maanantai 18. heinäkuuta 2011

Velhon oppipoika


Raastan itseni väkivalloin kesken olevan kirjan parista kirjoittaakseni lyhykäisesti jo viime viikolla luetusta, ihan vain todistaakseni etten hukkunut matkalla kotiin Suomenlinnan ihanalta piknikiltä. Piknikistä on jo niin moni raportoinut, ettei lisättävää juuri ole; ruokaa oli paljon, se oli hyvää, ja keskustelu oli lukutoukalle erinomaisen ravitsevaa. Kirjamessuilla tavataan taas, toivottavasti!

Suorittelen tässä spefin lyhyttä oppimäärää. Kun aiemmin olen keskittynyt scifiin, nyt luetaan sitten fantasiaa olan takaa. Velhon oppipoika on muuten 101 kirjan listallani kiihkeintä väittelyä täällä kotona herättänyt valinta. Neiti B on lukenut Oppipojan kaksi tai kolme vuotta sitten ja suositteli, Neiti A olisi ehdottomasti korvannut Robert Jordanin Ajan pyörä -sarjan avausosalla. No, en periaatteesta suostunut ottamaan listalle yli 20-osaista sarjaa... Jotain rotia sentään.

Velhon oppipoika kertoo Simon-pojasta, joka kasvaa löytölapsena Hayholtin linnan palvelijain puolella ja seuraa siinä sivussa maan mahtavien elämää. Vanhan kuninkaan kuolema panee liikkeelle muutoksen pitkään rauhallisessa valtakunnassa; sithit eli Erkynmaata ennen hallinneet otukset (haltijoita? alieneita? kuka tietää?) liikehtivät ja heimot riitelevät keskenään. Sisäpolitiikassa velloo, sillä uusi kuningas on huvittelunhaluinen ja hänen nuorempi veljensä katoaa. Simon puolestaan pääsee oppipojaksi Morgenes-velholle.
[--] Tohtori päästi pienen voitonriemuisen vihellyksen ja kumartui äkkiä alkaen kaivaa kuin orava keväällä. Hänen takanaan pöllysi ilmaan kirjoituskääröjä, kirkasvärisiä kankaita ja pikkuruisia vateja ja maljoja kuin jonkun pikkuväkeen kuuluvan päivällispöydästä. Viimeinen hän suoristautui kohottaen ilmaan suuren lasiseinäisen laatikon. Hän kahlasi pöydän ääreen, laski lasikuution ja poimi hyllyltä näköjään sattumanvaraisesti pari pulloa.
Toisen sisältämä neste oli väriltään kuin auringonlaskun valaisema taivas ulkona, ja se savusi kuin suitsuke. Toinen oli täynnä jotain sinistä ja tahmeaa, joka valui verkkaisesti laatikkoon kun Morgenes käänsi kummankin pullon ympäri. Sekoittuessaan nesteet muuttuivat kirkkaaksi kuin vuoristoilma. Tohtori kohotti kätensä kuin kiertelevä näyttelijä, ja tuli hetken hiljaisuus.
"Sammakot?" Morgenes pyysi ja koukisti sormiaan. (s. 34)
Tad Williamsin saaga Taru kolmesta miekasta on alkujaan kolmiosaiseksi tarkoitettu, mutta julkaistiin Suomessa 12 kirjan sarjana, kertoo Wikipedia. Ehkä tuo pätkiminen osittain selittää kirjan kaikkinaisen keskeneräisyyden tunnun. Ainakin minulle jäi sellainen olo, että tarinassa ei päästy vielä edes alkuun.

Ja pakko on myöntää, ei jäänyt villiä hinkua lukea seuraavaa osaa. Vuosi sitten olisin saattanut jatkaa sarjan parissa - jotainhan on pakko lukea! - mutta kiitos kaikkien kirjablogien, nyt on niin monta hyvää kirjaa jonossa että siirryn mieluummin seuraavaan. Oppipoikaa lukiessani muistin, miksi en ole ollut erityisemmin innostunut miekka ja magia -kirjoista. Liikaa kliseitä, ei tarpeeksi kiinnostavia henkilöitä... ei ripaustakaan ironiasta, tuima tujaus mahtipontisuutta.

