maanantai 30. huhtikuuta 2012

Hurmaava huhtikuu

1000 + 1 yötä vanhaan malliin: René Bullin kuvitusta vuosien takaa. 
Huhtikuu ei ole julma, höpöhöpö! Huhtikuu (nyt kun se loppukuusta pääsi vihdoin vauhtiin) on hurmaava, huikentelevainen, lupausta täynnä. Tässä vaiheessa vuotta koko kesän ihanuus on juuri tulollaan. Mikä voisi olla parempaa?

Paitsi jos on sairas eikä voi mennä ulkoilmaan. Huhtikuussa tuli vietettyä blogiaikani pisin tahaton tauko, mutta ehkä pääsen tästä vähitellen taas rytmiin.

Lukemiset ovat painottuneet vanhoihin, jo aiemminkin luettuihin kirjoihin, mikä taitaa olla minun keväilleni tyypillistä. Koskahan olisi taas aika kaivaa Austen hyllystä? Uudelleenlukemisen kunniaksi laitoinkin teemakuvakseni huhtikuulta oikein vanhasta kirjasta oikein vanhan kuvan.

Hieman harmittaa, etten tässä kuussa juuri edistynyt naisten kirjojen tai spefin helmien suhteen; vain yksi helmi tuli luettua. Kaikenlaiset kirjalliset sivupolut ovat houkutelleet. En silti osaa oikein tosissani pahoitella, sillä hyviä lukukokemuksia oli ripakopallinen, Le Guin ja Ravilo ja Ollikainen ja Fablesit etunenässä. Ja Verronen. Unohdinko Mantelin? Ai niin ja Hotakaisen Ihmisen osa, se oli ylläri, en ollut odottanut ihastuvani siihen niin... Myös Wodehousea oli pitkästä aikaa mukava lukea.

Äh, tuosta näkee miksi en mielelläni laita kirjoja paremmuusjärjestykseen. Tykkään niin monista. Hyviä kirjoja on niin paljon, ja ne kaikki ovat hyviä niin erilaisilla tavoilla, etten oikein osaa verrata niiden hyvyyttä. Tällä hetkellä Pohjan akka tuntuu kuukauden huipulta, mutta luultavasti vain siksi, että se oli viimeisin. Toivotonta.

Luettu ja blogattu:

Merikallio & Ruokanen: Matkalla
Sabine Kuegler: Viidakkolapsi
Santeri Alkio: Puukkojunkkarit ja Murtavia voimia
Bill Willingham & kumppanit: Fables 4 - 7
Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika
Ursula Le Guin: Maailma, vihreä metsä
Hilary Mantel: Wolf Hall
Rex Stout: Löytölapsi
Venla Hiidensalo: Mediahuora
Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Seija Vilén: Pohjan akka

Luettu muttei blogattu:

P.G.Wodehouse (1969, alkuperäiset tarinat ilmeisesti 1916 - 1925). Pip pip, sir! Mestarihumoristin parhaat Jeeves-jutut. Nappasin tämän kirjaston poistoista eikä kaduta pätkääkään. Parahultainen kokoelma Jeevesin ja Woosterin klassisia seikkailuja... ja ilokseni huomaan, ettei elävä muisto televisioversioista haitannut ollenkaan. Paavo Lehtonen sanoo esipuheessa, että Wodehousen maailma on ajaton, vailla kosketusta nyky-yhteiskuntaan. Näin on. Tämä arkkityyppejä rakentanut hupailu toimii edelleen oikein hyvin.

Maarit Verronen (2001). Kylmien saarten soturi. Jatkan Verrosen tuotantoon perehtymistä. Tällä kertaa vuorossa oli lyhykäinen romaani, jonka teemat voikin tiivistää alun kahteen lainaukseen: No man is an island (John Donne) ja Every man is an island (Thomas Wolfe). Soturi kuvaa sillanrakennusyrityksiä rauhallisesti, melkein vähäeleisesti. Päättyneen sodan veteraani Shannon opettelee elämään ihmisten kanssa pienellä saarella. Samalla hän tutustuu itseensä miehenä, joka ei olekaan enää taistelija. Rakkautta ja rikoksia löytyy... mutta tärkeintä on Shannonin ihmisyyden hitaasti haihtuva usvaverho. Verkkainen, tyyni kirja, jotenkin lämminhenkisempi kuin vaikkapa Karsintavaihe, tihkuu ymmärrystä sortumatta sentimentaalisuuteen. Nam. Mervi Kantokorpi Hesarissa on arvioinut.

