perjantai 27. huhtikuuta 2012

Nälkävuosi

Kuva/kansi: Siltala/Elina Warsta
Tulipas pitkä poissaolo blogistaniasta, ups ja hups. Ensin oli työkiireitä ja sitten kotimaanmatkailin kahmimassa kulttuuria. Anna Liisa oli loistava ja niin oli Poikani Kevinkin, suosittelen molempia! Anna Liisaa erityisen painokkaasti; Kevinin voinee hankkia myös DVD:nä jonain päivänä, Anna Liisa ei varmaan pyöri ikuisesti.

Ja sitten. Iski pirullinen kevätflunssa. Voihan räkärätti. Ei ole kuumeilu kuulkaa aikuisen ihmisen hommaa. Melkein viikkoon en ole jaksanut lukeakaan muuta kuin vanhoja dekkareita. Kommunikoin edelleen kuiskaten. Kaikki keskusteluni kuulostavat salaliitoilta. Kirjastossakin muut asiakkaat katsoivat vähän pitkään, että mitähän Kiellettyä Kirjaa tuo on hakemassa, kun sihisin käheästi tiskin yli...

Pitkän tauon tähden jää nyt ottamatta esille kirjoja, joista olisi tehnyt mieli kirjoittaa: Ihmisen osa ja The Lady in the Tower ja Kansalliskirja, esimerkiksi.

Ei voi mitään, elämä on.

Niin on kuolemakin, ainakin Aki Ollikaisen Nälkävuodessa. Eikä sillekään voi mitään. Tämän esikoisen haluan väen vängällä kirjata blogissani muistiin, siihen kun oli heti Hannan julkkarijutusta asti vahva kiinnitys. Tämän kirjan tähden luin Santeri Alkiotakin!

Nälkävuosi tarkastelee yhtä Suomen historian suurta tragediaa, vuosien 1867-1868 nälänhätää. Pieni poikkeama normaaleista sääoloista aiheutti suuremmat ihmishenkien menetykset Suomelle kuin II maailmansota. Ollikaisen tulokulma on silti ihmisen kokoinen. Hän seuraa yksilöiden matkaa halki nälkäisen talven. Torpan perhe ja sen pieni Mataleena-tytär joutuvat tielle, tohtori-Teo onnettomine rakkauksineen miettii ihmisen osaa, taloudesta huolta kantava senaattori (Snellman?) epäilyksineen katsoo pimeään ja yrittää nähdä siinä kokonaiskuvan. Jokainen ottaa omalla tavallaan kantaa hiljaiseen kauhuun, tulee omalla tavallaan sen muuttamaksi.

Ollikainen kirjoittaa punnittua, harkittua, tehokasta kuvausta.
Tie on satanut umpeen, hevosen jalat uppoavat. Mataleena kurottaa kätensä yli reen laidan ja sieppaa kouraansa lunta. Se sulaa suussa, kuin kielen päällä olisi kevät. Kilei on karhea, lumen alta paljastunut pelto, se on vielä routainen. Mataleena ojentaa lunta Juhollekin. Marjakin kurottaa kätensä hankeen.  
- Jos tiputte, niin teiän vuoksi en pysähdy, renki toteaa olkansa yli. (s. 44)
Nykypäivänä on vaikea hahmottaa miten haavoittuvaista on elämä täällä pohjan perukoilla ollut. Onhan se toki vieläkin, mutta haavoittuvaisuus on hautautunut turvaverkkojen alle. Jos sijoittaisi nyky-Suomeen nälänhädän, luokiteltaisiin tarina spefiksi. Tarvittaisiin puoli tusinaa elektromagneettista pulssia ja kunnon sota, että saataisiin tämmöistä jälkeä. Silloin riitti tilastollisesti epätodennäköinen ilmastokuoppa. Ei kasvaneet kasvit, ei kulkeneet laivat. Vain lunta tuli.

Nälkävuoden suuri ansio on, että se kääntää kaukaisen tuhon kielelle, joka tavoittaa myös nykylukijan. Samalla se estetisoi sitä. En tiedä onko estetisointi pahasta, mutta minussa se herätti kahdenlaisia fiiliksiä. Mieleeni tuli Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta. Kauimpana on tyylillisesti aika erilainen, mutta senkin yhteydessä mietin, että kauhean tekemisessä kauniiksi on jotain häiritsevää.

Silti pidin Nälkävuodesta kovasti. Se on fiksusti mitoitettu ja hyvin rakennettu, helposti luettava ja tunteisiin vetoava lypsämättä silti kohtuuttomasti aiheensa surullisuudesta. Nälkäkuoleman estetisoiminen toimii ainakin minulla jonkinlaisena eristeenä eikä minua itkettänyt tätä lukiessani. Alkion Murtavia voimia tuli liikuttavuusmielessä lähemmäksi, vaikeasta kieliasusta huolimatta, sillä nälänhädän todellisuus pääsi aikalaistarinassa jotenkin enemmän iholle.

