Kolopallomaalaisia

Kansi: Muruja-kustannus.

Satuin näkemään Kolopallomaalaisia kirjastossa ja muistin lukeneeni jossain blogissa vähintään puolilämpimän arvioinnin. (Pikaisella googlauksella jäljitän: kyseessä oli Silloin et ole koskaan yksin -blogi.)

Kirja kertoo pienestä citykanien laumasta, joka joutuu vainojen takia muuttamaan pois kotikonnuiltaan ja päätyy asumaan golfkentälle. Paikalliseen asujaimistoon tutustutaan ja avulias ihmisten kieltä ymmärtävä varis selostaan myös kaksilahkeisten oudot puuhat muuttajille. Myös palloja keräilevät ketut ja lähimetsää asuttavat rusakot tulevat tutuiksi. Välillä koetaan kauheita kun metsästyshilleri pääsee karkuun ja alkaa tehdä tuhojaan.

Innokkaana golffarina kiinnostun periaatteessa oitis, kun kirjallisuudessa sivutaan lajia, mutta alaotsikko "faabeli" vähän epäilytti. Otin kuitenkin Kolopallomaalaiset jonkinlaiseksi palanpainikkeeksi - ainahan voi jättää kesken jos sisältö osoittautuu kaameaksi.

Rehellisesti sanottuna, niillä rajoilla keikuttiin. Mutta lueskelin tätä lomapäivänä, eikä kirja ollut raskas, ja mikä vain tekosyy kelpaa kun pitää vältellä kotitöitä. Teksti on helppolukuista eikä vaatinut kummoistakaan keskittymistä.

Tarinaa pitää tosiaan lukea faabelina. Kaikki paukut on laitettu siihen, että lukija varmasti ymmärtää rinnastaa vieraslajien hyljeksinnän maahanmuuttajien syrjintään. Kusti-kettu julistaa kotoperäisenä kuuluvansa Runsasmaan eläinkunnan arvokkaimpaan kastiin; hän on selvää sukua niille kansanedustajaehdokkaille, joiden poliittisessa sanavarastossa kantasuomalaiset ovat oma luokkansa.

(--) Kustin oli painokkaasti muistutettava, miten Nyktaliinan supikoirana tuli suhtautua Kustiin kunnioittavasti.

"Minkä takia, perustele sinä renttu ja ryöväri!" Nyktaliina äyskäisi.

"Sen takia, että minä kettuna edustan Runsasmaan eläinkunnan arvokkainta kastia, kun taas sinut rouva hyvä luokitellaan rupusakkiin, josta pyritään pääsemään eroon, mitä pikemmin, sen parempi.

"Ja millä perusteella?"

"Perusteluja olisi vaikka jokaiselle käpälän kynnelle, mutta ajan säästämiseksi kerron sinulle valaisevan tosiasian, jota tajuat, mikä ero ketun ja supikoiran arvolla on. Jos kaksijalkaiset löytävät Runsasmaalta loukkaantuneen eläimen, vaikkapa ketun, sorsan tai jäniksen, se kuskataan eläinhoitolaan. Siellä sitä lääkitään, ruokitaan ja hoidetaan. Kun se on parantunut, se palautetaan takaisin sinne mistä se löydettiin. Mutta kun Pinkki löysi maantieltä auton tuuppaiseman, jalkansa murtaneen supikoiran ja vei sen eläinhoitolaan, niin elukka pantiin oitis Pinkin häivyttyä kylmäksi ja oltiin tyytyväisiä, että Runsasmaan supikantaa oli näin taas onnistuttu pienentämään yhden yksilön verran. (s. 122-123)

Muutama hauska hetki kirjassa oli - golffareiden hullutusten ja kettujen deittipalstan kustannuksella - mutta enimmäkseen ajattelin, että kirja toimisi parhaiten varhaisnuorelle luettuna iltasatuna. Neidit A ja B viihtyivät iltasatujen parissa yksitoistavuotiaiksi; siihen saumaan tämäkin kirja olisi toiminut. Kolopallomaalaisten ilmeinen esikuva Ruohometsän kansa upposi aikanaan hyvin, miksipä ei tämä suvaitsevaisuussatukin.

