Elmo

Kansi: WSOY/päällys Pekka Loiri

Valitsin Elmon automatkojeni äänikirjaseurauksi vähän niin kuin yleissivistysmielessä... ja koska Tuomas Kyrön kirjaa 700 grammaa lukiessani ajattelin epämääräisesti, että se varmaan sukua Elmolle. Elmo oli käsitteenä minulle tuttu, vaikken kirjaa ollutkaan lukenut. (Piti oikein tarkistaa mainitsinko ajatuksesta 700 gramman yhteydessä - onneksi en sentään. Ilmeisesti en ole ainoa, jolle jokin yhteys on mieleen tullut, sillä Juhani Peltosen seuran sivuilta selviää, että Kyrö oli kutsuvieraana kun seura juhli Elmoa.)

Myönnettävä on, petyin taas vaihteeksi ns. yleissivistykseen kuuluvaan kirjaan. Elmo on absurdi komedia Elmo-nimisen miehen elämästä. Kyseinen elämä on luonnollisesti traaginen.

Elmo on maailman paras urheilija joka lajissa jalkapallosta uimahyppyihin ja 50 km hiihtoon. Valitettavasti urheilu ei häntä itseään juuri kiinnosta. Elmon sydän sykkii vain nuoruuden rakastetulle, ihanalle Aliisalle, jonka kanssa vietetyt hetket jäävät surullisesti vähäisiksi. Urheiluhullun kansan käsissä Kainalniemen Hiki -seuraa edustavasta Elmosta leivotaan kansallissankari. Mies itse mieluummin hoitelisi omenatarhaa ja ihailisi rauhassa pihkovalaisia kirkkoja, joiden katsoo edustavan estetiikan huippua.

Okei - Peltosen kieli on notkeaa, muhevaa ja rikasta kuin tuoksuvin milloinkaan omenapuuta ravinnut suomalainen multa. Ja Peltosen ajan- ja kansankuvaus on hulppeaa; urheiluhulluuden kuvaus saa jotain olennaista irti meikäläisestä mielenlaadusta. Ihan vain urheiluselostusten takia kannatti tämä kirja kuunnella.

Mutta kokonaisuutena en saanut ajatuksesta kiinni oikeastaan ollenkaan. Tietyt perusjutut toistuvat ja toistuivat. En pysynyt laskuissa kun yritin huvikseni pysyä kärryillä siitä kuinka monta kertaa tulee mainituksi omenalaji Lepaan meloni, tai Chopinin nocturne cis-mollissa. Koko romaani oli matkakertomusmainen episodien kasauma, jossa huumori kamppaili hädin tuskin tasaväkisesti alakuloisuuden kanssa. Elmo on sävyltään enemmän surullinen kuin hilpeä, eikä tarina oikein etene.

Jos minulta kysytään, 700 grammaa oli maatiaissilmin katsottuna huikeasti kiinnostavampi ja nautittavampi.

Herää ehkä kysymys, miksi ihmeessä en siis jättänyt kesken. Lukijan suoritus oli ihan napakymppi, suorastaan järisyttävän hyvä. Bravo Kauko Helovirralle! Välillä tuntui että siellä on pakko olla useamman ääninäyttelijän kaarti studiossa, ei kukaan voi osata lukea tuolla tavalla. Vain ääniefektit puuttuivat kuunnelmaelämämyksestä. Silmät ymmyrkäisenä kuuntelin eläytymistä urheiluselostajan rooliin.

Suositankin kaikille, jotka haluavat yleissivistävän Elmo-annoksen, tätä Ylen Elävän arkiston sivua, jolta löytyy vuoden 1977 kuunnelmasta urheiluselostuksia. Helovirta esiintyy myös näissä pätkissä ylipääselostaja Immona.

Myönnän, että Elmolla on ihan mahdollisesti jotain huimaa merkitysarvoa jossain kulttuurikerroksessa, johon en pikkuräpylöilläni onnistu sukeltamaan. En tiedä olisiko pelittänyt minulle paremmin paperilla... mutta luultavammin ei. Olisi saattanut pudota keskenjääneiden kirjojen kasaan. Niistä onkin tulossa osavuosikatsaus kuun lopussa.

Juhani Peltonen (2007, alkuperäinen 1978). Elmo. WSOY Äänikirja. Lukija Kauko Helovirta.