Mutta fantasiaakin voi tehdä hyvin. Vertaan mielessäni Oppipoikaa Martinin ja Abercrombien huomattavasti arvaamattomampiin, synkempiin ja tekstuurisempiin maailmoihin. Niistä nauttiakseen melkein pitää olla aikuinen; Oppipoikaa suosittaisin jollekulle selvästi nuoremmalle seikkailuhenkiselle.

Tad Williams (1996, alkuperäinen 1988). Velhon oppipoika: Taru kolmesta miekasta 1. Karisto. Suomentaneet Leena Peltonen ja Auli Hurme-Keränen.

torstai 14. heinäkuuta 2011

Pieni talo preerialla ja viisi muuta


Tein aikamatkaa lapsuuteen lukemalla kaikki kirjastosta irroneet Laura Ingalss Wilderin kirjat. Melko hyvä setti niitä löytyikin, kylliksi kunnolliseen nostalgiakylpyyn.

En ole pentuna lukenut näitä kirjoja, mutta katsoin sarjaa innoissani. Pieni talo preerialla esitettiin Suomessa ensimmäisen kerran vuodesta 1976 alkaen, jolloin olen ollut ekaluokkalainen; juuri sopivassa iässä uppoutuakseni henkeä pidätellen preerian pikkutyttöjen maailmaan. Niillä oli niin ihanat hameet ja hatut - ja ihana isä! Ah, Michael Landon niissä kauluspaidoissa ja henkseleissä!

Pieni talo preerialla -kirjat kertovat Ingallsin perheen vaelluksesta kohti länttä ja elämästä Minnesotassa ja Dakotassa uudisasutuksen aikaan. Perheen tyttäret osallistuvat kotitöihin, kohtaavat arjen harmeja ja luonnon vaaroja, ja lopulta myös romansseja. Elämänmenoa kuvataan lämpimin sävyin. Kirjoissa ja sarjoissa on jonkin verran eroa, tai sitten en vain osannut katsoa pienenä sarjaa samalla tavalla. Näin aikuisena huomaa selvästi, miten perheen aikuisten välillä on ristiriitoja asennoitumisessa eri asioihin, vaikkapa rasismiin ja seurusteluun, mutta lapsille ongelmia ei juuri näytetä. Pienten Marjan, Lauran ja Leenan elämä on ihanan arkisen seikkailun ketjua, jossa pienet asiat ovat suuria.

Ajatelkaa: miten jännittävää on nähdä ensimmäisen kerran kaupunki! Tai miten ihmeellinen asia on matto, jos sellaista ei ole ennen nähnyt. Yksinkertaisen elämän ja yksinkertaisuuteen tyytymisen kuvauksena Pieni talo ja muut sarjan kirjat ovat aivan lyömättömiä. Jos haluat tietää miten tehdään nahkasaranat tai valmistetaan olkihattu tai keitetään vaahterasiirappia, luepas nämä. Kuvailu ei kuitenkaan ole tylsää, sillä kaikki suodattuu oppimaan innokkaan pikkutytön katseen läpi.

Kirjojen kanssa on myös hauska pähkäillä aikojen ja tapojen muuttumista. Pikku-Lauran aikaan eivät lapset puhuneet ruokapöydässä, jos ei heiltä jotain kysytty. Tottelemattomuudesta sai vitsaa, sillä siisti. Ja onhan se niin että erämaassa elellessä ei ole varaa huolettomuuteen. Puroihin voi hukkua, tuli voi polttaa ja sudet voivat oikeasti syödä.
Preeriapalo oli alkanut kohista uhkaavasti. Sen kohina kasvoi kasvamistaan ulisevassa tuulessa. Suuret liekit saapuivat taloa kohden humisten ja leimahdellen yhä korkeammalle. Liekeistä irtaantui kielekkeitä, jotka syöksähtelivät eteenpäin tuulen kantamina ja sytyttivät ruohon kaukana tulimuurin edessä. Ylhäällä vyöryvistä savupilvistä heijastui punaista hehkua.
Mary ja Laura olivat painautuneet talon seinää vasten, pitelivät toisiaan kädestä ja vapisivat. Carrie oli tuvassa. Larua olisi tahtonut tehdä jotakin, mutta hänen päässäänkin kohisi. Hänen ruumiinsa värisi, ja hänen kirvelevistä silmistään tulvi kyyneileitä. Savu pisteli hänen silmiään ja nenäänsä ja kurkkuaan. (Pieni talo preerialla, s. 281-282)
Mutta palon jälkeen ilma on puhdasta, taivas on korkealla ja uusi ruoho kasvaa preerialla. Lapsen silmin maailma on kaunis. Näiden nostalgisten kirjojen kanssa oli mukava tunnelmoida. Kirjat ovat minusta kestäneet hyvin aikaa, ja suosittaisin näitä epäröimättä alakouluikäisille lukutoukille ja tietysti myös aikuisille ahmateille, joilla on nostalgiapalan nälkä.

