perjantai 25. maaliskuuta 2011

Hylky

Kansi: Avain/Satu Ketola
Pieni esikoiskirjakerho muisti taas paketilla. Tällä kertaa luettavaksi tuli Helen Mosterin Hylky. Synkeän tyylikäs tumma kansi on harvinaisen osuva; kirjan tarina on valon ja varjon vaihtelua.

Hylyssä tutkiskellaan Katariina Suuren aikana haaksirikkoutunutta (öh, haaksirikkoutuvaa) Vrouw Helenaa. Mutta tarinassa ei ole kyse laivasta vaan sen viimeiseen matkaan liittyvistä ihmisistä. Nykyajassa alus koskettaa Anton Saksan sielua; hylyn löydettyään tuuliajolla ollut mies löytää jotain itsestäänkin, seikkailijan ja oman tiensä kulkijan. Löytöretki Vrouw Helenan maailmaan auttaa parantamaan äidin täyttymättömien odotusten jättämät arvet ja amputoidun avioliiton aavesäryn. Oma rajallisuuskin löytyy ja tulee hyväksytyksi.

Rinnalla kulkevat tarinajuonteet menneessä, Vrouw Helenan haaksirikkoa edeltäneissä kuukausissa. Kapteeni Willem Arnesen joutuu noutamaan Katariina Suuren erityisesti tilaamia posliineja ja tauluja, ja kuljettaa mukanaan vastentahtoisesti merille lähtevää esikoispoikaansa. Kapteenin poika Arne kipuilee vastentahtoisena uuden merenkulkijauran kynnyksellä ja haaveilee maalaamisesta; isä ei näe eikä ymmärrä, vaikka itsekin olisi mieluummin arkkitehti kuin merenkulkija. Kapteenin edesmennyt vaimo tartutti poikaan estitiikan kaipuun ja rakensi poissa viipyilevälle miehelleen vieraan perheen.

Välillä käydään Katariina Suuren kammioissa; siellä vanheneva itsevaltias etsii kauniista esineistä rakkauden kadonnutta poltetta ja järjestelee Aleksanterista itselleen jatkajaa. Platon Zubov, viimeinen rakastaja, ponnistelee säilyttääkseen vanhuksen illuusiot ja oman asemansa.
- Voinko sulkea ikkunan?
- Sulkekaa, ystävä hyvä, sanoi Katariina ja hipaisi sormillaan miehen paljasta rintaa. Platon Zubov värähti. - Oi, te palelette! En halua, että vilustutte!
Mutta Platon Zubov ei värähtänyt kylmästä eikä häntä häirinnyt avoin ikkuna vaan voimistuva valo, joka paljasti armottomalla tavalla Katariinan kasvot ja vartalon ääriviivat. Veltostuneet posket ja laskoksille painuva kaula eivät herättäneet hänessä hämärässä niin syvää vastenmielisyyttä kuin valossa. Hän tiesi Katariinan tekevän kaikkensa näyttääkseen siedettävältä.
Katariina käytti kallisarvoisia hajuisteita peittääkseen lääkkeiden hajun, yritti epätoivoisesti peitellä yläreisissään olevia haavaumia, ja Zubov teki kaikkensa ettei olisi huomannut niitä. (s. 145)
Pikkuisen pinnistämällä näen Hylyssä merkityskerroksen, johon kaikki nämä vanhemmuuden ja elämänuran kanssa kamppailevat ihmiset näyttävät johdattelevan. Olisiko Mosterilla ollut tähtäimessä oman ja annetun identiteetin ristiriita? Harva keskeisestä henkilöistä on kotonaan elämässä sillä paikalla, jolle hän näyttäisi muiden odotuksissa asettuvan. Väärät odotukset kärsivät väistämättä haaksirikon. Kestävää on löytämisen ja etsimisen ilo; kauneuskin hapertuu ja haihtuu väärin käsiteltynä. No - ehkä tämä on turhaa spekulointia: Avaimen haastattelussa kirjailija antaa ymmärtää että tarina on 'vain' tarina.

