lauantai 18. helmikuuta 2012

Seljan tytöt ja Tuletko sisarekseni

Kuva/kannen kuvitus: WSOY/Maija Karma
Innostuin poimimaan kirjastosta parikin Rauha S. Virtasen kirjaa. Luin aiemmin 101 naisten kirjan listalta Virva Seljan yksityisasian. Selvisi, että en ikinä tule saamaan Virtasen tyttökirjoista samaa elämystä kuin niihin nuorempana tutustuneet lukijat. Nostalgiapisteitä ei tipu jälkikäteen! Mutta Virtasen tyttökirjoja voi silti nautiskella kirjallisina välipaloina. Ruusunen oli ehkä vähän rankahko välipalakirjaksi, mutta Yksityisasian perusteella päätin, että kannattaa jatkaa harjoituksia.

(Mistä tuleekin mieleeni: miksen ole aikoihin lukenut Hilja Valtosen kirjoja? Pitääpä muistaa sekin optio...)

Tällä kertaa nappasin kirjastosta Seljan tytöt, joka avaa Virtasen Selja-sarjan. Sen seuraksi valikoitui Tuletko sisarekseni, jota muistelen jonkun kehuneen lempikirjakseen Virtasen tyttökirjojen joukossa.

Seljan tytöt
Seljan tytöissä Krisin, Margaritan, Virvan ja Dodon isä palaa ensin itse kotiin parantolasta ja tuo pian taloon myös uuden äidin. Tytöt eivät alkuun tahdo hyväksyä Reaa ensinkään, ja varsinkin tulinen Rita antaa räiskyä. Enimmäkseen kirjassa eletään psykologisesti kai melko normaalia uusperhearkea, mutta - ja tämä on iso MUTTA - kuusikymmentä vuotta sitten perheet ja perhe-elämä olivat erilaisia.

Olen pitänyt itseäni suht' lepsuna kasvattajana, joka sallii lapsille vapauksia ("mikäs siinä, pupu, irokeesi on mukavaa vaihtelua"), mutten kyllä äityisi sellaiseen menoon kuin Seljoilla. Turvaistuinyhteiskuntamme normit sisäistänyt äitiyksilö kohottaa ensimmäisen kerran kulmiaan, kun kirjailija-isukki kuittaa tytärten avio-opposition näin:
"Millaisia hysteerisiä hanhia te olette", jyrisi isä. "Jos minä kerran olen päättänyt mennä naimisiin, niin minä menen, ja sillä hyvä. Ja minä tunsin äitinne tarpeeksi tietääkseni, että hän olisi vain iloinen tästä, varsinkin jos hän tuntisi Rea Meren." (s. 28)
Hih, hanhia! Ei tuo vielä mitään. Näinhän se nykyäänkin menee, ehkä vähän (teko)demokraattisemmin sanankääntein. Mutta kun pariskunta lähtee viikoksi häämatkalle Pariisiin ja jättää teinityttölauman hoitamaan kotia yksinään, pitää jo lehteillä kirjaa taaksepäin ja tarkistaa, jäikö jotain väliin, esimerkiksi Maija Poppasen buukkaaminen hommiin. Ei jäänyt, niin se oli. Alaikäisiä koko lauma, nuorin 11 v. Vau. Ja kun homma menee pikkuisen reisille, ei tule pienintäkään vihjettä, että menettely olisi ollut jotenkin kummallinen. Teinikodinhoito oli siis ihan normisettiä noina aikoina.

Noh, tämä nykyinen pitkitetty lapsuus ja nuoruus on kai tosiaan aika uusi keksintö.

Kolmannen kerran hieraisin silmiäni kun nuorten teatteriesitykseen kuului aito Wilhelm Tell -tyyppinen jousiammuntakohtaus. Yksi teini ampuu näyttämöllä toista jousipyssyllä, ja silmän menetyksestä vitsaillaan. Öh... ja me kiellämme videopelejä?