Sen sijaan mietin, että Ollikainen on, tahallaan tai tahattomasti... ei, tahallaan... kiillottanut Nälkävuoden yhteiskuntakerrosten läpileikkaukseen aika hyvän peilauspinnan nyky-yhteiskuntaankin. Ei täällä (Suomessa) nykyään ruoanpuute mikään kauhean yleinen ongelma ole, mutta löytyy muita yleisiksi tunnistettuja ja tunnustettuja ongelmia, joista jotkut saavat olla huolissaan nahkasohvin sisustetuista kabineteista käsin.

En kiistä, etteikö kabineteissa voisi tuntea aitoa ja riipaisevaa myötätuntoa. Mutta on nälkä on yksi asia ja myötätunto toinen. Nälkää ei voi hillitä, tunteitansa voi. Ja yleensä hillitään. Kun pitäisi katsoa ihmistä, he katsovat peiliin. Kas siinä lähimmäinen, se, jonka Jumala on muovannut omaksi kuvakseen. Emmekös me juuri noin tee, joka päivä? Luonnonvoimien säätämä nälkä ei jakaudu tasan sen enempää kuin markkinavoimienkaan aiheuttamat vitsaukset. Markkinavoimien kanssa vain herää toisinaan epäilys, että yhden ylellisyys on pois toisen leivästä.

Jäin jopa miettimään, oliko kirjan loppuratkaisukin luettavissa tästä näkökulmasta: oliko siinä yhden tappio toisen voitto? Vihjattiinko siinä, että hyvä tuuri / kohtalon sormi / mahtimunkki on ainoa mahdollisuus, jos on syntynyt väärään paikkaan ja onnettomuus iskee? Mutta ei... eipäs ylitulkita. Päätän että loppu oli minusta kaunis ja positiivinen ja hyvä ja kohottava ja tulevaisuuteen suuntautuva ja sillä siisti.

Nälkävuotta kehtaa suositella. Hallittu ja huoliteltu eikä yhtään turha. Hieno historiallinen romaani.

Loppukaneetti: olipas muuten kaunis kirja, noin niin kuin esineenä. Silmänruokaa. Muistelen ennenkin ihailleeni Siltalan kirjoja. Olisiko tämä paperikirjan uusi suunta? Ainakin differoi mukavasti verrattuna ekirjojen toistaiseksi köyhään ilmeeseen.

Aki Ollikainen (2012). Nälkävuosi. Siltala. ISBN 978-952-234-089-4.

Arvioita:
Helena Ruuska Hesarissa
Erkki Kanerva Turun Sanomissa
Aarno Palttala Lapin Kansassa
Jussi Aurén Satakunnan Kansassa
Blogeista nappaan tähän Morren maailman ja Ilselän jutut.
(EDIT: blogilinkit lisätty)

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Mediahuora

Kuva/kansi: Otava/Kirsti Maula
Tämä on takakannen mukaan sukupolvikuvaus. Nytkö se iski, sukupolvien välinen kuilu?

Peruutetaan.

Mediahuora kertoo Maria Vartiaisen, vapaan toimittajan ja yksinhuoltajaäidin, kaoottisesta elämästä. Lehtitalo riepottaa avutonta avustajaa kuin rakki oravanraatoa, eikä Maria osaa sanoa ei. Hän myy kaverinsa ja itsensä, pilkkoo surut ja ilot sopiviksi suuhun sujahtaviksi tunnepaloiksi. Maria ruokkii järjestelmää, jossa on vain onnellisia loppuja ja selviytyminen on jokaisen vastuulla.

Asiaa on paljon, tekisi mieli sanoa liian paljon, sillä Hiidensalo haluaa käsitellä yhdessä ja samassa kirjassa mediaa, miehen ja naisen valtasuhteita, äitiyttä, vanhustenhoitoa ja nettiriippuvuutta. Eipä silti, teksti on taidokasta ja heijastelee tyylinsä puolesta mainiosti tarinan ahdistunutta sykettä. Siinä on pimeää, vaivihkaista energiaa, joka juoksee pitkissä kappaleissa kuin liian ahtaaseen uomaan tungettu puro. Tai ehkä viemärivesi.
Julkikakkaajista kasvoi niitä, jotka sanoivat suorat sanat. Salakakkaajat patosivat ja kontrolloivat, he söivät lomamatkoilla kuitua purkista koska kakka ei kulkenut. He hymyilivät ja nyökyttelivät, vaikka vatsassa kiersi. He pelkäsivät vieraiden vessanpönttöjen kiillotettuja kansia. Salakakkaajat kontrolloivat syömistään ja välttelivät vaikeasti kakattavia ruokalajeja kuten juustoja. He kakkasivat vain, kun oli pakko, ja pistivät silloinkin hanan anteeksipyytävästi päälle. Salakakkaajat olivat vaarallisia, sillä yhtenä päivänä he saattoivat vain räjähtää. Antaa kaiken tulla. 
Aikuisuus oli sitä, että hallitsi suolensa toiminnan. [--] (s. 22)
Kirja aiheutti meikäläisessä harvinaisen voimakaan tunnereaktion. Hukkasin nauramisen kyvyn vähitellen. Noin sivun sata paikkeilla alkoi leukaperiä pakottaa, kun piti purra koko ajan hampaita yhteen. Tässä sieppaa sävy, sellainen josta en edes tiedä syntyykö se omassa päässäni kun luen tätä, vai onko se oikeasti tekstissä.