Paikoin iski jonkinlainen riittämättömyyden tunne tämän kirjan kanssa. Tuntui kuin syliin olisi kaadettu kymmenittäin juonteita ja yksityiskohtia, joista ei sitten saanutkaan pitävää otetta. Ajatus hajosi kuin auringonvalo sumean veden läpi suodattuessaan, kohtaukset eri kaupungeissa välähtivät vuorollaan valokeilaan ja katosivat taas. Kokonaisuudessa on sellaista sattumanvaraisuutta, joka tuntuu oikealta elämässä mutta vähän rasittavalta kirjassa. Päähenkilötkin jäivät hieman vieraiksi ehkä Arnea lukuunottamatta. (Katariina Suurihan oli jo ennestään vanha kamu, hänen seurassaan on helppo viihtyä...)

Näistä rutinoista huolimatta itse asiassa tykkäsin kirjasta. Aihe on kiinnostava ja se on otettu haltuun intohimolla. Rakenne pidin toimivana, vaihtelu kolmen kertomuslinjan välillä rytmitti mukavasti lukemista. Arkaaiset lukujen nimetkin pelittivät tässä tapauksessa. Kaikkiaan Hylkyyn solahtaa miellyttävästi ja vaivattomasti kuin kesänlämpimään lampeen, vaikka oikeasti ollaankin kylmemmillä vesillä.

Kumpikaan Pienen esikoiskirjakerhon kirjoista ei ole ollut leimallisen esikoismainen. Muistelen ennen toiminnan alkua pelänneeni, että kerhosta tipahtelisi teiniangstista argh-elämä-sucks tuotetta, mutta eipä ole toistaiseksi tarvinnut myötähäpeässä kärvistellä. Hylyssä sentään pongasin muutaman piirteen, jollaista ei kokeneen kirjailijan tekstistä välttämättä löytäisi, mutta kokonaisvaikutelma oli ehdottomasti plussan puolella.

Tummapuhuvasta pohjavireestä huolimatta Hylky on lämminhenkinen lukukokemus, jota kehtaisi suositella. Viihdyttävää muttei velttoa - mainio kirja vaikka äitienpäivälahjaksi. Pitääkin ehdottaa tätä anopille.

PEKK:n jäsenille lähettämässään saatteessa Moster muuten kertoo kokeneensa historiallisten osuuksien kirjoittamisen erityisen haastavaksi ja pelänneensä anakronismeja. Mitään ilmeisen virheellistä ei silmiini osunut, mutta persoonallisuuksien takana tuntui välillä olevan varsin moderni mieli. Kirjassa esimerkiksi Katariina pohtii miten Vrouw Helenan miehistölle on käynyt. Vähän epäilen mahtaisiko musikkojen Venäjän keisarinna, vanhoilla päivillään valistusihanteensa enimmäkseen hylännyt despootti, moisten mitättömyyksien hukkumista huomatakaan. No jaa, eihän se mahdotonta ole.

Hylky lähettikin minut lehteilemään kotihyllystä löytyvää Henri Troyatin Katariinan elämänkertaa. Tarinan historialliset osuudet ajoittuvat ilmeisesti vuoden 1791 hujakoille. Hiipuvan keisarinnan nuorella rakastajalla on vielä vaiherikkaita aikoja edessä! Lukulistalle täytyykin ehdottomasti ottaa Mosterin yhtenä lähteenään mainitsema Simon Sebag Montefioren Ruhtinas Potemkin ja Katariina Suuri. Harmi kyllä Zubovista ei näytä löytyvän elämänkertaa suomeksi tai englanniksi.

