Pieni runotyttö

Pieni runotyttö on Emilia, yhdentoista ikäisenä orvoksi jäävä tyttö, joka on kasvanut eristyksissä isänsä kanssa. Emilialla on vilkas mielikuvitus ja palava rakkaus sanoihin. Isän kuoltua Emilia joutuu äitinsä sukulaisten hoiviin. Suorasanainen ja tunteissaan vahva tyttönen herättää jäyhissä sukulaisissa lähinnä vastenmielisyyttä ensi silmäyksellä, joten Emiliasta vedetään arpaa: häviäjä joutuu ottamaan hänet talouteensa. Heikoista lähtökohdasta huolimatta Emilia kotiutuu pian Uuden Kuun kartanoon ja oppii rakastamaan sitä. Jäykkä Elizabeth-täti lämpenee Emilialle hitaasti, mutta onneksi Laura-täti ja Jimmy-eno avaavat sylinsä ja Emilian vanha ystävä Tuulen Tyttö leikkii myös uuden kodin puutarhan puissa.

Ensimmäinen lukemani Montgomeryn kirja oli Marigoldin lumottu maailma. On mahdotonta olla vertailematta sitä ja Runotyttöä keskenään: yhtäläisyyksiä on paljon. Luonnolla on elävä ja puhuva sielu; Marigoldin ja Emilian ystävyyssuhteissa on raisuja toisinajattelijoita, lämpimiä sydämiä ja kitkeriä pettymyksiä; sukujen asemassa ja tyylissä on tärkätyn pellavan, pitsiliinojen ja luumusäilykkeen sävy. Yksi tapaus molemmissa kirjoissa on piirulleen sama: kummankin kartanon raudanlujiin perinteisiin kuuluu kakkutarjoilu vieraille, kumpikin tyttönen pelastaa suvun kunnian leipomalla hädän tullen äkkiä kakun vieraille.

OTT: tuo kakkujuttu on niitä kirjojen pieniä sivujuonteita, joista voisi vaikka vannoa, että ne perustuvat johonkin kirjailijan omaan kokemukseen. Olen esimerkiksi varma, että Stephen King on joskus nähnyt hämärässä peuran metsässä; sellainen kohtaus näet löytyy kolmesta tai neljästä kirjasta. Toisaalta John Irving tuskin on kovin montaa karhua kohdannut, vaikka niitä hänen tuotannossaan vilisee... Tiedä häntä sitten. Hauskaa kuitenkin spekuloida.

Emilia ei ole ihan Marigoldin asteella mitä yleiseen kiltteyteen ja herttaisuuteen tulee; tulevassa kirjailijassa on sopivasti pippuria ja suolaa. Hän tuntuu terävämmältä kuin Marigold ja itsenäisemmältä. Välillä hän on armoton ja julmakin mieltymyksissään ja mielipiteissään. Isän arvot ja ajatukset on omaksuttu, eivätkä ne aina sovi uuden kodin kuvioihin. Kokonaisuudessaan Pieni runotyttö on silti vanhaa kunnon perinteistä maailmankuvaa pullollaan. Tottelevaisuus, naisen kotiorjuus ja Jumalan kunnioitus ovat korkeassa kurssissa. Silti lukiessa ei tule ummehtunut tai tunkkainen olo. Vanhassa kirjassa saa ollakin vanha tunnelma, ja Montgomeryn teksti on raikasta ja ihmistä ymmärtävää.

Mietin tätä lukiessani esikuvien ja rohkaisun merkitystä nuorelle ihmiselle. Tavatessani kummitätiäni viime viikolla hän näet mainitsi äitini olleen hänelle tärkeä roolimalli tietyissä asioissa. Se painui mieleen: vau, äidilläni oli elämää ennen minua! Järki tietää, sydän ei usko... Koska teema oli ajatuksissani, pohdin roolimalleja ja niiden puutetta myös Pienen runotytön kanssa. Runotytössä ei ole kovinkaan paljon varsinaista juonta - se on klassista kasvukertomusta - joten ihmiskuvaus on keskiössä. Vaikka Emilialla ei oikeastaan ole vielä tässä roolimalleja, ihmiset ovat hänelle tärkeitä paljolti sen kautta, miten he suhtautuvat hänen kirjoittamiseensa, mitä siihen antavat. Vaikka yhteisöön kuuluminen (Murrayn suku, kaveripiiri) on sekin merkityksellistä, avain Emilian sydämeen tuntuu olevan hänen kirjoittamisensa ymmärtäminen ja tukeminen. Sen rinnalla kalpenee kaikki. Emilia on runotyttö joka solullaan.