Aikuisen ihmisen omaksi viihteeksi en tätä voi juuri suositella. Se ei ole Ruohometsän kansan tapainen kuin asetelmaltaan. Ongelma on ihmiskuvaus - tai oikeammin pitäisi kai sanoa eläinkuvaus. Ohuita, lähestulkoon läpikuultavia olisivat nämä henkilöhahmot ihmisinä, eikä eläimiksi muuttaminen paranna asiaa. Päinvastoin: ei-inhimillisen älykkään olennon kuvaaminen hyvin on järjettömän vaikeaa. Puristi sanoisi, että se on itse asiassa mahdotonta, mutta väitän että mahdottomassakin yrityksessä voi onnistua paremmin tai huonommin. Olen lukenut scifi-kirjoja, joissa muukalaisten ajatusmaailmaan on onnistuttu saamaan sellainen spinni, että olennot tuntuvat muukalaisilta - ja todella paljon sellaisia kirjoja, joissa avaruuden oudot olennot ovat yhtä tutuntuntuisia kuin kuka tahansa naapuri. Höh ja pöh, voisi sitä edes yrittää.

Ymmärrän kyllä faabelin idean, mutta se ei sittenkään ole minun juttuni. Tällainen inhimillistäminen ei innosta. Summa summarum: olen pahasti ulkona kohderyhmästä, ja toivoin jotain Ruohometsän kaltaista: sanomiseni kannattaa jättää omaan arvoonsa!

Tätä voisi siis ehdottaa iltasatukäyttöön ja kaneista TODELLA paljon pitäville ja... kenelle? Viesti on näennäisesti maahanmuuttajakammoisille - mutta lukevatko he sellaisia kirjoja, joiden takakannessa erikseen kerrotaan kyse olevan monikulttuurista Suomea käsittelevästä eläinsadusta?

(Edeltävän kirjoituksen viimeinen lause sisälsi perustelemattomia vihjauksia kolmansien osapuolten kirjamausta; sensuroitu.)

Eeva Nikoskelainen (2010). Kolopallomaalaisia. Muruja-kustannus.

Yö yllä viljan

Toukkataivas! Tämä on lukutoukkailun tähtihetkiä, uusvanhan kirjailijan löytäminen. Ajatelkaas, joku on vuosikaudet kirjoittanut kirjan toisensa perään, etkä ole ikinä hänestä kuullutkaan. Sitten luet yhden - tsädäm - tiedät että luet loputkin.

Uunituoreisiin tulokkaisiin on kiva tutusta, mutta ollaanpa rehellisiä: esikoiseen ihastunut kärsimätön kituu joutuessaan odottamaan seuraavaa ties kuinka kauan. Ensirakkauden huuma ehtii haihtua, muut kirjat flirttaavat siinä välissä pään pyörälle... mutta uusvanha suosikki - mahtavaa. Mässäilemään pääsee heti. Aah.

Purkauksen innoitti Hilkka Ravilon romaani Yö yllä viljan. Kiinnostuin Ravilosta yhtenä Sallan lukupäiväkirjan kestosuosikkina ja valitsin vinkistä ensimmäiseksi Yön.

Kirja poseeraa tässä takkahuoneen hyllyssä.

Kirja on kertomus kuusikymppiseksi ehtineen Vapun elämästä, menneestä ja nykyisestä. Samalla se on raadollinen, häijynterävä jännitysromaani, jossa ei psyykkisiä iskuja pehmennetä. Lihanleikkaaja Vappu palaa entiselle kotipaikalleen, nyt näytösluontoisesti ruista viljelevälle Hiekkamäen tilalle. On haudattava entinen rakastettu ja kohdattava kauan sitten kuolleen pojan muisto, tilan emännästä puhumattakaan. Sattumoisin Vappu tapaa tilalla myös arkityöstään tutun miehen, torajyvistä kiinnostuneen kansantieteilijän. Olisiko aika jättää mennyt taakse ja aloittaa uusi elämä?