Helen Moster (2011). Hylky. Helsinki: Avain.

torstai 24. maaliskuuta 2011

Herran tarhurit

Kansi: Otava
Margaret Atwood on sellainen kirjailija, jonka teoksiin tarttumista tulee syystä tai toisesta usein lykättyä vaikka niistä loppujen lopuksi pitääkin.

Blogeista on jo selvinnyt, että ensin olisi periaatteessa pitänyt lukea Oryx ja Crake; kirjastossa tuli kuitenkin vastaan palautettujen hyllyssä tämä Herran tarhurit ja hyppäsi kainaloon. Ei vaan voinut mitään. Sitten kirjan hommattuani lykkäsin sen lukemista kunnes joku muu sen varasi. Varattua kirjaa en sentään kehtaa hautoa.

Herran tarhurit on aiheensa puolesta sukua Maarit Verrosen dystopioille Karsintavaihe ja Kirkkaan selkeää. Eletään välillä suuren epidemian jälkeistä tyhjää raunioiden aikaa, välillä ihmiskunnan tuhoon johtaneen korporaatioiden vallan ja kulutushysterian aikaa. Kirjan alkuosan keskeisimmät henkilöt Toby ja Ren selviytyvät autioituneessa maailmassa joten kuten, miettien onko muita enää olemassakaan. Takautumissa palataan aiempiin vuosiin Herran tarhurien, viherfundamentalistisen lahkon, parissa. Demokraattiset instituutiot on menetetty, ihmisyys näyttäytyy kuluttajuuden ja osattomuuden kautta. Herran tarhurit ennustavat Vedetöntä Tulvaa, toteuttavat Jumalan tahtoa, asettuvat osaksi luonnon kiertokulkua.

Tyylillisesti Atwoodin dystopia poikkeaa suuresti Verrosen versiosta; kirjailijat lähestyvät aihetta aivan eri sävellajissa. Atwood kirjoittaa runsasta, hersyvää kieltä, Verronen on niukan ilmaisun mestari. Yhteistä molemmille on tietynlainen ajelehtimisen tunnelma, joka on minusta Atwoodilla melkein vahvempi. Varsinkin Toby ja Ren näyttäytyvät henkilöinä, joille elämässä ei ole kysymys pyrkimyksestä jotakin kohti, johonkin - he vain selviytyvät elämästään. Selviytymisasenne onkin Tarhurien maailmassa tarpeen, naisina molemmat ovat vahvemman oikeutta soveltavien miesten armoilla. Suojattomuus korostuu.

Tobyn suhde tarhurien uskoon tuo tähän yleiseen ajelehtimiseen mielenkiintoisen säväyksen. Hänelle alkujaan tyhjät rituaalit muuttuvat merkitykselliseksi toiston kautta; silti en saanut missään vaiheessa sellaista käsitystä, että Toby nielee tarhuriteologian. Usko omaan oikeuteen toimia kasvaa Tobylla vähitellen; olisiko muodollisesta hengellisyydestä siihen tukea? Lopuksi Toby jo ottaa enemmän valitsijan ja tekijän roolia, hyvässä ja pahassa.

Herran tarhureissa takaumissa kohti kuolemaa ajautuvaa ihmiskuntaa leimaa tietynlainen ajatuksettomuus: asioita ajavat ja niistä päättävät vain harvat. Massa virtaa avuttomasti, tarpeidensa viemänä. Tässä Atwoodin ihminen on siis paljolti eläimen kaltainen. Ahdistavalta tuntuu asettua katastrofissa ajelehtivan henkilön osaan, ja se lienee tarkoituskin. Atwood alleviivaa juuri tätä tilaamme, vallalla olevaa ekologista ajopuumeininkiä. Ydinkatastrofi saa huomiota, hiljainen hukkuminen kulutuskulttuuriin ei.