Rakkaus ratkaisee

Kirja poseeraa vaikeassa valossa.

Tämä olikin jännittävä kirja, koska se oli ihka ensimmäinen hankintani Antikka.netistä. Bongasin arvion Eleanor Porterin kirjasta Rakkaus ratkaisee Meten blogista ja jostain mystisestä syystä tämä kirja oli pakko saada. Ehkä Polyanna-nostalgia vaikutti, ehkä keski-ikäinen romanssi houkutti - joka tapauksessa tein tästä testitapauksen. Tilaus tuli kotiin hujauksessa ja kohtuuhinnalla.

Rakkaus ratkaisee kertoo monimiljonääristä, joka päättää selvittää etukäteen minkälaisiin käsiin hänen rahansa kuoleman jälkeen joutuisivat. Rintaperillisiä ei harmaantuvalla poikamiehellä ole, joten hänpä lähteekin tutustumaan kaukaisiin serkkuihinsa salanimen turvin. Jotta sukulaisten rahansietokyvyistä saataisiin realistinen kuva, järjestetään vielä ennakkoperintönä muhkea summa kullekin serkulle. Vain neljäs serkku, avioliiton kautta sukuun kuuluva Maggie, jää ilman. Herra Smithin salanimellä sukulaisiaan tarkkaileva miljonääri saa pian huomata, että rahaton Maggie on ainoa, joka selviytyisi varakkuudesta kunnialla. Kaikkien taiteenlajin sääntöjen mukaisesti mies lahjoittaakin lopulta Maggielle sydämensä (ja kätensä, ja omaisuutensa).

Tekstinäyte kohdasta, jossa saita Jane-serkku koittaa kestää äkillisen vaurauden ongelmat:

- No miksi et sitten muuta? Onhan sinulla rahaa.

- Ky-yllä, onhan minulla, mutta se maksaa niin paljon, Maggie. Etkö ymmärrä? Se ei maksa ainoastaan itse noita rahoja, vaan myöskin ne korot, jotka kerääntyisivät noista rahoista. Kuulehan Maggie, en ole milloinkaan aavistanutkaan sellaista. Hänen kasvonsa tulivat eloisiksi ja onnellisen näköisiksi. - En ole milloinkaan ennen tiennyt, kuinka paljon rahaa, puhdasta rahaa, saattaa ansaita, vaikkei omistaja tekisi mitään muuta kuin istuu ja katselee. Se on viehättävintä mitä milloinkaan olen kokenut. Laskin hiljattain, kuinka paljon omistaisimme, jollemme käyttäisi yhtäkään senttiä kymmeneen vuoteen - nimittäin siitä lahjoituksesta.

- Mutta hyvänen aika, rouva! herra Smith huudahti. - Ettekö te aio käyttää rahoja kymmeneen vuoteen!

Jane-rouva vaipui tuoliinsa. Hänen kasvonsa muuttuivat taas tuskallisen näköisiksi.

- Totta kai. Me olemme jo nyt käyttäneet hyvän joukon. (s. 137)

Porterilla on perinteikkään romanssin lisäksi kirjassaan ihan pätevä sanomakin: raha on kuin terävä veitsi, hyödyllinen tai vaarallinen käyttäjänsä taidon mukaan. Siinä missä yksi veistää pajupillin, toinen leikkaa itseltään peukalon. Jos sokerinen opetus ei ärsytä, Rakkaus ratkaisee on mukavan ennalta-arvattava ja viidyttävä vanhanajan rakkausromaani.

Yksi kirjan sivuojuonteista muuten käsittelee miljonäärin lahjoituksesta vaurastuneiden perheiden lapsia ja heidän aviohuoliaan. Janen Mellicent-tytär ei aiemmin kelvannut varakkaan perheen miniäksi, mutta muuttuukin rahakkaana kiinnostavaksi. Onneksi Mellicent saa kunnon miehen, ja Maggiekin on rakastunut herra 'Smithiin' ennen kuin tiesi hänet miljonääriksi. Aivan - piittaamattomuus rahasta on aidon rakkauden varma tuntomerkki.

