Mistään kotosin

Kuva/kansi: Otava/Tiina Palokoski

Marjaneh Bakhtiarin Mistään kotosin päätyi luettavaksi 101 naisten kirjan listaltani. Persepoliksen luettuani olen muutenkin ollut vähän Iraniin päin kallellaan, joten tämä ohitti monta muuta kirjaa jonossa.

Mistään kotosin kertoo iranilaisen siirtolaisperheen elämästä Ruotsissa. Amir-isä hankkii elantoaan pizzakokkina ja taksikuskina, mutta entinen kustantaja-runoilija ei voi ymmärtää mikseivät ruotsalaiset halua kuulla Iranin mahtavasta historiasta. Eivätkä erota arjalaista arabista - käsittämätöntä. Panthea-äiti puolestaan yrittää assimiloitua kaikin keinoin. Entinen ydinfyysikko kaitsee kakaroita lastentarhassa ja kerää ruotsalaisia tapoja ja perinteitä kuin orava pähkinöitä. Ennemmin tai myöhemmin ruotsalaisuuden suuren salaisuuden täytyy avautua...

Perheen lapsista keskeiseen rooliin nostetaan Bahar, tytär joka käyttää valtaa tulkkaamalla tai olemalla tulkkaamatta vanhempiensa puolesta. Bahar seurustelee ruotsalaisen Markuksen kanssa. Ihana Markus ei oikeastaan piittaa pätkääkään Baharin alkuperästä; ei tenttaa eikä yritä ymmärtää. Mutta kun Markuksen vanhemmat haluavat tavata Baharin vanhemmat, ja Baharin vanhemmat haluavat tavata Markuksen vanhemmat - hyvää tahtoa on, mutta ymmärtääkö kukaan ketään? Yksi etsii yhteyttä, toinen eksotiikkaa.

Baharin perheen lisäksi kirjassa ottavat paikkansa maahanmuuttajat muualtakin kuin Iranista. Jamaikalta, Chilestä, Libanonista... Ruotsalaiset opettajat, joiden hoivissa kouluttautuvat myös Baharin veljet, saavat yhdessä Markuksen sukulaisten kanssa esitellä kantaväestön vähän ahdistunutta ja teennäistä suhdetta maahanmuuttajiin. Ollaan niin suvaitsevaisia ja monikulttuurisia, että suvaitsevaisuudella ja monikulttuurisuudella pakotetaan ihmiset erilaisuuden lokeroon. Pieni ja ivallinen rooli on myös toimittajilla, joista yhtä Bahar tässä kärvistää:

[--] "Okei. Esitetäänpä asia toisella tavoin. Kun sinä puhut serkkujesi kanssa tai tapaat heitä. Käykö koskaan niin, että sinä huomaat teidän välillänne eroja?"
"Joo, mutta kyllä mulla käy niin ruotsalaistenkin kanssa."
"Ja sinä huomaat myös yhtäläisyyksiä?"
"Niin."
"Okei. Voisiko siinä tapauksessa sanoa, että sinulla on kaksoisiden... kulttuurinen kaksoisidentiteetti?"
"Sori vaan, mutta kun sä sanot sen se kuulostaa siltä kun mulla olis syöpä tai jotain. Jotain mihin mä oon sairastunu." (s. 293)

Bahar ei halua olla kahden identiteetin ihminen, skitsofreenikko. Ja miksi tosiaan pitäisikään? Bahar on Bahar: yhtä häilyväinen ja muuttuvainen kuin muutkin nuoret. Siinä missä kirjan vanhemmat ja valtaväestö yrittävät ahdistuneina diagnosoida hänen tilaansa, Bahar puuhaa omien prioriteettiensa kanssa. Kun käyttää huivia, ei tukka näytä pahalta. Muslimina oleminen oli hänen uusi harrastuksensa, kuvaa Bakhtiari.

Mistään kotosin on sujuva kirja. Helppolukuinen, joskaan ei ihan niin pureva tai hauska kuin jostain syystä kuvittelin. Bakhtiarin tekstissä on sellaista pintakeveyttä, josta tulee mieleen Zadie Smithin Valkoiset hampaat, mutta siinä missä Smithin teksti onnistuu vähän väliä viiltämään syvältä, Mistään kotosin jäi ainakin minulle jotenkin vähän ontoksi. Ehkä siksi että kukaan hahmoista ei loppujen lopuksi tuntunut omalta tai edes kovin läheiseltä.

Maahanmuuttaneiden vanhempien ahdistus omien ratkaisujensa oikeellisuudesta tosin kosketti jotain kieltä. Tunnistan vanhemman huolen valintojen seurauksista lapsille ja tarpeen saada synninpäästö. Teimmekö oikein kun tulimme tänne? Teimmehän?

Yhdessä asiassa Bakhtiari onnistui fantastisesti. Mistään kotosin palauttaa heterogeenisyyden maahanmuuttajuuteen. Hänen maahanmuuttajansa ovat tulleet Ruotsiin erilaisista syistä ja erilaisin asentein, sopeutuvat tai ovat sopeutumatta kukin omista lähtökohdistaan. Tätä lukiessani tiedostin vahvasti miten helppoa ja vaarallista ja loukkaavaa on niputtaa maahanmuuttajat yhteen. Julkinen keskustelu tekee sitä koko ajan, ja sorrun siihen itsekin, mutta virheen yleisyys ei tee siitä sen hyväksyttävämpää. Jokainen maahanmuuttanut ihminen on omanlaisensa. Kun alkaa ajatella maahanmuuttajia jonain omana luokkanaan, toisintaa ikiaikaista me-ja-nuo-muut -kaavaa. Okei, käytännössä maahanmuuttajat ovat yksi ryhmä siinä mielessä, että he ovat kirjaimellisesti muuttaneet maahan. Siinä kaikki. Kuinka paljon johtopäätöksiä tuosta nyt voi loogisesti vetää?

Sopii Iranista ja maahanmuuttokysymyksistä kiinnostuneille. Maa ei järissyt, mutta ei aika tämän kanssa hukkaan mennyt.

Marjaneh Bakhtiari (2007). Mistään kotosin. Otava. Suomentanut Leena Peltomaa. ISBN 978-951-1-209.

Arvioita:
Pauliina Siekkinen Savon Sanomissa
Ina INAHduksessa
Jaana Tapio Kiiltomadossa (Iik, Tapiokin mainitsee Valkoiset hampaat. Tässähän tulee ihan valtavirtainen ole No, onhan se aika ilmeinen vertailukirja.)

Huonosti käy maan

Kuva: Like

Tony Judt on brittiläis-amerikkalainen historioitsija ja poliitikan tarkkailija, joka kuoli viime vuonna. Huonosti käy maan (alkukielellä Ill Fares the Land) on hänen jonkinlainen testamenttinsa; väkevä ja analyyttinen kirja arvojen haaksirikosta politiikassa ja poliittisen keskustelun ajautumisesta nykyiseen länsimaiseen umpikujaansa.

Judt on sosiaalidemokraatti eikä Huonosti käy peittele sitä. Siitä huolimatta kirja on muutakin kuin yhden poliittisen suunnan pamfletti. Ainakin minulle Judtin analyysi aatesuuntien kehityksestä ja ennen kaikkea taloustieteellisen ja poliittisen ajattelun rinnakkaisevoluutiosta maailmanhistorian kontekstissa oli valaiseva ja vahvasti uskottava teksti. Judt ei näet häpeile myöntää omankaan aatteensa ylilyöntejä tai epäonnistumisia; hän toteaa suoraan, että sosiaalidemokratia on eksyksissä.

Judtin ote on ylipäätään kunnioitettavan pragmaattinen. Pitää miettiä mitä halutaan - ja minkälaisia keinoja voi sietää halutun päämäärän saavuttamiseksi. Nykyisin vallalla oleva yhden vaihtoehdon, yhden totuuden, poliittinen diskurssi antaa ymmärtää, ettei arvovalintoja ole kuin yksittäistapauksissa ja ettei keinojakaan ole kuin yksi. Sattumoisin vähän samaa asiaa puhuttiin Hesarin mielipidepalstalla tänään. Mahdollisimman vapaata markkinataloutta myydään ainoana ratkaisuna, vaikka historia osoittaa ettei villi markkinavoimien mellastus johda mukaviin lopputuloksiin. Heh, niitä todellisia markkinatalouden tulemia ei taida mikään puolue myöntää haluavansa...

Kirjan keskeiseksi viestiksi minulle nousevat Judtin huomiot nimenomaan poliittisen sanaston ja käsitteistön muutoksesta viimeisinä vuosikymmeninä. Tässä The Unwritten, josta eilen kirjoitin, tulee väistämättä mieleen, sillä sekin käsittelee olemassaolevan todellisuuden muokkaantumista voimakkaiden tarinoiden kautta. Hihii - sarjakuva kohtaa poliittishistoriallisen analyysin! Judt nostaa esiin sellaiset nykyään luonnonlakisuureiden asemaan asetetut sanat kuin tehokkuus, tuottavuus ja hyödyllisyys. Sallituilla, yleisesti hyväksytyillä sanoilla on suuri painoarvo. Ne luovat todellisuutta. Ne pyyhkivät poliittiselta kartalta vaihtoehtonsa. Saako enää sanoa, ettei tehokkuus ole itseisarvo? Että tuottavuutta pitäisi miettiä myös yhteiskunnallisesta näkökulmasta? Että hyödyllisyyttä on muutakin kuin taloudellista?

Oikeasti, voisitko pyrkiä eduskuntaan julistuksella tehottomuutta peliin? Etpä tietenkään. Taloudellinen ajattelu on kaapannut yhteiskunnallisen keskustelun käyttäen globalisaatiota suojakilpenään. Judt muistelee aikaa, jolloin yhteinen hyvä oli korkea ja arvostettu päämäärä; nyt lähdemme liikkeelle individualismin oletuksesta ja tyydymme hyväksymään suorastaan rivoja tuloeroja ikuiseen kasvuun tähdäten, näennäisen mahdollisuuksien tasa-arvon takana piilotellen.

Huonosti käy maan kolahti kovastikin. Vuosien mittaan olen pähkäillyt miksi ajatellaan että rahan valta tuottaisi yhteistä hyvää. Älkää käsittäkö väärin: yritykset ovat talouden selkäranka ja välttämättömyys. Yrityksiä motivoiva voitontahto tuottavat koko yhteiskunnan dynaamisen käyttövoiman. Mutta yrittäjyyttä harjoitetaan mitä erilaisimpien poliittisten järjestelmien alla. Vaarassa on enemmänkin poliittisten järjestelmiemme ja yhteiskuntiemme legitimiteetti - vilkaiskaa äänestystilastoja ja viime vaalien tuloksia.

Yritykset ovat tehokkaita siinä mitä ne tekevät, eikä niiltä voi vaatia muuta. Yhteiskunnallisten tehtävien työntäminen yritysten niskoille on yhtä valheellista puuhaa kuin yritystaloudellisten tavoitteiden työntäminen julkisyhteisöjen niskoille. Kuinka tulostavoitteellinen pitää olla museon? Tai korkeakoulun? Tai rautatien? Ja miksi ihmeessä?

Julkisen liikenteen paradoksi on varsin yksinkertaisesti se, että mitä paremmin se tehtävänsä hoitaa, sen tehottomampi se saattaa olla. Niinpä yksityinen linja-autoyhtiö tekee enemmän rahaa omistajilleen, kun se tarjoaa pikavuoroja maksukykyisille ja kiertää kaukaa syrjäkylät, joista kyytiin nousisi satunnainen eläkeläinen. Tässä mielessä se on tehokas. Mutta jonkin tahon, valtion tai kunnan, on edelleen tarjottava kannattamattomia, tehottomia paikallisliikennepalveluja noille eläkeläisille. (s. 208)

Judt jättää sanomatta sen kolmannen vaihtoehdon: jätetään mummot mätänemään syrjäkylille. Epäilen, että juuri siihen vaihtoehtoon moni suomalainen kokee politiikan päätyneen 90-luvun laman jälkeen. Kevään protestihenkisissä vaaleissa kanavoitiin lisääntyvää turvattomuutta kaikenlaisten sijaiskärsijöiden (esimerkiksi maahanmuuttajien) niskaan, mutta kyse taitaa olla laajemmasta ilmiöstä. Mahdollisesti olemme tosiaan hukanneet yhteisen ajatuksen hyvästä ja hajaantuneet etupiireiksi. On puhdasta shaissea väittää, että kaikki voivat saada kaikkea hyvää kunhan vaan talouskasvu jatkuu. Selvästikin eri ryhmillä on erilaiset edut, sen näkee sokea kepilläkin.