Tämä lapsiturvallisuusasia sai ehkä turhan paljon tilaa. Mutta oikeastaan se kertoo minua kirjassa eniten kiehtoneesta puolesta, aikalaishistoriasta. Kun luen tätä, voin melkein kuvitella isoäitini elämää nuorena naisena; normit ja sosiaalinen todellisuus tulevat tyttökirjan kontekstissa yllättävän vahvasti läpi. Lisäksi pitää tunnustaa, että Virtasen hahmoissa on tiettyä syvyyttä ja monipuolisuutta. Arkkityyppejä kyllä, tiettyyn pisteeseen asti, mutta jotenkin persoonallisella tavalla.

Tuletko sisarekseni
Samaa herkkua tarjoilee Tuletko sisarekseni, mutta Tuletko on silti varsin erilainen lukukokemus. Tässäkin puuhataan uusperhettä. Nyt avioliittoa suunnittelevat  neljää lasta kasvattava leski, piirustuksen opettaja Iiris Tuisku,  ja yksinhuoltajaisä tohtori Poukama. Lesken nelikko ja eronneen tohtorin kaksi tytärtä vastustavat ankarasti ja tarmolla pyrkimyksiä yhdistää perheet; tarkoitusta varten perustetaan oikein yhdistys. Vastarintaliike äityy aidoksi sissisodaksi... ja käy niin kuin usein käy, yhteinen taistelu yhdistää eripariset sisarusparvet.

Juonen peruskuvio on helposti arvattavissa - ja perheiden tyylistä saa käsityksen jo nimistä tuisku ja poukama... mutta siitä huolimatta kirjassa on todellista viehetystä. Iiris Tuiskun villi huusholli, jonka rattoisan menon ilmeisesti oikeuttaa äidin jonkinasteinen taiteellisuus, ja konservatiivisempi Poukaman talous, johon avioero on jättänyt jälkensä, ovat yhdessä hyvä peili 60-luvun arvoristiriitoihin. Seljoilta on pitkä matka Tuiskuille - mutta Poukamat ovat kättelyetäisyydellä.

Olisin rakastanut tätä kirjaa, jos olisin lukenut sen noin 13-vuotiaana; nytkin pidin siitä kovasti. Siskous toimii tässä kirjassa vahvasti. Erityisesti pidin Poukaman siskosten kuvauksesta; Ulla ja Anna ovat sopivasti erilaisia. Juuri noin se taitaa toimia, kun syntyjään erilaiset luonteet kasvavat yhdessä. Ja Ullan ja Mari Tuiskun orastava ystävyys ilahdutti kyynistä kääkkääkin kiitettävästi, jopa siinä määrin, että muut avioliitonvastustamisyhdistyksen jäsent jäivät vähän taustalle. Melkein alkoi harmittaa, että ei ole omaa siskoa. Neidit A ja B ilmoittivat (erikseen kysyttynä), että ei se niin kummoista ole... mutta saahan sitä haaveilla!

Molemmista kirjoista jäi hyvä maku suuhun. Pidän Virtasen paikka paikoin pilkistävästä rauhallisesta huumorista ja selkeästä kielestä. Ei turhaa kikkailua, mutta silti elävää ja kulkevaa tekstiä. Ihmiset ovat riittävän mutkikkaita ollakseen kiinnostavia, mutta eivät kumminkaan mitään psykologisia arvoituksia. Joskus on hauska lukea kirjaa, jonka hahmot ovat kinkkisiä kuin pahin pulmapeli... joskus ei.

Ja menneen ajan arkeen on tosiaan jotenkin vaivatonta solahtaa juuri näin, huomaamatta, kun pääasia jotain yleisinhimillistä ja perhekokoista, ei liian suurta eikä pientä.

