Poikakirja

Kuva/kansi: Otava/Maija Vallinoja

Olli Jalosen Poikakirja ponnahti lukulistalle täältä: Blogistanian varjo-Finlandiasta. Ihan niin kuin tavallisessakin Finlandia-kisassa, listalta pois jääneistä kirjoista käydään melkein kiivaampaa keskustelua kuin listalle päässeistä. Salla poimi joukkoon Franzénin romaanin Tumman veden päällä, mutta Poikakirja jäi pois, mikä kirvoitti etenkin Kirsiltä voimakkaan puoltolauseen. Meninkin heti ja laitoin varauksen sisään kirjastoon. Ja jonotin. Ja jonotin.

Kirja sai odotella vielä kotiin asti päästyäänkin: minua pidätteli pienoinen ennakkoluulo. Hävettää myöntää tämä, mutta kovasti palkinnoin kaapin päälle pönkätty kirjailija epäilyttää aina vähän. Huolestuttavampaa lupausta kuin 'luonnehdittu kirjallisuutemme kruununjalokiveksi' en äkkiseltään keksisi kirjan liepeeseen... Varmaan pelkään ei-niin-alitajuisesti, että kriitikkojen yleisesti ylistämässä kirjailijassa on jotain niin hienosyistä, että teos menee minun käsissäni ihan hukkaan. Mutta Essi Kummun Karhun jäljiltä olin myyttisen naisenergian voimantunnossa: luin Poikakirjan.

Poikakirja on rinnastettu useasti Peter Franzénin esikoiseen Tumman veden päällä. Kirjojen asetelmissa onkin todella paljon samaa. Molemmissa kertoja on nuori poika, jonka kokemusmaailman kautta ympäristöä havainnoidaan; molemmissa kokemusmaailmaan sisältyy kipeitä ja vaikeita asioita. Molemmat kuvaavat pojan kasvua kohti kypsyyttä.

Jalosen kertojaääni on kuitenkin aivan toisenlainen. Poikakirjan Ollin kertoma on ajateltua, harkitunoloista tekstiä, ja Ollin tarina yhdistyy ympäröivän yhteiskunnan traumoihin monitasoisemmin kuin Veden perhekeskeinen draama. Jalonen havainnoi jotenkin selvemmin yhteisöä ja aikaa yksilön kautta kuin Franzén, jonka romaanin täytti yksityiskohtien tekstuuri, melkein käsinkosketeltava tuntuma koettuun.

Imeydyin enemmän mukaan Veteen kuin Poikakirjaan. Luin Veden tunteella kun taas Poikakirjan aavistuksen viileämpi ja etäisempi tyyli (Ollista odottaisi luonnontieteilijää) herätti enemmän ajattelemaan ja tulkitsemaan. Tämä tosin saattaa olla sukupolvijuttu: Franzénin lapsuus on minunkin lapsuuttani - Ollin oppivuosia en ole elänyt, Luojan kiitos. Poikakirjan koulukuvauksessa on hypnoottista mielenkiintoa, sitä seuraa jähmeän avuttomana kuin hidastuksena tapahtuvaa junaonnettomuutta.

Teksti on kauniin konstailematonta, rauhallista mutta silti lapsen suuhun sopivaa. En ota lukunäytettä koulusta, vaan - jatkaakseni tätä kohtuutonta Franzéniin vertailua johdonmukaisesti - saunasta:

Pesuhuoneessa isä tekee ämpärillisen sopivaa vettä ja kaataa siitä ensin puolet minun päälleni ja loput itsensä päälle. Kallion Pena lantraa sillä välillä padasta kuumaa ja kraanasta kylmää ja kaataa koko ämpärillisen kerralla päänsä päältä niin että betonilattialle tippuessaan vesi plätsähtää kovalla äänellä ja roiskuu joka suuntaan.

Sitten saa mennä saunan puolelle. Minulla on oma paikka keskilavon reunassa. Siinä on hyvä nojata seinään johon on puhalluslampulla kuvioitu tummempia kohtia ja poltettu pihkareikiä kiinni.