The Spirit Level -kirjan (suomennettu nimellä Tasa-arvo ja hyvinvointi) luettuani olen monesti surulla ajatellut, että suomalainen hyvinvointiyhteiskunta kulkee väärään suuntaan. Vaikka kirjoittajien johtopäätösten tieteellisessä pätevyydessä on kyseenalaistamista, heidän aineistonsa on faktaa - ja kasvavien tuloerojen vaikutukseen luottamukselle ja henkiselle hyvinvoinnille uskon ilman kuolleisuuskorrelaatioitakin. Me 60- ja 70-luvun kasvatit jätämme lapsillemme perinnöksi turvattomamman ja epäoikeudenmukaisemman maailman kuin itse saimme. Se ei tunnu hyvältä.

Perusliberaalina (sana jota Judtin määrittelyjen jälkeen tosin epäröin käyttää) en haikaile holhousyhteiskuntaa, mutta Judtin tavoin näkisin mielelläni, että poliittinen keskustelu käsittelisi useammin niitä oikeasti isoja kysymyksiä sen sijaan että juututaan yksittäisiin arvokysymyksiin. Homoliitot ja ydinvoima ovat tärkeitä asioita... mutta missä on  suuri poliittinen debatti oikeudenmukaisuudesta, hyvästä elämästä ja yhteiskunnan tavoitteista? Tuntuu kuin sen sanasto olisi kadonnut ja mahdollisuus yleiseen puheeseen hukkunut epämääräisesti muotoiltujen yksityiskohtien alle. Kun katsoo vaikka hallitusohjelmaa  - vautsi - siis hui miten selkeää poliittista tahtoa henkivä teksti!

Tästähän tuli kauheaa paasausta. Ihan kuin olisin kovastikin poliittinen eläin. Mutta menköön. Huonosti käy maan on poliittinen ja arvopuheenvuoro ja tällaisia pähkäilyjä se sai suoltamaan.

En voi sanoa, että olisin Judtin kanssa kaikesta samaa mieltä, mutta hän onnistui kyllä vääntämään aivoni muutamalle uudelle solmulle ja valaisi joitain aatehistorian hämäräksi jääneitä kolkkia. Ajattelipa Judtin johtopäätöksistä mitä vain, kiinnostava ja ajatuksia herättävä kirja. Kulttuuriteko Likeltä että suomensivat tämän; ei varmaan mikään myyntimenestys kumminkaan.

Tony Judt (2011). Huonosti käy maan. Like. Suomentanut Petri Stenman. ISBN 978-952-01-0545-7.

Arvioita:
Esko Rantanen Talouselämässä
Kari Salminen Turun Sanomissa

The Unwritten 1: Tommy Taylor and the Bogus Identity

Tämä ei ole edes juttu, tämä on turhautunut ulvahdus.

Sallan innoittuneen kirjoituksen perusteella tilasin Amazonista The Unwritten -sarjan kolme ensimmäistä osaa ja kaksi saapui, nimittäin ykkönen ja kolmonen. Kakkososan asemesta tuli sähköpostiviesti we regret to inform you that your order will take longer to fulfill than originally estimated.

Yeah, mate. Argh. Ei haittaisi jos ykkösosa olisi ollut huono tai edes keskinkertainen, mutta kun se oli oikeasti hyvä. Sellainen että tekisi mieli lukea heti seuraavatkin osat. Mutta nyt täytyy purra hammasta yhteen ja olla solkkaamatta kolmosen kanssa ties kuinka pitkään... en halua spoilata tätä itseltäni. Onneksi Turun Sarjakuvakaupassa näyttää olevan tätä varastossa; perun Amazonin ja tilaan sieltä. Nih.

On vaikea ilmaista lyhyesti ja napakasti mistä Unwritten kertoo. Tarina näyttää ensin yhdeltä, sitten toiselta... mutta ehkäpä pääteema on toden ja kuvitteellisen yhteensulautuminen. Tai oikeammin, se ettei eroa ehkä olekaan.

Päähenkilö Tom on Tommy Taylor -kirjasarjan luoneen kirjailijan poika, tai mahdollisesti markkinointimielessä hankittu ottopoika, tai kenties lihaksi tullut tarinan lapsi eli Tommy Taylor itse. Tomin elämä joka tapauksessa sekoittuu aavemaisesti isän luoman Tommy -hahmon elämään; Tommyn viholliset ja kenties ystävätkin ovat täällä, todellisuudessa. Ja heillä on veitsiä.

Vähitellen lukija johdatellaan oivaltamaan, että Tom (Tommy?) ei ole koko tarina. Joku jossain yrittää hallita kaikkia tarinoita, kontrolloida meitä johtavia meemejä. Jos maailma on tarinoita, muuttamalla tarinoita muutetaan myös maailmaa. Luomisvoima on todellista luomisvoimaa.

The Unwritten leikittelee hyytävän hyvin sillä tosiasialla, että tarinat ovat kiinteä osa meitä. Historia, politiikka, ideologia - kaikkia näitä voisi kutsua myös tarinoiksi. Mitä on kulttuuri paitsi tarinoiden alati muuntuva tiheymä? Mitä on identiteetti paitsi tarinoita, joita kerromme itsellemme itsestämme?

Ajatteluttava sarjakuva siis!

Piirtojälki ei minun kouliintumattomaan silmääni ole mitenkään poikkeuksellisen päätäkääntävää, vaikka onkin sinänsä tasokasta ja ilmeikästä. Mutta tekijöiden monipuolinen, kerroksittainen ja limittäinen tapa kuljettaa tarinaa erilaisin tekniikoin on sisällöllisesti älyttömän rikas ja vetävä. Värimaailman ja kuvakulmien muutokset luovat huomattavasti dynaamisemman vaikutelman kuin vaikkapa teknisesti ihan hyvässä Zombiessa oli. Lisäksi The Unwrittenin jokaisella sivulla on omat alatekstinsä; yhden tarinan rinnalla juoksee toinen, puoliksi salattu. Ja kun kirjojen maailmasta on kyse, tietenkin The Unwritten suorastaan vilisee intertekstuaalisia viittauksia, joiden parissa kirjahullu viihtyy. Kun lisätään vielä ironinen ote nykymaailman mediailmöihin, saadaan aika perusteellisen vakuuttava paketti.

En oikein saanut valoja kohdalleen, joten kuvat eivät onnistuneet kovin hyvin... Jos haluat vilkaista, kokeile Googlen kuvahakua tai lataa kustantajan sivulta laaja näyte (sisältää suurimman osan ykkösalbumista pdf:nä). Pikkupalaksi kuitenkin pari ruutua loppupuolelta: tässä pahis ilkeilee epätoivoiselle Kiplingille.

Mike Carey & Peter Gross (2010). The Unwritten: Tommy Taylor and the Bogus Identity. DC Comics. ISBN 978-1-84856-577-7.

Arvioita:

Sallan lisäksi tästä ovat kirjoittaneet

Nulla Dies Sine Legendo

Tähtivaeltaja

Wired

Miehen tuoksu

Kuva: Karisto

Kuluneen vuoden mittaan on tullut luettua Kirsti Ellilän romaaneja. Miehen tuoksu ei ollut erityisesti ohjelmassa, odottelen Kirkko-trilogian päättävää Ristiaallokkoa, mutta noutaessani kirjastosta kaukolainoja näin sattumoisin tämän palautuneiden hyllyssä. Nappasin mukaan, karmeasta kannesta huolimatta. Anteeksi vain suunnittelijalle: tuo naismainen takapuoli lökäfarkuissa tuo mieleen maanantaisen aamuhetken kun sitä katsoo peiliin olkapään yli ja miettii vieläkö ehtisi vaihtaa jotain asiallisempaa päälle... Ei hyvä.

Mutta Miehen tuoksu on mainio nimi romaanille - houkutteleva! Itse tarina kertoo vähän jämähtäneestä Helmistä, joka on töissä turkulaisessa museossa. Helmin mukamasmukavan tavallista elämää sotkee julkiskulttuurilaitokset vallannut uudenaikainen projekti-into ja huomiotalouteen siirtyminen. Enää ei vaalita vanhaa vaan mietitään tajunnanräjäyttäviä yleisömenestyksiä museoalallakin. Ekstrovertimpi kollega Jaana keksii idean erotiikkanäyttelystä, jossa mies on seksuaaliobjektina. Ja tuoksu on totta kai olennainen näytteillepantava. Helmiä moinen kevytmielisyys hirvittää.

Tämä on oikeastaan enemmän kasvukertomus kuin rakkaustarina, vaikka Helmi toki löytää myös miehen (tuoksu: vähän metsäinen, hiukan savea ja hevosta ja kirpeää saippuaa). Keskeisempää tuntuu kuitenkin olevan Helmin murtautuminen ulos omasta itsetyytyväisyydestään. Jaanan erotiikkaprojekti, museon vesivahinko, räväkän tädin terävät sanat - kaikki pakottavat vähän kerrassaan uudenlaiseen asennoitumiseen.

- Miten niin et lähde baariin?
- Minä en ole aivan vakuuttunut että...
- Kuuntelisit joskus itseäsi, Jaana sanoi. Hän alkoi matkia äänenpainojani ja tekikin sen kiusallisen elävästi, hänestä olisi pienellä harjoittelulla kehittynyt mukiinmenevä imitaattori. - Ehkä minä en kuitenkaan, jos nyt ei kuitenkaan tällä kertaa, minä en nyt ole aivan vakuuttunut tästä...
- Ehkä minulla vain on hiukan erilainen käsitys hauskanpidosta kuin sinulla, minä sanoin.
- Ethän sinä ikinä pidä hauskaa, Jaana sanoi. - Sehän sinussa on vikana, sinä olet hauskankarkottaja! Pilaat tunnelman minne ikinä menetkin! [--] (s. 46)

Kirjan ensimmäisellä kolmanneksella ajattelin, että Jaana on turhan ankara. Lukijana sitä asettuu vaistomaisesti minä-kertojan eli Helmin puolelle. Mutta ihan totta, melkoinen hurskastelijahan tämä päähenkilömme on. Eikä hänestä tullut huuliaan yhteen pusertavaa tylsimystä vahingossa. Vakain tuumin ja harkiten on Helmistä tehty asuntoyhtiöiden historiaa käsittelevän näyttelyn äiti. Julmaa, erotiikkanäyttelyn rinnalla!

Helmi piileskelee omahyväisyyden simpukassa, odottelemassa ritaria valkoisen ratsun ja sukeltajanveitsen kanssa; kirjan mittaan hän keksii kurkistaa itse ulos kotelostaan ja liittyä ihmiskuntaan. Heh, kirja selvästi manasi esille keittöpsykologin minussa... Ärtyessäni vähitellen enemmän ja enemmän itsetärkeään, lukijalle vääristeltyjä tietoja syöttävään, ja paikka paikoin ilkeäänkin sankarittareen päättelin, että hänellä on itsetunto-ongelmia.

Oli kuitenkin tavallaan hauskaa lukea melko tavismaisesta naisesta, joka yrittää kasvaa johonkin suuntaan ilman dramaattisempaa sysäystä. Yleensähän kasvukertomusten päähenkilöt ovat selvästi nuorempia ja kasvua dramatisoidaan jollain vähän vesivahinkoa väkevämmällä.

Ei ole mikään pakko pohtia syntyjä syviä tämän romaanin äärellä. Miehen tuoksussa on huumoria pitkin matkaa ja se kantaa aika pitkälle vaikka tapahtumallisesti juoni on löyhänpuoleinen. Työelämän sietämättömän keveydelle ja raskaudelle tässä projektien luvatussa ihmemaassa sietääkin naureskella. Liioitteluhan paljastaa usein jotain olennaista kohteestaan, ja Ellilä on onnistunut kuvaamaan loistavasti sen näennäisfiksun tavan, jolla erilaisissa laitoksissa rakennellaan aina vain uudempia, innovatiivisempia ja kummallisempia projekteja. Kyllähän ne joskus onnistuvatkin, ehkä enemmän projektoinnista ja laivasempoista huolimatta kuin niiden ansioista.