Enempää ei juonesta kannata sanoa. Lukekaa kirja!

Mikä teki tästä Yöstä hyvän, niin kiinnostavan ettei sitä meinannut päästää käsistään? Kaksin käsin kaiveltuani tulen siihen tulokseen, että salaisuus on päähenkilössä ja rankassa näkemyksessä ihmisluonnosta. Ja vaikka kirjan tarina on takapeilistä katsoen synkkä ja pimeä kuin suljettu säkki, päivittäisen elämän kuvauksessa on paikoin lähes hilpeä sävy.

Juonikin on pätevää tavaraa, vähintään Minette Waltersin veroista joskin ehkä hidastempoisempaa. En muuten tarkoita tuota moitteeksi; minusta tarinan rytmi on juuri sopiva. Myös rakenne toimii. Nykyhetkessä etenevän kertomuksen rinnalla kuljetaan välillä Vapun menneisyydessä, kaukana lapsuudessa, nuoruudessa, Hiekkamäen vuosissa. Vappu tulee tutuksi vähän kerrallaan. Hän onkin poikkeuksellisen kiinnostava päähenkilö: ikääntyvä työläisnainen, vivahteikkaasti ympäristöään havainnoiva, kouluja käymätön, käytännöllinen, seksuaalinen. Vapussa on karskia realismia. Hän enimmäkseen ottaa asiat niin kuin ne ovat.

Tai ehkä homman niksi on kielessä. Minä-kertoja Vapun ajatukset on kirjoitettu hulppean suorasukaisiksi, ja havainnointi on niin terävää kuin vain voi ikääntyvältä ja älykkäältä naiselta odottaa. Miten Ravilo osaakin kirjoittaa katkeruutta, jossa ei ole kitinän sivumakua? Vappu ei luule itsestään liikoja, eikä tosin muistakaan. Ei ole ollut aihetta.

On tarpeeksi lämmintä istua parvekkeella kahvikupin ja Hesarin kanssa. Yritän keskittyä lehteen, mutta samat uutiset olen kuullut jo televisiosta. Puolet lehdestä on asioita, joilla en tee mitään: selostusta, miten joku on juossut, heittänyt keihästä, hypännyt ja uinut. Palstatolkulla rohkeaa seksiä livenä, sivukaupalla autoja, joiden ostamiseen ei kenelläkään luulisi olevan raha eikä tarvetta. Asuntoja, joiden hintojen näkeminenkin vie säästöt tililtä. Ja turhaan kukaan on työtön, kun työtä löytyy researcherille, sales managerille, business developerille, assistant controllerille. 

Alan valmistella lähtöä Korkeasaareen. Olen jo ovella menossa, kun puhelin taas soi. Jos se nyt on palvelupäällikkömme Tommi, sanon meneväni työpaikkahaastatteluun. Saavat siitä hilpeän jutunaiheen: kuuttakymmentään lähestyvä Vappu kuvittelee löytävänsä uuden työpaikan! Minne se hakee? Suomen pankin johtaja voi kuusissakymmenissään siirtyä europankkiin ja ministerin virassa dementia on etu, mutta tavallinen ihminen ei senikäisenä enää uutta työpaikkaa löydä. (s. 9-10) 

Samalla mehukkaalla tavalla Ravilo käsittelee kaikkea, niin rumaa kuin kaunistakin. Mutta enimmäkseen rumaa. Ja silti tätä oli mahtavaa lukea. Tarina hengittää hyvin vaikka ilma onkin saastunutta. Sairaan hyvää tavaraa.

Nettihaulla selviää, että kaikki tai useimmat Ravilon kirjat käsittelevät jotenkin pimeää puolta: sopii mulle, vastapainoa kevätauringolle. Ja niitä on monta, ainakin kuusi vielä. Märta Tikkanen saa nyt odottaa, taidan etsiä sitä oman sielunmaailman peiliä ensin näistä raviloista.