Huh, ylläolevasta jo ilmenee miksi tulen usein lykänneeksi Atwoodin kirjoihin tarttumista... vaikka nautin Atwoodin rikkaasta mielikuvituksesta ja taidokkaan yksityiskohtaisista visioista, en ole vielä kertaakaan tuntenut itseäni hyväntuuliseksi Atwoodin jäljiltä. Herran tarhureissa apokalyptisen ruhjoutumisen fiilis on poikkeuksellisen vahva. En ainakaan muista että Orjattaresi olisi tuntunut näin tummanpuhuvalta. Ikuisuuskysymys onko ero kirjan vai lukijan tunnelmassa - kohtaaminen oli joka tapauksessa tällä kertaa erityisen synkkä.

Tunnustelkaapa vaikka tätä:
Hän nukkuu hierontapöydällä yhdessä niistä eriöistä, joissa kylpylän asiakkaille annettiin orgaanisia kasvohoitoja. Pöydillä on vaaleanpunaiset lakanat ja vaaleanpunaiset tyynyt ja tietenkin myös vaaleanpunaiset huovat - pehmeitä, suloisia väerejä, vauvamaisia hellittelyvärejä - mutta huopaa hän ei tällä säällä tarvitse.
Herääminen on viime aikoina tuottanut vaikeuksia. Pitää taistella horrosta vastaan. Se on vahva vietti: nukkua. Nukkua nukkumistaan. Nukkua ikuisesti. Hän ei voi elää pelkästään nykyhetkessä niin kuin kasvi. Mutta menneisyys on suljettu ovi, eikä tulevaisuutta ole näköpiirissä. Ehkä hän etenee päivästä ja vuodesta toiseen, kunnes hän yksinkertaisesti vain kuihtuu, käpertyy kokoon, näivettyy kuin vanha hämähäkki. (s. 124)
Vähän tuollainen olo minullekin tuli kirjasta, kuihtuva ja vähän nääntynyt. Olen vuosien mittaan lukenut pinoittain erilaisia Ihmiskunnan Viimeiset Hetket -tarinoita (ehkä joskus teenkin niistä koostejutun). Herran tarhurit on poikkeuksellisen taidokas mutta myös harvinaisen valoton; uskokaa tai älkää, monissa ihmiskunnan perikadosta kertovissa kirjoissa on toivon hehkua, jonkinlaista sielun laulua... tästä en sitä oikein löytänyt.

Lopuksi vielä huomio kirjan rakenteesta - tai pitäisikö sanoa valitus: Atwood rytmitti romaania tarhurien saarnoilla ja virsillä. Virsistä en pitänyt ollenkaan, jätin suosiolla väliin parin ensimmäisen jälkeen. Saarnatekstit veivät tarinaa eteenpäinkin, virsistä en saanut lisäarvoa.

Orjattaresi oli minusta aikoinaan todella vaikuttava kirja; sen lukeminen uudestaan alkukielellä on ollut harkinnassa. Ja epäilemättä se Onyx ja Crake tulee luettua vielä... joskus.

Margaret Atwood (2010). Herran tarhurit. Helsinki: Otava. Suomentanut Kristiina Drews.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Liisa Helve-Sibaja Kymen Sanomissa

ja vielä blogeissa:
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Zephyr Kirjanurkkauksessa

P.S. Sneak preview: huomenna sukelletaan Hylkyyn!

EDIT: Olin unohtanut merkintä suomentajan, kävin lisäämässä. Törkeää huolimattomuutta, sillä käännös oli minusta hyvä.

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa!

Innostuin taannoin Hilja Valtoseen luotettavana välipalakirjailijana. Valtosen vanhoissa romaaneissa on historian tuntua mutta samalla jotenkin reipas meininki; hömpäksi ne ovat railakkaita. Kerronta on ilmeikästä ja etenevää, naiset tuittuja ja tarmokkaita. Kolme oli jo luettuna, yksi lisää odottaa.

Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa! on tähän asti lukemistani rajuin Valtosen kirja. Se on kertomus nuoresta naisesta, joka päättäväisesti hylkää alhaiset sukujuurensa pyykkärin ja punakapinallisen lapsena, kouluttautuu, muuttaa pois kotiseudultaan ja etsii uutta elämää entisen salaten. Konttoristi Varpu Vapaa (ihan kevyttä symboliikkaa tässä nimessä?) sotkee kuitenkin asiansa rakastumalla konttoripäällikkö Asser Äyrämöön. Yhteisestä onnesta ei tule mitään, kun Asser naikin Varpun ainoan rakkaan lapsuudenystävän Sadun. Seinän takana asustava Varpu saa vierestä seurata parin avio-onnea:
Outo ja kokematon ei voi lähimainkaan oikein arvioida sitä itkun ja parkumisen paljoutta, jolla yksi vahvakeuhkoinen, kiukkuluontoinen ihmistaimi koettelee kanssaihmistensä kuuloluiden vahvuutta. Jos näitä parkujia sattuu olemaan kaksi, on konsertti väliajaton. Konsertti on aina öisin. Se alkaa täsmälleen vanhempien nukkumaan käydessä, loppuu ylösnousuaikana.
Äyrämön kaksoset seinän takana ovat tässä suhteessa antaneet minulle totuuteen pohjautuvat tiedot ja kokemukset. Ne ovat huutaneet kolmen kuukauden ajan joka ikinen yö. Lääkäri sanoi, että ne vielä huutavat toiset kolme kuukautta joka ikinen yö. Ei uskoisi niin pienistä olioista lähtevän niin paljon ääntä. Ihmeesti ne jaksavatkin. Toinen alkaa ensin itkeä. Sitä hyssytellään, syötetään, pestään, muutetaan kuivaa. Jo uupuu vauva uneen. Silloin juuri alkaa toinen parkua. Sitä taasen hyssytellään, syötetään, pestään, muutetaan kuivaa. Kun sekin on uneen uupumassa, parahtaa toinen vauva unestaan hereille. Seuraa duetto.
Aviomies on jo itkukauden alussa jättänyt yhteisen makuuhuoneen siirtyen talon perimmäiseen huoneeseen. Lasten itku ei saa häiritä hänen hyvinansaittua yöuntaan. (s. 73-74)
(Tuostahan tulee melkein nostalginen olo! Ainakin teoriassa. No, takaisin asiaan.) Satu menehtyy pian keuhkotautiin, mutta Varpusta ei tule uutta konttoripäällikön rouvaa; sen sijaan Asser nai toisen Varpun lapsuudesta tutun naisen, huikentelevaisen Aina-Siveän (ööö... tosi kevyttä symboliikkaa?). Heitettyään uskottomuudestaan kiinni jääneen Aina-Siveän ulos olisi Asser vihdoin valmis löytämään Varpun ja onnen, mutta voi - onneton kohtalo paljastaa kaameita asioita menneisyydestä, eikä onnellista loppua tule. Tarja Kytösen gradusta on tosin jo selvinnyt, että Varpun tarina jatkuu Kunnankirjurissa; ehkä on vielä toivoa!

Älä nuolaise on oikeastaan aika hulppean liioiteltu viihderomaani. Se on paikoin hillittömän melodramaattinen, ja juonta pitää kasassa oikea yhteensattumien vyyhti. Onkohon ollut vähän enemmänkin pilke silmäkulmassa tätä kirjoitettaessa? Päähenkilö on joka tapauksessa valtosmaiseen tapaan äkäpussi ja oman elämänsä sankaritar. Samalla hän on paatunut ja häikäilemätön valehtelija, huijari ja suurisuu.

Nykypäivän lukijalle, jonka suhdetta kansalaissotaan, tai punakapinaan siis Valtosen termein, on jo ehtinyt moninkertainen analysointi mutkistaa, aikalaisen suorasukainen kirjoitus suojeluskunnasta ja sodan jäljistä on melkein virkistävää. Varpun asema kahden leirin välissä on mutkallinen, mutta ei ihan sellaisella tavalla kuin jälkiviisas odottaisi. Kiinnostuksella odotan mitä Kunnankirjurista saa tässä mielessä irti.