Oli myös mukava tavata uudestaan Heikki. Ainakin arvelen, että Helmin alkoholistiortodoksiystävä on sama kaveri, johon Matleena hullaantui Pappia kyydissä -romaanissa. Hmm, käsitykseni ortodoksipapeista perustuu nyt täysin Heikkiin ja isä Mitroon. (Voi kirjailjaparkojen vastuuta!)

Vaikka viihdyin kirjan parissa mukavasti iltapuhteen, tunnustan ettei Miehen tuoksu ollut minulle yhtä kiinnostava lukukokemus kuin seurakuntaelämää seurailleet Pappia kyydissä ja Pelastusrenkaita, vaikka olikin periaatteessa hauskempi ja käytännössä psykologisesti syvempi. Osittain se johtuu Helmistä. Ihan totta, Helmi kirjan alussa edustaa henkilökohtaista kauhuskenaariotani. Juuri tuollainen epäsosiaalinen mörkö minusta tulee isona, jos en pidä varaani. Osittain vertailussa häviäminen johtuu myös  miljööstä. Seurakunta on meikäläiselle niin eksoottinen ympäristö, että tapahtumapaikkana se antaa ekstrapotkua tarinalle.

Silti, ihmisläheistä ja hauskaa luettavaa. Lämminhenkinen, ei tee kipeää. Sopii projektipalavereissa kärvistelleille. Bonuksena ihania tuoksumielikuvia...

Kirsti Ellilä (2007). Miehen tuoksu. Karisto. ISBN 978-951-23-4890-9.

Arvioita:
Taru Väyrynen Hömpän helmissä
Elegia Mainoskatkossa
Vinkatkaa jos tiedätte jossain piilevän lisää kirjaan liittyviä juttua.

EDIT: Kirsti kommentoi juttuani omassa blogissaan enkä malta olla liittämättä linkkiä tähän; esille tuli näet kirjasta ja Helmistä puoli, jota en huomioinut ensinkään. Nimittäin kateus. Luin Helmiä enemmän itsetuntoköyhänä kuin kateellisena. Ei ihan sama asia kumminkaan vaikka ilmiöt ovat lähisukua. Näinhän se käy, jokainen lukija väsää kirjasta oman versionsa!

Last Argument of Kings (First Law 3)

Luin alkukuusta Joe Abercrombien First Law -trilogian ykkösosan The Blade Itself.  Kakkososa Before They Are Hanged tuli luettua jo taannoin matkalla Helsinkiin, mutta jäi bloggaamatta. Nyt kun sain viimeisen osan luettua, en malta olla bloggaamatta jotain tästä sarjasta.

Hanged kirvoitti tällaisen tiivistelmän heinäkuun koosteeseen:

Joe Abercrombie (2007). Before They Are Hanged. Tämä First Law -trilogian kakkososa ansaitsisi kunnon postauksen, mutta aika ei anna periksi. Hyytävän hyvää tavaraa! Abercrombien juoniratkaisut pudottavat ihan polvilleen. Before päättyi sellaiseen jysäriin että oksat pois. Kolmas osa Last Argument of Kings on tilattu.

Last Argument ei sisällä ihan saman luokan juonellisia syvyyspommeja kuin kakkososa (tai sitten olen oppinut ennakoimaan Abercrombien kujeita). Mutta hänen visioimansa maailman ihmiset ovat edelleen herkullisen noir-henkisiä. Kukaan ei ole puhtoinen tai edes kovin mukava. Last Argumentissa viimeisetkin suomut karisevat silmiltä eikä minun ole enää helppo pitää edes aiemmissa osissa jokseenkin sympaattisesta Logen Ninefingersistä.

Vaikka ketään Abercrombien ihmisistä ei tee mieli kutsua kahville, viikonloppuvisiitistä puhumattakaan, heitä on pakko sääliä. Kirjailja on armoton, muttei yksioikoisen julma. Joillekin käy paremmin kuin he ansaitsisivat, toiselle paljon huonommin. Trilogian ainoa jokseenkin miellyttävä ihminen sairastuu parantumattomaan tautiin Bayazin taikojen seurauksena. Mur.

Olen yrittänyt keksiä mitä juonesta voi sanoa spoilaamatta, eikä se paljon ole. Mutta kokonaisuutena ottaen Abercrombie sai minusta trilogiansa oikein tyydyttävään päätökseen. Ihan kaikki ei ratkennut, mutta saavutettiin uusi status quo. Lukijakin tuntee saaneensa matkan tehtyä; on tultu jonnekin, olkoonkin ettei uusi paikka ole välttämättä sen parempi kuin vanha.

Mikään opettavainen moraalitarina tämä ei kyllä ollut. Hyvikset eivät voita. Viimeistään viimeisessä kirjassa huomaa, ettei hyviksiä edes ollut. First Law:n heikot, epävarmat, ahneet ja välillä pahantahtoiset hahmot olivat kuitenkin niin inhimillisiä, ettei heidän kohtaloihinsa ole vaikea eläytyä. Voi Gloktaa - toivottavasti hän osaa riippua onnensa helmassa! Voi Jezalia - toivottavasti hän pysyy autuaallisen naivina jatkossakin!

Suosittelemisen arvioinen trilogia kaiken kaikkiaan. Naishahmojen keppoisuus ja Gloktan tuskien korostaminen olivat ainoa minua vakavammin välillä ärsyttäneet piirteet. Pikkujuttuja vakuuttavassa joskin synkässä kokonaisuudessa.

Googlailin muuten noita trilogian kirjojen nimiä vähän. Last Argument of Kings viitannee Ludvig XIV:n tykkeihin, joihin valettiin sanat Ultima Ratio Regum. Eli voima jyllää. Before They Are Hanged tulee luultavasti lausahduksesta one should forgive one's enemies, but not before they are hanged, jonka on sanaillut saksalainen Heinrich Heine 1840-luvulla. Ja ensimmäisen osa nimi tulee kai Homerokselta, the blade itself incites to deeds of violence. Sopivia nimiä! Onneksi on netti, josta voi luntata tällaiset - melkoinen sivistyspohja vaadittaisiin suoraan tunnistamiseen...

Myös Abercrombien seuraavat kirjat Best Served Cold ja Heros menevät kyllä hankintalistalle.

Joe Abercrombie (2009). Last Argument of Kings. Gollancz. ISBN 978-0-575-08416-2.

Arvioita:
Mark Yon Sff-worldissa
Larry Nolen Strange horizons-saitilla

Ei-kuori

Kuva: WSOY 

Kun katson kahta edellistä blogijuttuani, tuntuu että tähän väliin pitäisi tulla jokin siirtymä, sellainen kuin uutisissa. Tiedättehän, ja seuraavaksi ulkomaille tai Mari kertoo nyt meille urheilutuloksia. Montgomerystä ja Janssonista ei pitäisi hypätä Arto Salmiseen ilman jonkinlaista bufferia.

Kuvitelkaa siis tähän vaikka Peter Nyman sanomaan seuraavassa inhorealismiin; käväistään elämän kääntöpuolella.

Bongasin Arto Salmisen potentiaalisesti kiinnostavana kirjailijana Sallan lukupäiväkirjasta. (Kiitos vain taas kerran, en enää tiedä kuinka monta säädyttömän hyvää kirjaa olen sieltä löytänyt!) Lähikirjasto ei tarjonnut Lahtea eikä Varastoa eikä Paskateoriaa, mutta Ei-kuori oli hyllyssä.

Veljekset Urkki ja Seppo ajavat taksia, haisevat kuselle ja ostavat naista silloin kun rahaa jostain löytyy. Läski ja luuseri ei muuten saa. Äiti sietää Urkkia kotonaan kuin sinne pesiytynyttä menninkäistä: minkäs sille mahtaa että se siinä on. Mummo joutuu sairaalaan, siltä voisi myydä kämpän pois. Ei Koskelan sairaalasta kukaan palaa. Muusikko-Roope kulkee taksin kyydissä kännisestä harhasta toiseen. Raha ei korvaa sitä mikä on hukkunut matkalla maineeseen.

Ei-kuori alkaa suorastaan pelottavalla kohtauksella. Urkki ajaa Vihdintiellä hevosvaunun perässä. Vaunusta on pohja pettänyt, konin takajalat viilovat tietä, kengät lyövät kipinää asfaltista. Hevosvaunua vetävässä autossa sitä ei huomata. Urkkikaan ei viitsi kuskille vinkata kun huomaa mustalaiseksi. Hoidelkoon manne oman hevosensa. Eikä juttu siitä kevene.

Salmisen mielikuvat puraisevat heti, olen välittömästi myyty. On hyvä että kirja on ohut, sillä se piti lukea yhdeltä istumalta. Pureskeluun saattaa mennä kauemmin. Ei varmaan pitäisi edes kirjoittaa tästä vielä, sillä mitään järkevää sanottavaa ei ole ehtinyt kiteytyä... mutta tuntuu mahdottomalta lukea mitään muuta ennen kuin saan tämän ulos itsestäni.

Blogia seuranneet tietävät, että olen juoni-ihmisiä. Tykkään siitä, että kirjassa on alkutilanne ja lopputilanne ja niiden välillä polveileva, mielellään vähän yllättävä, tie. Jos tie näyttää tutun maiseman vähän uudesta kulmasta, sen parempi.

Ei-kuoressa tällaista perinteisen tyylistä juonta ei ole. Alkuasetelma ja lopun kohtaus ovat osa samaa jatkumoa, mutta jännästi heijastumia toisistaan. Yhdellä hetkellä ja toisella ei ole todellista eroa, sillä henkilöt eivät ole menossa mihinkään. Elämästä ei ole saatavissa mitään. Yhden yön palkalla elin kaksi päivää, kahden päivän palkalla elin yhden yön, siksi rahat eivät riittäneet. Urkin elämä on lammikko seisovaa vettä. Mätänevä pohja lähettää kaasukuplia pintaan, siinä koko liike. Urkin ja Sepon äiti ei ole sen kummempi. Hänellä vain on vielä vähemmän toivoa, vähemmän elämää jäljellä.

Kun kirjassa ei ole perinteisessä mielessä juonta, sen pitää lunastaa itsensä esimerkiksi loistavalla kielellä tai viiltävällä ihmiskuvalla tai herättämällä ajatuksia. Ei-kuori tekee kaikkia kolmea. Salminen on sommitellut paskaduunia tekevien surkimustensa tilanteista rumuuden asetelman, joka on rujosti kaunis.

En ole ihan varma mitä kirja sanoo (sen ilmeisen lisäksi: toiset saa vain ei-kuoria eikä niillä voiteta mitään), mutta se jätti minut kuohuksiin ja vähän sekaisin. Kuin olisin käynyt vieraalla planeetalla, rinnakkaisessa todellisuudessa. Se on kirjalta hyvin se.

Lisään vielä tekstistä, että Salminen kirjoittaa minusta kiinnostavasti. Tyylilaji on sävyltään sukua Ravilolle, mutta Salminen on jotenkin koristeellisempi. Yksi särö Ei-kuoressa olikin minusta ristiriita minä-kertojien kauniin kielen ja vähemmän kauniin mielen välillä. Ei tunnu oikealta, että kaveri joka ajattelee näin...

Asfaltin jälkeen hiekkatie tuntuu pehmeältä. Se oli kuin runo jonka sora oli kirjoittanut taivaan luettavaksi. Auton valot paljastivat tienvarren pajut ja aidanseipäät, jotka pitivät yötä pystyssä. Taloja putkahteli pimeydestä vastaan. Ajoin hiljaa ja odotin kääntymisohjeita. Dieselin raksutus karkasi pimeyden turvin, mutta ei tiennyt kuinka taajamien ulkopuolella käyttäydytään. Se törmäsi pöheikköön ja kadotti ryhtinsä. (s. 79)

...runkkaa pitkin metsiä, pöllii kuolleen taskusta irtosetelit ja - no, en taida kirjoittaa tähän mitä hän näppylähanskoilla tekee.

Takakannessa sanotaan, että Ei-kuori on annos todellisuutta, jossa kaikki hyväksikäyttävät kaikkia. Jeps. Se kuvaa hyväksikäyttöä ja samalla hyväksikäytön surullista hyödyttömyyttä sellaisena hyökynä, että hetken ihan kaikki tuntuu pahalta ja toivottomalta. Silti tylytys koukutti oudosti. Tämä oli sellainen kirja, joka jää möyhimään päässä. Kyllä ne loputkin Salmiset on luettava.