Älkää luottako minuun tässä tapauksessa, lukekaa itse. Tämän kirjan kanssa huumorintajuni karkasi kotoa ja arvostelukyky lähti laukkuja kantamaan.

Tänne jäänyt alkuolento luki Mediahuorassa sitä oiminunnapani-juttua pahimmillaan, päähenkilön itsekeskeistä nillitystä. First world problems potenssiin sata. Totta kai Hiidensalo haluaa kirjallaan kritisoida järjestelmää ja pakkoyrittäjyyttäjyyttä ja kaupallisuutta, hauskasti. Näen sen järjellä mutta en onnistunut kiinnittymään siihen viestiin niin kuin piti: luin tämän uuden sukupolven versiona vanhasta suomalaisesta hittipiisistä valivali. Se johtuu Mariasta.

Tässä siis ilmaiset koulut käynyt ihminen ahdistuu hysteriaan asti kun joutuu raatamaan KIRJOITTAEN JUTTUJA LEHTIIN. Jonkun toisen taas on pakko kirjoittaa halvalla KUN TÄYTYY MAKSAA LAPSEN JUDOKERHO. Maria on velkakierteessä kun NETTIKAUPOISTA TULEE OSTETTUA LIIKAA MEKKOJA.

Ei *****.

No kaipa Mariaa riistetään. Ja kaipa hänen minäkuvansa vääristyneisyyttä kompensoidakseen on pakko ostella punaisia mekkoja. Mutta on hemmetin paljon ihmisiä ihan täällä Suomessakin, joita riistetään pahemmin. Tekisi mieleni ravistella Mariaa ja sanoa: lakkaa vinkumasta.

Ota vastuu valinnoistasi. Jos et halua suoltaa sielua myrkyttävää paskaa, kokeile siivoushommia. Mene kaapimaan pisuaareista oksennusta kapakoissa. Aamuvuoroissa oli hyvin tilaa ainakin minun opiskeluaikoinani. Ajattele joskus jotain muuta kuin itseäsi. Vaikka poikaasi. Jonka näemmä pystyt kohtaamaan vain Äitinä.

Tietenkään et ole onnellinen, koska jokainen ajatuksesi alkaa sanalla minä.

Varmasti Maria on noin käsittämättömän itsekeskeinen ja raivostuttava tarkoituksella. Loistavan ironinen romaani: paska järjestelmä riistää omaa tuotostaan, julkikakkaavaa wannabejulkkista. Ja onhan tämä ironinen romaani siinäkin mielessä, että se on yhtä aikaa totta ja totaalista liioittelua, mutta Marian henkilöön, siihen miten hänet on kirjoitettu, sisältyy jotain vaihtoehdottoman aitoa: oletus siitä, että jokainen ihminen on vain oman elämänsä sankari... ja jos se siinä ei onnistu, vika on ympäristössä.

Se sukupolvien välinen kuilu. En tahdo saada ärtymykseltäni luettua tätä ironisesti. En pääse kiinni Mediahuoraan älyn tasolla, en jaksa keskittyä sen fiksuihin oivalluksiin, en osaa nähdä tätä kriittisenä tekstinä, en osaa keskittyä aidosti ongelmalliseen tekijänoikeuskäytäntöjen kysymykseen, koska tunnen niin raivokasta vierautta päähenkilöä kohtaan. Minun luennassani Marian katkeruus ei kohdistu järjestelmään vaan siihen ettei järjestelmä tuottanutkaan hänelle tyydytystä. Taas kerran sankaritarina on sitä, että joku onnistuu hyväksikäyttämään järjestelmää. Tulee tunne, että mediapaskan pukkaaminen olisi ihan jees, jos siitä vain maksettaisiin turvallisilla, vakinaisilla tuloilla ja saisi liittyä Lehtitalon käytävillä satulatuoleissaan viilettävien vakkaritoimittajien joukkoon.