Suomennosten epäjohdonmukaisuus vähän häiritsi välillä; toisinaan nimet on käännetty ja toisinaan ei. Toki lukija pian huomaa että Carrie on Leena ja niin edelleen, mutta olisihan etenkin saman kustantajan samaan sarjaan kuuluvien kirjojen nimistön voinut katsoa yhdenmukaiseksi. Tai ehkä siinä on jotain tekijänoikeudellisia, suomennoksiin liittyviä esteitä, en tiedä.

Kun tämä ilmestyy, olenkin jo Helsingissä. Siellä on pieni piknik Suomenlinnassa, ja Linnanmäki, ja muuta mukavaa... Palaan nettiin sunnuntaina!

Laura Ingalls Wilder, Gummerus:
(1988, alkuperäinen  1932). Pieni talo suuressa metsässä. Suomentanut Heidi Järvenpää. ISBN 951-20-3067-5
(1988, alkuperäinen 1935). Pieni talo preerialla. Suomentanut S.S.Taula. ISBN 951-20-3069-1
(1988, alkuperäinen 1937). Luumujen poukama. Suomentanut Heidi Järvenpää. ISBN 951-20-3068-3
(1966, alkuperäinen 1939). Hopeajärven rannalla. Suomentanut Heidi Järvenpää. ISBN 951-20-1343-6
(1977, alkuperäinen 1941). Pieni kaupunki preerialla. Suomentanut Inkeri Pitkänen. ISBN 951-20-1393-2
(1979, alkuperäinen 1943). Onnen kultaiset vuodet. Suomentanut Inkeri Pitkänen. ISBN 951-20-0786-X

Arvioita:
En onnistunut pikagooglettamaan esiin ainuttakaan, sillä kaikki puhuvat vain tv-sarjasta... antakaapa vinkkiä jos tiedätte jossain kirjoitetun kirjoista.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Viides lapsi


Vuosikausia olen hautonut ennakkoluuloja Doris Lessingiä kohtaan. Lessingiä on suositeltu minulle tarmokkaasti jo teininä, sillä hän on eittämättä yksi scifin suurista nimistä. Tartuin silloin johonkin Lessingin kirjaan ja kiduin sen kanssa - olisikohan ollut Kultainen muistikirja? Sen jälkeen olen jättänyt suosiolla väliin.

Nyt rohkaistuin kokeilemaan uudestaan. Pienoinen pakko, Lessing on 101 spefin helmen listalla, jonka olen vannonut suorittavani loppuun asti. Ja vaahdotessani Poikani Kevinistä  niin kanssabloggaajat kuin työkaveritkin ovat maininneet Viidennen lapsen, jonka keskeinen teema on äidin vihamielisyys lastaan kohtaan.

Aloitin Lessing-kokeiluni Viidennestä lapsesta varmaan siksikin, että Kolmannella linjalla kehuttiin sitä melkein pienoisromaaniksi - ajattelin että sen täytyy olla nopealukuinen. Säälittävän huonolla asenteella siis liikenteessä!

No, Viides lapsi oli oikeasti nopealukuinen. Ei vain siksi että se on lyhyt; se on myös intensiivinen ja nopeasti etenevä. Tarina kertoo Harrietista ja Davidistä, jotka erottuvat 60-luvun uuden itsekkyyden aallosta perhekeskeisyytensä tähden. Kumpikin uskoo yksinkertaisen perhearjen onneen. He löytävät toisensa ja suuren talon, perustavat koko suvun keskipisteeksi suuren lapsiperheen. Kunnes tulee viides lapsi, Ben, maahinen tai peikko kenties, erilainen ja käsittämätön. Harriet ei voi rakastaa Beniä, eikä Ben ilmeisesti voi rakastaa ketään. Benin lähellä koirat kuolevat ja lapset väistävät vaieten. Koko perheidylli hajoaa kun palapeliin yritetään sovittaa tätä lapsensirpaletta. Harriet pysyy uskollisena ihanteilleen eikä anna piilottaa Beniä laitokseen; hintana on kaiken muun katoaminen elämästä. Siitä tulee selviytymistä.