Jim Thompson (2011). Kylmä kuolema. Tämä äänikirja aiheutti vuoroon hihityksiä ja vuoroin ulvahduksia. En ole hirveän allerginen anglismeille, mutta kun päähenkilö Kari Vaara seikkailee Helsingissä ja teksti vilisee ei-suomalaisia ilmauksia, kontrasti on herkullinen. Suomalainen poliisimies esimerkiksi suuntaa ulos ja hänen työkaverinsa on viihdyttävä pikku paskiainen. Tätä lajia hupia ei kyllä montaa äänikirjaa jaksaisi. Reipas, raaka ja epätodennäköinen trilleri, oikea äijäharlekiini. Habanera on lukenut tämän.

Valfrid Hedman, toim. (1954, alkuperäinen laitos 1922). Tuhat ja yksi yötä. Fables 7 innoitti kaivamaan hyllystä tämän muinaismuiston. Värikuvitus on toteutettu jännille erillisille irtoarkeille, jotka on liimatäplin kiinnitetty pahvisiin välilehtiin.... Mutta tarinoista: vastasivat aika lailla muistikuviani. Luulen joskus lukeneeni myös Richard Burtonin versioihin perustuvan suomennoksen, mutta tämä riitti kyllä muistin virkistämiseen. Olin jo ehtinyt unohtaa, että tarinoissa seikkaili mm. Kiinan sulttaani (?) ja muutenkin liikutaan laajalti paitsi Bagdadissa myös Kairossa ja pitkin Intiaa. Luonnollisesti kokoelmaan kuuluivat Ali Baban ja Alladinin tarinat sekä Sinbadin kaikki seitsemän matkaa. Pongasin ilokseni myös (ehkä) Fablesissa Hengen kynsiin joutuneen Sidin... tai ainakin erään tammaansa huonosti kohtelevan kauppiaan.

C. J. Sansom (2012, alkuperäinen 2003). Luostarin varjot. 1500-luvun Britannia on aina kiinnostava miljöö minulle, ja tämä Sansomin dekkari on kaiken hyvän lisäksi sijoitettu benediktiinien luostariin. Bingo! Ellis Petersin veli Cadfael -kirjojen jälkeen olen ihan heikkona benediktiinehin. Sansomin munkit vain eivät ole läheskään yhtä mukavia. Murhaa tutkii lakimies, jonka lähettää asialle ministeri Cromwell. Mysteeri on kokonaisuudessaan mukavasti toteutettu ja sopivasti monimutkainen, enkä pannut ollenkaan pahakseni vaikka arvasin murhaajan pikkuisen liian aikaisin, sillä juoneen sisältyi muita reippaita käänteitä. Ei varsinainen helmi mutta hyvää viihdettä kumminkin. Suositellaan aikakauden faneille ja dekkareiden ystäville. Mutta älkää unohtako veli Cadfaelia, maailmankaikkeuden herttaisinta amatöörietsivää...

Mikko Ketola & Anssi Rauhala (2006 ja 2007). Professori Anni Isotalon tutkimuksia 1 - 3: Marian koodi, Valkoisen meren timantit ja Bosporin helmi. Tavallaan epäreilua näitä sarjakuvia kohtaan, että ne tulevat lukuun The Unwrittenin ja Fablesin jälkeen; jos olisin tavannut Anni Isotalon ensimmäistä kertaa aikaisemmin, olisin luultavasti pitänyt näitä mainioina seikkailuina. Nyt ne tuntuvat sujuvuudestaan ja tekijöiden ilmeisestä taidokkuudesta huolimatta vähän ohuilta. Mutta ulkomaansarjiksiin verrattuna näillä on muuan erityisetu: paljon tuttuja paikkoja ja kotimaisia historiaviitteitä. Erityisesti toisessa osassa oli kiinnostavia maisemia Tamminiemestä Pietariin ja Solovetskin saarelle. Kivaa nähdä sarjakuvissa tienoita, joista on omiakin muistoja! Neljäskin osa menee ehdottomasti lukulistalle. Suomalaista Tintti-meininkiä naispäähenkilöllä. Keskustelua löytyy Kvaak.fi:stä.

