tiistai 10. huhtikuuta 2012

Nimeltään Eerika

Kuva/kansi: Myllylahti/Reija Kaskiaho
Hilkka Ravilo on jo pitkään ollut kestosuosikkini, joten tietysti uusin, Nimeltään Eerika, piti sekin lukea. Eipä silti, en ole kaikkia hänen aiempiakaan vielä lukenut... ja onhan toivoa, ettei päälle seitsemänkymppinen kirjailija ole vielä lopettanut. Eerikasta päätellen hän ei ole ainakaan menettänyt teräänsä.

Melkein kaikissa Ravilon romaaneissa taitaa lukea määreenä kansilehdellä että "rikosromaani". Ja onhan niissä murhia, miksikäs ei, mutta Eerikan kohdalla aloin miettiä, onkohan nimikkeellä kuitenkin haettu jotain muuta rikosta. Murhat ovat useimmissa Ravilon kirjoissa jollain lailla toissijaisia. Olisikohan se suuri rikos sittenkin jokin muu? Ehkä elämän yleinen epäoikeudenmukaisuus?

Nimeltään Eerika kertoo pohjoisessa Luossajoen pikkukylässä kasvaneen Eerikan tarina. Hän varttuu uskonnollisessa kylässä äpärekläpinä, äiti Enni kun ei päässyt naimisiin asti saksalaisen autonkuljettakorpraalinsa kanssa. Kylän koulussa ei synninlapsella ole puheoikeutta eikä huoralle myydä maitoa. Sitkeä Enni tekee lampaanmaidosta juustonsa ja liittoutuu toisen hyljeksityn naisen kanssa. Jotenkin pärjätään.

Mutta kun Eerika on viidentoista, lähtee äiti etsimään saksalaista rakastettuaan ja tytön on lähdettävä etelämmäksi piikomaan. Minulla oli kassissa eväsvoileipiä, vaatteeni ja Maijan lahjoittama Emännän tietokirjasarja. Elämä muuttuu, ensin yhden kerran, sitten toisen, kenties vielä kolmannenkin. Eerika oppii, ettei tietämättömyydestä ole pois muuta tietä kuin tiedon hankkiminen, ja lopulta senkin, että itsestään päättää viime kädessä jokainen. Eerikakin.

Eerika korostaa kertojana toistuvasti tietämättömyyttään lapsena ja nuorena. Hän palaa lapsuutensa arvoituksiin aikuisuuden näkökulmasta, uudelleenarvioi elettyä elämää. Kontrasti menneen ja nykyisen välillä on koko ajan läsnä. Tieto on Eerikalle jonkinlainen turva, sitä hän tuntuu keräävän kuin orava talvivarastoa. Tietenkin Eerika on myös lukutoukka, kirjojen ystävä kuten Kylmien käsien Meerikin. Kirjoissa on muutenkin samaa sävyä, vaikka Eerikassa rikos on pienemmässä roolissa. Molemmat päähenkilöt arvioivat tarkoin silmin kirjojen maailmankuvaa, niiden rivienvälisiä oletuksia.
Jos kirjan päähenkilö oli porvaristyttö, kauppiaan tai majatalonpitäjän tytär, hänen piti itsensä osata talonpito, valvoa piikoja näiden suolatessa sianlihaa, täyttäessä makkaroita, savustaessa lampaanlihoja, kääriessä sylttyä ja valaessa kynttiöitä. Aatelisneidosta poiketen porvaristyttö osasi ottaa omiin käsiinsä työn kuin työn ja näyttää tyhmälle piialle, miten se piti tehdä. 
Mutta en löytänyt yhtään kirjaa, jonka päähenkilö olisi ollut maalaistalon piika, se, joka kylvi, kitki, korjasi, liotti, loukutti ja lihtasi pellavat, kehräsi langaksi ja kutoi kankaaksi. (s. 109) 
Eerikasta huokuu katkeruutta mutta myös valoa. Se on jollain tavalla eheämpi ja vähemmän raaka kuin vaikkapa Mesimarja tai Muovikassimies. Ravilo kirjoittaa edelleen julmista asioista, mutta nyt sävy on rauhallisempi, toteavakin. Kaikille ei suoda samoja mahdollisuuksia, ei lestadiolaisessa Lapissa, jossa juutalaisten jumala sovittelee ihmisten vehkeitä sisäkkäin pitäen tarkan huolen, ettei yksikään siittiö joudu hukkaan, mutta jokainen joutuu tykönään miettimään, mitä tekee niillä mahdollisuuksilla, jotka saa.