Ovat huuhdelleet naisenhajut pois, isä sanoo ylälavolta ja tarttuu metalliseen kuuppaan, katsoo siihen sopivan aloitusmäärän vettä ja viskaa pesäluukusta kiville. Se osaa viskata niin että vesi menee kuin yhtenä pirstaleisena palikkana ilman läpi ja putoaa tarkasti pönttökiukaan sisään. (s. 73-74)

Kirjan leudohko loppu istui kokonaisuuteen hyvin. Viimeinen luku teroittaa ja korostaa Olli kasvua hienostuneesti, turhia alleviivaamatta. Vaikkei mitään dramaattista tapahdu, lopusta saa tyydytystä ja se on uskottava päätös tarinalle. Kaikkiaan Poikakirja oli minusta selvemmin ja todemmin kasvukertomus, kehityskertomus. Olli kypsyi kirjan mittaan, otti elementtejä miehen malliinsa läheltä ja kauempaa. Koulun ja ikätoverien tärkeys jäi mietityttämään teinityttöjen äitiä. Kiusaaminen on vaihtanut kaapua mutta voi pulskasti edelleen.

Hyvä kirja, kuiskasi eikä huutanut. Miksiköhän tulee mieleen Leena Lander? Tyyni kertojaääni kuvaamassa toteavasti kamalia asioita on varmaan se yhteys.

Vielä bonuksena ajatus, joka tätä kirjoittaessa nousi mieleen - olipas kirotun vaikeaa sanoa Poikakirjasta yhtään mitään vertailematta sitä Veteen! Miten raivostuttavan epäreilua molempia kirjailijoita kohtaan. Ja noloa. Mutta näinhän se menee että ihminen arvioi aina vertaamalla johonkin: jos ei muihin kirjoihin niin omiin kokemuksiin tai kuvitteelliseen ideaaliin. Tässä tapauksessa oma rajoittuneisuus vain sattuu pännimään. Jäi fiilis että lukukokemus olisi ollut toisenlainen, jos en olisi lukenut Franzénin kirjaa ensin, ja vielä äskettäin.

Mitä ihmettä minä höpisen? Hyviä kirjoja molemmat - unohtakaa analyysiangst ja lukekaa vaan. Kun kirjastolakkoni oikeasti loppuu, taidanpa uskaltautua vielä uudestaankin Olli Jalosen kirjojen pariin, kriitikkojen kehuja uhmaten *kiristää rintapanssarin nauhoja*

Olli Jalonen (2010). Poikakirja. Helsinki: Otava.

Arvioita:
Arto Virtanen Parnassossa
Mervi Kantokorpi Hesarissa
Pertti Ehrnrooth Keskisuomalaisessa
Veijo Hietala Turun Sanomissa

Karhun kuolema

Kansi: Tammi/Taina Markko.

Essi Kummun Karhun kuolema on blogikirjoja - siis niitä jotka hankin ihan puhtaasti blogikehujen pohjalta. Tästä ovat kirjoittaneet ainakin Jenni, Marjis ja Salla.

Karhun kuolema kuvaa pienen ruotsinkielisen kylän yhtä pihapiiriä. Mummaa joka kuolee muttei lähde, kulmikasta Fannya, hänen poissa viipyvää Alex-poikaansa, Stellaa joka lapsineen odottaa sulhaseksi karhua. Kaikki tuntuvat ulkopuolisilta omassa elämässään. Lopulta karhu tulee, eikä sille löydy sijaa kyläläisten keskuudessa, vaikka erilainen Stella ottaa sen huojentuneena kotiinsa. Karhu on kuin kotonaan, se on aina ollut, mutta det här går ju inte.

En osaa sanoa juonesta mitään järkevää - Karhun kuolema oli minusta niin vahvasti tunnelmaan pohjaava kirja, että sen tarinan purkaminen juoneksi tuntuu mahdottomalta. Ei kai näistä maagisista palasista perinteistä juonta koostukaan; romaanin tapahtumat eivät asetu suhteisiinsa millään normaalilla mittapuulla. Karhun kuoleman elementit järjestyvät päässäni juonikaavion asemesta voimakuvioiksi, vastakkainasetteluiksi jotka purkautuvat aina eri tavalla kuin odottaisi. Elävät ja kuolleet, viha ja vapaus, perinteen paino ja keveys, alusta aloittamisen mahdottomuus ja väistämättömyys, kuuluminen ja kuulumattomuus. Kutsuuko Stellan hetkellinen epäröinti kyläläiset karhun kimppuun? Tarvitaanko samanlaisuuden ylläpitämiseksi aina erilaisuutta, siihenkö perustuu Stellan parantava voima? Onko Stellalla lapsia vai pelkkää potentiaalia?