Lopuksi vielä, tämä kirja EI sovi herkkätunteisille ihmisille. Salmisen vision on aika radikaali. Jos et tykkää tylytyksestä, jätä väliin!

Arto Salminen (2003). Ei-kuori. WSOY. ISBN 951-0-27862-9.

Arvioita:
Hannu Marttila Hesarissa
Sallan lukupäiväkirjassa
Riitta Vaismaa Kiiltomadossa

(Heh, Salla on näemmä poiminut esille saman kohtauksen kuin minäkin - ja Riitta Vaismaa kommentoi samaa kielen epäsuhtaa... Ei-kuori taitaa antaa lukijoilleen selvemmät signaalit kuin tajusinkaan! :D)

Vaitelias Jumala

Kuva/kansi: Gummerus/Liisa Holm

Iski dekkarinälkä: ehkä haluan unohtaa oikeat rikokset kuvitteellisia miettimällä. Onneksi tuli viikkoja sitten poimittua kirjastosta muutama Anna Jansson. Haudankaivajan jälkeen on Jansson on ollut lukulistalla, sillä ainakin äänikirjana kuunneltuna Janssonin tyyli toimi minulle, ja poliisi Maria Wern tuntui mukavalta tuttavuudelta.

Vaitelias jumala on Wern-sarjan ensimmäinen osa. Railakas aloitus! Nuorempi konstaapeli Wern yrittää selvitä kahdesta lapsesta, huithapelimiehestä ja horror-anopista - ei olisi tarvittu jatkoksi rituaalimurhaa. Mutta metsästä löytyy puu, jossa riippuu kuollut mies, seuranaan kahdeksan eläimen raatoa. Joku on ottanut muinaiset jumaltarut astetta liian vakavasti.

Kun vertaan tätä mielessäni Haudankaivajaan, vaakakuppi kallistuu uudemman kirjan eduksi. Haudankaivajassa Marian yksityiselämä ei ole niin vahvasti framilla, ja siinä on monta hauskaa henkilöä. Jumalassa en samalla tavalla innostunut sivuhenkilöistä, ja pahiskin oli varsin epäuskottava. Rikos oli kyllä poikkeuksellisen näyttävä ja mielikuvituksellinen, mutta sen selvittäminen tuntui tässä kirjassa lähes sivuseikalta poliisin henkilökohtaisten ongelmien rinnalla.

Pidän kuitenkin siitä kun dekkarissa tai trillerissä saa samalla rautaisannoksen jostain erikoisalasta. Esimerkiksi Dick Francisin keskinkertaisen jännärin Shattered pelasti elävä ja perinpohjaisen oloinen kuvaus lasinpuhalluksen tekniikoista. Jumala ei ole ihan yhtä perinpohjainen Odinin legendojen kanssa, mutta erilaiset muinasuskomukset maustavat kirjaa mukavasti. Ainakin minulle oli ihan uutta, että pitämällä isävainaan päätä kaivossa saisi itselleen viisaan neuvonantajan... Nämä väläykset vieraampaan aiheeseen olivat kiinnostavia.

Kirjan heikkous oli löysähkön juonen ohella useimpien henkilöiden yksiulotteisuus. Etenkin minua rassasi Marian anopin yksioikoinen ja siksi tylsä kauheus. Onko näitä hirviöanoppeja oikeasti? Ehkä on. Kun on itse saanut pääpalkinnon anoppiarpajaisissa, on tietty vähän vaikea uskoa Janssonin laatimaan kammotukseen. Mutta dekkareissakin henkilöissä saisi olla vähän vähemmän mustaa ja valkoista - ja enemmän sitä oikeaa harmaata.

Jansson kirjoittaa kepeää dialogia, johon kliseisempikin ihmiskuva uppoaa melko luontevasti. Kas tässä Marian kuvausta anopistaan:

[--] On niin hauskaa laittaa ruokaa yhdessä ja varautua suureen makuelämykseen.
Maria ajatteli kananmunaa, jonka hän oli kiukuissaan heittänyt miestään kohti.
- Meidän perheessä paineet pikemminkin purkautuvat keittiössä. Sopiiko, että lähden nyt? Me menemme katsomaan erästä taloa.
- Mitä taloa? Aioitteko te muuttaa? Ei kai teidän talossanne ole mitään vikaa? Hartman kuulosti huolestuneelta.
- Siellä kummittelee! Siellä on vanha nainen, joka ei saa rauhaa sielulleen. Hän penkoo kotiamme öisin, siirtelee ja vie tavaroita. Hänen henkensä lepattaa keinokuituverhoissa. Kuulemme hänen hiipivät askeleensa ja raskaan hengityksensä... (s. 210)

Toinenkin Jansson on hyllyssä, eiköhän sekin pian sieltä pääse syliin. Ei varmaan ole raskas kannatella sekään.

Anna Jansson (2002). Vaitelias jumala. Gummerus. Suomentanut Jaana Nikula. ISBN 951-20-5986-X.

Arvioita:
Timo Hämäläinen Hesarissa
Kuutar lukupäiväkirjassaan
Cathy Humisevalla harjulla
Mette Luetut-blogissa.

Pieni runotyttö

Pieni runotyttö on Emilia, yhdentoista ikäisenä orvoksi jäävä tyttö, joka on kasvanut eristyksissä isänsä kanssa. Emilialla on vilkas mielikuvitus ja palava rakkaus sanoihin. Isän kuoltua Emilia joutuu äitinsä sukulaisten hoiviin. Suorasanainen ja tunteissaan vahva tyttönen herättää jäyhissä sukulaisissa lähinnä vastenmielisyyttä ensi silmäyksellä, joten Emiliasta vedetään arpaa: häviäjä joutuu ottamaan hänet talouteensa. Heikoista lähtökohdasta huolimatta Emilia kotiutuu pian Uuden Kuun kartanoon ja oppii rakastamaan sitä. Jäykkä Elizabeth-täti lämpenee Emilialle hitaasti, mutta onneksi Laura-täti ja Jimmy-eno avaavat sylinsä ja Emilian vanha ystävä Tuulen Tyttö leikkii myös uuden kodin puutarhan puissa.

Ensimmäinen lukemani Montgomeryn kirja oli Marigoldin lumottu maailma. On mahdotonta olla vertailematta sitä ja Runotyttöä keskenään: yhtäläisyyksiä on paljon. Luonnolla on elävä ja puhuva sielu; Marigoldin ja Emilian ystävyyssuhteissa on raisuja toisinajattelijoita, lämpimiä sydämiä ja kitkeriä pettymyksiä; sukujen asemassa ja tyylissä on tärkätyn pellavan, pitsiliinojen ja luumusäilykkeen sävy. Yksi tapaus molemmissa kirjoissa on piirulleen sama: kummankin kartanon raudanlujiin perinteisiin kuuluu kakkutarjoilu vieraille, kumpikin tyttönen pelastaa suvun kunnian leipomalla hädän tullen äkkiä kakun vieraille.

OTT: tuo kakkujuttu on niitä kirjojen pieniä sivujuonteita, joista voisi vaikka vannoa, että ne perustuvat johonkin kirjailijan omaan kokemukseen. Olen esimerkiksi varma, että Stephen King on joskus nähnyt hämärässä peuran metsässä; sellainen kohtaus näet löytyy kolmesta tai neljästä kirjasta. Toisaalta John Irving tuskin on kovin montaa karhua kohdannut, vaikka niitä hänen tuotannossaan vilisee... Tiedä häntä sitten. Hauskaa kuitenkin spekuloida.

Emilia ei ole ihan Marigoldin asteella mitä yleiseen kiltteyteen ja herttaisuuteen tulee; tulevassa kirjailijassa on sopivasti pippuria ja suolaa. Hän tuntuu terävämmältä kuin Marigold ja itsenäisemmältä. Välillä hän on armoton ja julmakin mieltymyksissään ja mielipiteissään. Isän arvot ja ajatukset on omaksuttu, eivätkä ne aina sovi uuden kodin kuvioihin. Kokonaisuudessaan Pieni runotyttö on silti vanhaa kunnon perinteistä maailmankuvaa pullollaan. Tottelevaisuus, naisen kotiorjuus ja Jumalan kunnioitus ovat korkeassa kurssissa. Silti lukiessa ei tule ummehtunut tai tunkkainen olo. Vanhassa kirjassa saa ollakin vanha tunnelma, ja Montgomeryn teksti on raikasta ja ihmistä ymmärtävää.

Mietin tätä lukiessani esikuvien ja rohkaisun merkitystä nuorelle ihmiselle. Tavatessani kummitätiäni viime viikolla hän näet mainitsi äitini olleen hänelle tärkeä roolimalli tietyissä asioissa. Se painui mieleen: vau, äidilläni oli elämää ennen minua! Järki tietää, sydän ei usko... Koska teema oli ajatuksissani, pohdin roolimalleja ja niiden puutetta myös Pienen runotytön kanssa. Runotytössä ei ole kovinkaan paljon varsinaista juonta - se on klassista kasvukertomusta - joten ihmiskuvaus on keskiössä. Vaikka Emilialla ei oikeastaan ole vielä tässä roolimalleja, ihmiset ovat hänelle tärkeitä paljolti sen kautta, miten he suhtautuvat hänen kirjoittamiseensa, mitä siihen antavat. Vaikka yhteisöön kuuluminen (Murrayn suku, kaveripiiri) on sekin merkityksellistä, avain Emilian sydämeen tuntuu olevan hänen kirjoittamisensa ymmärtäminen ja tukeminen. Sen rinnalla kalpenee kaikki. Emilia on runotyttö joka solullaan.

Runotytön viehätys nuorille kirjatoukkatytöille saattaa tulla osittain siitä, että se on hyvää kuvausta kirjoittamisesta, kirjoittamisen pakosta. Kukapa ahmimisikäinen kirjojen rakastaja ei olisi joskus, hetken, haaveillut kirjoittavansa itsekin? No, ehkä eivät ihan kaikki, mutta monet varmaan. Emilialla on sekä halua olla kirjailija että kirjoittamisen pakko. Kirjoittaminen on sen verran raakaa työtä, että jonkinlainen kirjoittamisen pakko kai ajaa kirjailijoita ja runoilijoita työssään. Emilian tunteita puretaan tässä hyvin: tuskaa (kun joutuu toteamaan ennen helmenä hohtaneen tekstin sittenkin kehnoksi) ja iloa (kun löytää juuri oikean sanan sanoinkuvaamattomalle). Emilia ei vain voi olla kirjoittamatta, ja sen joutuu tiukkahuulinen Elizabeth-tätikin lopulta hyväksymään. Heh, tuli mieleeni, tämän kirjan voisi melkein ottaa Paulan Kirjallista elämää -haasteeseen!

Emilia käyttää kirjoittamista myös patoutuneiden tunteiden purkamiseen, jonkinlaisena itsehoitona. Toisin kuin me 80-luvun teinit, hän ei kirjoita päiväkirjaa vaan kirjeitä kuolleelle isälleen. Osa tarinasta tarjotaankin lukijalle kirjeiden kautta. Näin kertoo Emilia koulusta rakkaalle vainajalleen:

Tällä viikolla meillä oli koulussa tutkinto. Minä läpäisin hyvin kaikissa muissa aineissa paitsi laskennossa. Neiti Brownell selitti kysymykset, mutta minä sepitin niin ahkerasti mielessäni erästä kertomusta, etten ehtinyt kuunnella, ja sitten sain huonon numeron. Kertomuksen nimi on 'Magde MacPhersonin salaisuus'. Minä ostan neljä arkkia kirjoituspaperia munarahoillani ja ompelen niistä kirjan ja kirjoitan sen kertomuksen siihen. Munarahoillani saan tehdä mitä tahdon. Kun kasvan isoksi, rupean ehkä kirjoittamaan romaanejakin. Mutta kun Elisabeth-täti ei anna minun lukea romaaneja, niin mistä minä tiedän, kuinka niitä pitää kirjoittaa? (s. 193).

Sekä Marigold että Runotyttö ovat kai periaatteessa tyttökirjoja, mutta minusta ne eivät oikeastaan tunnu samalla tavalla 'nuortenkirjoilta' kuin moni muu kirja, jossa on nuori päähenkilö. Vaikka Emilia on välillä naivi, Runotyttö ei sitä ole.