Eerika kertoo pienistä kipeistä kokemuksista mutta myös päivittäiseen elämiseen haudatuista suurista tunteista. Siinä sivussa se kertoo millaisia kuiluja erilaiset lähtötilanteet kaivavat ihmisten välille ja miten niitä kenties ylitetään. Eerika ei kokenutta ravilonlukijaa enää hätkäytä, mutta tämä kirja tuo hänen tutut teemansa hienosti esille ja kiteytti ainakin minulle jotain hänen tuotannostaan. Kaikkia tähän asti lukemiani voisi lukea myös yksilön olosuhteiden, geenien ja omien ratkaisujen painoarvon luotaamisena. Missä määrin kukin on sielunsa kapteeni? Ei mikään uusi pohtimisen aihe, mutta Ravilon tapa tuoda tuo kysymys Suomeen ja naisen elämään on minulle yhä tuore ja kiinnostava.

Nautin tästä romaanista todella paljon. Se piti lukea kertaistumalta. Eerikan tarina on väkevä. Jos vertaan Kätilöön, toiseen samoilta mailta itävään kertomukseen intohimosta, tässä sävy on aivan toinen: arkisempi ja jotenkin todempi. Kätilön villisilmä on kirjansa kontekstissa aito ja vastaansanomaton, mutta Eerikan voin kuvitella tänne, elämään. Vaikkapa kirjaston lainausjonoon.

Onneksi on vielä kolme Raviloa lukematta.

Hilkka Ravilo (2012). Nimeltään Eerika. Myllylahti. ISBN 978-952-202-360-5.

Arvioita:
Jori Kaiken voi lukea -blogissa

sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Fables 4 - 7


Fables sen kuin paranee. Näihin sarjakuviin on helppo uppoutua, sillä ne ovat tulvillaan yksityiskohtia. Ainoa todellinen harmi on, että puoliakaan ei varmaan tajua, kun referentit puuttuvat. Joskus älyää googlata ja silloin selviää kaikenlaista (Nyt tiedän miksi Fables viitosessa pariisilaisella jalkakäytävälle hajoaa juuri kurpitsa! Ja näin jälkeenpäin selvisi sekin, kuka Weyland on ja miksi hänet vangittiin luolaan tekemään aseita.) mutta osa viittauksista menee väkisinkin ohi.

Fablesit koukuttavat monella tasolla yhtä aikaa. Henkilögalleria on lavea ja täynnä kiinnostavia tyyppejä, sisällöissä on sekä kevyemmän tason pintahuumoria että vakavampaa draamaa, ja tietysti tuo huikea intertekstuaalisuus on melkoinen koukku sekin. Sarjan Suuri Konflikti on niin suuri, että sille on vaikea kuvitella todellista Loppua... mutta toivon, että sellainen jossain vaiheessa tulee. Sitä odotellessa on kiinnostavaa nähdä mihin Willingham tarinaa kuljettaa.

Täysin spoilaamatta en näistä albumeista osaa kirjoittaa, joten sarjaa vasta harkitsevat, luette tästä eteenpäin omalla vastuullanne -

Fables 4, March of the Wooden Soldiers, on oikea ilotulitus. Osassa avataan enemmän Boy Bluen tarinaa ja sen myötä myös taruhahmojen pakoa legendaarisilta Kotikonnuilta. Punahilkasta paljastuu kätkettyjä puolia - mutta hänen ja Ison Pahan Suden kohtaamista ei päästä todistamaan. Hannun ja Kertun tarinasta tuttu noita tulee tutummaksi. Mutta ennen kaikkea, Fabletown joutuu oikeisiin sotatoimiin, sillä Vihollinen on lähettänyt pienen armeijan puusotilaita tänne tavismaailmaan vaatimaan taruhahmoilta heidän maagisia esineitään. Fabletownin pormestarinvaali joutuu odottamaan, sillä ensin on sodittava lähes haavoittumattomia puuvihulaisia vastaan.

Fables 5, The Mean Seasons, saattaa päätökseen monta aiemmin avattua tarinalinjaa (ja vihjailee vaivihkaisesti monesta uudesta). Pormestarin vaali ratkeaa ja Fabletownin salaisiin verkostoihin perehdytään. Ichapod Cranen tarina ja Bigbyn puuhat toisessa maailmansodassa olivat minusta kiinnostavia sivujuonia. Natsifrankenstein sopi hyvin yhteen juuri nähdyn kuunatsiseikkailun kanssa... Heh, jos Fabletown todella olisi olemassa, siellä asuisi melkoinen joukko Pahoja Natseja ja Hulluja Tiedemiehiä, niin vahvoja arkkityyppejä näistä on tullut.

Ai niin, ja viitosessa Lumikki saa lapsensa! Suloisia otuksia. Enimmäkseen.