Ehkä sanon vain, että lukekaa itse! Olen tämän kirjan kanssa harvinaisen avuton; en osaa kuvata järjellä ajatuksiani. Karhun kuolema vain soi ja humisee mielessä. Se herättää paikoin niin vahvoja mielikuvia, että puntit tutisevat. Tätä lukiessani haistan kostean sammaleen ja tuoreen veren, tunnen karhun turkin paljasta selkää vasten. Kielikin poimii välillä palan kalevalaista rytmiä, joka solahtaa huomaamatta tekstin virtaan.

Otan lukunäytteeksi palan Stellan ja kuolleen mumman keskustelusta - haluan säästää teille itsekullekin ilon löytää itse karhu kansien välistä.

Stella jää tyhjään asuntoon mumman kanssa. Kuinka kauniisti nyt käy auringon valo ikkunasta sisään, sängyn päälle, lattialle. Kaikki on jotenkin hyvällä tavalla rauhallista. Ei ole mitään hätää. Stella ei mumman nähdessään tunne hämmennystä eikä epäuskoa. Hän tuntee rauhaa.

"Mumma", Stella sanoo lopulta.

No mitä.

"Sinä olet kuollut."

Jaa?

Mumma tekeytyy. Kääntää päätä, ei muka ymmärrä, on suloinen kuin koiranpentu, hymyilevä ja keveä on, niin kuin on nyt tämä syksyinen päivä, kun ei sana vettä. Vielä. Säätiedotuksessa sanottiin, että kuuro voi alkaa milloin tahansa ja kestää useita päiviä.

"Sinä olet kuollut. Pitää levätä."

Vaan eipä minua väsytä. (s. 71)

Ei väsytä minuakaan. Moni 'hämärä' teos jättää väsyneen ja tuskaisen olon, vajavaisuuden tunteen. Karhun kuoleman jäljiltä mieli on virkeä ja tyyni kuin myrskyn silmässä. Tekee mieli lähteä haistelemaan metsää, ulos, johonkin uuteen. Kummu osaa lopettaa ajoissa: lukijalle jää tilaa hengittää.

Essi Kummu (2010). Karhun kuolema. Helsinki: Tammi.

Arvioita:
Suvi Ahola Hesarissa
Teppo Kulmala Savon Sanomissa
Lasse Koskela Parnassossa
Jani Saxell Kiiltomadossa
Mari Viertola Turun Sanomissa

P.S. Huh! Kaanoninsa tuntevat kriitikot näyttävät löytävän tälle teokselle melkoisen sukupuun - mutta ei kannata pelästyä. Voin kokemuksesta vakuuttaa, ettei tarvitse tuntea Sudenmorsianta tai suomalais-ugrilaista mytologiaa nauttiakseen tästä kirjasta. Mari Viertola Turun Sanomista hoksasikin hyvän nykyvertauksen: Karhun kuolemassa tosiaan on David Lynchin tunnelmaa, hih.

Kaima

Kansi/tekijä: Tammi/Tuija Kuusela

Helmikuussa kävin Neitien kanssa Seinäjoella divarissa, ja innostuin neljän kirjan verran. Yksi hankinnoista oli Lahirin Kaima. Jokin blogijuttu tai keskustelu (en saa päähäni mikä) oli palauttanut mieleeni Lahirin, jonka novellikokoelmasta Interpreter of Maladies pidin kovasti joskus kauan, kauan sitten.

Ostopäätökseen vaikutti myös kirjasarja. En muista koskaan ajatelleeni Keltaisen Kirjaston kirjojen kanssa, että käännös olisi kökköä tai kirja keppoinen. Melkoinen laatutakuu siis! Seuratessani blogien erilaisia jännittäviä haasteita (joihin en koskaan uskalla lähteä mukaan *uikuttaa pöydän alla*) on käynyt omakin haaste mielessä: mitäs jos lukisikin Tammen Keltaisen Kirjaston alusta loppuun. Joskus, jollain aikavälillä... Edessä olisi todella huima urakka: pikainen laskelma osoittaa, että tähän mennessä olen lukenut vähemmän kuin 10 % keltaisista kirjoista. Ja joukossa on Joycen Odysseus. Grh. Ehkä ei sittenkään. Ehkä otankin haasteeksi vaikka nostaa lukuasteen viiteenkymmeneen prosenttiin - silloin voisi jättää itselleen vastenmieliset kirjailijat väliin. Mietin vielä.