Rakkaus ratkaisee (alkukielellä Oh Money, Money!) ilmestyi 1917, karkeasti ottaen samoihin aikoihin kuin Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa! ja noin sata vuotta Ylpeyden ja ennakkoluulon jälkeen. Mietin tätä lukiessani, että ajatukset avioliitosta ja sen ehdoista ovat oikeastaan muuttuneet varsin vähän 1800-luvun ja 1900-luvun alun välillä. Aikalaisista sen sijaan suomalainen Valtonen korostaa Porteria enemmän yhteiskuntaluokkaan liittyviä kysymyksiä. Valtosen Suomessa kivuttiin ylempään aviokelvollisuuden kastiin kouluttautumalla ja vaatteita vaihtamalla, Porterin Yhdysvalloissa rikastumalla. Köyhä konttoristi Varpu Vapaa salaa syntyperänsä. Austenin Englannissa väliä on syntyperällä ja varallisuudella, jotka tosin molemmat yleensä näkyvät koulutuksessakin. Austen melkein myöntääkin suoraan, että rahalla on merkitystä; hänen romanttisuutensa rajoittuu siihen, että raha ei yksin saa ratkaista asiaa.

Joka tapauksessa ero 2000-luvun alussa kirjoitettuihin suomalaisiin rakkausromaaneihin on aika huikea. Ovatko suhteellisen tasa-arvoisessa hyvinvointivaltiossa kasvaneet naiset moisten kysymysten yläpuolella? Vai ovatko varallisuuden ja koulutustason asiat meille jotenkin itsestään selviä ja silti tabuja, niin kuin puheesta kuultavat yhteiskuntaluokat ovat nykyenglantilaisille tai kastit intialaisille? Sanotaan ettei kala ole tietoinen vedestä... hmm. Seuraavan kerran kun luen suomalaista viihderomaania, otankin tämän raha-asian erityistarkkailuun.

Eleanor H. Porter (1991, alkuperäinen 1917). Rakkaus ratkaisee. Hämeenlinna: Karisto. Suomentanut Aino Tuomikoski.

P.S. Tämä lämminhenkinen ja puhtoinen romanssi löytyy englanniksi sähköisenä projekti Gutenbergiltä, ihan ilman sitä pahaa rahaa!

Hylky

Kansi: Avain/Satu Ketola

Pieni esikoiskirjakerho muisti taas paketilla. Tällä kertaa luettavaksi tuli Helen Mosterin Hylky. Synkeän tyylikäs tumma kansi on harvinaisen osuva; kirjan tarina on valon ja varjon vaihtelua.

Hylyssä tutkiskellaan Katariina Suuren aikana haaksirikkoutunutta (öh, haaksirikkoutuvaa) Vrouw Helenaa. Mutta tarinassa ei ole kyse laivasta vaan sen viimeiseen matkaan liittyvistä ihmisistä. Nykyajassa alus koskettaa Anton Saksan sielua; hylyn löydettyään tuuliajolla ollut mies löytää jotain itsestäänkin, seikkailijan ja oman tiensä kulkijan. Löytöretki Vrouw Helenan maailmaan auttaa parantamaan äidin täyttymättömien odotusten jättämät arvet ja amputoidun avioliiton aavesäryn. Oma rajallisuuskin löytyy ja tulee hyväksytyksi.

Rinnalla kulkevat tarinajuonteet menneessä, Vrouw Helenan haaksirikkoa edeltäneissä kuukausissa. Kapteeni Willem Arnesen joutuu noutamaan Katariina Suuren erityisesti tilaamia posliineja ja tauluja, ja kuljettaa mukanaan vastentahtoisesti merille lähtevää esikoispoikaansa. Kapteenin poika Arne kipuilee vastentahtoisena uuden merenkulkijauran kynnyksellä ja haaveilee maalaamisesta; isä ei näe eikä ymmärrä, vaikka itsekin olisi mieluummin arkkitehti kuin merenkulkija. Kapteenin edesmennyt vaimo tartutti poikaan estitiikan kaipuun ja rakensi poissa viipyilevälle miehelleen vieraan perheen.

Välillä käydään Katariina Suuren kammioissa; siellä vanheneva itsevaltias etsii kauniista esineistä rakkauden kadonnutta poltetta ja järjestelee Aleksanterista itselleen jatkajaa. Platon Zubov, viimeinen rakastaja, ponnistelee säilyttääkseen vanhuksen illuusiot ja oman asemansa.

- Voinko sulkea ikkunan?

- Sulkekaa, ystävä hyvä, sanoi Katariina ja hipaisi sormillaan miehen paljasta rintaa. Platon Zubov värähti. - Oi, te palelette! En halua, että vilustutte!