Fables 6, Homelands, oli minusta epätasaisin näistä neljästä; Jackin seikkailut Hollywoodissa tuntuivat sekä piirtojäljeltään tylsiltä että päätarinasta vähän irrallisilta. Mutta Boy Bluen seikkailut Kotikonnuilla olivat hienoja... vähän yllätyin huomatessani, että olin ollut nelososan kohdalla oikeassa arvailuissani mitä tulee Viholliseen. Vihollisen ja hänen keisarikuntansa tarina oli hieno yhtä kaikki, jumalainen Jääkuningatar on juuri niin kamala kuin kuuluukin. Boy Bluen vaellus tarujen maassa  ja lohikäärmeen taistelu oli sekin erityisesti mieleen...

Kuutososa maistuu eräänlaiselta välitilinpäätökseltä; sen jäljiltä asemat ja tilanteet ovat enimmäkseen selvät. Vaikka Homelands sisältää joitain uusia avauksia, se silti enemmän puhdistaa ilmaa ja selkiyttää kokonaisuutta.

Fables 7, Arabian Nights (and Days), tuo kuvaan taruhahmojen kansainvälisen politiikan. On tullut aika neuvotella yhteistyöstä tuhannen ja yhden yön taruston kanssa, sillä heitäkin Vihollinen uhkaa. Mutta kulttuurien välinen viestintä on tunnetusta vaikea laji, eikä asiaa auta, että Sinbadin lähetystö tuo tullessaan varsinaisen joukkotaruaseen, nimittäin pullotetun hengen.

Lisäksi seiskaosassakin on karun piirrosjäljen osuus, tällä kertaa viimeisenä. Se kertookin Vihollisen armeijasta - sisältä päin. Puusoturit ovat hänen imperiuminsa kovaa ydintä, mutta kätkeytyykö lakkapinnan alle heikkouksiakin?

Siinä missä kuutososassa oli lankojen solmimisen sivumakua, seiska tuntuu avaavan uusia kuvioita. Eipä silti, kyllähän kaikissa osissa jätettiin arvoituksia varastoon, mutta kuutonen reväyttää monen pienen avauksen lisäksi kaksi kokonaan uutta suuntaan... joiden kanssa joutuu nyt sitten vain odottelemaan kunnes on saanut seuraavat osat käsiinsä.

Fablesien tyyli näyttää olevan sillä tavalla vaihtelevaa, että moneen albumiin kuuluu myös yksioikoisempia jaksoja, joissa visuaalisen puoli on pelkistettyä, lähes köyhää. Toisaalta suurin osa kuvastosta on upean rikasta, ja väliin sirotellut (kansi?)kuvat hiukeita. Epäilemättä kontrasti on tarkoituksellinen. Nyt huomaankin esimerkiksi Anni Isotaloja lukiessani, että kuvien suhteellinen monotonisuus tuntuu pikkuisen tylsältä iloittelevien Fablesin ja hersyvien Unwritten-sarjakuvien jälkeen.

Oikeasti alkaa tehdä mieli hankkia näitä(kin) omaksi. Nyt osia 4-7 lukiessani jurppi, etten voinut palata lehteilemään edellisiä osia - epäilemättä seuraavalla kierroksella harmittelen, että nämä on joutunut palauttamaan. Ja seuraava kierros tulee pian! Haluan tietää miten pikku zephyrille käy, missä Bigby menee,  eikö Kevin Thornista enää kuulla, mitä karmiva Frau Totenkinder seuraavaksi tekee ? ...ja niin edelleen.

Willingham, Buckingham, Hamilton, Leialoha & Russell (2004). Fables 4: March of the Wooden Soldiers. Vertigo. ISBN 978-1-4012-0222-4.
Willingham, Buckingham, Leialoha, Akins, Palmiotti (2005). Fables 5: The Mean Seasons. Vertigo. ISBN 978-1-4012-0486-0.
Willingham, Buckingham, Hahn, Leialoha (2005). Fables 6: Homelands. Vertigo. ISBN 978-1-40120-500-3.
Willingham, Buckingham, Leialoha, Fern, Palmiotti, Pepoy (2006). Fables 7: Arabian Nights (and Days). Vertigo. ISBN 978-1-4012-1000-7.

Arvioita:
Nelosesta - Salla
Nelosesta ja viitosesta - Hreathemus
Osista 3 - 6 - Linnea
Kuutosesta - Salla
Seiskasta -  Hreathemus
Seiskasta ja kasista - Salla
Osista 7-10  - Linnea

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Puukkojunkkarit ja Murtavia voimia

Kauhavalaista rautaa ja symbolinen varjonyrkki.
Kupu täynnä kuhafilettä ja uunikasviksia on vaikea asettua kirjoittamaan nälkävuosista. Muutenkin ovat ajatukseni jonkinlaisessa ähkyssä mitä tulee näihin Santeri Alkion klassikoiksi mainittuihin romaaneihin. Muistiinpanoja olen tuhertanut vaikka kuinka, mutta niistä näyttää muodostuvan tilkkutäkki tiekartan asemesta.