Järjestelmän muuttamisesta tai kyseenalaistamisesta ei ole niin väliksi. On ihan okei ruokkia petoa, kunhan vastineeksi saa sen mitä MINÄ tarvitsen. Minun sukupolveni opetettiin ainakin teeskentelemään, että yritämme parantaa maailmaakin, emme vain omaa osaamme. Hiidensalo yrittääkin, Maria ei.

Tai en tiedä, ehkä tämä ei ole sukupolviasia ensinkään vaan jokin henkilökohtainen ongelma. Maria painoi jotain itkupotkuraivarinappulaa.

En viihtynyt yhtään. Olisi jäänyt kesken ellei olisi PEKKin kirja. Muutaman yön yli nukuttuani olen silti iloinen, että luin ja luin loppuun asti. Juuri tätä kirjakerholta toivoinkin: että se pakottaisi minut silmäkkäin tämän päivän suomalaisten esikoiskirjojen kanssa.

Mediahuora haastaa. Epäilen vastanneeni lukijana väärään haasteeseen. Näinhän se menee... lukijat tulkitsevat miten kukakin, eikä kirjoittaja sille mitään mahda.

Olisin silti valmis suosittelemaan Mediahuoraa aikaansa hyvin kuvaavana kirjana. Ja luultavasti ainakin kokeilen myös Hiidensalon seuraavaa romaania. Briljanttihan kirjan täytyy olla, tai se ei herättäisi näin voimakkaita tunteita! Minulle Mediahuoran lukeminen oli hiekkapaperia sielulle.

Epäilemättä pieni hionta tekee hyvää. Rosot ja halkeamat tulevat esiin.

Venla Hiidensalo (2012). Mediahuora. Otava. ISBN 978-951-1-26086-8.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Herman Raivio Parnassossa
Ina Ruokolainen Keskisuomalaisessa
Jenni Koko lailla kirjallisesti -blogissa
Irja Kirjavinkeissä
Salla Lukupäiväkirjassaan

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Löytölapsi ja miksi silti pitäisi lukea Stoutin dekkareita


Tämän kirjan päätymisestä luettavaksi juuri nyt voi ehkä syyttää Venla Hiidensaloa, jonka Mediahuora suorastaan höyryää ahdistusta. Mediahuoraa lukiessa tuntuu kuin pitelisi sylissään kuristajakäärmettä, joka vähitellen hivuttautuu ylöspäin, kohti herkkää kaulaa. Tai kuin sivuilta nousisi tukahduttavia huuruja. Kirja pitää vähän väliä laittaa pois ja hengähtää hapekkaammassa seurassa.

Tai ehkä, epäsuorasti, voi Löytölapsen laittaa Kirsin piikkiin. Hän näet herätteli äskettäin keskustelua kirjojen omistamisesta ja sai minutkin miettimään taas kerran osto- ja omistuspolitiikkaani.

(En muuten suostu kutsumaan kirjojen ostamista kulutukseksi. Jotain rajaa. Joskus se on tuhlausta... mutta kulutusta se ei ole.)

Vaikka olen kirjahamsteri enkä painosten keräilijä, periaatteissani on SaPo-sarjan mentävä aukko. Siitä luiskahti ostoskassiin syksyn kirjamessuilla Rex Stoutin Löytölapsi, vaikka alkukielinen The Mother Hunt löytyy jo ennestään hyllystä. Äitivainaan dekkarikokoelma asuu nimittäin nyt meillä ja tilaisuuden tullen täydennän sitä. Aito bibliofiili ei ehkä olisi vähän huonokuntoisesta löytölapsesta huolinut, mutta kaltaiselleni pseudokeräilijälle se kelpaa mainiosti. Siedettävällä hinnalla on vaikea löytää niitä vanhoja SaPoja, joista ei ole otettu uusintapainoksia.

Tästä ei taida olla. Ei ihme, sanoisin.

Itse tarina on peruskamaa. Löytölapsessa Stoutin tukeva etsivä Wolfe palkataan paikallistamaan hienostorouvan kynnykselle ilmaantuneen pienokaisen äiti. Rouvan edesmennyttä miestä epäillään isäksi, mutta kun 60-luvulla ei tehty DNA-testejä, on äidin löytäminen ainoa mahdollisuus selvittää asia. Wolfen suvereeni apulainen, Archie Goodwin, singahtaa jäljille, mutta kas kummaa, paras johtolanka kuristetaan kuoliaaksi. Wolfe joutuu jälleen kerran miettimään mitä poliisille on pakko kertoa - vai onko mitään. Äidin etsinnästä sukeutuukin pitkä, turhauttava ja lopulta Wolfeakin liikuttava metsästysretki.