John Steinbeck (2007, alkuperäinen 1937). Hiiriä ja ihmisiä. Olisin oikeastaan halunnut Steinbeckiltä kuunteluun romaanin Torstai on toivoa täynnä, mutta sitäpäs ei ole CD-levyille luettuna saatavilla. Hoksasin kuitenkin hyllyssä tämän hänen ehkä kuuluisimman (pienois?)romaaninsa, joka jostain syystä on jäänyt minulta lukematta. Tarina oli jo ennestään jollain tavoin tuttu, sillä Hiiriä on varmaan yksi amerikkalaisen kirjallisuuden suosituimpia kohteita mitä intertekstuaalisiin viittauksiin tulee; viimeksi pongasin Hiiret Stephen King romaanissa 11.22.63. Hiiriä on meriittinsä ansainnut. Itkettävän hyvä tarina, elävästi ja sopivan eleettömästi kerrottu. Suosittelen. Aamuvirkun yksisarvisen Tessa kuunteli tämän myös äskettäin.

Turkka Hautala (2012) Kansalliskirja. Mitähän tästä sanoisin? Kyllä ja ei. Hautalan tarkka silmä on poiminut monta kipeän tuttua kohtaa. Porrasta varoo aina jos sen alla on ollut yhtenä kesänä käärme. Melkein voin kuulla ukkinikin kysyvän, että silläkö meinasit elättää. Jotkin tarinoista tunsi munaskuita myöten ja osassa oli velmua huumoria. Jos tästä tehtäisiin elokuva, sen ohjaisi Kaurismäki. Silti kokonaisuus ei ollut ihan napakymppi. Novellirasisti nyrpistelee nenäänsä myös näille? Petri Tammisen lyhytproosasta jotenkin tykkäsin, mutta tässä oli välillä sellainen jännä ylhäältä ja ulkoa katsovan maku... Hyvin epäreilu tuntemus minulta, sillä näin tarkastihan ei näe jos ei katso hyvin läheltä. Toisaalta näin kirurgisen terävä palastelu asettaa kirjoittajansa väkisinkin ulkopuolelle. Kokoelman laaja skaala myös vei väkisinkin vähän tehoja; kaikki eivät mitenkään voi kolahtaa. Silti tuli tunne, että voisi olla mukava lukea jotain kokonaisempaa Hautalalta, joskus. Susa on tykännyt eikä Karoliinakaan huonoksi haukkunut.

Alison Weir (2009). The Lady in The Tower: The Fall of Anne Boleyn. Luettuani Wolf Hallin uudestaan ja tilattuani sen jatko-osan (Bring Up The Bodies, ETA 15. toukokuuta. Kiitäkää, päivät!), teki kamalasti mieleni lukea uudestaan myös tämä Weirin erikoinen historiateos. The Lady keskittyy tiukasti ja tarkasti ainoastaan Anne Boleynin vangitsemiseen, oikeudenkäyntiin ja teloitukseen. The Lady onkin harvinaisen intensiivinen ja samalla harvinaisen monipuolinen teos lajissaan, sillä aiheen rajaus antaa Weirille käsitellä lähteitään perusteellisesti, arvioida niiden luotettavuutta, pohdiskella ääneen mitä mistäkin voi päätellä, miten tietoja voi tulkita. Lukijaa ei harhauteta soveltamaan nykyaikaisia arvostuksia 1500-luvun toimintaan. Tämä kirja on lukemisen väärti Tudor-fanille, sillä Weirin jälkeen osaa suhtautua vähän varovaisemmin joidenkin muiden kirjoittajien pikkuisen huolettomampaan hurjasteluun. Mutta ihan ensimmäiseksi Tudorien historiaa käsitteleväksi kirjaksi en tätä ehkä suosittelisi; en osaa sanoa missä määrin tarina aukeaisi, elleivät hoviväki ja yleinen skene olisi jo ennestään tuttuja. Minusta tämä on mahtava kirja, ja oli taatusti juuri oikeaa luettavaa ennen The Bodies'ia!