Luen loputkin näistä, mutta saatan ensin tutustua myös Vihervaaran Annaan.

Lucy M. Montgomery (1971, alkuperäinen 1923). Pieni runotyttö. WSOY. I. K. Inhan uudistettu suomennos. ISBN 951-0-04381-8.

Arvioita:
Raisa Kirjaurakka-blogissa
Kirsimaria Illuusioita-blogissa
Saraseeni Saraseenin maailmassa
Sallan lukupäiväkirjassa on luettu englanninkielistä versiota. Huh, jutusta selviää että Runotyttöä on suomennettaessa lyhyennelty. Huijausta! Nyt kyllä siirryn englanninkielisiin versioihin.

Dead Until Dark (Veren voima)

Vampyyribuumi on paljolti mennyt minulta ohi, mutta 101 naisten kirjan listaltani löytyy tämä Charlaine Harrisin kirja. Dead until Dark, suomennettuna Veren voima, aloittaa suurta suosiota nauttivan Sookie Stackhouse -sarjan, johon kuuluu kai kymmenkunta kirjaa ja novelleja. Kirjoihin perustuen on  tuotettu myös HBO:n TV-sarja True Blood.

Dead until Dark esittelee Sookie Stackhousen, blondin tarjoilijattaren Louisianasta. Sookiella on pieni ongelma: hän osaa lukea ajatuksia. Seuraelämälle hankala vaiva on pitänyt Sookien pitkään sinkkuna. Kuin vastauksena rukouksiin ilmaantuu baariin vampyyri Bill - seksikäs komistus, jonka ajatuksia Sookie ei kuule. Mikä ihana hiljaisuus! Tietenkin kuolleen, verta ravinnokseen nauttivan, auringonvalolle ja valkosipulille allergisen kaverin kanssa seurustelussa on omat ongelmansa - vaikka ei otettaisi lukuun ikäeroa ja ikäviä vampyyrituttavia - mutta Sookie ei haasteita hätkähdä.

Kun vielä saataisiin selvitettyä pikkukaupunkia pelottavat murhat, joista epäillään vuoron perään Sookien veljeä ja Sookien vampyyria. Eikä Sookien pomokaan taida olla ihan tavallinen mies... Sookie joutuu välillä huokaisemaan ja toteamaan, että elämä oli yksinkertaisempaa sinkkuna.

Sanon suoraan, Dead oli selvästi positiivinen yllätys, eikä se johdu vain matalista odotuksista. Harris käsittelee kliseitään hilpeän naivistisesti ja reipasotteisesti. Kirjan maailmassa vampyyrit ovat 'tulleet kaapista' ja saaneet ihmisoikeudet, kunhan tyytyvät synteettiseen vereen. Vaarallisen nälkäisillä yönkulkijoilla on kuitenkin mielihalunsa, ja poliittisesti korrektin sävyn tavoittaminen on tavalliselle tallaajalle joskus vaikeaa.

"We're raiding a bar a few blocks back," the patrolman said casually. I could see only a little of his face, but he seemed burly and middle-aged. "You two coming from there, by any chance?"

"No," I said.

"Vampire bar," the cop remarked.

"Nope. Not us."

"Let me just shine this light on your neck, miss, if you don't mind."

"Not at all." 

And by golly, he shone that old flashlight on my neck and then on Bill's. (s. 128)

Kaikkiaan tässä erilaisten ihmisten, öh, otusten, rinnakkaiselossa on paljon viehättäviä piirteitä. Missäpä vampyyribaari Fangtasia sijaitsisi ellei lelukaupan vieressä? Tokihan synteettistä vertaa saa O ja A miinus makuina? Tunnelmointi on kuitenkin toissijaista: Dead on täyttä toimintaa sekä seikkailu- että ihmissuhdemielessä.

Ehkä tämä on sitä uuden ajan romanttista hömppää! Ainakin Sookie saa vampyyrin kuulostamaan hyvin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Ei tämä mitään haastavaa tai erityisen sisältörikasta kirjallisuutta ole, mutta erinomaisen mukavaa kevyttä lukemistoa. Deveraux sai kilpailjan.

Marjiksen vinkistä luin kirjan alkukielellä, mikä varmaan oli hyvä ratkaisu. Sookien kertojaäänellä on mukavasti eteläinen sävy. Ylipäätään Sookien suoraviivainen ja samalla hyvin kirkasotsainen persoona oli kirjan parasta antia.

Voipi olla pakko hommata DVD:nä True Bloodin ensimmäinen kausi...

Charlaine Harris (2001). Dead Until Dark. Gollanz.

Arvioita:
Suomenkielisestä Marjiksen lisäksi ovat kirjoittaneet
Kirjavinkit
Katariina Norontaus Turun Sanomissa
Emma Hokkanen Savon Sanomissa

Kauimpana kuolemasta

Kuva/kansi: Avain/Jarkko Virtanen

Elina Hirvosen toinen romaani Kauimpana kuolemasta on ollut lukulistoillani jo pitkään. Blogeissakin se on ollut esillä kevään mittaan yllin kyllin. Juttuja on näkynyt jopa niin paljon, että mietin jaksanko siitä mitään kirjoittaakaan. Mutta tämä kirja mietitytti sen verran, että se ansaitsee tulla kirjatuksi lukupäiväkirjaan.

Tarina kertoo afrikkalaisesta Estheristä ja suomalaisesta Paulista, joiden polut risteävät ja juoksevat lopulta rinnan. Kummallakin on omat surunsa: Esther on kadottanut rakkaansa ja hänen myötään toivonsa; Paul painiskelee epäonnistumistensa painon alla. Kaksikon tarinoita kerrotaan polveillen ja risteillen, menneisiin palaillen.

Minulle tämä oli sellainen kirja, josta tuntuu että kuuluisi tykätä mutta ei vaan osaa.

Kauimpana on taidokasta työtä joka suhteessa, teemat ovat periaatteessa koskettavia, kieli on hallitun loistokasta sanojen leikkiä... Mutta vaikka nautin kirjan yksittäisistä oivalluksista ja kauniista kielestä paikka paikoin kovastikin, kokonaisuutena jäin silti tämän kanssa vähän kylmäksi.

Piti oikein miettiä mikä ihme mättää, kun en tykännyt kirjasta, joka on selvästi Hyvä Kirja. (Huom! Tämä siis on minustakin Hyvä Kirja!)

Yksi mahdollinen kipukohta on Estherin ja Paulin tunne-elämässä ja sen keskeisyydessä. Olen väkisinkin kärsimätön keski-ikäisen elämäntuskan kanssa. Tekee mieli sanoa yhdelle "älä liioittele tärkeyttäsi, tuo on hubrista" ja toiselle "lakkaa piehtaroimasta kurjuudessasi". Kai me tässä kaikki kohti kuolemaa tallustetaan eikä sitä täydellistä miestä saa välttämättä pitää... Sitä paitsi, Estherin ja Paulin tuska on niin raivostuttavan esteettisesti esitetty, että siitä tulee epäaito olo. Tuska voi olla cinemaattista, mutta ei jos paatosta on näin paljon.

Tai ehkä vierastan ristiriitaa hienostuneen kirjallisen käsittelyn ja Afrikan pimeän puolen välillä. Puritaani minussa ei kai halua kuulla hengästyttävän upeaa kuvausta raakuuksista. Kaikki on aseteltuna esille kuin bysanttilainen ikebana. Äh, huono kielikuva. Mikä tarkoittaisi yhtä aikaa runsasta, värikästä ja muodollisen kurinalaista? Tässä kuvataan setänsä raiskaamaksi joutunutta tyttöä:

Hän oppi häpeän. Hän oppi peseytymään nopeasti pimeässä, roiskimaan vettä iholleen, ilman että kosketti itseään sormin. Kävelemään ja istumaan jalat yhdessä. Käymään vessassa nopeasti, lihaksia jännittäen, tekemään alavartalostaan irrallisen, häneen kuulumattoman palan. Hän oppi tuntemaan ihmisen läheisyyden näkemättä heitä, väistämään selän takaa tulevia askelia, ihoa kurottavaa kättä. Hän kasvatti iholleen herkät, maailman kurkottavat karvat, jotka työnsivät tilaa hänen ympärilleen tavallisina hetkinä, pihaa siivotessa ja pellolla, ja puhalsivat ilmaan sumuisia sointuja niin, että ympärillä leijuvat naisten kuiskaukset hajosivat tuulen huminaksi. Ja hän oppi joskus, paloitellessaan kanaa, painamaan veitsen ihon läpi niin, että kipu leimahti hänen lävitseen ja puudutti kaiken muun, ja hetken hän oli vartalossaan läsnä, tuuli niskassa ja jalat vasten karheaa maata käsissään vasta tapetun linnun elämästä lämmintä lihaa. (s. 139).

Kaunista, kaunista...

Tämä oli myös vaativaa luettavaa, ainakin näin harmaiden aivosolujen kirmaillessa kesälaitumilla. Jouduin laittamaan lukiessani kirjan 'lepäämään' pariin kolmeen otteeseen, sen verran haastavaa on pysytellä Hirvosen kerronnan matkassa. Vaikka tarinalla on tietty reaaliaikansa, kertojien osuudet lipsahtelevat assosiatiivisesti takapakkia milloin omaan menneisyyteen, milloin jonkun toisen rekonstruoituun historiaan, milloin minnekin. Tarina alkaa lopusta ja päättyy alkuun.

En sano ettei tässä ole juonta lainkaan - mutta juonen esillepano noudattelee omaa postmodernia logiikkaansa. Kauimpana kuolemasta on sitä laatua hyperkudelma, jota meikäläinen saa lukea kuin piru raamattua pysyäkseen matkassa. Mikä tahansa kappalejako voi heittää ihan toiselle puolelle maapalloa ja ihmisikää; mikä tahansa 'hän' voi olla joku ihan muu kuin kuvittelin ja 'sinä' pitää tunnistaa joka kerta erikseen, varmuuden vuoksi. Sanaakaan ei lukaista huoletta, keskityttävä on. Tarinan polulta putoaa herkästi sivuseikkojen hetteikköön.

Tai ehkä sivuseikkoja ei ole. Ehkä tällaista lukiessa pitäisi osata heittäytyä vain vastaanottamaan väläyksiä ja mielikuvia, yrittää aistia psyyke sivujen läpi ja unohtaa perinteinen lukutapa. Ottaa emotionaalinen etukeno ja lentää mukana.

Elina Hirvonen (2010). Kauimpana kuolemasta. Avain. ISBN 978-952-5524-81-9.

Arvioita on tästä kirjoitettu tusinoittain... poimin tähän muutaman satunnaisessa järjestyksessä:
Lehdissä:
Lasse Koskela Parnassossa
Noora Mattila Hesarissa
Saija Räsänen Keskisuomalaisessa
Terhi Hannula Turun Sanomissa

Blogeissa:
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Mari A. kirjablogissaan
Zephyr Kirjanurkkauksessa
Haa, Valkoisen kirahvin lukukokemus oli sukua omalleni :-)

In the Garden of Iden

Booksyn puutarhassa.

Olin bongannut tämän jo aiemmin Taikakirjaimista, mutta yritin ensin etsiä sähköisenä enkä onnistunut; paperikappaleen sain hankittua vasta muutama viikko sitten. Onneksi sain aikaiseksi.

In the Garden of Iden on ensimmäinen Company-sarjan kirjoista, joita on ilmeisesti ilmestynyt kahdeksan tai yhdeksän kappaletta. The Company on aikamatkailun ja kuolemattomuuden (melkoisin rajoituksin) kehitellyt yritys, joka näitä yhdistämällä muokkaa maailmaa mieleiseensä suuntaan.

Gardenissa pääsemme seuraamaan Mendoza-nimisen tytön päätymistä Companyn leipiin. Inkvisition kellareista pelastetusta tytöstä tulee kuolematon kyborgibotanisti, jonka työnä on elää historian halki, pelastaen katoavia kasvilajeja kuolevaisten ihmisten hulluudelta. Mendozan ensimmäinen tehtävä vie hänet Sir Walter Idenin puutarhaan Maria Verisen aikaan. Tässä Eedenissä kukkii ruusujen lisäksi myös nuori lempi. Kyborgeillakin on tunteet. Nuori puritaani Nicholas Harper saa Mendozan sekaisin, mutta voiko jumalisen nuorukaisen ja Company-naisen rakkaudesta tulla mitään?