Viides lapsi ja Poikani Kevin ovat tosiaan monella tavalla samanlaisia, mutta Viides lapsi tuntuu enemmän allegoriselta, siinä missä Kevin on minusta vahvasti psykologinen tutkielma äitiydestä. Harrietin ja Davidin vanhemmuudessa, heidän ideologiansa puhtoisuudessa, on sen sijaan jotain symbolista. Neljän lapsen perheen ihana ja ihailtu ideaali, jonka viides sopimaton lapsi sitten rikkoo, ehkä edustaa jonkinlaista toivetilaa. Voidakseen säilyttää onnentilansa täytyy valita rikkooko periaatteitaan vastaan. Asetelma on oikeastaan yleismaailmallinen. Pitääkö pasifistin tarttua aseeseen pelastaakseen toisen henki? Varastatko leipää ruokkiaksesi nälkäisen? Voiko viidennen lapsen uhrata pelastaakseen neljä muuta? Harriet asetetaan valitsijan asemaan.

Tuolla symboliikkajutulla en tarkoita, että Harriet ja David olisivat jotenkin yksinkertaistettuja hahmoja. Henkilöissä on syvyyttä. Lessing kuvaa herkin vedoin perheen onnen hetkiä. Kuten Shriverinkin tarinassakin, tässä elää vahvana äitiyteen liittyvä problematiikka. Minusta oli erityisen kiinnostavaa Harrietin kokemus siitä, että häntä syytetään vääränlaisen lapsen synnyttämisestä. Tuollaisella ajattelulla on pitkät perinteet.

Harrietkin sortuu loppujen lopuksi syyttämään itseään. Mutta tunteeko hän loppujen lopuksi syyllisyyttä Benin synnyttämisestä vai siitä, ettei anna tämän kadota laitoshoitoon? Jälkimmäinen on tahdonalainen ratkaisu, joka tekee Harrietista itsestäänkin näkyvästi syypään perheen ahdinkoon.

Lukunäytteeksi pätkä ajalta, jolloin Ben on alle vuoden vanha:
Talo ei siis enää ollut entisensä; sen henki oli väkinäinen ja varovainen. Harriet tiesi, että joskus hänen ollessaan poissa sukulaiset kävivät katsomassa Beniä tämän herättämän pelokkaan uteliaisuuden vetämänä. Hän tiesi, milloin he olivat käyneet katsomassa Beniä, tavasta jolla he jälkeenpäin katsoivat häneen. Kuin olisin rikollinen! hän raivosi mielessään. Hän kulutti aivan liian paljon aikaansa hiljaiseen kiukkuun mutta ei tuntunut voivan lopettaa. Hän uskoi jopa Davidin tuomitsevan hänet. Hän sanoi Davidille: "Näin kai ennen vanhaan primitiivisissä yhteiskunnissa kohdeltiin naista, joka oli synnyttänyt epäsikiön. Ikään kuin se olisi hänen syynsä. Mutta meidän pitäisi olla sivistyneitä!"
David vastasi niin kuin hän nykyään aina vastasi Harrietille, kärsivällisesti, valppaana; "Liioittelet kaikkea." (s. 74)
Kuten näytteestäkin huomaa, Lessing kirjoittaa ilmeikkäästi mutta vähän etäisesti. Siinä missä Shriverin äiti purkaa itsensä ihoa myöten auki kirjeissään, Lessingin päähenkilöt nähdään pienen matkan päästä. Minusta tämä ei ollut ollenkaan niin ahdistava ja kuristava kirja kuin Poikani Kevin, juuri tuon tyylieron takia, vaikka Lessingin perheen katastrofin arkisuus ja pienimuotoisuus tekevät siitä jotenkin todennäköisemmän. En voi kuvitella massamurhaajaa perheeseeni - voisin kuvitella vihamielisen menninkäisen.

