torstai 27. lokakuuta 2011

Näkymättömät kädet


Kun tämä ilmestyy, olen jo junassa ja matkalla kohti Helsinkiä. Siellä toivottavasti tapaan ainakin osan tänään palkituista bloggaajakamuista. Lämpimät onnittelut minunkin puolestani Sallalle, Morre-Hannalle, Hanna-Hannalle, Penjaminille ja Jessicalle! Tänään on poikkeuksellisen kiva olla kirjabloggaaja.

Siksi onkin noloa heittää eetteriin loistavasta kirjasta tylpän lyhyt juttu. Hätäinen puuskaus ei tee oikeutta tälle fantastiselle sarjakuvaromaanille, mutta pelkään että messujen jälkeen olen liian naatti ja jää vielä hehkuttamatta. Se ei käy, on päästävä minunkin sanomaan tämä: Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet on sarjakuvan kovinta ydintä.

Minusta tämä menee kirkkaasti kärkeen, visionsa intohimossa jopa ohi Delislen ja Satrapin albumien... jotka toki ovat tyylillisesti ihan erilaisia. Ehkä vertailu ei ole kohtuullista, mutta Näkymättömissä käsissäkin on poliittinen ja inhimillinen viesti, siksi nuo nousevat mieleen. Käsissä katsotaan miten ja miksi laittomat siirtolaiset ajautuvat Eurooppaan, ja miten ja miksi heille siellä voi käydä. Ilmeisesti tragediaan ei tarvita diktaattoreita tai vallankumouksia.

Kädet on kaunis ja karhea tarina. Ei mitään kirkasotsaista lässytystä vaan aidosti erilainen näkökulma. Päähenkilö on moniulotteinen ja kehittyy tarinan myötä.

Kuvissa on tomuinen ja paahtava väritys. Kokonaisuus on tehokas kuin teräase. Ehkä pitäisikin kehumisen sijasta varoittaa. "Näkymättömät kädet saattaa vaarantaa mielenrauhasi ja ruokavaliosi." Harvoin olen nimittäin ostanut kolmellakympillä näin paljon hyvää kirjaa - ja saan rahat vielä takaisin talven mittaan, koska nyt taisi loppua espanjalaisten tomaattien ja kurkkujen syöminen. Saamari. Sokeus on autuutta.

Suosittelen kaikille, etenkin teille jotka pidätte punajuurista ja muista kotimaan kasviksista.

Ville Tietäväinen (2011). Näkymättömät kädet. WSOY. ISBN 978-951-0-37928-8.

Arvioita:
Heikki Jokinen Hesarissa
Juha Mäkinen Keskisuomalaisessa
Suomen Kuvalehdessä on ansiokas juttu näytesivuineen
Sallan lukupäiväkirjassa

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja


Kuva/kansi: Gummerus/Sanna-Reeta Meilahti

Kerroinko että olen liittynyt lukupiiriin? Sellaiseen oikeaan live-lukupiiriin, jossa me lukijat kokoonnumme pöydän ympärille kehoinemme kaikkinemme? Jep, sellainen on perustettu tänä syksynä lähikirjastooni. Lukupiiri-blogi on ollut aika koukuttava juttu, joten luottavaisin mielin lähdin tähänkin juttuun mukaan.

Ja kivaa se on! On todella mukavaa jutella kirjoista muiden kiinnostuneiden kanssa. Piirimme ensimmäinen kirja oli Olli Jalosen Poikakirja, jonka olin tullut lukeneeksi jo keväällä. 60-luvun koulu ja suomalainen yhteiskunta herättivät lukupiirissämme paljon keskustelua, samoin poikien sielunmaisema ja tekstin tyyli. Ollin kertojaääni jakoi mielipiteitä.

Toinen lukupiirikirjamme on Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Kas tässäkin asiassa lukupiiirit ovat hedelmällisiä; tulee luettua kirjoja, joita ei itse välttämättä valitsisi. Vaikka Laulujen kansi on minusta kaunis, takakannen tekstin perusteella se deletoituisi oitis listoilta. 