[--] "Enough of this talk of sin, in God's name," I begged him. "We are here, now, in this beautiful place. Isn't this enough? This garden, and the sun, and you and I here, and the poor little unicorn?"

"But the sun will set tonight, Rosa," he said. "And our lives will be over in a moment. And we know the truth, you and I, about that unicorn. What will sustain us but working for the eternal realm?"

Eternal work. My God, couldn't the man talk about anything else? What business did he have being so holy, with that big body of his so well made? With a sob of exasperation I caught hold of him, rock-steady as he was, and kissed him to make him quiet.

His first reaction was to kiss back. He did it very well, he took the initiative at once, and his hands set to work busily doing all the right things. He kissed like an angel of God. It figured. (s. 156-157)

Company-sarjaan kannattaa ehdottomasti tutustua. Tämä on viihdyttävää lukemista minun makuuni: ideoita mutta myös ihmisiä, mielenkiintoisessa ympäristössä. Historian ja scifin yhdistelmä voisi olla vaikka tilaustyönä minulle kirjoitettua, niin nappiosuma tämä kirja on päälinjojensa suhteen. Myönnettäköön, että Bakerin aikamatkailu ja kyborgiteknologia jäävät tässä vähän heikolle hapelle, mutta olen valmis tyytymään Bakerin kevyeen kumarrukseen tieteellisen selityksen puoleen (tyyliin "sellainen on, mutta turha sitä nyt tässä on selostaa"). Historiallinen ympäristö on oivaltavasti toteutettu, kieltä myöten.

Eikä tarinasta puutu humoristisia yksityiskohtia. The Companyn sisäiset radiolähetykset kyborgeilleen ovat mahtavia: uutisväläyksiä päivän politiikasta Tudorien Englannista, liveselostus Marian ja Philipin häistä, kaikki parhaaseen CNN-tyyliin kommentaattoreineen. Ääneen piti hihittää katugallupille, jonka aiheena on protestanttisiin pappeihin kohdistuva tutkinta: 52 % vastaan, 40 % puolesta, 8 % ei halua ilmaista kantaansa. Panee miettimään miltä meidän päivän politiikkamme eurokriiseineen näyttäisi muutaman vuosisadan päästä!

Kage Baker (1998). In the Garden of Iden. TOR. ISBN 978-0-7653-1457-4.

Arvioita:

Suomeksi löytyi vain Taikakirjainten juttu,

englanniksi vaikkapa 

Sffchroniclesista ja

SF-sitelta

A Dance with Dragons

George R. R. Martinin Tulen ja jään laulun odotettu viides osa A Dance with Dragons lennähti tänne kirjatoukan koloon sillä aikaa kun huitelin Helsingissä. Hetken jo näytti siltä, että sarjaa innolla lukenut Neiti B vie kirjan nenäni edestä. Onneksi hän antoi armon käydä oikeudessa ja nopeampi lukija sai tämän tiiliskiven ensin. (Muutaman luvun kohdalla mietin, onko koko kirjaa edes syytä antaa 16-vuotiaan käsiin... mutta ehkäpä nyt on liian myöhäistä ryhtyä sensoriksi. Maailma on kova paikka; ei tarvitse mennä Westerosiin lukeakseen raiskauksista ja muista julmuuksista. Hesari riittää.)

Kirjan sisällöstä on vaikea sanoa mitään spoilaamatta jotakin sarjasta. Yksittäisten henkilöiden kohtaloissa sattuu ja tapahtuu, mutta suuri valtaistuinpeli ottaa oikeastaan vain takapakkia. Entisten kruununtavoittelijoiden lisäksi ilmaantuu uusi yrittäjä. Silti tarinassa oli minusta edistymisen tuntu. Jotkin arvoitukset ratkesivat, jotkin juonenosat löysivät toisensa ja sulautuivat yhteen. Mahdollisia loppuratkaisuja voi alkaa hahmotella mielessään. Vallan kääntöpuolet tulevat hyvin esiin. Itse asiassa valtiailla on koko ajan niin vaikeaa, että valtaistuinpelin osallistujien innokkuus hämmästyttää. Vallan palkinto on jatkuva ahdistus, syyllisyys, pelko, kuolema... Jopa kuningatar Cerseitä on (melkein) pakko sääliä.

Martin tuntuu sanovan, että valinnoistaan on maksettava. Tyrionin sanoin: orjuus on valinta. Ehkä valinta orjuuden ja kuoleman välillä, mutta valinta yhtä kaikki. Myös valta on valinta, valitettavasti sellainen josta myös sivulliset usein maksavat.

Ja kaiken yllä hiipii lähestyvä talvi... Starkien sanat the winter is coming tuntuvat huuruavan jokaisessa Westerosiin sijoittuvassa luvussa. Lumi hautaa armeijoita, nälkä alkaa ahdistaa. Muurillakin valmistaudutaan talven tuloon. Nuori komentaja tekee uusiakin ratkaisuja mutta pitää kiinni keskeisistä perinteistä.

One last thing remained before they could depart: the thing that they had come for. Iron Emmett called forth his charges, and as the rest of the company watched from a respectful distance, they knelt before the weirwoods. The last light of day was gone by then; the only light came from the stars above and the faint red glow of the dying fire in the center of the grove.

With their black hoods and thick black cowls, the six might have been carved from shadow. Their voices rose together, small against the vastness of the night. "Night gathers, and now my watch begins," they said, as thousands had said before them. Satin's voice was sweet as song, Horse's hoarse and halting, Arron's a nervous squeak. "It shall not end until my death." (s. 468) 

Pidin tästä uusimmasta osasta enemmän kuin Feastista, joka tosin nyt toisella lukukerralla oli mieluisampi. (Luin Feastin uudestaan muistinvirkistykseksi Dragonsia odotellessani.)  Dragons on ehkä paremman tuntuinen siksi, että siinä liikutaan enemmän minulle läheisten hahmojen matkassa. Luin kuin kirjaan liimattuna koko sunnuntain ja suurimman osan maanantaistakin. Ei vaan voinut lopettaa. Ihanaa upota johonkin kirjaan niin täydellisesti, varsinkin tällaiseen mukavan paksuun ja mutkikkaaseen kirjaan! Vinkki: sängyssä tätä lukee vain bodari.

Olen edelleen aivan lumoutunut tästä sarjasta, jonka massiiviselle loistolle ei taida olla kilpailijaa. Branin, Jonin ja Aryan kohtalot jännittävät... Seuraavaa osaa joutuu luultavasti odottamaan vuosikausia! On pakko vain yrittää unohtaa tarina siksi aikaa. Tai saan mahahaavan.

Martinilla on kyllä melkoinen työ saada näin laaja kudelma tyydyttävään päätökseen... Moni huikea sarja kompastuu loppumetreillä siihen, ettei langanpäitä yksinkertaisesti pystytä solmimaan yhteen. Tulee mieleen vaikkapa Lost, joka (minusta) loppui odotuksiin nähden keppoisesti, ehkä siksi että niin perin kaupallisessa tuotteessa joudutaan kompromisseihin. Mutta odottelen luottavaisena; Martinilla näyttää riittävän armottomuutta tehdä rajujakin ratkaisuja.

George R. R. Martin (2011). A Dance with Dragons. HarperCollins. ISBN 978-0-00-224739-9.

Aiemmat osat:
Valtaistuinpeli (A Game of Thrones)
A Clash of Kings
A Storm of Swords 1 & 2
A Feast for Crows

Arvioita:
Jeff Vandemeer L.A.Timesissa
Lev Grossman Timessa
Raija Taikakirjaimissa täällä ja täällä (jälkimmäisessä spoilereita!)

Velhon oppipoika

Raastan itseni väkivalloin kesken olevan kirjan parista kirjoittaakseni lyhykäisesti jo viime viikolla luetusta, ihan vain todistaakseni etten hukkunut matkalla kotiin Suomenlinnan ihanalta piknikiltä. Piknikistä on jo niin moni raportoinut, ettei lisättävää juuri ole; ruokaa oli paljon, se oli hyvää, ja keskustelu oli lukutoukalle erinomaisen ravitsevaa. Kirjamessuilla tavataan taas, toivottavasti!

Suorittelen tässä spefin lyhyttä oppimäärää. Kun aiemmin olen keskittynyt scifiin, nyt luetaan sitten fantasiaa olan takaa. Velhon oppipoika on muuten 101 kirjan listallani kiihkeintä väittelyä täällä kotona herättänyt valinta. Neiti B on lukenut Oppipojan kaksi tai kolme vuotta sitten ja suositteli, Neiti A olisi ehdottomasti korvannut Robert Jordanin Ajan pyörä -sarjan avausosalla. No, en periaatteesta suostunut ottamaan listalle yli 20-osaista sarjaa... Jotain rotia sentään.

Velhon oppipoika kertoo Simon-pojasta, joka kasvaa löytölapsena Hayholtin linnan palvelijain puolella ja seuraa siinä sivussa maan mahtavien elämää. Vanhan kuninkaan kuolema panee liikkeelle muutoksen pitkään rauhallisessa valtakunnassa; sithit eli Erkynmaata ennen hallinneet otukset (haltijoita? alieneita? kuka tietää?) liikehtivät ja heimot riitelevät keskenään. Sisäpolitiikassa velloo, sillä uusi kuningas on huvittelunhaluinen ja hänen nuorempi veljensä katoaa. Simon puolestaan pääsee oppipojaksi Morgenes-velholle.

[--] Tohtori päästi pienen voitonriemuisen vihellyksen ja kumartui äkkiä alkaen kaivaa kuin orava keväällä. Hänen takanaan pöllysi ilmaan kirjoituskääröjä, kirkasvärisiä kankaita ja pikkuruisia vateja ja maljoja kuin jonkun pikkuväkeen kuuluvan päivällispöydästä. Viimeinen hän suoristautui kohottaen ilmaan suuren lasiseinäisen laatikon. Hän kahlasi pöydän ääreen, laski lasikuution ja poimi hyllyltä näköjään sattumanvaraisesti pari pulloa.

Toisen sisältämä neste oli väriltään kuin auringonlaskun valaisema taivas ulkona, ja se savusi kuin suitsuke. Toinen oli täynnä jotain sinistä ja tahmeaa, joka valui verkkaisesti laatikkoon kun Morgenes käänsi kummankin pullon ympäri. Sekoittuessaan nesteet muuttuivat kirkkaaksi kuin vuoristoilma. Tohtori kohotti kätensä kuin kiertelevä näyttelijä, ja tuli hetken hiljaisuus.

"Sammakot?" Morgenes pyysi ja koukisti sormiaan. (s. 34)

Tad Williamsin saaga Taru kolmesta miekasta on alkujaan kolmiosaiseksi tarkoitettu, mutta julkaistiin Suomessa 12 kirjan sarjana, kertoo Wikipedia. Ehkä tuo pätkiminen osittain selittää kirjan kaikkinaisen keskeneräisyyden tunnun. Ainakin minulle jäi sellainen olo, että tarinassa ei päästy vielä edes alkuun.

Ja pakko on myöntää, ei jäänyt villiä hinkua lukea seuraavaa osaa. Vuosi sitten olisin saattanut jatkaa sarjan parissa - jotainhan on pakko lukea! - mutta kiitos kaikkien kirjablogien, nyt on niin monta hyvää kirjaa jonossa että siirryn mieluummin seuraavaan. Oppipoikaa lukiessani muistin, miksi en ole ollut erityisemmin innostunut miekka ja magia -kirjoista. Liikaa kliseitä, ei tarpeeksi kiinnostavia henkilöitä... ei ripaustakaan ironiasta, tuima tujaus mahtipontisuutta.

Mutta fantasiaakin voi tehdä hyvin. Vertaan mielessäni Oppipoikaa Martinin ja Abercrombien huomattavasti arvaamattomampiin, synkempiin ja tekstuurisempiin maailmoihin. Niistä nauttiakseen melkein pitää olla aikuinen; Oppipoikaa suosittaisin jollekulle selvästi nuoremmalle seikkailuhenkiselle.

Tad Williams (1996, alkuperäinen 1988). Velhon oppipoika: Taru kolmesta miekasta 1. Karisto. Suomentaneet Leena Peltonen ja Auli Hurme-Keränen.