Mutta Platon Zubov ei värähtänyt kylmästä eikä häntä häirinnyt avoin ikkuna vaan voimistuva valo, joka paljasti armottomalla tavalla Katariinan kasvot ja vartalon ääriviivat. Veltostuneet posket ja laskoksille painuva kaula eivät herättäneet hänessä hämärässä niin syvää vastenmielisyyttä kuin valossa. Hän tiesi Katariinan tekevän kaikkensa näyttääkseen siedettävältä.

Katariina käytti kallisarvoisia hajuisteita peittääkseen lääkkeiden hajun, yritti epätoivoisesti peitellä yläreisissään olevia haavaumia, ja Zubov teki kaikkensa ettei olisi huomannut niitä. (s. 145)

Pikkuisen pinnistämällä näen Hylyssä merkityskerroksen, johon kaikki nämä vanhemmuuden ja elämänuran kanssa kamppailevat ihmiset näyttävät johdattelevan. Olisiko Mosterilla ollut tähtäimessä oman ja annetun identiteetin ristiriita? Harva keskeisestä henkilöistä on kotonaan elämässä sillä paikalla, jolle hän näyttäisi muiden odotuksissa asettuvan. Väärät odotukset kärsivät väistämättä haaksirikon. Kestävää on löytämisen ja etsimisen ilo; kauneuskin hapertuu ja haihtuu väärin käsiteltynä. No - ehkä tämä on turhaa spekulointia: Avaimen haastattelussa kirjailija antaa ymmärtää että tarina on 'vain' tarina.

Paikoin iski jonkinlainen riittämättömyyden tunne tämän kirjan kanssa. Tuntui kuin syliin olisi kaadettu kymmenittäin juonteita ja yksityiskohtia, joista ei sitten saanutkaan pitävää otetta. Ajatus hajosi kuin auringonvalo sumean veden läpi suodattuessaan, kohtaukset eri kaupungeissa välähtivät vuorollaan valokeilaan ja katosivat taas. Kokonaisuudessa on sellaista sattumanvaraisuutta, joka tuntuu oikealta elämässä mutta vähän rasittavalta kirjassa. Päähenkilötkin jäivät hieman vieraiksi ehkä Arnea lukuunottamatta. (Katariina Suurihan oli jo ennestään vanha kamu, hänen seurassaan on helppo viihtyä...)

Näistä rutinoista huolimatta itse asiassa tykkäsin kirjasta. Aihe on kiinnostava ja se on otettu haltuun intohimolla. Rakenne pidin toimivana, vaihtelu kolmen kertomuslinjan välillä rytmitti mukavasti lukemista. Arkaaiset lukujen nimetkin pelittivät tässä tapauksessa. Kaikkiaan Hylkyyn solahtaa miellyttävästi ja vaivattomasti kuin kesänlämpimään lampeen, vaikka oikeasti ollaankin kylmemmillä vesillä.

Kumpikaan Pienen esikoiskirjakerhon kirjoista ei ole ollut leimallisen esikoismainen. Muistelen ennen toiminnan alkua pelänneeni, että kerhosta tipahtelisi teiniangstista argh-elämä-sucks tuotetta, mutta eipä ole toistaiseksi tarvinnut myötähäpeässä kärvistellä. Hylyssä sentään pongasin muutaman piirteen, jollaista ei kokeneen kirjailijan tekstistä välttämättä löytäisi, mutta kokonaisvaikutelma oli ehdottomasti plussan puolella.

Tummapuhuvasta pohjavireestä huolimatta Hylky on lämminhenkinen lukukokemus, jota kehtaisi suositella. Viihdyttävää muttei velttoa - mainio kirja vaikka äitienpäivälahjaksi. Pitääkin ehdottaa tätä anopille.

PEKK:n jäsenille lähettämässään saatteessa Moster muuten kertoo kokeneensa historiallisten osuuksien kirjoittamisen erityisen haastavaksi ja pelänneensä anakronismeja. Mitään ilmeisen virheellistä ei silmiini osunut, mutta persoonallisuuksien takana tuntui välillä olevan varsin moderni mieli. Kirjassa esimerkiksi Katariina pohtii miten Vrouw Helenan miehistölle on käynyt. Vähän epäilen mahtaisiko musikkojen Venäjän keisarinna, vanhoilla päivillään valistusihanteensa enimmäkseen hylännyt despootti, moisten mitättömyyksien hukkumista huomatakaan. No jaa, eihän se mahdotonta ole.