Hilja Valtonen (1988, alkuperäinen 1927). Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa. Helsinki: Tammi.

Arvioita:
Bookcrossing-sivuilta löytyi!
ja oho, Hömpän helmistä ilmaantui Sallan arvio, hänkin tykkäsi nimistä tässä :-)

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Echo

Jack McDevittin Echo on odottanut lukuvuoroa iät ja ajat, ja nyt kävin siihen vihdoin käsiksi. Kirja on ehdolla Nebula-palkinnon saajaksi. Tuskin sentään käyn koko ehdokaslistaa läpi, mutta kaksi tai kolme romaanien kategoriasta on tarkoitus lukea ennen toukokuun palkintogaalaa; Okoraforin Who Fears Death on jo ostettunakin.

No, Echo oli joka tapauksessa hankittuna jo valmiiksi; olen enemmän tai vähemmän pitänyt kaikista Jack McDevittin kirjoista, ja etenkin Alex Benedict -seikkailut ovat hyvää tavaraa. Alex on tulevaisuuden antiikkikauppias ja uskalias seikkailija, joka bisnestä tehdessään päätyy aina kaivelemaan myös yhteisönsä ja ihmisyyden varjopuolta.

Tässä uusimmassa Alex ei ole ihan parhaimmillaan - lempparini on edelleen A Talent for War, jossa Alex on itse kertojana - mutta peruslupaus maailmankaikkeutta halkovasta ja yllättävästäkin mysteerijutusta pitää. Echon tapauksessa Alexin ja hänen pilottinsa Chasen ongelmat alkavat viattoman oloisesta kivisen puutarhakoristeen etsinnästä. Paasi katoaa tavalla, joka pakottaa uskomaan sillä olevan suurempaakin merkitystä; herää epäilys, että kivi todistaa salatusta kohtaamisesta muukalaisten kanssa. Ei varmaan spoilaa keneltäkään kirjaa kohtuuttomasti, jos paljastan että totuus on huomattavasti mutkikkaampi kuin ensisilmäyksellä luulisi, tai vielä toisellakaan. Alex ja Chase löytävät tosiaan menneisyydestä kohtaamisen, jonka kaiut yltävät nykyiseen ja tulevaankin. Jälleen kerran ollaan silmäkkäin enemmmän ihmisen kuin muukalaisten raadollisuuden kanssa.

Rakenteeltaan Echo on hyvin tyypillistä McDevittiä: prologi menneestä, sitten kronologista aarteenetsintää. Kertoja on Chase, kuten muutamassa edellisessäkin Alex-kirjassa. Lukijana on helppo nauttia älypelistä, jossa nokkela Alexkin saa muutaman kerran nenilleen yrittäessään paljastaa menneet salat. Myös päähenkilöiden moraaliset dilemmat on tuotu kuvaan taitavasti, turhia liioittelematta. Lievää epätasaisuutta kirjassa silti on. Vaikka ei voi sanoa alun junnaavan paikoillaan, tarina tuntuu oikeastaan syttyvän lentoon vasta kun kaksikko pääsee jäljille ja avaruuteen vanhan kunnon Belle-Marien kanssa. Loppuosa eteneekin tiukemmalla rytmillä ja viimeinen luku on ehtaa kamaa: lakonista, illuusiotonta, kutkuttavaa.

Kielen tai tyylin puolesta Echo ei erityisemmin valloita, mutta Chasen ja Alexin sanailut - tai ehkä paremminkin sanomatta jättämiset - tuovat pientä kirpakkaa maustetta tekstiin. Muut kaksikolle tärkeät henkilöt jäävätkin vähän etäisiksi; en usko että Echo ei olisi kärsinyt tippaakaan vaikka Chasen poikaystävä ja Alexin tyttöystävä olisi jätetty kuvioista kokonaan.