Joka päivä on naisten päivä, puolelle maailmaa... siitä huolimatta - hyvää naisten päivää!

Hilkka Ravilo (2001). Yö yllä viljan. Jyväskylä: Atena.

Arvioita ja kuvauksia:
Sallan lukupäiväkirjassa
Lukupaikka -blogissa
Kiuruveden kirjaston sivuilla
(en tajua ettei tästä ole enempää kohkattu :-) )

Pähkinäpuinen lipas

Kansi: Tammi/Kannen tekijä Terhi Halkonen, kannen kuva Kaarina Kaila

Raili Mikkasen historiallisista nuortenromaaneista tuli jo käsiteltyä Kahdentoista vala ja Myrkkypuun marjat. Sarjaa jatkaa Pähkinäpuinen lipas, jossa aikaa on vierähtänyt Myrkkypuusta jo muutama vuosi ja  Valan tapahtumista noin seitsemän vuotta.

Tällä kertaa pääosassa on arka Anna, Kirstin ja Margareetan pikkusisko. Anna on Pennalan talossa asuessaan oppinut lukemaan ja saanut jo itsevarmuuttakin. Lippaassa Briitan huonokuntoinen kotimökki jää lopulta tyhjilleen Margareetan muuttaessa lähelle Kirstin uutta kotitaloa. Anna lähtee puolestaan jäljilttämään siskosten sukua, sillä mökin kätköistä löytynyt pähkinäpuinen lipas antaa uutta tietoa äidin sukujuurista. Lipas aukeaa kultaisella avaimella, jonka äiti ennen kuolemaansa jätti juuri Annalle. Äkkiä, kun kosketusta suvun historiaan voi nyt etsiä, tuntuu mahdottomalta olla ilman sitä. Suvun jäljille päätyminen johtaa lopulta Annan elämänmuutokseen ja tiukkaan kypsyyskokeeseen. Varovainen rakkauskin itää.

Matkalla Vihtori kertoili koulustaan. Ei siksi, että Annalla sen enempää kuin Juusollakaan olisi sinne koskaan mitään asiaa, mutta kun kouluun meno oli ajatuksissa päällimmäisenä, siitä tuli puhutuksi. Vihtori oli juuri kertonut, miten rankasti opettajat saattoivat piiskata oppilaitaan rangaistukseksi ja saanut Annan kauhistumaan.

- Millä sellaisen pieksämisen ansaitsee? hän henkäisi.

- Toiset pojat tekevät monenlaista, tulevat joskus kouluunkin niin juovuksissa, että putoavat penkiltä kesken tunnin. Mutta joskus pelkkä väärä vastaus voi saada opettajan aivan raivoihinsa. Minä olen ajatellut, että ne purkavat kaikki omat vastoinkäymisensä ja pahat tuulensa oppilaisiin, eikä ikinä osaa etukäteen arvata, mistä ne raivostuvat. (s. 39-40)

Tätä sarjan kolmatta kirjaa lukiessani mietin, että kaikkeen tottuu. Vaikka Lipas on minusta temaattisesti jotenkin vähemmän kiinnostava kuin edelliset osat, osasin nauttia sen lukemisesta enemmän. Ehkä vaati pientä totuttelua ennen kuin osasi lukea nuorelle lukijakunnalle suunnattua tekstiä sen omilla ehdoilla, vaatimatta sellaista kieltä ja sellaista uskottavuutta kuin vaatisi jonkin muun genren kirjoilta. Nyt kun olen ilmeisesti oppinut sivuuttamaan ärtymyksen yksinkertaistetuista henkilöistä ja epätodennäköisistä juonikuvioista, oikeastaan nautin Lippaasta viattomana historiallisena viihteenä. Oli mukava vierailla näin kirjallisesti vanhassa Vaasassa ja vanhassa mielenmaisemassa.

Vielä yksi osa tätä sarjaa odottaa. Sen jälkeen täytyy laittaa harkintaan myös Mikkasen Aino Kallaksesta kirjoittama romaani Ei ole minulle suvannot.