Niin kuin sanoin, peruskamaa Stoutilta. Ei valittamista. Kummastelen joskus, miksi Rex Stout ei ole Suomessa suositumpi kuin on. Nero Wolfesta tehty kaamea televisiosarja tuskin ketään innosti kirjoihin tutustumaan, ja kai se on niin, että vanhoja dekkareita löytyy pilvin pimein. BBC:n noste kannattelee brittidekkaristeja mutta ei pulppauttele asialistalle atlantintakaisia.

Olen heikkona kirjasarjoihin, joissa samat henkilöt seikkailevat kirjasta toiseen. Tuttujen hahmojen seurassa viettää muutaman tunnin ja virkistyy kummasti. Siellä he ovat aina, muuttumattomina ja vakaina ja turvallisina. Minulle Nero Wolfe -dekkarit ovat oikea rauhan saari keskellä tosimaailmaa, jossa mikään ei pysy paikallaan hetkeäkään ja aikakin laukkaa kuin olisi loppumassa.

Voin perustella Stoutin lukemista fiksumminkin; eivät nämä pelkästään halihuopien kirjallisia vastineita ole. Ensinnäkin tässä sarjassa tuo tuttujen hahmojen käyttö on nerokkaan tehokasta. Stout onnistuu vääntämään samoista aineksista uusia tarinoita kerran toisensa jälkeen. Toiseksi, Wolfe-kirjoissa on pistävää huumoria. Kertoja-Archie on nokkelasti hauska. Okei, ehkä Archien 30-lukulaiset asenteet sukupuoliin vähän rassaavat... mutta mitä hittoja. Voin tykätä sovinistista jos hän pysyttelee kirjassa ja käyttäytyy kuin herrasmies. Kolmanneksi, hahmot ovat loistavia arkkityyppejä. Wolfe on erakkoluolassaan piileksivä maagi. Archie on klassinen toiminnan mies, kaupunkicowboy ja heikkojen puolustaja. Heidän keskinäisen dynamiikkansa on näiden kirjojen juju. Toiminta on riippuvainen ajatuksesta ja ajatus toiminnasta, mutta mikään riippuvuussuhde ei ole ongelmaton.

Mutta Stoutiin tutustumista ei kannata aloittaa Löytölapsesta. Suomennos on lievästi sanottuna omituinen ainakin näin nykylukijan silmin. Miten ihmeessä sanasta rug on voinut tulla ryijy? Newyorkilaisen hienostorouvan talossa on persialaisia ryijyjä?

Ylipäänsä ilmaisu on kaikkea muuta kuin luontevaa. Käännös ei tee minkäänlaista oikeutta Stoutin huumorille tai sävyille. Voi itku ja hammasten kiristys. Tekstistä tuli suomeksi tahattomasti hupaisaa ja paikoin käsittämätöntä. Suokaa anteeksi pitkät lainaukset, mutta häijyä väitettäni on syytä todistella... Nautiskelkaapa näistä:
Julian Haft hymyili Wolfelle. - Näin on aina, herra Wolfe, joukkokulttuuria. 
Hänen ohut tenorinsa sointui yhteen hänen jalkojensa, mutta ei hänen tynnyrinsä kanssa. 
- Mikäli tiedän, te olette innokas lukija. Luojan kiitos, kirjat eivät ole ilmoitusten varassa. Oletteko kirjoittanut yhtään kirjaa? Se teidän täytyisi tehdä. Siitä ei ehkä tulisi suunnatonta tai ällistyttävää, mutta varmasti luettava. Minä kustantaisin sen mielelläni. Kyllä minäkin osaan yllyttää ihmisiä siinä kuin herra Binghamkin. 
Wolfe murahti. - Sitä en voi edes ajatella, herra Haft. Salapoliisin on vaikea suojella koskemattomuuttaan ja se tulisi täysin mahdottomaksi, jos kirjoittaisi tuhansia sanoja käsittävän kirjan, kuten niin monet ovat kokeneet. Mikään ei ole ihmiselle turmiollisempaa kuin kirjan tekeminen: lukemattomat kiusaukset ovat vastustamattomia. (s. 102-103)
Ja sitten alkuperäinen:
Julian Haft spoke to Wolfe. "This is the way it goes, Mr. Wolfe. Mass culture." His thin tenor went all right with his legs, but not with his barrel. "I understand you're a great reader. Thank heaven books don't depend on advertising. Have you ever written one? You should. It might not be enormous or stupendous, but it certainly would be readable, and I would like very much to publish it. If Mr. Bingham can solicit, so can I." 
Wolfe grunted. "Unthinkable, Mr. Haft. Maintaining integrity as a private detective is difficult; to preserve it for the hundred thousand words of a book would be impossible for me, as it has been for so many others. Nothing corrupts a man so deeply as writing a book; the myriad temptations are overpowering. 
Myönnettäköön, että Haftia on aiemmin kuvailtu vertaamalla hänen jalkojaan hammastikkuihin ja vartaloaan tynnyriin. Mutta silti. Mass culture, should, advertising, solicit, integrity...  Sitä paitsi lainausmerkkien vaihtaminen repliikkiviivoihin tekee silppua Stoutin tiiviistä tyylistä.