Hih, huvittaa tämä tyttökirjabuumini - en olisi ikinä uskonut teini-ikäisenä, että joskus luen tällaisia kirjoja! Mutta ehkä luenkin nyt vähän erilaisesta perspektiivistä. Taas kerran mietin mistä kirjoista luetaan meidän arkeamme viidenkymmenen vuoden päästä? Löytääkö joku nämä ajat Tervon Laylasta tai Vänskän Saattajasta tai Ellilän Ristiaallokosta tai Salmisen Kalavaleesta... ainakaan tämän päivän kirjoja ei vuosikymmenten päästä lueta samoin kuin niitä nyt luetaan. Sen tämä viime viikkojen vaellus 50-, 60- ja 70-luvulla on tehnyt selväksi.

Rauha S. Virtanen (1993, alkuperäinen 1955). Seljan tytöt. WSOY. ISBN 951-0-17615-X.
Rauha S. Virtanen (1973, alkuperäinen 1966). Tuletko sisarekseni. WSOY. ISBN 951-0-04529-2.

Arvioita:
Tuletko sisarekseni on innoittanut Liisaa, Katjaa ja Sallaa. Seljan tytöistä en löytänyt erillisjuttuja, mutta bonuksena vielä Saran kirjojen hieno juttu Rauha S. Virtasesta.

13 kommenttia:

  1. Oho, enpä tätä kirjaa n. 11-vuotiaana ensi kerran lukiessani kiinnittänyt (muistaakseni) mitään huomiota tuohon häämatkaepisodiin :). Kiinnostavia huomioita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä 11-v. keskittyy toisenlaisiin asioihin... :) Vaikka kuinka eläytyisi tyttökirjan "tyttö"-puoleen, sitä huomaa samalla katsovansa myös toisesta vinkkelistä.

      Poista
  2. Olipa hauska lukea tätä. Muistan lukeneeni ahmien joskus noin teininä Selja-sarjaa ja se oli silloin jo "vanhaa kamaa" mutta täydestä meni. En noita perhekuvioita pitänyt mitenkään ihmeellisenä muuten kuin eksoottisen Margaritan osalta. Pitäisi varmaankin lukea Selja-sarja uusiksi varsinkin kun pari uusinta osaa on lukematta kokonaan. Ruusunen oli teinille joskus melkein hurja kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ruusunen oli minustakin aikaansa nähden aika radikaali. Mm, Rita on tosiaan aika eksoottinen väriläikkä perheessä, ehkä se eniten epätodellinen ja romanttinen elementti!

      Poista
  3. Seljat edustavat mulle just sitä nostalgiaa. Ahmin ne kymmenen kertaa (ainakin) 70-luvulla, jolloin niiden perheidylli tuntui kadehdittavalta, samoin Tuletko sisarekseni, joka oli oma ykkössuosikkini. En ole arvannut lukea noita Seljojen jatko-osia, koska ne pelottavat. Meneekö lapsuuden illuusioni niistä piloille? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aina on pieni riski, Kirsi... minuakin oikein pelottaa lukea enää Tiina-kirjoja tai Lottaa; harmittaisi kamalasti, jos ne nyt tuntuisivat naiiveilta ja tylsiltä. Mutta olen kyllä saanut paljon hupia näistä ennen lukemattomista tyttökirjoista! Siinä mielessä siis hyvä, että jäivät pentuna väliin. :)

      Poista
  4. Tuo ajankuvan pohtiminen on mahtavaa! Mä en muista lapsena/nuorena ihmetelleeni noita mainitsemiasi seikkoja. Sen sijaan mua hämäsi rahan arvo ja koululuokkien numerointi. Olenkin toivonut että Seljoihin lisättäisiin selitysosio näihin. Kun oppikoulu on vaihtunut peruskouluun, on nykylukija ymmällään siitä, minkä ikäinen Seljoissa onkaan seitsemännen luokan oppilas. Samoin kummastelin, kuinka sata markkaa ei meinaa riittää maito-ostoksiin. No ehkä euron kanssa kasvaneille nykynuorille sata markkaa on joko vielä kummallisempaa tai sitten siinä ei ole mitään ihmeellista.