Raili Mikkanen (2008). Pähkinäpuinen lipas. Helsinki: Tammi.

Arvioita:
Elina Syrjänen Kouvolan Sanomissa
Laura Hiltunen Pohjalaisessa

Marian ilmestyskirja

Huikea kansi löytyy kirjailijan kotisivuilta; kuva on Reinhard Schmid'n käsialaa.

Heh, onpas ajantasainen olo - tässä sitä on luettu kirja, joka on juuri vasta ilmestymäisillään. Ja pdf:nä vielä, iPadiltä. Vähän jännitin miten mahtaisi pdf-lukeminen sujua, mutta täysin ongelmitta meni. Vieläkään en ihan satasella ole sähköisen kannalla, mutta on tällä puolensa.

Marian ilmestyskirja kertoo tytöstä, joka joutuu 11-vuotiaana pöyrätuoliin diagnosoimattoman sairauden vuoksi. Voimattomuus ja kivut tekevät elämästä selviytymistä eivätkä tutkimukset tuota muuta tulosta kuin sairaalakammon. Pahempaa on paluu kouluun ja 'normaaliin' päiväjärjestykseen. Mikään ei ole enää normaalia. Ilmestyskirjassa kuvataan palastellen Marian nuoruutta ja nuorta aikuisuutta, keskittyen niihin harvoihin ihmisiin, joihin Maria saa todellista kontaktia. Suurimmalle osalle ihmisistä pyörätuolissa istuva nuori nainen on friikki, kumma kyborgi, hyväksikäytettävä, avuton ja aivoton. Asiaa pahentaa selvän selityksen puute: jos ei kerran tiedetä mistä sairaudesta on kysymys, luultavasti likka kuvittelee koko jutun. Istuu pöyrätuolissa huomiota saadakseen.

Jep - Maria on vihainen nuori nainen.

Sain ennakkokappaleen tekijältä itseltään. Kiitoksia siis Maija Haavistolle! Sait minut lukemaan kirjan, johon en varmasti muuten olisi tarttunut. En nimittäin nykyään oikein saa kasvukertomuksiin makua (liian vanha? väsynyt? kyyninen?), mutta onneksi Ilmestyskirjassa on muutakin pureskeltavaa.

Alkukolmanneksen epäröin, että tuleeko tästä minulle tarinaa; Marian elämästä ei tunnu löytyvän ensimmäistäkään positiivista asiaa, kaikki mitä tapahtuu on pahaa. Lisäksi nuorelle kertoja-minälle tyypillinen, sinänsä uskottava itsekeskeisyys alkoi tuntua ahdistavalta. Mikä pahinta, äiti on tässä kirjassa niin epämiellyttävä, että häneen oli vaikea uskoa.

Leikin jopa ajatuksella, että Maria fantasioi välillä äitinsä reaktiot. Asemoidun kai nykyään helpommin äidin kuin nuoren naisen paikalle *taputtelee reumatismin kouristamalla kädellä harmaata nutturaansa* eikä tunnu mukavalta ajatella nuoren naisen äitiä tuollaisessa valossa. Neiti B:kin on tarkka vihkojensa kanssa... en yksinkertaisesti suostu uskomaan tuohon äitiin! Syyttäkää henkilökohtaista rajoittuneisuutta.

Mutta loppujen lopuksi juttu sitten vei mennessään. Ehkä kelloja soitti Marian piirtäminen, vahva visuaalinen mielikuvitus, joka tuli läpi myös tekstiin. Aloin miettiä miten huojentavaa itsestäni on joskus viitata kintaalle muiden määrittämille rooleille - ja miten rankkaa voi olla kun se ei ole mahdollista. Pyörätuolissa olevalle ei ole pakoa muiden määreistä. Terveyden mahdollisuus on kuin näytelmän Godot, ikuisesti odotettu ja tavoittamaton.