Lisään vielä, että Lessing jättää jännittävästi auki kysymyksen Benin todellisesta luonteesta. Onko Ben vain epänormaali normi-ihminen, vai marsilainen, vai uudelleen syntynyt neanderthalin ihminen... vai kenties variantti kolmetoista? Jos äiti tunnistaisi lapsensa psykopaatiksi... uskoisiko häntä kukaan?

Jatko-osankin lukemista pitää harkita, mutta sitä ennen on Lessingiltä listalla Shikasta 5 - kirjahirviö, jonka koko nimi on noin 20 sanaa pitkä. Saatoin mennä sekaisin laskuissani!

Doris Lessing (1989). Viides lapsi. Otava. Suomentanut Heidi Järvenpää. ISBN 951-1-10204-4.

Arvioita:
Jukka Petäjä Hesarissa
Leena Nieminen Kotiliedessä
Morren maailmassa
Zephyr Kirjanurkkauksessa
Sanna Luettua-blogissa

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Vainola



Vainolassa Päivi Alasalmi käy kartanoromantiikan ja gotiikan kimppuun oikein kaksin käsin: ravistaa pölyiset ja kuluneet pukineet auki, kääntää ne nurin ja asettelee ihan uusille laskoksille. Hurmaavaa luettavaa!

Nuori, kaunis ja tarmokkaasti punatukkainen Laura Auer tulee nuorikkona Vainolan graniittilinnaan. Vähitellen hän selvittää mieheensä Lauriin ja tämän sukuun liittyviä salaisuuksia. Ja niitä riittää! Kuka on ritariksi pukeutunut kuokkavieras naamiaiskutsuilla? Kenelle kuuluu pihalta löytynyt vihkisormus? Miksi metsässä on salainen, kalustettu kuoppa? Miksei kauniilla orlovilaisella saisi ratsastaa? Ennen pitkää lukija ymmärtää täydellisesti miksi Vainolan suvun vaakunaeläin on kaksipäinen kyy....

Kuulostaa kliseiseltä, ja onkin sitä - niin kliseistä, että kliseistä kuoriutuu jotain aivan uutta, hilpeää ja mukaansatempaavaa. Ihan heti tämän perään ei uskalla lukea "oikeaa" romantiikkaa, sillä Vainolan jäljiltä se varmaan tuntuisi hassummalta kuin ansaitseekaan.

Kyllä hyvä on hyvä, ei voi muuta sanoa. Yksikään lukemistani Päivi Alasalmen kirjoista ei ole tuottanut pettymystä. Tosin on sanottava, että tämä oli minulle selvästi viihteellisin lukemistani. Jos tässä jokin syvempi teema on, se on kai miesten ja naisten ikuinen sotatila - kuka käyttää valtaa ja miten - mutta Vainolan tapauksessa viihdekirjallisuulla leikittely on niin kiehtovaa, että se vei ainakin minut täysin mukanaan.

Nautiskelkaapa tästä kartanokuvauksesta tyylinäytteenä (pidemmän otteen löytää täältä):
Kun ajoimme ylös mäkeä, jonka ylärinteellä Vainolan graniittinen päärakennus koko komeudessaan seisoi, aloin vähitellen tuntea muuttuvani. Minun oli vaikea palauttaa mieleeni täsmällistä ennakkokuvitelmaani tulevasta kodistani, sillä Vainola valtasi mieleni epäsäännöllisin sysäyksin, kuin joka nurkka ja pala taloa, sitä enemmän mitä enemmän näin, olisi syönyt pois jotain aiemmin tietämääni, tahtomaani. Kuin virus. Kuin henkäsalpaava nähtävyys, joka on tuttu vain kuvista, mutta jonka suunnattomuutta tai voimaa ei olisi koskaan voinut kuvitella.
Samalla tunsin, että talo oli juuri sellainen kuin pitääkin, kuin pitikin - että mieheni ei olisi voinutkaan syntyä eikä kasvaa muunlaisessa talossa. Hänen luonteensa tummat puolet eivät olisi päässeet vallalle mansikanpunaisessa maalaistalossa eikä pikkusievin puuleikkauksin koristellussa huvilassa, vaan ne tarvitsivat taakseen Vainolan tummanpuhuvat, torjuvat kulissit - fasadin, jonka uskoin heti kykenevän kätkemään kaiken, mitä ei toivottu muiden tietävän. (s. 5-6)
Lukiessani tätä nousivat mieleeni myös kuvaukset Tuon tumman naisen talosta, Metsäläisten maalaistalosta, ja leivonnaisista Afrikassa Valkoisessa naisessa. Alasalmi osaa tehdä materiasta tunnelmaa. Olen ihan fani!