Lauluja on tarina kahdesta erilaisesta naisesta, jotka löytävät yllättäen ystävyyden ja herättelevät sen myötä toisiaan traumojen kohmeesta. Läheisen ihmisen menettänyt kolmekymppinen kirjailija Veronika muuttaa pieneen kylään. Hän sulattelee tuskaansa hiljaisuudessa ja tutustuu vähitellen naapuritalossa asuvaan vanhaan Astridiin, joka elää erakon elämää menneisyytensä jähmettämänä. Kevään ja kesän myötä naiset kertovat vähän kerrassaan toisilleen elämästään. Ystävyyden avainsanoja ovat hyväksyminen ja hiljaisuus; mitään ei pakoteta esiin, mitään ei ole pakko sanoa.

Minulle tämä oli sellainen mukava ja vähän mitäänsanomaton lukukokemus, josta ei jäänyt paljoakaan käteen. Pidin vanhan ja nuoren naisen tasavertaisesta ystävyydestä teemana. Se ei totisesti ole loppuun kaluttu aihe. Kirjan tunnelma on, muutamaa nurkan takaa tulevaa jääpiikkiä lukuunottamatta, viileän rauhallinen ja tyyni. Lukija tuudittautuu kalvakoihin maisemiin ja uinuu runojen helmassa... sitten teräs vilahtaa.

Lauluja on kuin tietyn tyypin pohjoismainen elokuva: vähäeleinen, visuaalinen, valon ja ilman tunnulla leikkittelevä, pienellä porukalla ja budjetilla kuvattu. Edes dialogia ei ole kovin paljon, sillä vaikka kahden naisen keskustelut ovat kirjan ydin, niistäkin suuri osa tarjotaan jomman kumman naisen monologina. Toisinaan nuo kaksi myös puhuvat kiinnostavasti toistensa ohi, hyvin taide-elokuvamaisesti. "En ymmärtänyt miestäni." Hetki hiljaisuutta. "Haluaisin kertoa sinulle, että äitini oli kilpikonna."

Tuo oli liioittelua tietenkin, mutta olen pohjimmiltaan tosissani tässä. Lauluissa tuntui välillä ihan kuin olisi meneillään kaksi monologia, joiden vuorosanat vain satunnaisesti liittävät ne yhteen. Ehkä se oli yksin kirjan pointti: ilman yhteisen menneisyyden painolastia toisensa kohtaavat ihmiset voivat parantaa toistensa oloa ihan vain kuuntelemalla. Ei tarvitse ymmärtää, selittää, ratkaista, kommentoida...

Itse asiassa pidin rakenteesta; se oli toimiva ja johdatteli lukemaan, synnytti sitä paljon puhuttua imua, vaikkei kirjaa voi tapahtumarikkaaksi kutsua, enkä henkilöistä tai heidän traumoistaan ylettömästi innostunut. Kummankaan ongelmia en jotenkin osaa kuvitella; ne ovat toisesta maailmankaikkeudesta. Ja itse henkilöt ovat  hankalasti tavoitettavissa. Esimerkiksi Astrid, yhdessä hetkessä hän elää tukahduttamalla muistonsa, toisessa taas väittää Veronikalle, ettei kestäisi elää ilman muistojaan. No... onhan hänellä tietysti muistoja ja muistoja. Ja voihan olla että hän vain sanoo niin Veronikalle.
Menneisyyden hän piti loitolla. Tulevaisuutta ei ollut, ja nykyhetki oli kuin autius, jossa hän oli läsnä ruumiillisesti mutta täysin vailla tunteita. Hän odotti muistot tukahdutettuina. Tukahduttaminen oli vaativaa, puuduttavaa taistelua, joka vei hänen kaikki voimansa. Hetkittäin se epäonnistui. Silloin hänet valtasivat tunteet, jotka olivat yhtä rajuja kuin ensimmäisellä kerralla. Jokin saattoi ennalta aavistamatta laukaista ne, joten hänen oli edettävä varovaisesti. Jo pitkään hän oli kellunut akanvirrassa ja odottanut kärsivällisesti pohjavirtaa, joka veisi hänet mukanaan. Ja nyt, äkkiarvaamatta, vedenpinta alkoikin väreillä aavistuksenomaisesti. (s. 25)
(Ja Veronika - taas kirjailija päähenkilönä? Armoa. Voi itku, tajusin juuri että ehdotin itsekin lukupiirille kirjaa, jonka päähenkilöinä on kirjailijoita ja toimittajia. Siihen loppui legitiimi kitinä.) 