Ja ajan mittaan Marian persoonakin alkoi tuntua vähän monipuolisemmalta; ahdistukseen tihkuu tahtoa ja kiintymystä toisiin. Innostuin lukemaan kirjan kerralla loppuun. Asiaa auttoi että dialogia on sujuvaa ja teksti yleisesti ottaen ihan hyvää luettavaa. Muutama vieraannuttava kohta tosin oli. Öh, jouduin googlaamaan mitä tarkoittaa MILF.

Martta on muuten samanlainen kuin minä, mutta hän ei ole vammainen. Hän on minun netti-identiteettini. Olen siis oma itseni, mutta ilman niitä asioita, jotka tekevät minusta minut, mielikuvitusystävä etsimässä mielikuvitusystäviä. Teo aina sanoi, että minun pitäisi kokeilla nettikeskusteluita, eikä hän tarkoittanut mitään vammaisten chatteja, kuten äiti olisi tarkoittanut.

Ensimmäinen kokeilemani keskustelupaikka vaikuttaa pelkältä seuranhaulta, mutta seuraavassa tunnen olevani enemmän kotonani. Tutustun Jussiin, joka omien sanojensa mukaan on pastori ja kolmen lapsen isä. Luulin, että papit eivät saa mennä naimisiin, mutta se koskee ilmeisesti vain katolisia. Päädymme väittelemään siitä onko Suomessa hyvä terveydenhuolto. Huomaan olevani sanavalmiimpi netissä. Martta alkaa elää omaa elämäänsä. Hän kertoo Jussille pyörätuolissa olevan kaverinsa kokemuksia lääkäreistä ja sairaaloista. (s. 172-173)

Monessa kerroksessa liikkuvaa kerrontaa oli välillä vaikea pitää ojennuksessa päässään. Kahdesti huomasin etten ollut ihan varma missä vaiheessa mennään. Rakenne oli silti minusta kokonaisuudessaan toimiva, sillä varsinkin alkupuolella oikein tarvitsin tuota takaumien dynamiikkaa pitämään imua yllä.

Pitääpä vielä lisätä erityiskehut tuosta kannen kuvasta. Se ei ole vain kaunis vaan myös upean osuva. Ja varmasti houkuttaa lukemaan.

En voi olla vertaamatta mielessäni Antti Leikaksen Melomiseen, josta eilen postailin. Haaviston kirja on aivan eri sävyinen, pelaa eri kentällä. Ilmestyskirjassa ollaan raastavien asioiden äärellä, vereslihalla - Melominen on taidokkaampaa mutta myös kepeämpää kerrontaa ihan erilaisesta elämäntuskasta. Leikaksen kieli ja kerronta on monipuolisempaa, Haavistolla on sanomisen pakko.

En ole ihan varma kuulunko Ilmestyskirjan parhaaseen kohderyhmään, mutta ilmeisesti se tavoitti. Olin näet iloinen ja huojentunut lopusta. Uin huomaamattani sen verralle syvälle Marian tilanteeseen, että toivoton finaali olisi pilannut päivän. Huominen tulee (Godot'sta viis).

Kerran vuodessa pitääkin lukea kirja, joka pakottaa pohtimaan erilaisuutta ja sen kohtaamista. Marian ilmestyskirja on taatusti sitä lajia.

Maija Haavisto (2011, tulossa). Marian ilmestyskirja. Muruja-kustannus.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Velma Kirjavakukko-blogissa

Melominen

Ihan ite otin kuvan :) Huom. tyylikkäät nenäliinanpalakirjanmerkit.
Pahus kun ei ole vielä kustantamon sivulla kuvaa lainattavaksi.

Useampi kuin yksi kirjabloggaaja on innostunut liittymään Pieneen esikoiskirjakerhoon; konsepti on kiinnostava. Ja nyt se alkoi - ensimmäinen kirja tuli. Salla jo ehtikin todeta, että paketin mukana tuli esikoiskirjailjan viesti jäsenille - kiva säväys. Kokonaisuudesta tuli hyvä fiilis jo ennen kuin alkoi lukea.

