Pähkinäpuinen lipas

Kansi: Tammi/Kannen tekijä Terhi Halkonen, kannen kuva Kaarina Kaila

Raili Mikkasen historiallisista nuortenromaaneista tuli jo käsiteltyä Kahdentoista vala ja Myrkkypuun marjat. Sarjaa jatkaa Pähkinäpuinen lipas, jossa aikaa on vierähtänyt Myrkkypuusta jo muutama vuosi ja  Valan tapahtumista noin seitsemän vuotta.

Tällä kertaa pääosassa on arka Anna, Kirstin ja Margareetan pikkusisko. Anna on Pennalan talossa asuessaan oppinut lukemaan ja saanut jo itsevarmuuttakin. Lippaassa Briitan huonokuntoinen kotimökki jää lopulta tyhjilleen Margareetan muuttaessa lähelle Kirstin uutta kotitaloa. Anna lähtee puolestaan jäljilttämään siskosten sukua, sillä mökin kätköistä löytynyt pähkinäpuinen lipas antaa uutta tietoa äidin sukujuurista. Lipas aukeaa kultaisella avaimella, jonka äiti ennen kuolemaansa jätti juuri Annalle. Äkkiä, kun kosketusta suvun historiaan voi nyt etsiä, tuntuu mahdottomalta olla ilman sitä. Suvun jäljille päätyminen johtaa lopulta Annan elämänmuutokseen ja tiukkaan kypsyyskokeeseen. Varovainen rakkauskin itää.

Matkalla Vihtori kertoili koulustaan. Ei siksi, että Annalla sen enempää kuin Juusollakaan olisi sinne koskaan mitään asiaa, mutta kun kouluun meno oli ajatuksissa päällimmäisenä, siitä tuli puhutuksi. Vihtori oli juuri kertonut, miten rankasti opettajat saattoivat piiskata oppilaitaan rangaistukseksi ja saanut Annan kauhistumaan.

- Millä sellaisen pieksämisen ansaitsee? hän henkäisi.

- Toiset pojat tekevät monenlaista, tulevat joskus kouluunkin niin juovuksissa, että putoavat penkiltä kesken tunnin. Mutta joskus pelkkä väärä vastaus voi saada opettajan aivan raivoihinsa. Minä olen ajatellut, että ne purkavat kaikki omat vastoinkäymisensä ja pahat tuulensa oppilaisiin, eikä ikinä osaa etukäteen arvata, mistä ne raivostuvat. (s. 39-40)

Tätä sarjan kolmatta kirjaa lukiessani mietin, että kaikkeen tottuu. Vaikka Lipas on minusta temaattisesti jotenkin vähemmän kiinnostava kuin edelliset osat, osasin nauttia sen lukemisesta enemmän. Ehkä vaati pientä totuttelua ennen kuin osasi lukea nuorelle lukijakunnalle suunnattua tekstiä sen omilla ehdoilla, vaatimatta sellaista kieltä ja sellaista uskottavuutta kuin vaatisi jonkin muun genren kirjoilta. Nyt kun olen ilmeisesti oppinut sivuuttamaan ärtymyksen yksinkertaistetuista henkilöistä ja epätodennäköisistä juonikuvioista, oikeastaan nautin Lippaasta viattomana historiallisena viihteenä. Oli mukava vierailla näin kirjallisesti vanhassa Vaasassa ja vanhassa mielenmaisemassa.

Vielä yksi osa tätä sarjaa odottaa. Sen jälkeen täytyy laittaa harkintaan myös Mikkasen Aino Kallaksesta kirjoittama romaani Ei ole minulle suvannot.

Raili Mikkanen (2008). Pähkinäpuinen lipas. Helsinki: Tammi.

Arvioita:
Elina Syrjänen Kouvolan Sanomissa
Laura Hiltunen Pohjalaisessa