Olssonin teksti on aavistuksen itseään toistavaa muttei ihan raivostuttavuuteen asti. Olsson esimerkiksi kuvailee usein ja tarkasti mihin Veronika ja Astrid katsovat. Yhdessä vaiheessa melkein aloin laskea montako kertaa nämä kaksi ehtivät reilussa 300 sivussa a) olla hiljaa/olla vaitonaisia/vaieta tai b) katsoa taivaalle ja katsoa ulos ikkunasta. Sitten tajusin, että luultavasti juuri tuo jatkuva uloskatselu on Laulujen valoisuuden niksi. Näen kirjan maisematkin kuvina, koska Olsson syöttää niitä minulle toistuvasti Veronikan ja Astridin katseiden kautta. Nuo kaksi totisesti katsovat ihan koko ajan johonkin! Olkoon siis - epäilemättä toistolla on tarkoituksensa - mutta silti tuo katseiden seuraaminen sai tekstin välillä tuntumaan jankkaavalta.

Vakavampi rasite kirjalle on, että minusta siinä selitettiin liiaksi henkilöiden tunteita ja vielä sellaisella tavalla, johon en oikein uskonut. Luulen, että olisin päässyt tässä syvemmälle, jos minun olisi sallittu itse arvailla ja tulkita. Kun asiat puretaan valmiiksi sanoiksi, jää lukijan roolikin helposti passiivisemmaksi. Niin taisi käydä minulle; siksi Lauluja oli ihan kiva kirja, ei sen enempää.

Huoh. Olen tässä kuussa haahuillut vaikka kuinka paljon sen niin kutsutun mukavuusalueen ulkopuolella, että seuraavaksi luen jotain taatusti omalle tontilleni osuvaa.

Linda Olsson (2009, alkuperäinen 2005). Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Gummerus. Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi. ISBN 978-951-20-7977-3.

Arvioita:
Irma Stenbäck Hesarissa

Sannaliina Nikula Kotiliedessä
Kirjavinkit
Leena Lumi
Karoliina Kirjavassa kammarissa
Kirsin Kirsin kirjanurkassa

maanantai 24. lokakuuta 2011

Lihakuu

Kuva/kansi: Otava/Päivi Puustinen
Viime viikkoina olen paljolti syventynyt erilaisiin järkäleisiin, joten päätin tarttua vaihtelun vuoksi Janica Branderin hoikkaan esikoiseen Lihakuu. Sekin vielä kannusti, että viimeksi kävi Pienen Esikoiskirjakerhon kanssa hassusti: edellinen kirja oli yhä lukematta kun seuraava tuli. En halua ottaa näiden pinoamista hyllyyn tavaksi, puoli hupiahan on näiden esikoisten ajankohtaisuudessa.

Pienestä Esikoiskirjakerhosta muuten vielä: jos Hesarin esikoiskisan voittaja ei ole ennestään kerhokirjojen joukossa, jäsenet saavat senkin kotiinsa. Paitsi että saa toki perua, jos on tullut jo muuten hankkineeksi. Hieno oivallus. Kieltämättä olisi harmittanut, jos juuri se vuoden esikoinen olisi jäänyt väliin, kun on esikoisia ostanut ripakopallisen.

Tästä pääsenkin näppärästi aasinsillalleni ja voin mainita, että viime vuoden esikoisvoittaja, Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan, jäi minulta kesken. Arvostelukykyni ei siis ole kiistatonta ykkösluokkaa. Lisään vielä, että olen tunnetusti huono lukemaan novelleja. 

Aasina köpittelen nyt sillaltani tunnustukseen asti. Lihakuu ei ihan saanut minua hirnumaan ilosta. Otavassa ovat kokeneet kirjallisuushaukat havainneet Branderin ilmiselvän kirjoittajalahjakkuuden. Lahjat voin minäkin myöntää, mutta omat tihrustelevat näkimeni eivät noin keskimäärin novellien sisällöstä syttyneet loistamaan. Takakannessa niitä kuvataan vahvatunnelmaisiksi ja viitataan absurdeihin tapahtumiin ja maagiseen lataukseen.

Okei, Brander kirjoittaa kieltämättä taidokkaasti eikä mielikuvitustakaan puutu. Kivaa että kaikenlainen rajoista piittaamaton kirjallisuus lisääntyy, olkoon nimilapultaan surrealismia tai absurdismia tai maagista realismia tai mitä vain... hyvä että voidaan iloitella kirjallisuudella!