Takaisin aiheeseen: Kaima kertoo Gogol Gangulista, bengalilaisten vanhempien Yhdysvalloissa syntyneestä pojasta ja tämän perheestä. Bengalilaisen perinteen mukaan lapsella on kaksi nimeä, kotinimi ja virallinen nimi. Poikalapsi, joka syntyessään saa kotinimen Gogol, ei myöhemmin haluakaan virallista koulunimeä. Aikuistuttuaan hän sitten haluaa minkä tahansa muun nimen. Gogolin vanhemmat ovat Yhdysvaltoihin muutettuaan yrittäneet pysyä bengalilaisina, mutta omaksuneet hiljalleen lastensa vaatimuksesta amerikkalaisia tapoja; Gogol puolestaan tuntee itsensä ympäristöönsä kuulumattomaksi ja yrittää luoda nahkansa, muuttua toiseksi nimensä muuttamalla.

"Minä en tajua. Miten te saatoitte antaa minulle nimen niin kummallisen tyypin mukaan? Kukaan ei ota minua vakavasti", Gogol sanoi.

"Kuka? Ketkä eivät ota sinua vakavasti?" isä halusi tietää. Hän nosti sormensa lautaselta ja katsoi Gogoliin.

"Ihmiset", hän valehteli vanhemmilleen. Sillä isän sanoissa oli perää, ainoa henkilö joka ei ottanut häntä vakavasti, ainoa ihminen joka kidutti häntä, ainoa ihminen joka oli kroonisesti tietoinen ja kiusaantunut nimestä, ainoa joka jatkuvasti asetti sen kyseenalaiseksi ja toivoi että se olisi toinen, oli hän itse. Ja silti hän jatkoi, sanoi että heidän pitäisi olla iloisia jos hänen virallinen nimensä olisi bengalilainen eikä venäläinen.

"Paha sanoa, Gogol", äiti sanoi pudistaen päätään. "Tiedä hänestä." Hän nousi ylös korjatakseen astiat pöydästä. Sonia häipyi vähin äänin omaan huoneeseensa. Gogol jäi pöytään isänsä kanssa. He istuivat siinä yhdessä kuunnellen kun äiti kaapi astioita ja altaaseen valui vettä. 

"Muuta se sitten", isä sanoi hetken päästä hiljaa. (s. 148) 

Tulen muistamaan Kaiman kirjana itsensä ja taustansa hyväksymisestä. Gogol saa nimensä isänsä lempikirjailijan mukaan, isänsä koettelemuksista selviämisen symbolina. Ironista kyllä, Gogol tulkitsee nimensä aivan toisin kuin vanhemmat ovat sen tarkoittaneet. Nimi ja tausta näyttäytyvät Gogolille erilaisina kuin hänen vanhemmilleen, sillä kulttuurin juopa on syvä. Tarinan edetessä jo kolmikymppinen Gogol tuntuu pääsevän hiljalleen sinuiksi itsensä ja taustansa kanssa. Muukalaisuus jatkuu, mutta sen kanssa voi elää.

Gogolin ja hänen vanhempiensa lisäksi kiinnostavia hahmoja on kirjassa monta: sisar Sonia, deshi-tyttö Moushumi, newyorkilainen Maxine. Lisäksi Uuteen Englantiin syntyvä bengalilainen yhteisö perinteineen ja sitoumuksineen nousee kirjassa tärkeäksi. Se on pala Kalkuttaa kaukana kotoa, eksynyt ihmisyyden sirpale, sekaidentiteetin omaavien ihmisten liittouma. Lahiri tuo mukavasti esille erilaisia intialaisia perinnäistapoja, jotka tosiaan huikeasti erovat länsimaisista käytännöistä.

En ole varma ymmärränkö kirjan "oikein". Minusta ydinviesti on nimessä Kaima. Lahiri tarkastelee sitä, miten ihminen asettaa odotuksia itselleen, ja muut ihmiselle, 'annettujen' ominaisuuksien kuten nimen ja syntyperän perusteella. Gogol on vieras perheelleen ja perinteelleen, mutta sitä kautta myös itselleen. Jotta voisi olla oma itsensä, täytyy ensin päättää kuka ei ole. Kaimassa konteksti on vahvasti amerikkalaistuneiden intialaisten identiteettiin kytkeytyvä, mutta ristiriita lienee universaali.