    Itse muistan pohtineeni ajankuvaa eri-ikäisten kirjojen kanssa ainakin näin:

    Matti Yrjänä Joensuun 1970-luvun dekkari: tupakkaa poltetaan joka paikassa, roskia ei viedä pussissa vaan roskasangossa.

    Outi Pakkasen 1970-luvun dekkari: lounaalla juodaan olutta kesken työpäivän, koko ajan tarjotaan voileipiä, ja myös kaikki polttavat tupakkaa joka paikassa.

    Outi Pakkasen 1980-luvun dekkari: nainen ei halua mennä pubiin, koska sellaisessa ei ole pöytiintarjoilua. Nainen ei edes ole mikään hienostorouva vaan nuori vamppi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin luin hiljattain Pakkasen varhaistuotantoa, jota julkaistiin uudelleen yhteispokkareina ja kiinnitin samaan huomiota. Olutta tosiaan vedettiin työlounaalla ihan surutta! Julkitupakointi on dramaattisesti vähentynyt Suomessa 80-luvun jälkeen. Vielä 80-luvun lopulla oli työpaikassa, jossa yhteisessä kahvitilassa sai vedellä norttia surutta, eikä valittajia pidetty ihan täyspäisinä.

      Poista
    2. Niinpä! Juuri tällaisissa kirjoissa, joiden pointti ei oikeastaan ole sen arjen kuvaaminen, saa yksityiskohdista hurjan paljon. Detaljit lisätään sinne tekemään tarinasta todellisempi ja elävämpi - ja muutaman vuosikymmenen päästä ne ovatkin eksoottisia elementtejä.

      Kun luin sitä Martinin saksalaisdekkaria vähän aikaa sitten, äimistelin minäkin alkoholinkäyttöä; koko ajan oltiin konjakkinaukuilla tai oluella, lähes aamusta asti. Tuo pöytiintarjoilu on sekin aika jännä elementti, eipä tulisi mokomaa nykyään ajatelleeksi. Heh, vielä muutama vuosi niin lukijat ihmettelevät, että joskus on bussilippua maksettu rahalla bussissa...

      Poista
  5. "Nostalgiapisteitä ei tipu jälkikäteen!" Tämä on osuvasti sanottu, sillä itselläni on vähän sama, että kun nyt luen, en saa enää samaa tuntumaa...tietenkään ei pitäisi edes odottaa, että mikään sama toistuu.

    Minulla on nyt yksi Selja -kirja luvussa muun ohella, mutta se onkin Selja, jota en ole lapsena lukenut. Saas nähdä...

    Hyvin sinä kuitenkin pääsit kirjaan sisälle. Minulla tuppaa ajatus harhaamaan muualle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, hauska nähdä sitten mitä tuumit lukemattomasta Seljasta! Minulle tällaiset kirjat ovat sitä "helpointa" luettavaa ja ajatus pysyy hyvin kasassa - siksi nämä ovat niin hyviä rentoutuspaloja. :)

      Poista
  6. Ajankuvaa ja arjen kuvausta on kiinnostavaa tarkastella kirjojen kautta ja hyviä huomoita nappasit niistä!

    Kirsille en ihan uskalla suositella jatko-osia. Käy lukemassa kommentti koskien niitä viimeisimmästä postauksestani. Onkohan Salla lukenut jatko-osat?

    Huomasin, että linkitit tuohon vanhaan blogiini. Googlasin hakusanalla Seljan tytöt ja niinhän se nostaa tuon jutun esiin, vaikka se on uudessakin. Sitten kun googlasin blogijutun nimellä, niin se nosti bloggerin ykköseksi ja vanhaa juttua ei löydä edes kunnolla. Mielenkiintoisia google-huomioita vain! Testailen tätä vielä lisää toisella koneella...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kenkku, olin huolimaton, ja varmaan jo toisen kerran. Yritän olla linkittämättä sinne vanhaan ja korjaan tuon. Taidan olla kovin laiska googlettaja, otan aina ensimmäiset... :)

      Poista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.