Branderin tarinoista moni on asetelmiltaan arvaamaton ja latautunut, eikä jännitettä pureta aina sillä ilmeisimmällä keinoilla. Peukut sille! Mutta mutta. Jotenkin hukkaan monissa Lihakuun novellissa jutun ytimen. Tai en tiedä jäikö se oikeasti löytymättä, mutta ainakin minulla on sellainen tunne että jäi. Oivallan jotain, mutta se ei ikään kuin riitä.

Kokoelman aloittavat Lihakuu ja Sielumies - ja mahdollisesti Penkit - olivat ainoat, joista ei jäänyt sellainen puoliksi ärtynyt olo, että olenpas tyhmä kun en saanut tästä tämän kummempaa irti. Sellainen kai tässä nyt oli muutakin oivallettavaa kuin tuo juju ja mitä minun pitäisi tehdä löytääkseni sen? -olo. En pidä siitä, että tunnen itseni tyhmäksi; siksi varmaan en näistä novelleista innostunut.

Hih, nyt muuten ehkä oivalsin toisenkin syyn. Vanhana scififriikkinä ja kaikenlaisen kummallisen kirjallisuuden harrastajana olen yksinkertaisesti liian tottunut realisimista poikkeamiseen. Aaveet, mahdollisesti olemattomat ihmiset, maailmanlopun tekstarit, lentävät miehet - ei tunnu missään. Ne ovat ihan peruskauraa lukemistossani muutenkin. Niinpä oivaltamisen iloni on varmaan keskivertoa vähäisempi.

Eipä silti, muutamaa novellia en yksinkertaisesti ymmärtänyt ensinkään. Sudet ja karhut meni viheltäen ohi (mitä sen mattojutun pitikään symboloida?) ja Tumma puu samoin. Jälkimmäisessä tosin tunnelma oli niin toimiva, etten jaksanut stressata tajuamisesta; Puu taitaakin olla lempparini kokoelman tarinoista. 

Teknisesti ottaen nämä ovat taidokkaita tarinoita kaikki. Lapsen näkökulmaa käytetään useassa jutussa ihan pätevästi. Keski-ikäisen miehen näkökulma Penkeissä vähän ehkä ontui (heh, ei silti että tietäisin miltä keski-ikäisenä miehenä oleminen sisältäpäin näyttää), mutta Uuden elämän vanhempi naishenkilö tuntui todelta (ja tähän mielikuvitukseni kyllä venyy). Kaikkiaan teksti on tyylillisesti fiksunoloista, novellien rakenne harkittu. Lihakuu on tiukka kokoelma. 

Silti, silti ja mutta, mutta. Vertaan mielessäni (hyi, ei saisi tehdä näin, mutta vaikea välttääkään) näiden tarinoiden sävyä Miina Supisen Apatosauruksen maahan, joka sekin oli inhimillistä ja absurdia - mutta hilpeästi absurdia. Branderin kirjoitus on sillä tavalla kaunista, että se tuntuu ottavan itsensä vakavasti. En tiedä miten lukisin absurdia, joka ei naura itselleen.

Yritin tässä keksiä mistä saan vakavuuden ja tosissaan olemisen vaikutelman, ja yksi johtolanka ainakin on.Vilkaiskaapa tätä lukunäytettä:
[--] Kreetalla yötä ei erottanut merestä ja maasta. Kaikki oli tummansinistä ja yön ääni edestakainen. Pidin siitä, uudenlainen yö tuli minua vastaan ja annoin sille käteni. Se tuntui oudolta mutta turvalliselta. 
Yö antoi vastauksen ja kiitin sitä. 
Sinä yönä uneni olivat selkeitä ja vaikken tiennyt mitään siitä, mitä edessä odotti, minusta tuntui kuin olisin tiennyt kaiken tarpeellisen. (s. 54, novellista Uusi Elämä)
Kaunista, eikös olekin? Tuo yön edestakainen ääni on ovelaa ja kaunista. Mutta siellä on yhden lauseen kappale. Ja samalla aukeammalla on kaksi muutakin. Kolmen sanan kappale. Neljän sanan kappale.

Sellaisissa sanat painavat kovin.