Kaima on ollut kesken jo jonkin aikaa, mutta ei siksi että se olisi raskas tai ikävää luettavaa - Lahirin tyyli vain on minulle sen verran vaativaa, että tarvitsen rauhallista lukuaikaa hänen tekstiään varten. Kappaleet ovat pitkiä, lauseet usein niukan tarkkoja; teksti kerjää keskittymistä.

Natustelin kirjaa lukiessani myös mielihyvällä Uuden Englannin tunnelmia. Lahiri on kasvanut Rhode Islandilla, jossa itsekin vietin nuorena vuoden, samoihin aikoihin kun Gogol kävi koulunsa Massachusetts'n puolella. Lahirin eleetön kuvaus elämästä pohjoisissa osavaltioissa huokuu tuttuutta, myös nuoruuden identiteettikamppailun osalta. Ja kyllä, muukalaisuus tosiaan periytyy: Rhode Islandilla vaikkapa portugalilaissyntyisten lapset ovat perusjenkkien puheissa portugalilaisia vielä kolmanteen USA:ssa syntyneeseen polveen.

Kaikkiaan pidin Kaimasta, mutten ihan seonnut onnesta tätä lukiessani. Interpreter jättikin aikanaan niin huikean vaikutelman, että sitä olisi vaikea ylittää.

Jhumpa Lahiri (2005). Kaima. Helsinki: Tammi. Suomentanut Kersti Juva.

P.S. Voitin äskettäin Mari A.:n arvonnassa toisenkin Lahirin romaanin, joten kaksoisidentiteetin kanssa kamppailu varmaan jatkuu!

Arvioita:

Tommi Aitio Hesarissa

Kirsi Reinikka Kiiltomadossa

Blogeissa tätä ovat lukeneet ainakin:

Ina

Zephyr (alkukielellä)

The Shelters of Stone (Luolien suojatit)

Alla pilkistää suomennos.

Hesarissa osui tiistaina aamu-uniseen näkökenttääni otsikko "Jääkauden porno". Tiesin heti mistä on kysymys, sillä Amazon.co.uk on jo ajat sitten ilmoittanut Jean M. Auelin Maan Lapset -sarjan valmistumisesta. Tietenkin viimeinen osa oli pakko tilata, ja odottelen pakettia saapuvaksi ensi viikolla. Hesarin juttu herätti kuitenkin huomaamaan, että edellisestä osasta on kauan - eikä näitä sentään uudestaan ja uudestaan lue - joten päätin virkistää muistikuvia ottamalla uusintaan toiseksi viimeisen osan The Shelters of Stone.

Tykkäsin aikoinaan aivan älyttömästi Luolakarhun klaanista, Hevosten laaksosta ja Mammutinmetsästäjistä. Tasangon vaeltajia pidin jo melko puuduttavana, eikä The Shelters'kään mielettömästi innostanut. Joko Auel kirjoittaa vanhemmiten huonommin, tai sitten luen hänen kirjojaan vanhemmiten huonommin.

Mutta nostalgiassa saa piehtaroida näitä lukiessaan. Ja Auelin kyky luoda yksityiskohtainen ja kiinnostava maailmankaikkeus on kiistaton, oli hänen proosastaan muilta osin mitä mieltä tahansa. Sitä paitsi, vaikka Ayla on raivostuttavan täydellinen joka suhteessa, ja Jondalar maanpäällinen jumaluus, on pakko saada tietää mitä heille loppujen lopuksi käy.

Muistan The Shelters'iä ensimmäisen kerran lukiessani ajattelleeni, että tarina jäi tavallaan kesken. Samaa mieltä olen edelleen. Tässä osassa Ayla ja Jondalar asettuvat zelandoni-kansan joukkoon. Ayla tekee erilaisia ihmeellisiä asioita (löytää uuden luolan, parantaa ihmisiä, pelastaa hylättyjä lapsia, hallitsee eläimiä jne.) ja hänet otetaan heimon jäseneksi. Pariskunta herättää huomiota myös tarinoillaan latuskapäiden ihmisyydestä, ja latuskapäitä puolustaessaan Ayla saakin joitain vihamiehiä zelandonien parissa. Ayla ja Jondalar pääsevät sitomaan liiton solmun yhteisillä kesäjuhlilla. Ayla saa toisen lapsensa, mutta vaikenee vielä ensimmäisestä pojastaan, Durcista, joka jäi klaanin kasvatettavaksi. Heimon hengellinen johtaja, Jondalarin entinen rakastettu Zolena, houkuttulee Aylaa Zelandonin oppiin, eli jonkinlaiseen poppamiehen oppisopimuskoulutukseen. Ayla epäröi mutta suostuu lopussa.