Kari Hotakainen (2010, alkuperäinen 2009). Ihmisen osa. Otin tämän kuunteluun, vaikken mikään Hotakaisen fani olekaan. Juoksuhaudantie oli minulle aika mitäänsanomaton lukukokemus. Mutta Jumalan sanaa kehuneet vakuuttivat - se odottaa jo lukupinossa - ja olen antanut itseni ymmärtää, että Sanalla ja Osalla on jonkinlainen temaattinen jatkumojuttu meneillään. Sitä paitsi piti ajaa Lahteen ja takaisin, eikä silloin sovi nirsoilla turhia. Nyt osui valinta kohdalleen, olisin voinut ajaa vaikka Pietariin ja takaisin jos kirjaa olisi niin pitkälle riittänyt. Ritva Valkaman lukemana Ihmisen osa oli niin hieno. Se suorastaan soi. Vau. Tässä on ihminen tänään, totena ja valheena, puhuttuna ja vaiettuna, rauhallisen tarkasti alustalle naulattuna. Olipas hyvä kirja, ja juuri sellainen, joka minun on hyvä kuunnella äänikirjana, sana sanalta. Jaana on kirjoittanut paperiversiosta, Amma äänikirjasta.

Rex Stout. Noin 23 senttiä. (valikoima, useita julkaisuvuosia, ks. Luetut 2012).
Kun oikein on kuumeessa, ja pelastaa yksilösuorituksena Suomen paperiteollisuutta nenäliina kerrallan, eikä jaksa katsoa telkkariakaan kun se sattuu silmiin, eikä kykene lukemaan prosessointia tai keskittymistä vaativaa... silloin on hyvä että omasta hyllystä löytyy metritolkulla tuttuja ja turvallisia dekkareita. Vähän karkasi käsistä tämä. Löytölapsen jäljiltä Stout oli mielessä, joten sujahdin sairaspäiviksi New Yorkiin, erääseen vanhaan ruskeaan hiekkakivirakennukseen jossain Läntisellä 35. kadulla, Wolfen ja Archien seuraan. Tällainen elämysmatkailu ei tuota mitään järkevää sanottavaa, mutta ainakin voin vahvistaa, että Kuolema pöytälaatikossa ja Ovikello soi ovat suomennoksina enimmäkseen ok. Ja että vaikka rakastan näitä kirjoja osaksi juuri niin yksityiskohtaisen ja omaleimaisen kuvitteellisen maailman tähden, on Stoutilta jäänyt kokonaisuuteen muutamia ristiriitoja... Saul on välillä naimisissa, välillä naimaton, Theodore asuu välillä talossa ja välillä ei ja niin pois päin. No, ehkä Saul erosi välillä? Ehkä Theodore muutti pois sen jälkeen kun kasvihuone pantiin konekiväärillä sileäksi? Tai sitten jopa Stoutille, ihmemiehelle, joka kirjoitti kirjansa yleensä kerralla ilman mitään vaivalloisia editointikierroksia, tuli pieniä virheitä. Ei se mitään.

Suosittelen edelleen Stoutin dekkareita, terveille ja tautisille. Randy Russell kirjoittaa Trouble in Triplicaten esipuheessa, että kolme Wolfe-tarinaa saa yleensä aikaan addiktion. Vähempi ei välttämättä riitä, sillä pitää päästä sisään Archien ja Wolfen dynamiikkaan... mutta kolmen tarinan jälkeen? Vaatii voimia paeta kurimuksesta.

Yllä mainittujen lisäksi luin Neil Gaimainin Hautausmaan pojan ja Aila Merikallion runokokoelman Lasimaalaus, molemmista on juttua työn alla. (EDIT: linkit lisätty.)

Kuukauden hakusana:

Vähän minua huvitti haku bloggareiden style kirja, mutta tarkemmin ajatellen, ehkä se ei ollutkaan hassumpi: monta styleä kirjaa täältä löytyy. Huonommin onnistuivat kyselyt saako asuntovaunua pitää rannassa ja mooseksen mäen muna. Älkää kertoko jos tuo jälkimmäinen tarkoittaa jotain kovin eksoottista, en halua tietää...

Mutta kuukauden kummallisinta hakua ei tarvinnut arpoa, se on

olen huomannut että harmaat puliukot kiinnostavat naisia

Enpä ole pannut merkille. Oikein aurinkoista toukokuuta kaikille, myös rantareiskoille ja heitä ihaileville naisille!

10 kommenttia:

  1. En ole vielä raaskinut kokeilla Sansomin Shardlake-sarjaa juuri siksi, että pidän niin kovasti veli Cadfaelista! Verronen on niitä harvoja kotimaisia kirjailijoita, joiden koko tuotannon olen lukenut.