Harmillista kyllä, en siis voi tämän suomennoksen kohdalla pokkana vedota neljänteen syyhyni rakastaa Nero Wolfe -dekkareita. Alkukielellä on nimittäin ilo lukea Wolfen älykästä argumentointia milloin mistäkin aiheesta. Stoutin Wolfe on perinpohjaisen sivistynyt erakko, jonka eettinen ja esteettinen hipiä on liian herkkä arjen kohtaamiseen. Ainakaan tämä suomennos ei välitä Wolfen/Stoutin sävyjä lainkaan.

Vielä viidenneksi, Wolfe on innokas ja arvostelukykyinen lukija. Hänen kirjastostaan löytyy vain erinomaisia kirjoja, joiden kirjoittajat ovat onnistuneet välttämään integriteettiään uhkaavat kiusaukset. Hän tiettävästi poisti hyllystään Thomas Moren Utopian tultuaan siihen tulokseen, että More lavasti Richard III:n syylliseksi Towerin prinssien murhaan. Ja Jane Austen on Wolfen lempikirjailija! Tämä ja tuhat muuta intertekstuaalista pikku hauskuutta odottavat.

Lukekaa siis Stoutia. Mielellään englanniksi. Suomennoksista uskaltaisin ehkä suositella Kalevi Nyytäjän kääntämää Kuolema pöytälaatikossa... eikä Eero Ahmavaaran suomentama Liian monta kuolemaa aiheuttanut ainakaan mielenpainuvaa tuskaa.

Rex Stout (1966, alkuperäinen 1963). Löytölapsi. WSOY. SaPo 75. Suomentanut Sauli Sipilä.

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Wolf Hall


Karoliinan Kirjavassa kammarissa kimppaluetaan parasta aikaa Susipalatsia, joten tämä alkukielinen versio on vilkutellut minulle ylähyllyltä jo jonkun aikaa. Onnistuin hienosti vastustamaan kiusasta, sillä lukemattomiakin kirjoja on jonossa muutama, mutta sitten luin pääsiäisen aikaan C. J. Sansomin Luostarin varjot. Kiitos vain Morrelle, jolta kirjan sain - en ole unohtanut mitä lupasin vaihdossa! - mutta välitön seuraus Luostarin varjoista oli äkillinen pakkomielle lukea oitis Wolf Hall uudelleen. Thomas Cromwell, Hallin päähenkilö, esiintyy nimittäin Varjoissakin.

Mutta Wolf Hall on aivan eri luokan kirja. Hilary Mantel on tehnyt melkoisen urotyön kuvitellessaan itsensä 1500-luvun alkupuolella vaikuttaneen miehen nahkoihin. Onko hän oikeassa tulkinnoissaan, sitä on mahdoton tietää, mutta faktat ovat napakasti paikallaan ja kokonaisuus on niin johdonmukainen, että siitä tulee totta aivan itsestään.

Kirjan alussa on pieni pätkä Cromwellin nuoruudesta, mutta Wolf Hall lähtee varsinaisesti liikkeelle vuodesta 1527, jolloin Henrik VIII:n pitkäaikainen luottomies kardinaali Wolsey vielä paistattelee valtansa loistossa. Tuho on kuitenkin nurkan takana ja Cromwell, Wolseyn avustaja, joutuu miettimään miten selviytyisi päämiehensä haaksirikosta. Hall kuvaa aikanaan järisyttävää nousua merkittävään asemaan hovissa, jossa yleensä vaadittiin kuninkaan pepunpyyhkimenkin ojentamiseen ylhäistä syntyperää. Alhaissyntyinen Cromwell onnistuu kuitenkin voittamaan kuninkaan ja hänen läheistensä luottamuksen. Hämmästyttävää luokkaretkeilyä seurataan aina vuoteen 1535, jolloin Anne Boleyn on viimeistä vuottaan kuningattarena ja Thomas More mestataan.

Wolf Hallissa on minulle kiehtovaa paitsi miljöö myös jännittävä uudelleentulkinta kahdesta aikakauden keskeisestä hahmosta, Cromwellista itsestään ja Thomas Moresta. Pragmaattinen Cromwell esitetään hyvin positiivisessa valossa. Hän on tässä tyyppi, joka vain haluaa saada asiat sujumaan, joka etsii win-win -skenaarioita, jolla on älyn lisäksi lämmin sydän ja varsin moderni tärkeysjärjestys. Cromwell pitää pienistä koirista ja sietää ihmisten heikkouksia. Thomas More puolestaan, kaveri jota on tavattu pitää suoraselkäisenä periaatteen puolustajana ja uskon miehenä, onkin Mantelin tulkinnassa itsekeskeinen fanaatikko ja narsisti, joka kiillottaa imagonsa kilpeä muiden kustannuksella.  More on suorastaan sydämetön, oikea kristillisyyden irvikuva.