Olen jo kertaalleen Alkiota koittanut ja hänen Puukkojunkkarinsa hylännyt. Mutta Hannan kirjoitettua Aki Ollikaisen Nälkävuodesta nosti tuo aina aktiivinen kommentaattori, Anonyymi, esiin Alkion romaanin Murtavia voimia, ja niin vain päädyin uudelleen Alkion hankalan sanaston pariin.

Tällä kertaa Alkion kuvaus  upposi paremmin. Aloitin Murtavista voimista, joka alkaa vuodesta 1867, ja jatkoin takaperoisesti Puukkojunkkareihin, joka sijoittuu samoille tienoille ja käsittelee osin samoja henkilöitä, ajankohta vain on noin 12 - 15 vuotta aikaisempi. Puukkojunkkareissa yhden tytön naimapuuhista nousee kylien välinen sodantapainen, ja kaksi komiaa junkkaria nokittelee toisilleen, valta-asemaa tapaellen. Puukkojunkkareiden teema tuntuu olevan väkivallan ihannointi ja itsehillinnän puute, jotka tuomitaan vääränä kunniana; miehen mitta ei saisi olla hänen hurjuutensa eikä hänen veitsikätensä vikkelyys. Kirjassa kuvaillaan teräs tanassa riehkaavien nuorten miesten hölmöilyä ja, jos toden sanon, saadaan koko joukko näyttämään melkoisen säälittävältä.

On jotenkin ironista huomata, miten tästä aikansa moottoripyöräjengien terrorikaudesta on vähitellen tullut osa kansallista ikonikuvastoa, brändi suorastaan. Nyt puukoot on tupes ja soon kaikki komiaa, Seinäjokea myöten. Mikä ettei. Hurjuuden naapurina on varmaan aina asustanut tietty määrä tervettä järkeä. Kas näin puhelee vanha Lukko Puukkojunkkareissa:
Mitä nämä teidän tappelunne ovat? Joutavaa leikkiä. Ja syyt, joista te tappelette? Pojat, pojat, älkää ajatelko murhia, selkään antaminen on paikallaan. Käyttäkää vain kankia, niillä saa kyllä annetuksi selkään, mutta ei siitä kuole. Puukot sitä vastoin, ne ovat pirun aseita ja pitäjällä on suuria puukkojunkkareita. Lyökää kangilla, niin te pidätte puolenne. (loc. 1416/3088)
Niinpä, lyökää kangilla! Mutta ehkä olen muualta muuttaneena ymmärtänyt koko legendan ytimen väärin: kenties puukkojunkkarien muistelussa halutaankin vain nostaa tuota repäisevää rehevyyttä, itsekkyydelle vivahtavaa itseluottoista pontevuutta, josta pohjalaiset ovat niin kuuluisiksi tulleet.

Murtavia voimia oli minusta paljon yhtenäisempi ja romaanina jotenkin toimivampi kuin Puukkojunkkarit. Se on toki asetelmiltaan yksioikoisempi, ja ehkä väliin vähän sentimentaalinen, mutta siinä oli jotenkin parempi jänne ja vääntö, ja suurten murrosten jylhyyttä. Voimissa on myös selkeämmin hyviksiä ja pahiksia (ei yksioikoisen mustavalkoisia sentään). Lisäksi Alkion vahvuus, se että hän erottaa herkästi mielenliikkeitä ja osaa kuvata etenkin miehistä psykologiaa, pääsee esiin selkeämmin nälkävuosien katastrofin kuvauksessa.

Voimissa tarkastellaan sitä miten ihmisyys muuttuu nälän näännyttävän vaaran edessä. Nälkävuosina murtuivat ihmiset ja perheet mutta myös yhteisön jakolinjoja vedettiin uusiksi. Yhteinen tuho yhdisti mutta myös erotti. Nälänhädän kuvauksena Voimia jäi minulle vähän etäiseksi; kielimuuri erottaa minut Alkion ihmisistä. Parissa kohdassa kuvaus kuitenkin osuu ja uppoaa. Siikalahden Mikon, saidan ja pikkuilkeän ihmisen yksittäinen hyvyyden hetki liikutti, samoin Hautalan emännän hätä ja synnintunto.

Alun perin Puukkojunkkarit jäi minulta kesken vanhahtavan kielen takkuisuuden tähden, ja pientä ongelmaa kielen kanssa on edelleen. Tällä kertaa olin kuitenkin vastaanottavaisemmalla tuulella, epäilemättä siksi että Härmä-elokuva oli pannut miettimään tuota puukkojunkkarien valta-aikaa ja siihen liittyviä kysymyksiä. Härmästä oli minulle jonkinlaiseksi visuaaliseksi kainalosauvaksi Puukkojunkarien lukemiseen. (Hah! Seuraavan kerran kun joku väittää, että elokuvan Aino on liian moderni, vetoan erääseen Alkion naishahmoon...)