Miten sitten itse kirja? Melominen on kuvaus yhdestä arkipäivästä siistiä sisätyötä tekevän perheenisän elämässä. Univelkainen yhteyspäällikkö Arto Jaakkola osallistuu fyysisesti toimiston palavereihin, mutta onko hän oikeasti paikalla - onko kukaan? Yövalvomisen sumentamassa mielessä tanssivat oudot kuvat, menneet ja tulevat unet. Paljon tapahtuu, eikä kuitenkaan mitään.

Melominen ei oikeastaan vastannut ennakkokäsityksiäni. (Tästä romaanista olikin poikkeuksellisen vahva odotelma; kirjakerhokuumeessa luin sekä Majanderin jutun Hesarissa että Sallan arvion, vaikka olin jo kirjaa aloittamassa.) Odotin siis suurta toimistoromaania. Ajattelin jotenkin kirjaimellisemmin että toimistoromaani tarkoittaa romaania toimistosta, työelämästä.

Minulle tämä oli paremminkin romaani toimistosta poissaolosta. Jaakkolalle toimisto on toissijaista todellisuutta; enimmäkseen hän ei ole läsnä. Ei voi, eikä ehkä tahdokaan. Väsymys herpaannuttaa keskittymiskyvyn ja vapaaksi karkaava ajatus välkkyy puroina pois, milloin minnekin.

En taida enää koskaan katsoa ketään kokouspöydän yli ihan samalla silmällä kuin ennen.

Hmmm - ehkä olen hätäinen kun sanon ettei Melominen kertonut Toimistosta. Tarkemmin ajatellen näennäisellä työllä vailla merkitsevää sisältöä on suurehko osuus varmaan jokaisen toimistoduunarin hommissa. Ja pätkähtely, ajan jakautuminen pienen pieniin tekemisen hetkiin, loputtomien keskeytysten välisiin rakoihin, se on ainakin kovinta realismia. Ja ontosti kumahtelevat tittelit, joihin sisältyvistä odotuksista ei pirukaan ota selvää, saati sitten selviydy. Ja kokoukset... työryhmät... seurantapalaverit... ikuisesti itseään uudelleen käynnistävä tietokone. Ehkä siitä oli sittenkin kysymys, siis että mahtuuko ihminen ylipäätään toimistoon.

Mutta - ei ihan mitä kuvittelin. Silti Melominen oli minusta erinomainen lukukokemus. Pidin nimittäin kovasti kirjan kirpeän suloisesta lapsiperheen arjen kuvauksesta. Tuli vahvoja déjà vu -elämyksiä. (Hei parvisängyt on kivoja paitsi oksennustaudissa ja kuka hemmetti on keksinyt että jaffa muka auttaa mahakipuun?)

Tässä tavoitettiin hyvin se maitolaikkuinen ja legojen täplittämä kuristuspyörre, tuhannen pikkuriikkisen katastrofin sarja, päättymätön episodielokuva joka tunnetaan teattereissa nimikkeellä Elämää Lapsiperheessä. Ei ole aina kivaa, mutta elämää se ehdottomasti on. Tietenkin yhteyspäällikkö Jaakkolan sankaruus on tuhoon tuomittua; kahdenkeskiset munakoisoiltapalat päätyvät aina kompostiin. Ja se on silti ihan okei, enimmäkseen, lopulta.

Aitousvaikutelma oli niin vahva että teki mieli lähettää telepaattisia tukiaaltoja: kyllä se siitä. Ennemmin tai myöhemmin ne alkavat nukkua yöt. Omassa sängyssään.

Nautin myös siitä miten Jaakkolan tajunnanvirran sirpaleet ottavat kimmokkeita pään ulkopuolelta ja kiertyvät toisinaan takaisin todelliseen.