Hylky lähettikin minut lehteilemään kotihyllystä löytyvää Henri Troyatin Katariinan elämänkertaa. Tarinan historialliset osuudet ajoittuvat ilmeisesti vuoden 1791 hujakoille. Hiipuvan keisarinnan nuorella rakastajalla on vielä vaiherikkaita aikoja edessä! Lukulistalle täytyykin ehdottomasti ottaa Mosterin yhtenä lähteenään mainitsema Simon Sebag Montefioren Ruhtinas Potemkin ja Katariina Suuri. Harmi kyllä Zubovista ei näytä löytyvän elämänkertaa suomeksi tai englanniksi.

Helen Moster (2011). Hylky. Helsinki: Avain.

Herran tarhurit

Kansi: Otava

Margaret Atwood on sellainen kirjailija, jonka teoksiin tarttumista tulee syystä tai toisesta usein lykättyä vaikka niistä loppujen lopuksi pitääkin.

Blogeista on jo selvinnyt, että ensin olisi periaatteessa pitänyt lukea Oryx ja Crake; kirjastossa tuli kuitenkin vastaan palautettujen hyllyssä tämä Herran tarhurit ja hyppäsi kainaloon. Ei vaan voinut mitään. Sitten kirjan hommattuani lykkäsin sen lukemista kunnes joku muu sen varasi. Varattua kirjaa en sentään kehtaa hautoa.

Herran tarhurit on aiheensa puolesta sukua Maarit Verrosen dystopioille Karsintavaihe ja Kirkkaan selkeää. Eletään välillä suuren epidemian jälkeistä tyhjää raunioiden aikaa, välillä ihmiskunnan tuhoon johtaneen korporaatioiden vallan ja kulutushysterian aikaa. Kirjan alkuosan keskeisimmät henkilöt Toby ja Ren selviytyvät autioituneessa maailmassa joten kuten, miettien onko muita enää olemassakaan. Takautumissa palataan aiempiin vuosiin Herran tarhurien, viherfundamentalistisen lahkon, parissa. Demokraattiset instituutiot on menetetty, ihmisyys näyttäytyy kuluttajuuden ja osattomuuden kautta. Herran tarhurit ennustavat Vedetöntä Tulvaa, toteuttavat Jumalan tahtoa, asettuvat osaksi luonnon kiertokulkua.

Tyylillisesti Atwoodin dystopia poikkeaa suuresti Verrosen versiosta; kirjailijat lähestyvät aihetta aivan eri sävellajissa. Atwood kirjoittaa runsasta, hersyvää kieltä, Verronen on niukan ilmaisun mestari. Yhteistä molemmille on tietynlainen ajelehtimisen tunnelma, joka on minusta Atwoodilla melkein vahvempi. Varsinkin Toby ja Ren näyttäytyvät henkilöinä, joille elämässä ei ole kysymys pyrkimyksestä jotakin kohti, johonkin - he vain selviytyvät elämästään. Selviytymisasenne onkin Tarhurien maailmassa tarpeen, naisina molemmat ovat vahvemman oikeutta soveltavien miesten armoilla. Suojattomuus korostuu.

Tobyn suhde tarhurien uskoon tuo tähän yleiseen ajelehtimiseen mielenkiintoisen säväyksen. Hänelle alkujaan tyhjät rituaalit muuttuvat merkitykselliseksi toiston kautta; silti en saanut missään vaiheessa sellaista käsitystä, että Toby nielee tarhuriteologian. Usko omaan oikeuteen toimia kasvaa Tobylla vähitellen; olisiko muodollisesta hengellisyydestä siihen tukea? Lopuksi Toby jo ottaa enemmän valitsijan ja tekijän roolia, hyvässä ja pahassa.

Herran tarhureissa takaumissa kohti kuolemaa ajautuvaa ihmiskuntaa leimaa tietynlainen ajatuksettomuus: asioita ajavat ja niistä päättävät vain harvat. Massa virtaa avuttomasti, tarpeidensa viemänä. Tässä Atwoodin ihminen on siis paljolti eläimen kaltainen. Ahdistavalta tuntuu asettua katastrofissa ajelehtivan henkilön osaan, ja se lienee tarkoituskin. Atwood alleviivaa juuri tätä tilaamme, vallalla olevaa ekologista ajopuumeininkiä. Ydinkatastrofi saa huomiota, hiljainen hukkuminen kulutuskulttuuriin ei.