Pieni talo preerialla ja viisi muuta

Tein aikamatkaa lapsuuteen lukemalla kaikki kirjastosta irroneet Laura Ingalss Wilderin kirjat. Melko hyvä setti niitä löytyikin, kylliksi kunnolliseen nostalgiakylpyyn.

En ole pentuna lukenut näitä kirjoja, mutta katsoin sarjaa innoissani. Pieni talo preerialla esitettiin Suomessa ensimmäisen kerran vuodesta 1976 alkaen, jolloin olen ollut ekaluokkalainen; juuri sopivassa iässä uppoutuakseni henkeä pidätellen preerian pikkutyttöjen maailmaan. Niillä oli niin ihanat hameet ja hatut - ja ihana isä! Ah, Michael Landon niissä kauluspaidoissa ja henkseleissä!

Pieni talo preerialla -kirjat kertovat Ingallsin perheen vaelluksesta kohti länttä ja elämästä Minnesotassa ja Dakotassa uudisasutuksen aikaan. Perheen tyttäret osallistuvat kotitöihin, kohtaavat arjen harmeja ja luonnon vaaroja, ja lopulta myös romansseja. Elämänmenoa kuvataan lämpimin sävyin. Kirjoissa ja sarjoissa on jonkin verran eroa, tai sitten en vain osannut katsoa pienenä sarjaa samalla tavalla. Näin aikuisena huomaa selvästi, miten perheen aikuisten välillä on ristiriitoja asennoitumisessa eri asioihin, vaikkapa rasismiin ja seurusteluun, mutta lapsille ongelmia ei juuri näytetä. Pienten Marjan, Lauran ja Leenan elämä on ihanan arkisen seikkailun ketjua, jossa pienet asiat ovat suuria.

Ajatelkaa: miten jännittävää on nähdä ensimmäisen kerran kaupunki! Tai miten ihmeellinen asia on matto, jos sellaista ei ole ennen nähnyt. Yksinkertaisen elämän ja yksinkertaisuuteen tyytymisen kuvauksena Pieni talo ja muut sarjan kirjat ovat aivan lyömättömiä. Jos haluat tietää miten tehdään nahkasaranat tai valmistetaan olkihattu tai keitetään vaahterasiirappia, luepas nämä. Kuvailu ei kuitenkaan ole tylsää, sillä kaikki suodattuu oppimaan innokkaan pikkutytön katseen läpi.

Kirjojen kanssa on myös hauska pähkäillä aikojen ja tapojen muuttumista. Pikku-Lauran aikaan eivät lapset puhuneet ruokapöydässä, jos ei heiltä jotain kysytty. Tottelemattomuudesta sai vitsaa, sillä siisti. Ja onhan se niin että erämaassa elellessä ei ole varaa huolettomuuteen. Puroihin voi hukkua, tuli voi polttaa ja sudet voivat oikeasti syödä.

Preeriapalo oli alkanut kohista uhkaavasti. Sen kohina kasvoi kasvamistaan ulisevassa tuulessa. Suuret liekit saapuivat taloa kohden humisten ja leimahdellen yhä korkeammalle. Liekeistä irtaantui kielekkeitä, jotka syöksähtelivät eteenpäin tuulen kantamina ja sytyttivät ruohon kaukana tulimuurin edessä. Ylhäällä vyöryvistä savupilvistä heijastui punaista hehkua.

Mary ja Laura olivat painautuneet talon seinää vasten, pitelivät toisiaan kädestä ja vapisivat. Carrie oli tuvassa. Larua olisi tahtonut tehdä jotakin, mutta hänen päässäänkin kohisi. Hänen ruumiinsa värisi, ja hänen kirvelevistä silmistään tulvi kyyneileitä. Savu pisteli hänen silmiään ja nenäänsä ja kurkkuaan. (Pieni talo preerialla, s. 281-282)

Mutta palon jälkeen ilma on puhdasta, taivas on korkealla ja uusi ruoho kasvaa preerialla. Lapsen silmin maailma on kaunis. Näiden nostalgisten kirjojen kanssa oli mukava tunnelmoida. Kirjat ovat minusta kestäneet hyvin aikaa, ja suosittaisin näitä epäröimättä alakouluikäisille lukutoukille ja tietysti myös aikuisille ahmateille, joilla on nostalgiapalan nälkä.

Suomennosten epäjohdonmukaisuus vähän häiritsi välillä; toisinaan nimet on käännetty ja toisinaan ei. Toki lukija pian huomaa että Carrie on Leena ja niin edelleen, mutta olisihan etenkin saman kustantajan samaan sarjaan kuuluvien kirjojen nimistön voinut katsoa yhdenmukaiseksi. Tai ehkä siinä on jotain tekijänoikeudellisia, suomennoksiin liittyviä esteitä, en tiedä.

Kun tämä ilmestyy, olenkin jo Helsingissä. Siellä on pieni piknik Suomenlinnassa, ja Linnanmäki, ja muuta mukavaa... Palaan nettiin sunnuntaina!

Laura Ingalls Wilder, Gummerus:
(1988, alkuperäinen  1932). Pieni talo suuressa metsässä. Suomentanut Heidi Järvenpää. ISBN 951-20-3067-5
(1988, alkuperäinen 1935). Pieni talo preerialla. Suomentanut S.S.Taula. ISBN 951-20-3069-1
(1988, alkuperäinen 1937). Luumujen poukama. Suomentanut Heidi Järvenpää. ISBN 951-20-3068-3
(1966, alkuperäinen 1939). Hopeajärven rannalla. Suomentanut Heidi Järvenpää. ISBN 951-20-1343-6
(1977, alkuperäinen 1941). Pieni kaupunki preerialla. Suomentanut Inkeri Pitkänen. ISBN 951-20-1393-2
(1979, alkuperäinen 1943). Onnen kultaiset vuodet. Suomentanut Inkeri Pitkänen. ISBN 951-20-0786-X

Arvioita:
En onnistunut pikagooglettamaan esiin ainuttakaan, sillä kaikki puhuvat vain tv-sarjasta... antakaapa vinkkiä jos tiedätte jossain kirjoitetun kirjoista.

Viides lapsi

Vuosikausia olen hautonut ennakkoluuloja Doris Lessingiä kohtaan. Lessingiä on suositeltu minulle tarmokkaasti jo teininä, sillä hän on eittämättä yksi scifin suurista nimistä. Tartuin silloin johonkin Lessingin kirjaan ja kiduin sen kanssa - olisikohan ollut Kultainen muistikirja? Sen jälkeen olen jättänyt suosiolla väliin.

Nyt rohkaistuin kokeilemaan uudestaan. Pienoinen pakko, Lessing on 101 spefin helmen listalla, jonka olen vannonut suorittavani loppuun asti. Ja vaahdotessani Poikani Kevinistä  niin kanssabloggaajat kuin työkaveritkin ovat maininneet Viidennen lapsen, jonka keskeinen teema on äidin vihamielisyys lastaan kohtaan.

Aloitin Lessing-kokeiluni Viidennestä lapsesta varmaan siksikin, että Kolmannella linjalla kehuttiin sitä melkein pienoisromaaniksi - ajattelin että sen täytyy olla nopealukuinen. Säälittävän huonolla asenteella siis liikenteessä!

No, Viides lapsi oli oikeasti nopealukuinen. Ei vain siksi että se on lyhyt; se on myös intensiivinen ja nopeasti etenevä. Tarina kertoo Harrietista ja Davidistä, jotka erottuvat 60-luvun uuden itsekkyyden aallosta perhekeskeisyytensä tähden. Kumpikin uskoo yksinkertaisen perhearjen onneen. He löytävät toisensa ja suuren talon, perustavat koko suvun keskipisteeksi suuren lapsiperheen. Kunnes tulee viides lapsi, Ben, maahinen tai peikko kenties, erilainen ja käsittämätön. Harriet ei voi rakastaa Beniä, eikä Ben ilmeisesti voi rakastaa ketään. Benin lähellä koirat kuolevat ja lapset väistävät vaieten. Koko perheidylli hajoaa kun palapeliin yritetään sovittaa tätä lapsensirpaletta. Harriet pysyy uskollisena ihanteilleen eikä anna piilottaa Beniä laitokseen; hintana on kaiken muun katoaminen elämästä. Siitä tulee selviytymistä.

Viides lapsi ja Poikani Kevin ovat tosiaan monella tavalla samanlaisia, mutta Viides lapsi tuntuu enemmän allegoriselta, siinä missä Kevin on minusta vahvasti psykologinen tutkielma äitiydestä. Harrietin ja Davidin vanhemmuudessa, heidän ideologiansa puhtoisuudessa, on sen sijaan jotain symbolista. Neljän lapsen perheen ihana ja ihailtu ideaali, jonka viides sopimaton lapsi sitten rikkoo, ehkä edustaa jonkinlaista toivetilaa. Voidakseen säilyttää onnentilansa täytyy valita rikkooko periaatteitaan vastaan. Asetelma on oikeastaan yleismaailmallinen. Pitääkö pasifistin tarttua aseeseen pelastaakseen toisen henki? Varastatko leipää ruokkiaksesi nälkäisen? Voiko viidennen lapsen uhrata pelastaakseen neljä muuta? Harriet asetetaan valitsijan asemaan.

Tuolla symboliikkajutulla en tarkoita, että Harriet ja David olisivat jotenkin yksinkertaistettuja hahmoja. Henkilöissä on syvyyttä. Lessing kuvaa herkin vedoin perheen onnen hetkiä. Kuten Shriverinkin tarinassakin, tässä elää vahvana äitiyteen liittyvä problematiikka. Minusta oli erityisen kiinnostavaa Harrietin kokemus siitä, että häntä syytetään vääränlaisen lapsen synnyttämisestä. Tuollaisella ajattelulla on pitkät perinteet.

Harrietkin sortuu loppujen lopuksi syyttämään itseään. Mutta tunteeko hän loppujen lopuksi syyllisyyttä Benin synnyttämisestä vai siitä, ettei anna tämän kadota laitoshoitoon? Jälkimmäinen on tahdonalainen ratkaisu, joka tekee Harrietista itsestäänkin näkyvästi syypään perheen ahdinkoon.

Lukunäytteeksi pätkä ajalta, jolloin Ben on alle vuoden vanha:

Talo ei siis enää ollut entisensä; sen henki oli väkinäinen ja varovainen. Harriet tiesi, että joskus hänen ollessaan poissa sukulaiset kävivät katsomassa Beniä tämän herättämän pelokkaan uteliaisuuden vetämänä. Hän tiesi, milloin he olivat käyneet katsomassa Beniä, tavasta jolla he jälkeenpäin katsoivat häneen. Kuin olisin rikollinen! hän raivosi mielessään. Hän kulutti aivan liian paljon aikaansa hiljaiseen kiukkuun mutta ei tuntunut voivan lopettaa. Hän uskoi jopa Davidin tuomitsevan hänet. Hän sanoi Davidille: "Näin kai ennen vanhaan primitiivisissä yhteiskunnissa kohdeltiin naista, joka oli synnyttänyt epäsikiön. Ikään kuin se olisi hänen syynsä. Mutta meidän pitäisi olla sivistyneitä!"

David vastasi niin kuin hän nykyään aina vastasi Harrietille, kärsivällisesti, valppaana; "Liioittelet kaikkea." (s. 74)

Kuten näytteestäkin huomaa, Lessing kirjoittaa ilmeikkäästi mutta vähän etäisesti. Siinä missä Shriverin äiti purkaa itsensä ihoa myöten auki kirjeissään, Lessingin päähenkilöt nähdään pienen matkan päästä. Minusta tämä ei ollut ollenkaan niin ahdistava ja kuristava kirja kuin Poikani Kevin, juuri tuon tyylieron takia, vaikka Lessingin perheen katastrofin arkisuus ja pienimuotoisuus tekevät siitä jotenkin todennäköisemmän. En voi kuvitella massamurhaajaa perheeseeni - voisin kuvitella vihamielisen menninkäisen.

Lisään vielä, että Lessing jättää jännittävästi auki kysymyksen Benin todellisesta luonteesta. Onko Ben vain epänormaali normi-ihminen, vai marsilainen, vai uudelleen syntynyt neanderthalin ihminen... vai kenties variantti kolmetoista? Jos äiti tunnistaisi lapsensa psykopaatiksi... uskoisiko häntä kukaan?

