirjoittaa tästä vielä, sillä mitään järkevää sanottavaa ei ole ehtinyt kiteytyä... mutta tuntuu mahdottomalta lukea mitään muuta ennen kuin saan tämän ulos itsestäni.

Blogia seuranneet tietävät, että olen juoni-ihmisiä. Tykkään siitä, että kirjassa on alkutilanne ja lopputilanne ja niiden välillä polveileva, mielellään vähän yllättävä, tie. Jos tie näyttää tutun maiseman vähän uudesta kulmasta, sen parempi.

Ei-kuoressa tällaista perinteisen tyylistä juonta ei ole. Alkuasetelma ja lopun kohtaus ovat osa samaa jatkumoa, mutta jännästi heijastumia toisistaan. Yhdellä hetkellä ja toisella ei ole todellista eroa, sillä henkilöt eivät ole menossa mihinkään. Elämästä ei ole saatavissa mitään. Yhden yön palkalla elin kaksi päivää, kahden päivän palkalla elin yhden yön, siksi rahat eivät riittäneet. Urkin elämä on lammikko seisovaa vettä. Mätänevä pohja lähettää kaasukuplia pintaan, siinä koko liike. Urkin ja Sepon äiti ei ole sen kummempi. Hänellä vain on vielä vähemmän toivoa, vähemmän elämää jäljellä.

Kun kirjassa ei ole perinteisessä mielessä juonta, sen pitää lunastaa itsensä esimerkiksi loistavalla kielellä tai viiltävällä ihmiskuvalla tai herättämällä ajatuksia. Ei-kuori tekee kaikkia kolmea. Salminen on sommitellut paskaduunia tekevien surkimustensa tilanteista rumuuden asetelman, joka on rujosti kaunis.

En ole ihan varma mitä kirja sanoo (sen ilmeisen lisäksi: toiset saa vain ei-kuoria eikä niillä voiteta mitään), mutta se jätti minut kuohuksiin ja vähän sekaisin. Kuin olisin käynyt vieraalla planeetalla, rinnakkaisessa todellisuudessa. Se on kirjalta hyvin se.

Lisään vielä tekstistä, että Salminen kirjoittaa minusta kiinnostavasti. Tyylilaji on sävyltään sukua Ravilolle, mutta Salminen on jotenkin koristeellisempi. Yksi särö Ei-kuoressa olikin minusta ristiriita minä-kertojien kauniin kielen ja vähemmän kauniin mielen välillä. Ei tunnu oikealta, että kaveri joka ajattelee näin...

Asfaltin jälkeen hiekkatie tuntuu pehmeältä. Se oli kuin runo jonka sora oli kirjoittanut taivaan luettavaksi. Auton valot paljastivat tienvarren pajut ja aidanseipäät, jotka pitivät yötä pystyssä. Taloja putkahteli pimeydestä vastaan. Ajoin hiljaa ja odotin kääntymisohjeita. Dieselin raksutus karkasi pimeyden turvin, mutta ei tiennyt kuinka taajamien ulkopuolella käyttäydytään. Se törmäsi pöheikköön ja kadotti ryhtinsä. (s. 79)

...runkkaa pitkin metsiä, pöllii kuolleen taskusta irtosetelit ja - no, en taida kirjoittaa tähän mitä hän näppylähanskoilla tekee.

Takakannessa sanotaan, että Ei-kuori on annos todellisuutta, jossa kaikki hyväksikäyttävät kaikkia. Jeps. Se kuvaa hyväksikäyttöä ja samalla hyväksikäytön surullista hyödyttömyyttä sellaisena hyökynä, että hetken ihan kaikki tuntuu pahalta ja toivottomalta. Silti tylytys koukutti oudosti. Tämä oli sellainen kirja, joka jää möyhimään päässä. Kyllä ne loputkin Salmiset on luettava.

Lopuksi vielä, tämä kirja EI sovi herkkätunteisille ihmisille. Salmisen vision on aika radikaali. Jos et tykkää tylytyksestä, jätä väliin!

Arto Salminen (2003). Ei-kuori. WSOY. ISBN 951-0-27862-9.

Arvioita:
Hannu Marttila Hesarissa
Sallan lukupäiväkirjassa
Riitta Vaismaa Kiiltomadossa

(Heh, Salla on näemmä poiminut esille saman kohtauksen kuin minäkin - ja Riitta Vaismaa kommentoi samaa kielen epäsuhtaa... Ei-kuori taitaa antaa lukijoilleen selvemmät signaalit kuin tajusinkaan! :D)