Riittäköön tästä. Alan kuulostaa itsesäälivältä yrittäessäni keksiä selityksiä surulliselle faktalle: tämä oli taas näitä helmiä sioille -tapauksia. En kuulu kohderyhmään. Tykkään draamasta ja rakastan suurten tarinoiden imua, hulluttelua ja roiseja värejä. En pärjää Lihakuun kurinalaisen estetiikan kanssa.

Suosittelenkin Lihakuuta suorilta kaikille, jotka lukevat kieltä ja nauttivat tarinan siinä sivussa (ks. Amman suuri kielikeskustelu!). Tarinavetoiset lukijat omalla riskillä... Kirjanhan voi tosin aina jättää kesken - jotain sanoo kai sekin, että tämän luin loppuun asti.

Janica Brander (2011). Lihakuu. Otava. ISBN 978-951-1-25631-1.

Arvioita:
Juhani Karila Hesarissa
Putte Wilhelmsson Aamulehdessä
Eija Komu Karjalaisessa
Anita Anderson Kalliolaisessa
Irene Vehanen Kiiltomadossa


sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Nemesis

Kuva: Amazon.com
Kertoo varmaan genrekirjallisuuteen keskittymisestä, tai kenties yleissivistyksen puutteesta, mutta tämä saattaa olla ensimmäinen koskaan lukemani Philip Rothin romaani. Jos olen jonkin lukenut aiemmin, ei se ainakaan viiltävää muistijälkeä ole jättänyt.

Nemesiksen luultavasi tulen muistamaan. Ei sillä, että se olisi minusta poikkeuksellisen briljantti romaani, mutta Nemesis on aiheensa puolesta kiinnostava. Se käsittelee omaatuntoa ja poliota. Molemmat ovat kiperiä aiheita, mutta minulle kirja päätyi jälkimmäisen tähden. Yritin näet netistä etsiä yhtä lukemaani kirjaa, jonka nimen ja kirjailijan olen onnettomasti unohtanut. Alussa ollaan Pariisissa toisen maailmansodan aikaan, ja siinä on kaksi naista, joista toinen vihaa toista, ja toinen on vaatesuunnittelija, ja vaatesuunnittelijan mies on ääliö, ja hänen adoptoitu lapsensa sairastuu muistaakseni polioon - kuulostaako tutulta?

Hurjimmatkaan hakusanayhdistelmäni eivät sitä löytäneet. Sen sijaan Philip Rothin Nemesis ilmaantuu kaikilla mahdollisilla polio + novel -kombinaatioilla. Hyvä on, tuumasin, luetaan sitten eturivin amerikkalaista prosaistia. Kindlen buy-with-one-click iskee jälleen...

Nemesiksen päähenkilö on Bucky Cantor, nuori liikunnanohjaaja, joka järjestää lapsille liikuntaa yhdellä Newarkin leikkikentistä kesällä 1944. Buckylla on huono näkö, joten häntä ei ole huolittu armeijaan. Sillä aikaa kun ikätoverit taistelevat meren takana, Bucky antautuu huolehtimaan nuorista hoidokeistaan. Mutta idyllinen kesä kääntyy painajaiseksi kun polioepidemia iskee alueella. Yksi toisensa jälkeen leikkikentän lapset sairastuvat tai pakenevat. Bucky käy hautajaisissa ja yrittää pitää oman pelkonsa aisoissa.

Lopulta Bucky antaa periksi huolestuneen tyttöystävänsä houkutteluilla ja ottaa paikan turvallisen kaukaiselta kesäleiriltä uimaohjaajana. Mutta samalla hän jättää omantuntonsa saneleman vartiopaikan hiljalleen autioituvalla leikkikentällä. Syyllisyys kesän tapahtumista seuraa Buckya lopun elämää. Pelko sai hänet kääntämään selkänsä omantunnon äänelle; mikään sovitus ei riitä.