Jatko-osankin lukemista pitää harkita, mutta sitä ennen on Lessingiltä listalla Shikasta 5 - kirjahirviö, jonka koko nimi on noin 20 sanaa pitkä. Saatoin mennä sekaisin laskuissani!

Doris Lessing (1989). Viides lapsi. Otava. Suomentanut Heidi Järvenpää. ISBN 951-1-10204-4.

Arvioita:
Jukka Petäjä Hesarissa
Leena Nieminen Kotiliedessä
Morren maailmassa
Zephyr Kirjanurkkauksessa
Sanna Luettua-blogissa

Vainola

Vainolassa Päivi Alasalmi käy kartanoromantiikan ja gotiikan kimppuun oikein kaksin käsin: ravistaa pölyiset ja kuluneet pukineet auki, kääntää ne nurin ja asettelee ihan uusille laskoksille. Hurmaavaa luettavaa!

Nuori, kaunis ja tarmokkaasti punatukkainen Laura Auer tulee nuorikkona Vainolan graniittilinnaan. Vähitellen hän selvittää mieheensä Lauriin ja tämän sukuun liittyviä salaisuuksia. Ja niitä riittää! Kuka on ritariksi pukeutunut kuokkavieras naamiaiskutsuilla? Kenelle kuuluu pihalta löytynyt vihkisormus? Miksi metsässä on salainen, kalustettu kuoppa? Miksei kauniilla orlovilaisella saisi ratsastaa? Ennen pitkää lukija ymmärtää täydellisesti miksi Vainolan suvun vaakunaeläin on kaksipäinen kyy....

Kuulostaa kliseiseltä, ja onkin sitä - niin kliseistä, että kliseistä kuoriutuu jotain aivan uutta, hilpeää ja mukaansatempaavaa. Ihan heti tämän perään ei uskalla lukea "oikeaa" romantiikkaa, sillä Vainolan jäljiltä se varmaan tuntuisi hassummalta kuin ansaitseekaan.

Kyllä hyvä on hyvä, ei voi muuta sanoa. Yksikään lukemistani Päivi Alasalmen kirjoista ei ole tuottanut pettymystä. Tosin on sanottava, että tämä oli minulle selvästi viihteellisin lukemistani. Jos tässä jokin syvempi teema on, se on kai miesten ja naisten ikuinen sotatila - kuka käyttää valtaa ja miten - mutta Vainolan tapauksessa viihdekirjallisuulla leikittely on niin kiehtovaa, että se vei ainakin minut täysin mukanaan.

Nautiskelkaapa tästä kartanokuvauksesta tyylinäytteenä (pidemmän otteen löytää täältä):

Kun ajoimme ylös mäkeä, jonka ylärinteellä Vainolan graniittinen päärakennus koko komeudessaan seisoi, aloin vähitellen tuntea muuttuvani. Minun oli vaikea palauttaa mieleeni täsmällistä ennakkokuvitelmaani tulevasta kodistani, sillä Vainola valtasi mieleni epäsäännöllisin sysäyksin, kuin joka nurkka ja pala taloa, sitä enemmän mitä enemmän näin, olisi syönyt pois jotain aiemmin tietämääni, tahtomaani. Kuin virus. Kuin henkäsalpaava nähtävyys, joka on tuttu vain kuvista, mutta jonka suunnattomuutta tai voimaa ei olisi koskaan voinut kuvitella.

Samalla tunsin, että talo oli juuri sellainen kuin pitääkin, kuin pitikin - että mieheni ei olisi voinutkaan syntyä eikä kasvaa muunlaisessa talossa. Hänen luonteensa tummat puolet eivät olisi päässeet vallalle mansikanpunaisessa maalaistalossa eikä pikkusievin puuleikkauksin koristellussa huvilassa, vaan ne tarvitsivat taakseen Vainolan tummanpuhuvat, torjuvat kulissit - fasadin, jonka uskoin heti kykenevän kätkemään kaiken, mitä ei toivottu muiden tietävän. (s. 5-6)

Lukiessani tätä nousivat mieleeni myös kuvaukset Tuon tumman naisen talosta, Metsäläisten maalaistalosta, ja leivonnaisista Afrikassa Valkoisessa naisessa. Alasalmi osaa tehdä materiasta tunnelmaa. Olen ihan fani!

Raivostuttavaa ettei Alasalmi ole (vielä) tunnetumpi ja myydympi. Toisaalta Vainolaa lukiessani mietin taas kerran, että Alasalmi on vaikeasti määriteltävissä, ja siksi varmaan vaikeasti markkinoitavissa. Miten tätäkään kirjaa kuvaisi? Viihdekirjallisuuden kliseitä parodioivaa viihdettä? Ivallinen, villisti juonikas ja koukuttava? Argh. Gummerruksella löydetty "karmea kartanoromaani" on oikeastaan aika hyvin sanottu - jos vain lukija osaa lukea rivien välistä eikä odota aitoa kartanoromaania.

P.S. Lukutoukille kiinnostavana kuriositeettina pitää vielä mainita, että kirjassa sankaritar tekee väitöskirjaa Jean Rhysistä. Hih, tämän jälkeen minunkin pitää varmaan lukea Siintää Sargassomeri.

Päivi Alasalmi (1996). Vainola. Gummerus. ISBN 951-20-5045-5

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Morren maailmassa

Me muut: Kirjoituksia yhteiskuntaluokista

Kuva/graafinen suunnittelu: Teos/Anders Carpelan

Sain varmaan kimmokkeen tämän kirjan hankkimiseen anni.m:ltä, joka kirjoitti tästä blogissaan maaliskuussa. Lainasin kirjan huhtikuun puolella, ja aloitinkin jo toukokuussa... Me muut on ollut kesken poikkeuksellisen kauan. Ehkä sitä selittää osittain teoksen rakenne; kirjoituskokoelmaksi tämä on hyvin heterogeeninen.

Antologiaan osallistuneiden tehtävänä oli kirjoittaa essee henkilökohtaisesta näkökulmasta pohdiskellen yhteiskuntaluokka- ja kielikysymyksiä. Ollaanko Suomessa vieläkin luokkaretkellä ylöspäin? Mitä yhteiskuntaluokka ylipäätään on? Vaikuttaako suomen- tai ruotsinkielisyys ja miten? Kirjoittajakaarti on komea. Koko listauksen voi käydä kurkkaamassa täältä (vieritä tarpeeksi alas), mutta mainittakoon poimintoina Kaarina Hazard, Kjell Westö, Merete Mazzarella, Sofi Oksanen ja Niklas Herlin.

Suomesta puuttuu sellainen selkeä luokkajako, joka on vaikkapa englantilaiselle yhteiskunnalle tyypillinen. Välillä tuntuu ettei meillä ole luokkia ollenkaan. Kuitenkin käsitteeseen törmää yhtenään, milloin missäkin merkityksessä. Onko luokka rahasta kiinni, vai elämäntyylistä, vai kulttuuriharrastuksesta? Me muut kertoo esipuheessa, että yhteiskuntaluokka merkitsee muutakin kuin taloudellista asemaa, mutta taloudellinen asema on luokkaerojen kovaa ydintä. Koulutus ja tulot määrittävät erilaisissa tutkimuksissa yhteiskuntaluokkaa; näiden kahden yhdistelmällä saadaan korrelaatioita erilaisiin käyttäytymismalleihin. Luokka selittää paljon tutkimuksessa.

Itse olen, Muiden ristiriitaisistakin viesteistä huolimatta, edelleen sitä mieltä, että luokka käsitteenä on hankala, epämukava ja liian leimaava. Muut identiteetit ja roolit ovat minusta paljon keskeisempiä ja kiinnostavampia ainakin henkilökohtaiselta kannalta. Mitä se nyt tarkoittaa jos sanon, että olen keskiluokkaa? Entäs jos joutuisin vaikkapa sairaseläkkeelle ja tulot putoaisivat - kuuluisinko sitten alaluokkaan? Vai riittäisikö koulutustaso pitämään minut entisessä laatikossani? Ja mitä ihmeen väliä sillä on? Eikö voitaisi puhua tulotason vaikutuksesta ja koulutuksen vaikutuksesta ja unohtaa tuo kummallinen, johonkin lähes synnynnäiseen viittaava luokka-sana kokonaan? Tutkivatko tutkijat luokkaa tottumuksesta - riittäisikö jo nyky-Suomessa pelkkä tulotason tarkastelu? Luulisi että yleisen koulutustason kohotessa voitaisiin tuo isän ja äidin ammattiin perustuva 'perinnöllinen' luokkajako jo unohtaa.

Kjell Westö kertoo että kysymys luokasta leijui hänen lapsuutensa Munkkiniemen yllä, usein koodattuna muotoon "mitä sinun isäsi tekee?" (s. 261). Nyt kun mietin asiaa, tuo kysymys on aika ilmeinen. Kun Neiti A toi ensimmäisen kerran pojan kotiin (kamalaa! Jos voisikin säilyttää tyttäriä vaikka tynnyrissä...) taisin kyllä kuulustella Neitiä nuoren miehen perheestä. Keitä ne oikein ovat, nuo ihmiset joiden jälkikasvu pyrkii saatille?

En kuitenkaan purematta niele ajatusta, että kyse on luokkatutkasta. Täällä lakeuksilla ensimmäinen kysymys koskee näet aina sukua. On tärkeää asemoitua verkostoihin. Ei isän ammattia tarvitse kysellä, riittää kun tietää miltä kylältä ja mistä suvusta. Eipä silti, näistä sukuselvityksistä kaltaiseni mumu eli muualta muuttanut on aina pihalla, joten tuskin kyselin tuosta syystä.

Todelliseen testiin en Neidin epäselvien vastausten kanssa joutunut, mutta silti punastelen jälkeenpäin tuota kuulustelua. En osaa kuvitella itseäni sanomassa vanhempien perusteella kenen kanssa Neidit saavat tai eivät saa kulkea - ja vielä epätodennäköisempää on, että he minua uskoisivat. Joten mitä sitä kysymäänkään? Antaa seuraavan pojan esittää omat meriittinsä, jätän hänen vanhempansa rauhaan!

Uskon, että Me muut antaa jotain kenelle vain yhteiskunnan rakenteista kiinnostuneelle. Tässä pohditaan enimmäkseen yhteiskuntaluokan kokemista ja henkilökohtaista merkitystä. Siksi kirjoituksiin pääsee sisään paremmin kuin akateemisempiin teksteihin. Esseet ovat myös yllättävän paljastavia. Kertomalla mistä luokan tunnistaa kirjoittaja myös paljastaa, ehkä tietämättäänkin, yhtä ja toista omista taustaoletuksistaan. Rehellisesti sanottuna suurin osa kirjoittajista tuntui täältä katsottuna vähän yläluokkaisilta - jos siis tietäisin mitä se tarkoittaa. Minun on ilmeisen vaikea käyttää koko l-sanaa! Yläluokalla ja alaluokalla on päässäni luokkaava sävy, ja joissain yhteyksissä on keskiluokallakin. Taidan olla hyvin integroitunut suomalaisen peruskoulun tasa-arvomalliin.

Mitään aivan uusia ovia Me muut ei avannut, herättipähän taas pieneen omien asenteiden pohdintaan paikka paikoin. Sen opin, että jos luen jotain yhteiskuntaluokkia muuttujana tarkastelevaa tutkimusta, haluan tietää tarkkaan, miten tutkijat ovat luokan määritelleet. Sehän voi tarkoittaa ihan mitä vain!

Ruotsinkielisyyden käsittely jäi vähän ontoksi. Sattuma on heitellyt siten, etten ruotsinkielisen väestönosan kanssa ole pahemmin ollut tekemisissä, enkä siksi saanut kielikysymyksen käsittelyyn hyvää tarttumapintaa.

Joudun epäilemättä vielä hommaamaan myös Katariina Järvisen ja Laura Kolben kirjan Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa. Se saattaisi osua ja upota vielä paremmin.

Silja Hiidenheimo, Fredrik Lång, Tapani Ritamäki & Anna Rotkirch (toim.) Me muut: Kirjoituksia yhteiskuntaluokista. Teos. Useita suomentajia. ISBN 9789518512595.

Arvioita:
Jari Tontti Vihreässä langassa
Veera Luoma-Aho Ylioppilaslehdessä