Huh, ylläolevasta jo ilmenee miksi tulen usein lykänneeksi Atwoodin kirjoihin tarttumista... vaikka nautin Atwoodin rikkaasta mielikuvituksesta ja taidokkaan yksityiskohtaisista visioista, en ole vielä kertaakaan tuntenut itseäni hyväntuuliseksi Atwoodin jäljiltä. Herran tarhureissa apokalyptisen ruhjoutumisen fiilis on poikkeuksellisen vahva. En ainakaan muista että Orjattaresi olisi tuntunut näin tummanpuhuvalta. Ikuisuuskysymys onko ero kirjan vai lukijan tunnelmassa - kohtaaminen oli joka tapauksessa tällä kertaa erityisen synkkä.

Tunnustelkaapa vaikka tätä:

Hän nukkuu hierontapöydällä yhdessä niistä eriöistä, joissa kylpylän asiakkaille annettiin orgaanisia kasvohoitoja. Pöydillä on vaaleanpunaiset lakanat ja vaaleanpunaiset tyynyt ja tietenkin myös vaaleanpunaiset huovat - pehmeitä, suloisia väerejä, vauvamaisia hellittelyvärejä - mutta huopaa hän ei tällä säällä tarvitse.

Herääminen on viime aikoina tuottanut vaikeuksia. Pitää taistella horrosta vastaan. Se on vahva vietti: nukkua. Nukkua nukkumistaan. Nukkua ikuisesti. Hän ei voi elää pelkästään nykyhetkessä niin kuin kasvi. Mutta menneisyys on suljettu ovi, eikä tulevaisuutta ole näköpiirissä. Ehkä hän etenee päivästä ja vuodesta toiseen, kunnes hän yksinkertaisesti vain kuihtuu, käpertyy kokoon, näivettyy kuin vanha hämähäkki. (s. 124)

Vähän tuollainen olo minullekin tuli kirjasta, kuihtuva ja vähän nääntynyt. Olen vuosien mittaan lukenut pinoittain erilaisia Ihmiskunnan Viimeiset Hetket -tarinoita (ehkä joskus teenkin niistä koostejutun). Herran tarhurit on poikkeuksellisen taidokas mutta myös harvinaisen valoton; uskokaa tai älkää, monissa ihmiskunnan perikadosta kertovissa kirjoissa on toivon hehkua, jonkinlaista sielun laulua... tästä en sitä oikein löytänyt.

Lopuksi vielä huomio kirjan rakenteesta - tai pitäisikö sanoa valitus: Atwood rytmitti romaania tarhurien saarnoilla ja virsillä. Virsistä en pitänyt ollenkaan, jätin suosiolla väliin parin ensimmäisen jälkeen. Saarnatekstit veivät tarinaa eteenpäinkin, virsistä en saanut lisäarvoa.

Orjattaresi oli minusta aikoinaan todella vaikuttava kirja; sen lukeminen uudestaan alkukielellä on ollut harkinnassa. Ja epäilemättä se Onyx ja Crake tulee luettua vielä... joskus.

Margaret Atwood (2010). Herran tarhurit. Helsinki: Otava. Suomentanut Kristiina Drews.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Liisa Helve-Sibaja Kymen Sanomissa

ja vielä blogeissa:
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Zephyr Kirjanurkkauksessa

P.S. Sneak preview: huomenna sukelletaan Hylkyyn!

EDIT: Olin unohtanut merkintä suomentajan, kävin lisäämässä. Törkeää huolimattomuutta, sillä käännös oli minusta hyvä.

Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa!

Innostuin taannoin Hilja Valtoseen luotettavana välipalakirjailijana. Valtosen vanhoissa romaaneissa on historian tuntua mutta samalla jotenkin reipas meininki; hömpäksi ne ovat railakkaita. Kerronta on ilmeikästä ja etenevää, naiset tuittuja ja tarmokkaita. Kolme oli jo luettuna, yksi lisää odottaa.

Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa! on tähän asti lukemistani rajuin Valtosen kirja. Se on kertomus nuoresta naisesta, joka päättäväisesti hylkää alhaiset sukujuurensa pyykkärin ja punakapinallisen lapsena, kouluttautuu, muuttaa pois kotiseudultaan ja etsii uutta elämää entisen salaten. Konttoristi Varpu Vapaa (ihan kevyttä symboliikkaa tässä nimessä?) sotkee kuitenkin asiansa rakastumalla konttoripäällikkö Asser Äyrämöön. Yhteisestä onnesta ei tule mitään, kun Asser naikin Varpun ainoan rakkaan lapsuudenystävän Sadun. Seinän takana asustava Varpu saa vierestä seurata parin avio-onnea:

Outo ja kokematon ei voi lähimainkaan oikein arvioida sitä itkun ja parkumisen paljoutta, jolla yksi vahvakeuhkoinen, kiukkuluontoinen ihmistaimi koettelee kanssaihmistensä kuuloluiden vahvuutta. Jos näitä parkujia sattuu olemaan kaksi, on konsertti väliajaton. Konsertti on aina öisin. Se alkaa täsmälleen vanhempien nukkumaan käydessä, loppuu ylösnousuaikana.

Äyrämön kaksoset seinän takana ovat tässä suhteessa antaneet minulle totuuteen pohjautuvat tiedot ja kokemukset. Ne ovat huutaneet kolmen kuukauden ajan joka ikinen yö. Lääkäri sanoi, että ne vielä huutavat toiset kolme kuukautta joka ikinen yö. Ei uskoisi niin pienistä olioista lähtevän niin paljon ääntä. Ihmeesti ne jaksavatkin. Toinen alkaa ensin itkeä. Sitä hyssytellään, syötetään, pestään, muutetaan kuivaa. Jo uupuu vauva uneen. Silloin juuri alkaa toinen parkua. Sitä taasen hyssytellään, syötetään, pestään, muutetaan kuivaa. Kun sekin on uneen uupumassa, parahtaa toinen vauva unestaan hereille. Seuraa duetto.

Aviomies on jo itkukauden alussa jättänyt yhteisen makuuhuoneen siirtyen talon perimmäiseen huoneeseen. Lasten itku ei saa häiritä hänen hyvinansaittua yöuntaan. (s. 73-74)

(Tuostahan tulee melkein nostalginen olo! Ainakin teoriassa. No, takaisin asiaan.) Satu menehtyy pian keuhkotautiin, mutta Varpusta ei tule uutta konttoripäällikön rouvaa; sen sijaan Asser nai toisen Varpun lapsuudesta tutun naisen, huikentelevaisen Aina-Siveän (ööö... tosi kevyttä symboliikkaa?). Heitettyään uskottomuudestaan kiinni jääneen Aina-Siveän ulos olisi Asser vihdoin valmis löytämään Varpun ja onnen, mutta voi - onneton kohtalo paljastaa kaameita asioita menneisyydestä, eikä onnellista loppua tule. Tarja Kytösen gradusta on tosin jo selvinnyt, että Varpun tarina jatkuu Kunnankirjurissa; ehkä on vielä toivoa!

Älä nuolaise on oikeastaan aika hulppean liioiteltu viihderomaani. Se on paikoin hillittömän melodramaattinen, ja juonta pitää kasassa oikea yhteensattumien vyyhti. Onkohon ollut vähän enemmänkin pilke silmäkulmassa tätä kirjoitettaessa? Päähenkilö on joka tapauksessa valtosmaiseen tapaan äkäpussi ja oman elämänsä sankaritar. Samalla hän on paatunut ja häikäilemätön valehtelija, huijari ja suurisuu.

Nykypäivän lukijalle, jonka suhdetta kansalaissotaan, tai punakapinaan siis Valtosen termein, on jo ehtinyt moninkertainen analysointi mutkistaa, aikalaisen suorasukainen kirjoitus suojeluskunnasta ja sodan jäljistä on melkein virkistävää. Varpun asema kahden leirin välissä on mutkallinen, mutta ei ihan sellaisella tavalla kuin jälkiviisas odottaisi. Kiinnostuksella odotan mitä Kunnankirjurista saa tässä mielessä irti.

Hilja Valtonen (1988, alkuperäinen 1927). Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa. Helsinki: Tammi.

Arvioita:
Bookcrossing-sivuilta löytyi!
ja oho, Hömpän helmistä ilmaantui Sallan arvio, hänkin tykkäsi nimistä tässä :-)