The Shelters vie Aylan ja Jondalarin tarinaa eteenpäin, mutta ei ihan niin paljon kuin odottaisi. Lukiessa tulee monesti tunne, että tässä nyt pohjustetaan jotain tulevaa kriisiä. Auel ikään kuin asettelee palikoita paikoilleen loppunäytöstä varten. The Shelters on hyvää perusviihdettä, mutta ei itsenäisesti järistyttävä teos. Maiseman ja luonnon yksityiskohtaisia kuvauksia on tosin hieman vähemmän kuin joissain aiemmissa osissa. Kivikautisen teknologian kuvaukset eivät minua vaivaakaan, niitä on mukava lukea.

Tekstinä Maan lapset eivät missään vaiheessa ole hätkähdyttävän hyviä tai huonoja. Auel kirjoittaa tarinaa, ei kieltä. Blogeissa ja arvioissa on liene riittämiin kommentoitu päähenkilöiden äärimmäisyyksiin menevää erinomaisuutta, joten en enempää siitä urputa. Valitsen kuitenkin lukunäytteeksi kohdan, jossa Ayla opettaa tulentekoa zelandonien hengellisille johtajille eli Zelandoneille.

There was a little buzz of noise, and the First picked up some words of irritation. They didn't need a lesson in fire-making, they were saying. Everyone knew how to make a fire from the time they were small children. Good, she thought, feeling rather pleased. Let them grumble. They only think they know all there is to making fire.

'Will you make a fire for us, Ayla?' the Zelandoni leader said.

Ayla had fluffed up a small mound of fuzzy fireweed tops as tinder and had a pice of iron pyrite in her left hand and a flint striker in her right, but it wasn't obvious. She struck the firestone, saw a good spark land in the fluff of fireweed, blew it into life, and added kindling. In less time than it took to explain it, she had a fire going.

There were some involuntary oohs and 'How did she do that?' comments, then the Zelandoni of the Third cave said, 'Can you do it again?' (s. 452)

Kestävimmin kiinnostavaa kirjassa on Aylan sopeutuminen jälleen uuteen yhteisöön. Vaikka Auelin ilmeisimmät moraaliset viestit liittyvät luonnonsuojeluun ja erilaisuuden kunnioittamiseen, on kirjoihin sisällytetty sinänsä kiinnostavaa havainnointia ihmisten moninaisista tavoista järjestää sosiaalisia suhteitaan. Esimerkiksi lukunäytteen Zelandonit, Emon palvelijat, luopuvat nimistään ja käyttävät pelkästään titteleitään symbolina omistautumisestaan yhteisölle. Niinpä viimeisellä puhujalla ei ole muuta nimeä kuin Kolmannen Luolan Zelandoni. Ovela ja uskottava ajatus, sukua nykyisillekin ilmiöille. Ehkä sosiologi näkisi Auelin yhteisöissä virheitä; näin amatöörisilmin näiden kivikauden heimojen järjestäytymisessä on paljon uskottavaa ja kiinnostavaa tavaraa.

Mielenkiintoinen assosiaatiovirhe tuli muuten tehtyä tämän kirjan kanssa. Juuri kun olin aloittelemassa tätä Shelters'iä, väitin Sallan lukupäiväkirjassa kommentoidessani, että luen Hevosten laaksoa. Hah! Hämmästyin jälkikäteen moista vihrettä mutta syyhän on oikeastaan ilmeinen: ajattelin seksikohtauksia, ja jos kirjallisesta seksistä puhutaan, Hevosten laakso tulee ilman muuta ensimmäisenä mieleen. Luin kai sen herkässä iässä ja leimmannuin! The Shelters sisältääkin paljon vähemmän ja miedommin maalattuja hekuman hetkiä.