Miksikäs ei. Aina pitää vähän epäillä tyyppejä, joille periaatteet ovat tärkeämpi kuin ihmiset! Yleensä on tapana asettaa vastakkain Henrik VIII ja Thomas More - mutta kuvapa onkin toisenlainen, jos vertailukohteena on joku muu, esimerkiksi Cromwell.

Mantelin tyyli poikkeaa raikkaasti historiallisille romaaneille tyypillisestä kaavasta. Teksti on preesensissä ja paikoin lähes tajunnanvirtamaista. Cromwellissa korostuvat hänen persoonallisuutensa ja ajattelumallinsa, ei hänen asemansa historiassa. Lukija pääsee seuraamaan hänen ajatteluaan kuin huomaamattaan. Dialogista pidin erityisesti, se on monin paikoin näpsäkkää ja nokkelaa. Hahmot eivät kuulosta tomuisilta vaan fiksuilta ja inhimillisiltä. En viitsi valita lukunäytteeksi pitkää pätkää dialogia - ja pitkän pätkän se vaatisi, että saisi oikean käsityksen - mutta otetaanpa toisenlainen pala:
When Rafe has gone he takes out his evening's work and begins on it, methodical, tapping the papers into place. His bills are passed but there is always another bill. When your are writing laws you are testing words to find their utmost power. Like spells, they have to make things happen in the real world, and like spells, they only work if people believe in them. If your law exacts a penalty, you must be able to enforce it - on the rich as well as the poor, the people on the Scottish borders and the Welsh marches, the men of Cornwall as well as the men of Sussex and Kent. (s. 574)
Tuosta näkee, miten Mantel liu'uttaa tapahtumista ajatuksiin - ja miten moderneja ne ajatukset ovat. Mantelin Cromwell ymmärtää, että mielikuvat ovat todellisuutta. Ja niinhän ne ovat.

Nyt toisella lukukerralla maltoin vähän lukea rivienkin välistä ja huomasin, että joitain puolia on tietoisesti jätetty vähemmälle huomiolle. Esimerkiksi kuningasta Cromwellin ajattelussa käsitellään varsin vähän ja varsin epäsuorasti, ottaen huomioon miten keskeinen tekijä hän Cromwellin näkökulmasta on. Kiinnostava ja tarkemmin ajateltuna toimiva ratkaisu.

Wolf Hallin huonoin puoli on, että se on vain puoli tarinaa... ja silti pokkariversio on hulppeat 650 sivua pitkä. Voi olla, että Mantellin perusteellisuus tuntuu puuduttavalta jostakusta, mutta minulle tämä Tudor-immersio sopi hyvin. En olisi voinut lukea tätä kimpassa, koska olisi ollut kamalaa lukea vain pätkä kerrallaan! Argh, pelkkä ajatuskin värisyttää... Epäilen myös, että kirjan valtavan henkilökaartin kanssa tulee helposti vaikeuksia, jos porukka ei ole ennestään tuttua ja lukemisessa on taukoja.

Minä tykkäsin tästä kovasti, taas. Kesti mainiosti toisen lukemisen näin parin vuoden tauon jälkeen. Ilokseni huomasin myös, että Mantelilta on ilmestymässä toukokuussa uusi romaani, Bring up the Bodies, jossa Anne Boleynin ura saa tunnetun päätöksensä. Olen siitä jo valmiiksi ihan tärinöissäni. Mantell pysyttelee Wolf Hallissa hienosti historian rajoissa ja tuo silti tulkintaansa paljon uutta ja persoonallista. Jotain hyvää voi siis odottaa myös Annan lopun kuvaukselta... vaikka olenkin lukenut jo varmaan tusinan Tudor-historioita.

Hilary Mantel (2010, alkuperäinen 2009). Wolf Hall. Fourth Estate. ISBN 978-0-00-723020-4.
(Vilkaiskaa muuten noita kustantajan sivuja... Jotain uutta aaltoa vai? Ziisus...)

Arvioita (suomeksi lukeneiden):
Suvi Ahola Hesarissa
Hannu Poutiainen Savon Sanomissa
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Karoliinan kimppalukuporukan loppukeskustelu



torstai 12. huhtikuuta 2012

Maailma, vihreä metsä


Jatkan Ursula Le Guinin hainilaissarjan kanssa. Maailma, vihreä metsä on loogis-kronologisessa mielessä seuraava kirja Osattomien planeetan jälkeen. Metsän alkukielinen nimi on muuten The Word for World is Forest, eikä tuo WSOY:llä valittu versio kyllä ole läheskään yhtä kuvaava. Jotain katoaa käännöksessä. Sinänsä soveliasta - sillä siitäkin on kirjassa osittain kyse.