Sen sijaan tekoälyt olivat jälleen kiinnostavia, kuten Jack tässä:
I spent a fair amount of time on the bridge, talking to Jack. I told him about Rachel, and how I'd bailed out on Alex, and how I hated my life. I don't think I realized how gloomy I'd gotten until I finally broke down and had those conversations with the AI. He listened and didn't launch into a series of reassurances the way a human would have. AIs are designed to reflect reality, as least as they see it.
"I've never understood the concept of guilt," he said, when I'd finished. "On a superficial level, of course. Do good and avoid evil, and pay a psychological price if you fail to comply. That is simple enough. The problem is that we are really talking about intent. There is no other way to define evil. But sometimes people inadvertently cause damage to others. Sometimes it can't be helped, and one must choose the lesser of evils. In any case, the fault may result from negligence; it may result from positive action; it may result from indecision. In all of these cases, regardless of intent, the human guilt complex may be expected to cut in." 
"Okay."
"It's your conditioning, Chase. You have to get past that. (--) (s. 194-195)
Moni pääsee ehdollistumisensa yli turhankin helpolla, jotkut eivät koskaan. Siitä kertoo Echo. Vaikka hyperavaruudet ja antipainovoimat ovat tärkeitä mahdollistajia, tämä genre-kirja kuvaa pohjimmiltaan inhimillisiä kysymyksiä.

Pahus, tämän myötä huomasin, että minulta on jäänyt yksi Alex Benedict -kirja väliin: The Devil's Eye. Täytyypä käydä lisäämässä Amazonin listaan.)

Jack McDevitt (2010). Echo. New York: Ace Books.

Arvioita:
Russell Letson Locus online:ssa
Harriet Klausner Alternative World:ssa

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Upea bloggaaja palaa

Sain tarinautti Elma Ilonalta tämän kauniin tunnustuspalkinnon - nöyrät kiitokset!

Vastasin kysymyksiin äskettäin, joten vanhoilla vastauksilla mennään. Mutta olen tunnustuksesta niin leveänä että laitan sen tähän vaikken vastaakaan. *sahaa oviaukkoa isommaksi*

Ettei postaus menisi hukkaan, nappaan sen sijaan noh, ainakin Jenniltä, Susalta, Jorilta ja Hanna M.:ltä KMMMM-haasteen.

Kuka?
Monipuolisen ruokavalion omaava lukutoukka ja kirjahamsteri. Lukeminen on kai tehdasasetuksena päällä. Melkein kaikkea voi tehdä kirja kädessä - ja tehdäänkin.
Mitä?
Kirjoja kahdella kielellä. Entinen divarihaukka siirtyi Helsingistä muutettuaan Amazonin asiakkaaksi ja ajautui lähes täysin ulos kotimaisesta kirjallisuudesta. Vasta kirjablogeihin tutustuminen palautti suomalaisten pariin.
Missä?
Kotona, yleensä työhuoneen nurkassa, joskus keittiön pöydän ääressä, harvoin nojatuolissa rötköttäen.
Millä?
MacBookilla, joskus kommentteja iPadilla. Jos kuvia on otettu, iPhonella. Ja kyllä, Apple-koukussa ollaan, tukevasti. *huoh* IT-budjetti on kohta sähkölaskun luokkaa.
Milloin?
Iltaisin ja viikonloppuisin - tämä on ihan liian koukuttavaa hommaa työmaalle...
Mitä mielessä?
Kevät, kiire, kirjat, kohta kaupunkilomakin - kaikenlainen k:lla alkava ilmeisesti?

Haastan kaikki sivupalkkini upeat bloggaajat, joilta haaste on vielä jäänyt väliin, kertomaan bloginsa taustat. Rohkeasti tunnustamaan, listallani on vain loistavia blogeja :-D