Kun hiljaa virtaa ajatusten Don sisällämme kaiken aikaa, joskus tulee hermostunut olo pelkästään siitä kun se vaan virtaa ja virtaa eikä pysähdy. Tai jos meinaakin pysähtyä niin kohta tulee kuin radiolähetyksenä päähän jonninjoutava laulunrenkutus tai muu katkeamaton filminauha, huonosti sovitettuja loppusointuja, jotka ohimoiden välissä nilkuttaessaan aiheuttavat pistelyä ja kiristystä otsanahassa. Silloin maito voi kiehua hellalle ja leipäveitsi tipahtaa lattialle ja jäädä pystyyn tärähtelemään. Haarukalla voi kokeilla samaa ja huomata että yllättäen hyvin erilaiset keittökapineet saa tarttumaan lattiaan kun on voimaa, taitoa ja tahtoa... Joskus saattaa ajatella että kun ehtisi pullon olutta aukaista ja kiireesti hörpätä niin vielä paremmin sujuisi ikuinen keittöurakka, pehmeämmin, mutta onkohan sitä jääkaapissa yhtään vai onko unohtunut ostaa, yksi pullo saattaisi olla saunan eteisessä, kukahan ehtisi hakemaan? (s. 129-130)

Näissä pätkissä ja niiden bysanttilaisessa moninaisuudessa on jotain hohdokasta, ei voi kieltää. Minulle tällainen tajunnanvirtakirjoittelu ei yleensä toimi ollenkaan. Tässä se suorastaan soi. Unettomuus, uupumus, juuri tuollaista surrealismia se tuottaa.

Mutta hauskaksi en tätä kirjaa kutsuisi. Siinä on tummaa huumoria ja kieli on notkean terävää, eläväistäkin. Silti siitä jäi minun lukemanani puuttumaan sellainen itseironia, joka vapauttaisi nauramaan mukana. Tai sitten olin vain liiaksi vauva-aikojen muistoissa saadakseni naurusta kiinni. *värähtää*

Vaikuttavaa, vakuuttavaa. Kovan luokan avaus esikoiskirjakerholta. Itse asiassa luettuani tämän palikat helisivät jonkin aikaa sekaisina päässäni, enkä heti saanut jäsennettyä mitä Melomisesta edes ajattelin. Parin tunnin tauonkin jälkeen pintaan nousi vain karkea kolmijako ja yksi vähän pelottava ajatus.

Melomisessa on kolme erilailla kallellaan olevaa maailmaa: toimiston, kodin ja mielen. Toimiston maailmaa raamittavat tyhjät pelit ja absurdi puuha ei-minkään myynnissä. Koti on kaaos jonka pintavaahdossa surffataan, vedetään lipat, nykäistään pää pintaan ja taas mennään. Mieli ajelehtii leijana irrallaan molemmista, vain ohuella liekanarulla kiinni suorittavan tason miehessä. Pidin näiden kolmen palapelistä; siitä syntyi särmä joka kannatteli kokonaisuutta. Mutta olin iloinen ettei mieli päässyt enää toisessa osassa ilmavirtoihin. Tajuntaosuuset olisivat jossain vaiheessa käyneet ärsyttäväksi.

Ja se ajatus. Nolo juttu, mutta sain melkein identiteettikriisin kun yritin miettiä miksi tykkäsin tästä kirjasta. Ihan totta - tässähän ei tapahtunut paljon mitään, enkä oikein pitänyt henkilöistäkään, vaikka tilanteisiin samaistuin. Ja äskettäin ihan sama juttu Haahtelan Elenan kanssa. Ei istu minäkuvaan. Mitä seuraavaksi - alan tykätä James Joycesta? Alastalon salissa rokkaa? Ovatko ilkeät avaruusolennot korvanneet minut korkeakirjallisemmalla kloonikopiolla?

Onneksi juolahti mieleeni yksinkertaisempi selitys: ehkä Leikas vain osaa kirjoittaa poikkeuksellisen hyvin ja osaa lopettaa ajoissa. Ja Haahtela samoin. Koitan pitää tästä kiinni. Enkä lue Joycea.

Antti Leikas (2011). Melominen. Helsinki: Siltala.

Arviot vielä koottuna:
Antti Majander Hesarissa
Salla lukupäiväkirjassaan
Kirsi kirjanurkassa