Jaksoin siis tällä kertaa kahlata eteenpäin, vaikka vieraita sanoja tuli vastaan. Olen jo oppinut mikä on luti, mutta mitähän mahtaa olla asuulillaan olo? Minkälainen ihminen on karuuna ja minkälainen paita on rauska? Ja mitä, kautta pönttöpiippuni ja jauhomattoni, tarkoittaa päässilmäisyys? Vähän väliä tulee vastaan sellaisia lauseita kuin [t]uli viimein hänen ääreensä, puhui niin lehmältäisiä ja aina väliin niakalehti Tiinalle... ja silloin on vaikea keskittyä itse sisältöön.

Eihän tuo toki täysin käsittämätöntä ole, hankalaa vain. Jäinkin miettimään miksi kieli ärsytti minua enemmän Alkion kuin Canthin tai vaikkapa Kiven kanssa. En totisesti osaa sanoa. Ehkä Alkion vanha eteläpohjalainen sanasto vain on vieraampaa, kaikista näistä maakuntavuosista huolimatta.

Olen hyvillä, että luin nämä kirjat... Jonotan Ollikaisen Nälkävuotta nyt entistä kiinnostuneempana, ja melkeinpä voisin suositella Puukkojunkkareita Härmä-leffan oheislukemistoksi. Mutta nyt saa Alkion kaunokirjallinen tuotanto riittää! Tarvitsisin tähän puuhaan suomi-lakeus-suomi -sanakirjan. Seuraavaksi taidan tutkailla kansamme sielua Turkka Hautalan taatusti tuoreen Kansalliskirjan kautta.

Santeri Alkio (1894). Puukkojunkkarit - Kuvauksia nyrkkivallan ajasta. Project Gutenbergin e-kirja.
Santeri Alkio (1896). Murtavia voimia. Project Gutenbergin e-kirja.

Arvioita:
Jori on lukenut Puukkojunkkarit, Voimista en löytänyt juttuja.

P.S. Tarkkasilmäinen saattaa hoksata, että kuvani puukko ei ole oikea teräase vaan Iisakki Järvenpään pikkuinen koristepuukko. Pahoittelut. Aito kauhavalaaseni on autotallin puolella, perinteitä halveksien tavallisena työkaluna... enkä jaksa kahlata pääsiäislumien läpi sitä hakemaan.

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Viidakkolapsi

Kuva: MTV3
Täällä eletään nyt näemmä täyttä (muiden) elämää, sillä heti presidentin elämäntarinan perään syvennyin toisenlaiseen elämään: sellaiseen, jota vietetään Länsi-Papuan viidakossa. Jos YK-diplomatia ja suomalainen esivaalittelu tuntuvatkin aika ajoin vähän vierailta, ovat fayu-heimon naimamenot ja viidakkolapsen nauttimat toukkavälipalat vielä monta astetta eksoottisempaa kamaa.

Viidakkolapsi on Sabine Kueglerin tarina hänen omasta elämästään. Kuegler oli viiden vanha, kun hänen perheensä muutti Länsi-Papuan viidakkoon fayu-heimon luokse. Vanhempia ajoi lähetysinto ja kielitieteellinen missio, sillä heimo oli vastikään "löydetty"... joskin epäilen, ettei heimo ollut huomannut olevansa kadoksissa. Yhtä hyvin voisi sanoa, että fayut löysivät valkoiset; hehän törmäsivät kummajaisiin Kueglerin mukaan ensimmäistä kertaa nimenomaan löytöretkeillessään. Joo, nipo nipo.

Sabine Kuegler kirjoittaa hyvin vahvasti omasta yksityisestä näkökulmastaan, vaikka pyrkii tuomaan tekstiin välillä muutakin kuin kokemusperäistä tietoa. Saksalaistaustainen Kuegler asui fayujen luona 17-vuotiaaksi, noin osapuilleen... hän vietti välissä yli vuoden Saksassa ja USA:ssa, ja kävi välillä koulua Papuan pääkaupungissa Jayapurassa muiden länsimaisten lasten kanssa.

Viidakkolapsesta jäi kahtalaiset fiilikset. Olen iloinen että lukupiirin kautta löytyi tällainen erikoinen elämäkerta, mutta toisaalta tyylilaji ärsytti. Koin lukevani tilitys- ja paljastus- ja ehkä tunnustuskirjaa, en niinkään elämäkertaa. Oli kuin kirjoittaja hakisi/vaatisi ymmärrystä tunteilleen ja epäonnistumisen kokemuksilleen. Aitoa... mutta minulle lukijana vieraannuttavaa.