Raivostuttavaa ettei Alasalmi ole (vielä) tunnetumpi ja myydympi. Toisaalta Vainolaa lukiessani mietin taas kerran, että Alasalmi on vaikeasti määriteltävissä, ja siksi varmaan vaikeasti markkinoitavissa. Miten tätäkään kirjaa kuvaisi? Viihdekirjallisuuden kliseitä parodioivaa viihdettä? Ivallinen, villisti juonikas ja koukuttava? Argh. Gummerruksella löydetty "karmea kartanoromaani" on oikeastaan aika hyvin sanottu - jos vain lukija osaa lukea rivien välistä eikä odota aitoa kartanoromaania.

P.S. Lukutoukille kiinnostavana kuriositeettina pitää vielä mainita, että kirjassa sankaritar tekee väitöskirjaa Jean Rhysistä. Hih, tämän jälkeen minunkin pitää varmaan lukea Siintää Sargassomeri.

Päivi Alasalmi (1996). Vainola. Gummerus. ISBN 951-20-5045-5

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Morren maailmassa

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Me muut: Kirjoituksia yhteiskuntaluokista

Kuva/graafinen suunnittelu: Teos/Anders Carpelan
Sain varmaan kimmokkeen tämän kirjan hankkimiseen anni.m:ltä, joka kirjoitti tästä blogissaan maaliskuussa. Lainasin kirjan huhtikuun puolella, ja aloitinkin jo toukokuussa... Me muut on ollut kesken poikkeuksellisen kauan. Ehkä sitä selittää osittain teoksen rakenne; kirjoituskokoelmaksi tämä on hyvin heterogeeninen.

Antologiaan osallistuneiden tehtävänä oli kirjoittaa essee henkilökohtaisesta näkökulmasta pohdiskellen yhteiskuntaluokka- ja kielikysymyksiä. Ollaanko Suomessa vieläkin luokkaretkellä ylöspäin? Mitä yhteiskuntaluokka ylipäätään on? Vaikuttaako suomen- tai ruotsinkielisyys ja miten? Kirjoittajakaarti on komea. Koko listauksen voi käydä kurkkaamassa täältä (vieritä tarpeeksi alas), mutta mainittakoon poimintoina Kaarina Hazard, Kjell Westö, Merete Mazzarella, Sofi Oksanen ja Niklas Herlin.

Suomesta puuttuu sellainen selkeä luokkajako, joka on vaikkapa englantilaiselle yhteiskunnalle tyypillinen. Välillä tuntuu ettei meillä ole luokkia ollenkaan. Kuitenkin käsitteeseen törmää yhtenään, milloin missäkin merkityksessä. Onko luokka rahasta kiinni, vai elämäntyylistä, vai kulttuuriharrastuksesta? Me muut kertoo esipuheessa, että yhteiskuntaluokka merkitsee muutakin kuin taloudellista asemaa, mutta taloudellinen asema on luokkaerojen kovaa ydintä. Koulutus ja tulot määrittävät erilaisissa tutkimuksissa yhteiskuntaluokkaa; näiden kahden yhdistelmällä saadaan korrelaatioita erilaisiin käyttäytymismalleihin. Luokka selittää paljon tutkimuksessa.