Runotytön viehätys nuorille kirjatoukkatytöille saattaa tulla osittain siitä, että se on hyvää kuvausta kirjoittamisesta, kirjoittamisen pakosta. Kukapa ahmimisikäinen kirjojen rakastaja ei olisi joskus, hetken, haaveillut kirjoittavansa itsekin? No, ehkä eivät ihan kaikki, mutta monet varmaan. Emilialla on sekä halua olla kirjailija että kirjoittamisen pakko. Kirjoittaminen on sen verran raakaa työtä, että jonkinlainen kirjoittamisen pakko kai ajaa kirjailijoita ja runoilijoita työssään. Emilian tunteita puretaan tässä hyvin: tuskaa (kun joutuu toteamaan ennen helmenä hohtaneen tekstin sittenkin kehnoksi) ja iloa (kun löytää juuri oikean sanan sanoinkuvaamattomalle). Emilia ei vain voi olla kirjoittamatta, ja sen joutuu tiukkahuulinen Elizabeth-tätikin lopulta hyväksymään. Heh, tuli mieleeni, tämän kirjan voisi melkein ottaa Paulan Kirjallista elämää -haasteeseen!

Emilia käyttää kirjoittamista myös patoutuneiden tunteiden purkamiseen, jonkinlaisena itsehoitona. Toisin kuin me 80-luvun teinit, hän ei kirjoita päiväkirjaa vaan kirjeitä kuolleelle isälleen. Osa tarinasta tarjotaankin lukijalle kirjeiden kautta. Näin kertoo Emilia koulusta rakkaalle vainajalleen:

Tällä viikolla meillä oli koulussa tutkinto. Minä läpäisin hyvin kaikissa muissa aineissa paitsi laskennossa. Neiti Brownell selitti kysymykset, mutta minä sepitin niin ahkerasti mielessäni erästä kertomusta, etten ehtinyt kuunnella, ja sitten sain huonon numeron. Kertomuksen nimi on 'Magde MacPhersonin salaisuus'. Minä ostan neljä arkkia kirjoituspaperia munarahoillani ja ompelen niistä kirjan ja kirjoitan sen kertomuksen siihen. Munarahoillani saan tehdä mitä tahdon. Kun kasvan isoksi, rupean ehkä kirjoittamaan romaanejakin. Mutta kun Elisabeth-täti ei anna minun lukea romaaneja, niin mistä minä tiedän, kuinka niitä pitää kirjoittaa? (s. 193).

Sekä Marigold että Runotyttö ovat kai periaatteessa tyttökirjoja, mutta minusta ne eivät oikeastaan tunnu samalla tavalla 'nuortenkirjoilta' kuin moni muu kirja, jossa on nuori päähenkilö. Vaikka Emilia on välillä naivi, Runotyttö ei sitä ole.

Luen loputkin näistä, mutta saatan ensin tutustua myös Vihervaaran Annaan.

Lucy M. Montgomery (1971, alkuperäinen 1923). Pieni runotyttö. WSOY. I. K. Inhan uudistettu suomennos. ISBN 951-0-04381-8.

Arvioita:
Raisa Kirjaurakka-blogissa
Kirsimaria Illuusioita-blogissa
Saraseeni Saraseenin maailmassa
Sallan lukupäiväkirjassa on luettu englanninkielistä versiota. Huh, jutusta selviää että Runotyttöä on suomennettaessa lyhyennelty. Huijausta! Nyt kyllä siirryn englanninkielisiin versioihin.