The Shelters of Stone on suomennettu nimellä Luolien suojatit. Olen jostain kirjakaupasta saanut kappaleen ilmaisena lahjana (on sellainen mielikuva, että Suojatit ei aikanaan myynyt ihan niin hyvin kuin odotettiin), ja se on nökötellyt lukemattomana englanninkielisen painoksen vieressä. The Shelters'n hankin englanniksi vain siksi että alkukielisen sai nopeammin; suomenkieliset nimitykset ovat kuitenkin jääneet mieleen. Englannin "flathead" ei kuulosta yhtä kuvaavalta kuin suomen "latuskapää". Itse asiassa nyt vähän harmittaa, että tulin tilanneeksi viimeisenkin osan englanniksi, sillä suomennos näyttää tulevan ihan yhtä nopeasti tai nopeamminkin.

Mielenkiintoinen yksityiskohta muuten: suomennoksessa kirjailijan nimi on Untinen-Auel, alkuteoksessa pelkkä Auel. Kustantaja toki mielellään muistuttaa kirjailijan suomalaisjuurista.

Tuo Luolien suojatit makoilee täällä tyhjänpanttina; voisin laittaa sen kiertoon. Jos siis haluat virkistää muistojasi ennen viimeistä osaa, eikä sinulla ole kirjaa itselläsi, hihkaise kommenttiboksiin! En järjestä arpajaisia, lähetän kirjan palkkioksi nopeudesta ensimmäiselle pyytäjälle.

Jean M. Auel (2002). The Shelters of Stone. Lontoo: Hodder & Stoughton.

Osavuosikatsaus 1/2011: ja kesken jäivät...

Luettuja kirjoja on kertynyt ensimmäisen vuosineljänneksen aikana odottamattoman paljon. Jokainen on uskollisesti raportoitu, mutta ajattelin huvitella listaamalla nyt myös ne, jotka jätinkin lukematta.

OTT, ensimmäinen romaani, jonka ikinä jätin kesken, oli Umberto Econ Focaultin heiluri. Siitä on nyt ehkä kaksitoista vuotta? Kolmetoista? Mikä oivallus se olikaan. Kirjaa ei ole pakko lukea loppuun, vaikka sen on aloittanut.

Harjoitus tekee mestarin. Tarjolla on nykyään niin paljon hyvää luettavaa, ettei edes kunnolla hävetä jättää kesken kun siltä tuntuu. Kas tässä lista -

Alaa al-Aswani (2009). Yacoubian-talon tarinat. WSOY.

En tiedä mikä mätti, mutta en päässyt tarinaan sisään. Yritin pariin kertaan, mutta en onnistunut innostumaan ja palautin lukemattomana lainausajan lähestyessä loppuaan. Zephyr tykkäsi tästä kyllä. Olisinkohan saanut enemmän irti sen jälkeen kun Egypti nousi uutisiin? En ihan heti yritä uudestaan, kun niin monta kirjaa on jo jonossa.

Alexandra Salmela (2010). 27 eli kuolema tekee taiteilijan. Teos.

Yritin kovasti. Ihan totta. Tämähän voitti esikoispalkinnon ja kaikki.

Mutta olen niin vanhanaikainen, että tarvitsen possessiivisuffikseja. Unohtakaa aitous ja antakaa kustannustoimittaja...  27:n lukemisesta tuli samanlainen tunne kuin tulee kutittavasta villapaidasta; ahdistunut ja kiemurteleva. En tainnut päästä edes sataan sivuun.

Inakin sai allergisen reaktion, Marjis yllättyi iloisesti. Majander Hesarista tykkäsi - ei varmaan yllätä ketään, koska 27 sai Hesarin palkinnon.

Joanne Harris (2010). Sinisilmä. WSOY.

Olen tykännyt kolmesta Joanne Harrisin kirjasta (Pieni suklaapuoti, Karamellikengät ja Herrasmiehiä ja huijareita, jos muistan nimet oikein), mutta Sinisilmä jäi koko ajan toiseksi jollekin muulle kirjalle. Jäin sivun 75 paikkeille... ja äkkiä huomasin lukeneeni 5-6 muuta kirjaa, Sinisilmän yhä odotellessa. Olkoot.

Susan arvio Järjellä ja tunteella -blogissa sai aikaan kommenttien ryöpyn, ainakin periaatteessa siis kiinnostava kirja ja kirjailija :-)

Santeri Alkio (2010, alkuperäinen 1894). Puukkojunkkarit (e-kirja, Project Gutenberg).