No, sanotaan että rippi on hyväksi sielulle. Toivottavasti kirja teki kirjoittajastaan onnellisemman. Tästä lukijasta kirja teki sikäli onnellisemman, että suurin osa kirjasta oli kiinnostavaa luettavaa. Kuvaus fayu-kansasta ja sen tavoista oli kiehtovaa, ja viihdyin hyvin Kueglerin perhesattumusten kanssa. Uskomatonta elämää... ja kieltämättä Kueglerin perusoivallus elämästä betoniviidakossa kolahti; elämme niin itsestään selvästi erilaisten pakkojen alla, että niitä ei useimmiten edes huomaa.

Itse asiassa Kuegler suomii aika ankarasti modernia teollistunutta elämää. Viidakon ja Euroopan asettaminen toistensa vastakohdiksi kuitenkin ontuu, sillä hänen sävynsä fayuja kuvatessa on yhtä aikaa ihaileva ja alentuva. Ilmeisesti kumpikaan maailma ei ole hyvä. Siellä viidakossa pitää lakata raiskaamasta lapsia ja täällä länsimaissa pitää lakata haluamasta uudenmallista kahvinkeitintä. Downsiftaus-piste-fi?

Äh, kuulostanpa kärttyisältä. Otetaanpa lukunäyte:
Parasta meidän sisarusten mielestä oli kuitenkin se, että Fayu-lapset alkoivat nauraa. He löysivät meidän kanssamme vähä vähältä oman lapsuutensa, jonka viha ja kauhu olivat heiltä vieneet. Heidän elämänsä oli leimannut pelko alusta alkaen. Opimme myös vähitellen ymmärtämään syyn siihen. 
Fayu-kulttuurissa tunnettiin vain kaksi kuolisyytä: ihmisen tappoi joko nuoli tai kirous. Luonnolliseen kuolemaan ei uskottu, sillä lääketieteellinen tietämys puuttui. 
Syynä siihen, että ihmisen tappoi nuoli, oli useimmissa tapauksissa niin kutsuttu verikosto. (s. 117)
Kiinnostavaa ja samalla ylhäältä alas suunnattua. En teeskentele, että kaikki kulttuurit olisivat mielestäni samanarvoisia; pohjoismainen hyvinvointivaltio rokkaa ihan eri sarjassa kuin useimmat muut. Mutta jotenkin hiertää aina vähän, kun johonkin kansaan tai tapaan tai heimoon tai ihmiseen asennoidutaan tuollaisella valkoisen-miehen-taakka -meiningillä.

(Tässä on vissiin omakohtainen trauma taustalla. Kun olin teininä vuoden Yhdysvalloissa vaihto-oppilaana, muuan rouva kysyi minulta kotiinlähdön lähestyessä: And you have to go back to Finland?

Oh yes, ma'am. I have to go back. Ikuna en tuota unohda. Barbaarilapsiparka joutui palaamaan alkeelliseen, hampurilaisbaarittomaan ja luultavasti kommunistiseen kotimaahansa...)

Palatakseni vielä barbaarisempiin fayuihin: Jared Diamond käyttää heitä esimerkkinä nomadiryhmissä elävistä ihmisistä kirjassaan Guns, Germs and Steel (loistava, suosittelen!) ja todistelee fayujen avulla sosiaalisten ja poliittisten mekanismien tärkeyttä ihmisyhteisöjen menestykselle. Hänen muutaman kappaleen pituinen kuvauksensa fayuista eroaa Kueglerin kuvauksesta mitä tulee fayujen "löytämiseen" mutta vahvistaa, että yksittäinen lähetystyöntekijäpariskunta tosiaan sai taivutelluksi fayut rauhallisempaan elämäntapaan

Sinänsä hienoa, että ilmeisesti fayuilla menee nyt paremmin kuin 80-luvun alussa. Ja ihan totta, Kueglerin kuvaukseen fayuista ja lähetysperheen arjesta on helppo upota. Siitä osasta kirjaa tykkäsin. Lopun dramatiikkaa ei sytyttänyt.

Ja mitä ihmettä se sekava sählääminen alussa oikein oli? Eikö mitään kirjaa voi nykyään aloittaa ilman moninkertaisia rummunpäristelyjä? Tässä tapauksessa päristelyt tuntuivat enemmän änkytykseltä. "Aloitan papualaisen ystäväni epäreilusta kohtalosta. Ei hetkinen, aloitankin siitä, miksi kirjoitan tätä kirjaa. Njääh, ei, aloitan sittenkin siitä, kun palasin 17-vuotiaana yksin Saksaan. Ei, odottakaa, aloitan siitä kun lähdimme viidakkoon vuonna 1980! Ei, ei! Aloitetaan siitä kun äitini oli kaksitoistavuotias!" Argh.

Kyllä kronologinen järjestyskin on vielä laillinen rakenne, vähän uhanalainen korkeintaan. Sitä saa käyttää.