Epidemian salaperäisyys ja tuntemattoman uhan aiheuttama hätä kuvataan kirjassa hyvin. Minun makuuni Nemesis on silti aavistuksen liian osoitteleva ja siksi vähän hengetön. Buckyn ideaalit, oppiminen, epäonnistuminen ja sisäinen kamppailu kuvataan kauniisti ja niin selkeästi, ettei lukijalle juurikaan jää löytämistä. Tai voihan olla, että kirjassa on vielä syvempikin taso, mutta en vain enää osunut sille pintafilosofiassa kahlattuani. Tässä lukunäytteessä tyttöystävän isä neuvoo Buckya:
[--] A crippling disease that attacks mainly children and leaves some of them dead - that's difficult for any adult to accept. You have a conscience, and a conscience is a valuable attribute, but not if it begins to make you think you're to blame for what is far beyond the scope of your responsibility." 
He thought to ask: Doesn't God have a conscience? Where's His responsibility? Or does He know no limits?  (p.104/295)
Osoittelevaa. Mutta teksti on vetävää ja moraalisiin dilemmoihin on helppo samaistua. Loppupuolella kirjaa silti vähän hermostuin. Kiukuttavassa kohtauksessa yksi polion kohtalokkaana kesänä sairastaneista lapsista juttelee aikuisena, 30 vuotta myöhemmin, Buckyn kanssa ja sanoo näin.
[--]Twentieth-century medicine made its phenomenal progress just a little too slowly for us. Today childhood summers are as sublimely worry-free as they should be. The significance of polio has disappeared completely. Nobody anymore is defenseless like we were. (p. 247/295)
Häh? Pakko vähän paasata: polio ei ole vielä hävinnyt. Maailmanlaajuinen polion hävittämiskampanja on kieltämättä tehnyt häkellyttävän hyvää jälkeä. Polio on 99% hävinnyt... mutta viimeinen prosentti on tiukassa. Villiä virusta esiintyy edelleen, eikä hommaa saisi jättää kesken; polio kun on niitä harvoja tauteja, jotka todella on nitistettävissä. Niin kauan kuin polio liikkuu, uhka on olemassa.

Raivostuttaa Nemesiksen yksisilmäisyys, joka minun silmissäni kertoo hyvinvoiville länsimaille tyypillisestä asenteesta. Jos meillä ei täällä juuri nyt ole ongelmaa, ongelmaa ei ole. Tänään poliota on endeemisenä eli "kotoperäisenä" edelleen neljässä maassa: Afganistanissa, Intiassa, Pakistanissa ja Nigeriassa. Se on mahdollista hävittää vuoteen 2013 mennessä, mutta ei se spontaanisti mihinkään katoa. Niin kauan kuin sitä on, se voi tulla takaisinkin. Edes nykyaikainen lääketiede ei pysty parantamaan poliota. Sitä voidaan vain ennaltaehkäistä... ja järjestää fysioterapiaa uhreille.

Nyt salajuoneni täytyy paljastaa. Etsiskelin sitä nimensä hukannutta päähenkilön-lapsi-sairastuu-polioon -kirjaa (josta minulla on muistikuva vetävänä viihderomaanina), koska toivoin voivani innostaa ihmisiä lukemaan poliosta, ja ehkä myös tekemäään asialle jotain.

Tätä Rothia en voi suositella kuin puolilämpimästi, sen verran vaimeasti se minuun kolahti. Mutta polion vastaista kamppailua suosittelen! Huomenna menen töiden jälkeen helistelemään keräystölkkiä paikalliseen kauppaan. Tänään helistelen keräystölkkiä täällä. Jos voit, osallistu.

Pahoittelut jos näin konkreettinen maailmanparantelu tuntuu kirjablogin väärinkäytöltä... en ota tavaksi :-)

Philip Roth (2010). Nemesis. Jonathan Cape London / Random House eBooks. ISBN 9781446401101.

P.S. Rothista vielä - täytyyhän neljän Booker-palkinnon miehen kirjoissa olla jotain. Kuka fanittaisi? Ja osaatko suositella jotain muuta?

lauantai 22. lokakuuta 2011

Kuoleman huokaus

Kuva/kansi: Helsinki-kirjat/Saku Heinänen
Leighton Gagen Kuoleman huokaus tuli lainattua trillerinälkään kirjaston palautettujen hyllystä. (Miksi ihmeessä en voi lukea niitä trillereitä, jotka odottavat omassa hyllyssä? Koska kirjasto asettelee omansa houkuttelevammin esille?)