Ainakin toistaiseksi kesken. Kirjan sanasto osoittautui minulle yllättävän vaikeaksi, ja tyyli on takkuisesti vanhahtavaa. Tuskin palaan tähän ihan lähiaikoina. Jori bloggasi tästä äskettäin.

Sir Walter Scott (2004, alkuperäinen 1814). Waverley. (e-kirja, Project Gutenberg).

Uuvuin esittelyteksteihin, jotka jatkuivat ja jatkuivat. Kirjailija kuvaili niin seikkaperäisesti kirjan vaiheita, että olin kyllästynyt ennen kuin itse tarina kunnolla ehti alkaakaan. Kun tarina pääsi alkuun, automatka lopahti... ja siihen lopahti Waverleyn lukeminenkin.

Gregory Maguire (2008, alkuperäinen 1995). Noita. Lännen Ilkeän Noidan elämä ja Teot. Sammakko.

Kirja on tunnettu menestysmusikaali Wicked'n pohjateoksena. Luin tätä aika pian musikaalin nähtyäni ja se saattoi olla virhe. Kirja on sävyltään varsin erilainen. Teksti on koukeroista, fantasiamaailma yksityiskohtainen ja vähän arvaamaton. En jaksanut taistella tietäni sisälle. Tätä voisin yrittää uudelleen kun musikaali on kunnolla haihtunut päästäni.

Vesa Sisättö arvioi ihan positiivisesti Hesarissa.

Eeva Liisa Eronen (1996). Astarten palvelus. Kirjayhtymä.

Ostin tämän kirjaston poistomyynnistä (50 senttiä), koska nimi houkutti. Takakansi lupaa, että tässä "rakentuu sekä erotiikan että naisen syvintä olemusta pohtiva intensiivinen teos, joka purkaa myyttejä" ja osoittaa ettei nainen ole syntinen nainen, eikä huora, eikä pyhimys. Mataen etenin sivuilla kuin aavikolle eksynyt etana. En löytänyt intensiteettiä, pyhyyttä tai huoruutta: vain kirjallisuuden opiskelun kovin kirjallisesti kuvattua arkea ja teologis-myyttisiä mielleyhtymiä. Ehkä tämä todistaa henkisestä lapsekkuudesta, mutta hirveän mielelläni haluaisin kirjaan juonen. Tiedättehän, sellaisen että jotain tapahtuu. Juoni ei toki ole välttämätön jos kirjalla on muita hyviä ominaisuuksia.

Astarten kanssa tulin sivulla 47 kohtaan, jossa kertoja sanoo:

Minun pitäisi tehdä ensin yleiskaavio kirjan rakenteesta, ja sitten selvittäisin aikarakenteet ja niiden suhteet sen sisällä.

Tuosta tuli väistämättä mieleeni, että minähän luen tätä ihan vapaaehtoisesti. *kannet paukahtavat kiinni*

Seuraava osavuosikatsaus julkaistaan pörssiyhtiöiden normaaleja käytäntöjä noudatellen kolmen kuukauden kuluttua (kesällä! kesällä!). Katson saisinko siihen mennessä laadittua jotain järkevää yhteenvetoa lukemisista. Tällä erää näyttäisin lukeneen noin 85 jonkinlaista kirjaa (=postausten määrä - höpinäkategorian postausten määrä + arvio useita kirjoja sisältäneistä jutuista), mutta olisi kiva tutkailla tarkemmin ulko- ja kotimaisen kirjallisuuden, nais- ja mieskirjailijoiden, suomen- ja englanninkielisten kirjojen jakaumaa ja tietysti laskennallista samaan-kirjailijaan-palaamisastetta ja niin edelleen. *huoh* Ehkä säästänkin tämän kiehtovan tilastollisen pohdinnan tilinpäätökseen (vasta joulukuussa, hahaa).

Päätän osavuosikatsauksen järisyttävään ilmoitukseen:

Olen kirjastolakossa.

Lainattujen pinossa vanhimmat kasvavat kohta hometta tai korkoa tai jotain. Vieraan pääoman osuus taseessa on kestämätön. En siis kerta kaikkiaan hae uusia kirjoja ennen kuin kaikki lainatut on joko luettu tai tuomittu lukemattomina palautettavaksi.

Hyvää huhtikuuta!