    Myös Wodehouse on suosikkejani ja takuuvarma piristäjä, oikeaa lohtulukemista. Luen Wodehousea kuitenkin kaikkein mieluiten englanniksi, sillä hän on oikea kielivirtuoosi. The Guardian listasi juuri 10 kaikkien aikojen aloituslausetta, ja ilokseni Wodehouse oli päässyt mukaan.

    Minulta muuten meinasi jäädä tuo Kylmä kuolema kesken heti alkumetreillä, sen verran karmealla ruumiintarkastuskeikalla kirja alkaa. Teki mieleni mennä heti pesemään sauna.

    VastaaPoista
  2. Lukutoukka, ihanan monta yhteistä suosikkia! Ei Sansom voi tehdä lommoa todellisen Cadfaelin ystävän panssariin... Ellis P:n kuvaus on aito ja tosi, kaikki Cadfael-kaanonin kanssa ristiriidassa olevat kuvaukset voi ignoorata. Sääli että Peters on laittanut kynänsä lopullisesti sivuun... nyyhkis. Hänen muutkin dekkarinsa olivat minusta viehkoja.

    Aion tulla perässä mitä Verroseen tulee; voipi mennä vielä jonkun aikaa mutta ennemmin tai myöhemmin...

    Wodehousea en olekaan englanniksi lukenut - hassua! Tuosta Guardianin valitsemasta aloituksesta päätellen ehkä pitäisi. :-)

    Tiedän tismalleen mitä kohtausta tarkoitat! Piti kyllä itsekin vähän nieleskellä... yök. Miehuuskoekohtaus. Onneksi niitä ei sentään joka luvussa ollut.

    VastaaPoista
  3. Ihmisen osa ja vielä Valkaman lukemana on tosiaan TODELLA hyvä! Multa ja tuhannen ja yhden yön tarinat kesken joskus vuonna miekka ja vasara... pitäisi varmaan yrittää joskus uudelleen.

    Siis apua, nuo kuukauden hakusanat jaksavat aina naurattaa, hämmentää, yllättää! Iloista vappua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Amma, joo, Hotakainen ja Valkama olivat kyllä yllätyspari, vei ihan jalat alta. Neiti A:kin, joka kuunteli kanssani viimeisen levyn, sanoi että "pitäsiköhän lukea"... ja se on lukion kanssa tuskailevalta paljon sanottu!

      Noissa tuhannen ja yhden yön tarinoissa on sellaista hassua patinaa. Tuo minun suomennettu laitokseni on alun perin julkaistu 1922, ja ajattelin lukiessani, että nykyään paketti kyllä käärittäisiin vähän toisin. Mutta nautin nostalgisesta kuvituksesta kovin.

      Hakusanat, hih, no tuo tämän kuun voittaja oli kyllä aivan ehdoton! :-)

      Poista
  4. Minä olen fanittanut Hotakaista aika lailla miehen uran alkuajoista lähtien. Nuorena idealistina aina petyin, kun hän jäi Finlandia-palkinnotta kerta toisensa jälkeen. Sittemmin tietenkin koko Finlandia-palkinnon konsepti diktaattoreineen on menettänyt minulle merkityksensä, mutta kun Juoksuhaudantie voitti palkinnon, olin suorastaan tyrmistynyt: kirjahan on Hotakaisen tuotannon heikoimmasta päästä! Ei Hotakainen koskaan voi huonosti kirjoittaa, mutta kun mieheltä on tullut suorastaan nerokkaita kirjoja (minä otin Hotakaisen puolijumalaksi Buster Keatonin myöstä) niin sitten mennään valitsemaan tuollainen "lukuromaani". (huomaa halveksiva äänensävy, joka kuulosta tooosi vakuuttavalta dekkaristin sanomana, hah :D)

    Joka tapauksessa, Juoksuhaudantien jälkeen minun piti rakentaa uskoni Hotakaiseen uudelleen. En ole vielä edes lukenut Iisakin kirkkoa, vaikka Finnhits kieltämättä sai minut sytyttämään uudelleen kynttilän Hotakais-alttarin eteen. (Finnhitsejä en tiedä uskallanko suositella, jos et pidä lyhyttäkin lyhyemmistä teksteistä, en ole vielä ehtinyt lukea Kansalliskirjaa, mutta Finnhitsin tekstit ovat ihan puolen sivun mittaisia, mutta ah niin nerokkaasti rakennettuja...)