Kokonaisuutena ottaen vähän vähemmän henkilökohtainen ja vähän enemmän antropologinen kirja tästä aiheesta olisi pelittänyt minulle paremmin, mutta ei totaalinen lukukatastrofi ollut. Ei tarvinnut loihtia lukupiiriläisten sääliviä katseita kannusteeksi - sain omin voimin loppuun asti. Kaikki yhteydet Indonesian poliittiseen tilanteeseen jäivät tosin Viidakkolapsessa yllättävän ohuiksi. Sinänsä ymmärrettävää; siinä vaiheessa kun Kuegler tätä kirjoitti, hänen vanhempansa asuivat yhä fayujen luona. Kovin selväsanainen hallinnon tuomitseminen olisi saattanut tehdä siitä lopun.

Sabine Kuegler (2006). Viidakkolapsi. Helmi-kustannus. Suomentanut Ilona Nykyri. ISBN 951-556-091-8.

Arvioita:
Zephyr Kirjanurkkauksessa
Vantaan Lauri
Reijo Telaranta

maanantai 2. huhtikuuta 2012

Matkalla - Martti Ahtisaaren tarina

Presidentti Ahtisaarta haastattelee Akateemisen tj Annamari Arrakoski-Engardt.
Heh, tästä kirjasta on pakko tehdä juttua. Syy on yllä! Minulla on KERRANKIN oikeasti aiheeseen liittyvä valokuva. Osuin Helsinkiin ja pääsin vielä Akateemiseen kirjakauppaankin juuri sopivasti silloin, kun Martti Ahtisaari oli kohtaamispaikalla haastateltavana Matkalla-kirjan tiimoilta.

Eipä silti, kirja oli muutenkin ostoslistalla. En ole kovin poliittinen eläin, mutta voisi sitä edes presidenteistä lukea jotain. Myös elämäkerran toinen kirjoittaja, Tapani Ruokanen, herätti kiinnostusta. Pidin aikoinaan hänen kirjastaan Hauki salkussa.

Matkalla on peruspositiivinen kuvaus Ahtisaaren elämän vaiheista. Varhaislapsuuden evakkotaival, poikavuodet kasarmeilla, opettajakokemukset ja Pakistanissa muotoutuvat näkemykset kehitysyhteistyöstä rakentuvat loogiseksi kokonaisuudeksi. Ahtisaarten matkassa kierretään Namibiat, New Yorkit ja Kosovot, seurataan Acehin rauhanrakennusta ja riisutaan IRA:ta aseista. Sisällön (tasa)painottuminen Ahtisaaren koko elämään presidenttikauden ja kotimaisen politiikan asemesta oli minulle pienoinen yllätys - MOT, en lue takakansia enkä ilmeisesti arvostelujakaan - sillä kuvittelin epämääräisesti Ahtisaaren poliitikoksi sillä perusteella, että hän on ollut tasavallan presidentti.

Ups. Merikallio ja Ruokanen todistavat tarmolla, että Ahtisaari on ennen kaikkea kansainvälinen diplomaatti ja rauhantekijä. Presidenttikausi oli ilmeisesti Ahtisaaren uralla syrjähyppy, joskin hyödyllinen sellainen.

Ruokanen ja Merikallio ovat selvästi Ahtisaaren faneja. He sanovat esipuheessaan toivovansa, että lukijalle syntyisi uudenlainen kuva ja ymmärrys ponnisteluista ja saavutuksista, joista Ahtisaari palkittiin Nobelilla, ja arvioivat Ahtisaaren vaikutuksen presidenttinä osoittautuneen luultua merkityksellisemmäksi.  Hyvin kirjoitettu, jos tuo oli tavoite. Ainakin minulle näissä rauhantyöaiheessa oli paljon uutta, ja kieltämättä Ahtisaaren presidenttikausikin asettui historialliseen kontekstiinsa uudella tavalla. Toisaalta, rehellisyyden nimissä, pyrkimys vähän puolueettomampaan sävyyn olisi tehnyt kirjasta minulle vakuuttavamman. Nyt teksti on siinä määrin pidäkkeettömän positiivista, että sitä on vaikea purematta niellä.

Epäilemättä kaikki kirjassa kerrottu on totta - ja epäilemättä Ahtisaaren saavutuksia myös presidenttinä eikä vain nobelistina sietäisi pitää suuremmassa arvossa Suomessa - mutta jotenkin jäin kierosti kaipaamaan myös virheitä ja vikoja. En ollut edes huomannut odottavani tätä, mutta kun nyt asiaa mietin, kuvittelin että Ruokanen - Suomen Kuvalehden päätoimittaja, jonkinlainen journalismin johtotähti siis -  olisi kääntänyt Suomen poliittista kenttää aika viiltävästi arvioivan katseensa myös varsinaiseen kohteeseensa. Nyt ei selvinnyt oikein muuta kuin että Ahtisaari oli parempi presidentti kuin demari. Minkä jo tiesinkin.