Metsä sijoittuu Uudelle Tahitille, Maan 41. siirtokuntaplaneetalle. Sen alkuperäisväestöä ovat loputtoman metsän siimeksissä rauhassa elävät athsheanit, jotka muiden ihmisten tavoin polveutuvat hainilaisesta juuresta, mutta ovat pienikokoisia, vihertäviä ja karvaisia. Eivät siis ihmisiä ollenkaan, eivät ainakaan planeetan metsiä raiskaamaan saapuneiden siirtomaaimperiumin rakentajien silmissä, jotka kutsuvat heitä räksiksi. Muutama hyväluontoisempi tyyppikin joukkoon mahtuu, mutta mieleenpainuvimmin meitä maanmatosia edustaa yksi ärsyttävimmistä romaanihenkilöistä ikinä:
Ihmisiä vain kylliksi paikalle, koneita ja robotteja työn alle, maatiloja ja kaupunkeja pystyyn, niin kukaan ei kaipaisi enää räksiä. Ja hyvä niin. Sillä tämä maailma, Uusi Tahiti, oli kuin tehty ihmisiä varten. Siivottuna ja putsattuna, synkkien metsien kaaduttua viljavainoiden tieltä, muinaisuuden pimeyden, alkukantaisuuden ja tietämättömyyden väistyttyä se olisi paratiisi, todellinen Eeden. Parempi maailma kuin loppuunkulunut Maa. Ja se olisi hänen maailmansa. Maailman kesyttäjä. Sitähän hän, Don Davidson pohjimmiltaan oli. Hän ei halunnut kerskua, mutta tokihan hän oman kanttinsa tiesi. (s. 9)
Davidsonin vastapainona on antropologi Lyubov, joka yrittää selvittää itselleen ja muille athsheanien kulttuuria. Hänen apulaisensa ja siltansa alkuperäisväestön joukkoon on pitkään uneksija Selver, tulkitsija. Mutta Davidsonin väkivalta sysää Selverin muutoksen tielle. Uneksijoiden staattinen yhteisö ei selviydy kohtaamisestaan agressiivisen Maan ja juuri syntyvän Planeettojen liiton kanssa eheänä. Selver oppii ihmisiltä jotain ja opettaa sen kansalleen.

Metsä on vaikkapa Osattomien planeettaan verrattuna suhteellisen yksioikoinen kirja, mutta onneksi Uuden Tahitin planeetta rotuineen on itsessään kiinnostava, ja tarina pelittää tietystä pelkistyneisyydestä huolimatta oikein hyvin. Joskus yksinkertainen toimii.

Le Guin kirjoittaa itse jälkisanoissaan pelänneensä, että Metsästä tulisi saarnaava, sillä hän on ilmeisesti purkanut tässä kirjassa Vietnamin sotaan liittyvää turhautumistaan. Oli huvittavaa löytää, mutistuani itselleni Davidsonista pitkin kirjaa, lopusta Le Guinin oma kommentti:
Hän on pelkästään paha - ja minä kun en usko että pelkästään pahoja ihmisiä on olemassakaan. Mutta alitajuntani oli toista mieltä. Se tutkiskeli itseään ja tuotti Davidsonin. En kiellä häntä. (s. 171)
Hainilaissarjan tulokset tähän mennessä: kolme hyvää, huteja nolla. Näin siitä huolimatta, että kaikki kirjat ovat olleet keskenään melko erilaisia. Äimistelen edelleen, että nämä ovat kestäneet niin hyvin aikaa. Syy on ehkä siinä, että Le Guin rakentaa enemmän ihmisluonnon ja ajatusten kuin teknologian varaan. Tällaisia on todella mukava lukea.

Ja hei, Metsä on saanut Hugo-palkinnon! Takakannessa sanotaan niin. Paitsi että Wikipedian listauksen mukaan ei ole. Noh, mitä pienistä. On Ursula Le Guin joka tapauksessa Hugoja saanut. Ja on Metsä joka tapauksessa hyvä kirja.

(EDIT: Onpas se sittenkin saanut Hugon - mutta pienoisromaanien kategoriassa. Huh - sekä WSOY että Wikipedia olivat oikeassa... ja jälleen kerran löytyi virhe penkin ja ratin välistä!)

Ursula Le Guin (1984, alkuperäinen 1972). Maailma, vihreä metsä. WSOY. Suomentanut Pirkko Lokka. ISBN 951-0-12081-2.

Arvioita:
Raija Taikakirjaimissa
Mette Luetut-blogissa
Ritva-Liisa Pilhjertan aikalaisarvio löytyi Kirjasammon sivuilta