    Minulla kesti siis luvattoman kauan, ennen kuin tartuin Ihmisen osaan. Sitten ahmin sen yhdessä illassa niin kuin suuren osan muista Hotakaisista. Mielestäni Hotakaisen paras kirja, vaatii taitoa saada lukija yhdellä sivulla nauramaan ääneen ja heti toisella itkemään. Tähän saakka peräkkäisillä sivuilla moiseen on kyennyt vain Hotakainen, muut kirjailijat ovat sentään joutuneet rakentamaan seuraavaa tunteenpurkausta hyvän tovin, ennen kuin naurunkyyneleet ovat muuttuneet todellisesta liikutuksesta johtuviksi.

    Apua, anteeksi. Olisi varmaan ollut syytä kirjoittaa postaus omaan blogiin eikä tukkia kommenttilaatikkoasi. Syytän tästä Hotakaista, miehestä on vaikea kirjoittaa ytimekkäästi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vera, minulla on sellainen kieroutunut lukuhistoria, etten ennen blogia lukenut vuosiin juuri lainkaan suomalaista kirjallisuutta, enkä kovin paljon suomenkielistäkään. Kun asuu maalla ja lähin kirjakauppa on Amazon pelottavan tehokkaine suosittelukoneineen... Siksi minulla on paljon aukkoja sivistyksessä mitä tulee kotimaiseen kirjallisuuteen. Eikä ns. yleinen kaunokirjallisuus ole muutenkaan oikein ominta alaani, mutta blogistania on innostanut enemmän siihen suuntaan.

      Hauska kuulla ettei Juoksuhaudantie ole välttämättä se Hotakaisen huippu faninkaan mielestä. Luin sen kun lehdissä niin kehuttiin, mutta oli vähän väkinäistä lukemista. Ihmisen osa sen sijaan kolahti, nyt luen innolla Jumalan sanaa. :-)

      Poista
  5. Ymmärrän oikein hyvin Tudor-manian, kärsin siitä itsekin. Tuo Alison Weirin kirja vaikuttaa kiinnostavalta, olen tainnut Weiriltä lukea aikaisemmin kirjan Jane Greystä - kiinnostava pala historiaa sekin.

    Sansomin munkitkaan (hah, oudon sopivaa puhua Vappuna munkeista!) eivät olleet hullumpia mutta Shardlake 2:sta pidin vielä enemmän. Cronwell on siinä oikein mielenkiintoisessa osassa...

    Hauskaa vappua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Norkku, tarkoitatkohan kirjaa The Innocent Traitor? Pidin siitä kovasti, tuo Jane Greyn tausta ja tilanne on tosiaan kiehtova (ja vähän karmiva).

      Aion kyllä ilman muuta lukea seuraavankin Shardlake-kirjan. Sansom ei mielestäni saa kiinni aikakauden miljööstä niin hyvin kuin jotkin muut kirjailijat, mutta hyvää viihdettä oli tuo ensimmäinenkin. Ja tudoristille suorastaan erinomaista. :-)

      (Hyvää vappupäivää vain! Täällä meillä työn juhlaa vietetään lähinnä haravoinnin merkeissä...)

      Poista
  6. Musta oli ihanasti sanottu tuo juttu kirjojen rankkaamisen vaikeudesta. Kerään itse rankkaushiiliä pääni päälle: vaikkei kukaan ole vaatimassa, tuntuu että pitäisi olla siisti lista jonkinlaisessa paremmuusjärjestyksessä olevia kirjoja... Vaan eipä irtoa. Aina mukava kuulla, oma totuus vahvistettavan toisen suusta. :D

    Ostin muuten saman Wodehousen Ekotorilta parilla eurolla. Kansipaperi on ihanainen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maukka, kiva että on kohtalotovereita... olen monesti harmitellut, etten osaa paremmin rankata kirjoja, ja ihailen niitä bloggaajia, jotka antavat kirjoille pisteitä (tai tähtiä, tai tipuja). Ehkä jonain päivänä saan aikaiseksi arviointikriteeristön, joka mahdollistaa mahdottoman ja pääseen samaan itsekin. Mutta hankalalta tuntuu.

      Niin muuten onkin (se kansipaperi siis)!

      Poista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.