Tai sitten olen vain niin tottunut suomalaisen valtamedian Ahtisaaren vastaiseen linjaan, että positiviisuus vaikuttaa itsessään epäilyttävältä. Ruokanen toteaa:
[--] media oli aloittanut uuden presidentin jahtaamisen otsassa olevasta laastarista eikä lopettanut sitä kuuteen vuoteen. Ahtisaari itse osaltaan edisti tätä, vitsaili toimittajille, suostui televisio-ohjelmiin ja mediatemppuihin, joihin edeltäjät eivät koskaan menneet. Siitä alkoi koko kauden jatkunut julkisuus, lopulta kiusaaminen, joka ylitti normaalit mediakriittisyyden rajat. Tasavallan presidentistä haluttiin tehdä naurun aihe. (s. 272)
Tuota kovempaan sivallukseen eivät kirjoittajat missään vaiheessa innostu.

Silti yksi kirjan kiinnostavia puolia oli, että se valaisee suomalaisen presidenttiyden muutosta hyvin, ei vain poliittisen vallan vaan myös instituution aseman ja arvon kannalta. Kekkosslovakiasta on tultu kauas... ja suurin osa matkasta harpattiin Ahtisaaren kaudella. Suora kansanvaali ilman ohjaavaa karhunkäpälää valitsijoita taputtelemassa onkin melkoista karnevaalia. Ehkä etäinen arvokkuus ja Uutisvuoto ovat pohjimmiltaan yhteensopimattomia?

Sain vaikutelman, että toinen kausi jäi oikeastaan Ahtisaarelta väliin siksi, että odotukset siitä miten istuvan demaripresidentin pitäisi toimia eivät kohdanneet. Ehkä Ahtisaari ei ajoissa huomannut, että olisi pitänyt olla sovittelijana puolueenkin sisällä... tai ehkä puoluekoneisto oli se juuri se kenttä, jolla hän ei voinut oman painolastinsa tähden rauhaa rakentaa. Eikä hänellä selvästikään ole halua näin jälkeenpäinkään päitä silitellä. Ahtisaaren jotkut lausumat esim. sukupuolten välisestä sodasta ja Halosen halusta päästä presidentiksi kaikuvat, krhm, vähän kitkeriltä. Niinhän se kai menee, että sukupuolten sota on mukavampaa kun ei itse päädy sen uhriksi. Reiluuden vuoksi lisättäköön, että Ahtisaari myös kertoo, että hänestä on tullut vankka naisasiamies, ja ettei mikään maailmassa muutu, jollemme me saa tyttöjä ja naisia koulutettua ja mukaan päätöksentekoon. Niinpä, monille naisille Halosen valinta oli aikoinaan iso asia.

Matkalla oli minulle mielenkiintoinen kirja. Sain paljon uutta tietoa, ja teksti oli ammattimaisen helppolukuista. Ja vaikka tuosta kriittisen otteen heiveröisyydestä vähän natisenkin, on myönnettävä, että vakuutuin ainakin siitä, että Ahtisaari on Nobelinsa ansainnut, ei vain onnistumistensa vaan myös taitonsa ja hyvän tahtonsa tähden. Hänen saavutuksensa kansainvälisillä rauhantyön kentillä ovat sellaisia, ettei niihin olisi yltänyt ilman aitoja sovittelijan lahjoja, vahvoja perslihaksia ja todellista kutsumusta ihmisen osan parantamiseen. Jos siinä sivussa tyydyttyy henkilökohtainen kunnianhimo, onko siinä jotain pahaa? Ei ole, sanoo pragmaatikko, antaa palaa vaan! Sääli ettei Ahtisaari katso mahdolliseksi sovitella Lähi-idän kriisiä, sinne kuulema tarvitaan amerikkalainen välittäjäksi.

Päätän sitaattiin kirjan alusta.
"Kuinka paljon helpompaa minun elämäni on ollut, kun olen saanut elää ympäristössä, jossa demokratia on vallinnut kautta elinvuosieni. Ja kuinka melkein hävettävän helppoa meidän on nousta barrikadeille ja huutaa täältä maailmalle, miten muiden pitäisi toimia. Tämän takia äärimielipiteet eivät ole koskaan viehättäneet minua. Nyt kun katsoo esimerkiksi sitä, kuinka me suhtaudumme maahanmuuttajiin, nähdään miten syvää tämä meidän suvaitsevaisuutemme pohjimmiltaan on", Ahtisaari miettii syksyllä 2010. (s. 47)
Ihminen, joka on näin tismalleen samaa mieltä kuin minä, on ilmiselvästi oikeassa.

Katri Merikallio & Tapani Ruokanen (2011). Matkalla. Martti Ahtisaaren tarina. Otava. ISBN978-951-1-24112-6.

Arvioita:
Unto Hämäläinen Hesarissa
Kyösti Karvonen Kalevassa (kolumni)

Bonuksena linkki Ahtisaaren Nobel-puheeseen.