Kuoleman huokaus kertoo vaikutusvaltaisen poliitikon pojantyttären katoamisesta, snuff-filmeistä ja lasten hyväksikäytöstä seksiteollisuudessa. Brasilialainen liittovaltion etsivä Mario Silva jäljittää kadonnutta teiniä heikoin tuloksin, kunnes sattumoisin toisen rikoksen johtolanka auttaakin Martan jäljille. Selkäpiitä karmiva tarina purkaa Manauksen lapsibordellien arkea ja korruptoituneen poliisiorganisaation mädännäisyyttä. Karanneen tytön ja kirjan muiden lasten välinen ero on hätkähdyttävä; etuoikeutettu eliittineito on kuin aivan eri lajin edustaja. Hän tietää, ettei ole arvoton - muut tietävät olevansa.

Leighton Gagen teksti välttää pahimman raakuuksilla herkuttelun; kaameudet jätetään kuvaamatta yksityiskohtaisesti. Hyvä ja huono juttu - sillä mielikuvitus osaa maalata puuttuvat kuvat ilman tarkkaa selostustakin. Yök! Mutta aihepiiri on niin rankka, että pitäisi kai olla kiitollinen edes siitä, ettei kaikkea kerrota isku iskulta. Juttu yltyy ihan tarpeeksi rajuksi näinkin.
Nelson Sampaio vetäytyi työpöytänsä ääreltä ja katsoi etäämmältä ylikomisariota. "Siis he tekevät mitä?" 
"Raiskaavat Nardonin viisi kuusi kertaa päivässä", Mario Silva toisti, "ja juuri sen takia mnä hänet sinne paninkin." Sampaio, joka oli Brasilian liittovaltion poliisin johtaja, nosti manikyroidun kätensä pystyyn. Ele toi Silvalle mieleen liikennepoliisin. 
"Hetkinen", hän sanoi. "Kerrotko sinä minulle, että sinä osasit odottaa, että miestä käytettäisiin seksuaalisesti hyväksi?" 
"Pikemmin kuin 'osasin odottaa' minä laskin sen varaan." (s. 12)
Ja niin edelleen. Mutta Gagen sankari on, näistä suomalaiselle oikeudenkäytölle vieraista pragmaattisista otteistaan huolimatta, loppupeleissä sympaattinen sankari. Kun ympäristö on tarpeeksi armoton, alkaa julmuus näyttää ymmärrettävältä. Gagen pahikset nimittäin ovat poikkeuksellisen ikävää sakkia, ja kirjan loppuun mennessä huomaa lähestulkoon nyökkäilevänsä hyväksyvästi oman käden oikeudelle.

Henkilögalleria on laaja muttei kohtuuton ja tarinakin etenee reippaasti. Eksoottinen ympäristö on kiinnostava, vaikkei sen yksityiskohtiin erityisesti paneudutakaan. Silti en täysillä tempautunut mukaan menoon tämän kirjan kanssa; ehkä Laylasta on liian vähän aikaa, enkä nyt osannut orientoitua näin trillerimäiseen versioon ihmiskaupasta.

Tai sitten Hiltusen Vilpittömästi sinun pilasi minut ainakin tilapäisesti; haluaisin jännäriltä ennemmän kuin rikoksen ratkaisun, jotain muuta kuin avuttoman tunteen, ettei juuri mitään ole tehtävissä, että vaikka yksittäisiä rikollisia saadaan kiinni, ei korruption ja hyväksikäytön lähteitä voi tukkia tai edes väliaikaisesti padota. Vaikka Kuoleman huokaus muistuttaa Hiltusen esikoista siinä, että kummassakin sankarit ovat valmiita käyttämään kaikenlaisia keinoja, Huokauksen moraalinen jousto on sitä vanhaa tuttua lajia, joka kertoo enemmän hyvyyden mahdottomuudesta kuin toivosta.

Naurettavaa, tiedän, mutta jokin toivon pilkahdus olisi ollut tarpeen.

Mistä tulikin mieleeni - tässä kirjassa olisi pitänyt olla varoitustarra. "Älä lue ennen kuin olet lukenut edellisen osan." Kuoleman huokaus nimittäin spoilaa sen turhankin hyvin. Jos trilleri eksoottisessa ympäristössä kiinnostaa (ja tämä on ihan sujuva lajissaan), kannattaa varmaan aloittaa edellisestä suomennetusta nimeltä Haudatut muukalaiset.

Leighton Gage (2011). Kuoleman huokaus. Helsinki-kirjat. Suomentanut Pasi Rakas Jääskeläinen. ISBN 978-952-5874-52-5.