Itse olen, Muiden ristiriitaisistakin viesteistä huolimatta, edelleen sitä mieltä, että luokka käsitteenä on hankala, epämukava ja liian leimaava. Muut identiteetit ja roolit ovat minusta paljon keskeisempiä ja kiinnostavampia ainakin henkilökohtaiselta kannalta. Mitä se nyt tarkoittaa jos sanon, että olen keskiluokkaa? Entäs jos joutuisin vaikkapa sairaseläkkeelle ja tulot putoaisivat - kuuluisinko sitten alaluokkaan? Vai riittäisikö koulutustaso pitämään minut entisessä laatikossani? Ja mitä ihmeen väliä sillä on? Eikö voitaisi puhua tulotason vaikutuksesta ja koulutuksen vaikutuksesta ja unohtaa tuo kummallinen, johonkin lähes synnynnäiseen viittaava luokka-sana kokonaan? Tutkivatko tutkijat luokkaa tottumuksesta - riittäisikö jo nyky-Suomessa pelkkä tulotason tarkastelu? Luulisi että yleisen koulutustason kohotessa voitaisiin tuo isän ja äidin ammattiin perustuva 'perinnöllinen' luokkajako jo unohtaa.

Kjell Westö kertoo että kysymys luokasta leijui hänen lapsuutensa Munkkiniemen yllä, usein koodattuna muotoon "mitä sinun isäsi tekee?" (s. 261). Nyt kun mietin asiaa, tuo kysymys on aika ilmeinen. Kun Neiti A toi ensimmäisen kerran pojan kotiin (kamalaa! Jos voisikin säilyttää tyttäriä vaikka tynnyrissä...) taisin kyllä kuulustella Neitiä nuoren miehen perheestä. Keitä ne oikein ovat, nuo ihmiset joiden jälkikasvu pyrkii saatille?

En kuitenkaan purematta niele ajatusta, että kyse on luokkatutkasta. Täällä lakeuksilla ensimmäinen kysymys koskee näet aina sukua. On tärkeää asemoitua verkostoihin. Ei isän ammattia tarvitse kysellä, riittää kun tietää miltä kylältä ja mistä suvusta. Eipä silti, näistä sukuselvityksistä kaltaiseni mumu eli muualta muuttanut on aina pihalla, joten tuskin kyselin tuosta syystä.

Todelliseen testiin en Neidin epäselvien vastausten kanssa joutunut, mutta silti punastelen jälkeenpäin tuota kuulustelua. En osaa kuvitella itseäni sanomassa vanhempien perusteella kenen kanssa Neidit saavat tai eivät saa kulkea - ja vielä epätodennäköisempää on, että he minua uskoisivat. Joten mitä sitä kysymäänkään? Antaa seuraavan pojan esittää omat meriittinsä, jätän hänen vanhempansa rauhaan!

Uskon, että Me muut antaa jotain kenelle vain yhteiskunnan rakenteista kiinnostuneelle. Tässä pohditaan enimmäkseen yhteiskuntaluokan kokemista ja henkilökohtaista merkitystä. Siksi kirjoituksiin pääsee sisään paremmin kuin akateemisempiin teksteihin. Esseet ovat myös yllättävän paljastavia. Kertomalla mistä luokan tunnistaa kirjoittaja myös paljastaa, ehkä tietämättäänkin, yhtä ja toista omista taustaoletuksistaan. Rehellisesti sanottuna suurin osa kirjoittajista tuntui täältä katsottuna vähän yläluokkaisilta - jos siis tietäisin mitä se tarkoittaa. Minun on ilmeisen vaikea käyttää koko l-sanaa! Yläluokalla ja alaluokalla on päässäni luokkaava sävy, ja joissain yhteyksissä on keskiluokallakin. Taidan olla hyvin integroitunut suomalaisen peruskoulun tasa-arvomalliin.

Mitään aivan uusia ovia Me muut ei avannut, herättipähän taas pieneen omien asenteiden pohdintaan paikka paikoin. Sen opin, että jos luen jotain yhteiskuntaluokkia muuttujana tarkastelevaa tutkimusta, haluan tietää tarkkaan, miten tutkijat ovat luokan määritelleet. Sehän voi tarkoittaa ihan mitä vain!

Ruotsinkielisyyden käsittely jäi vähän ontoksi. Sattuma on heitellyt siten, etten ruotsinkielisen väestönosan kanssa ole pahemmin ollut tekemisissä, enkä siksi saanut kielikysymyksen käsittelyyn hyvää tarttumapintaa.

Joudun epäilemättä vielä hommaamaan myös Katariina Järvisen ja Laura Kolben kirjan Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa. Se saattaisi osua ja upota vielä paremmin.

Silja Hiidenheimo, Fredrik Lång, Tapani Ritamäki & Anna Rotkirch (toim.) Me muut: Kirjoituksia yhteiskuntaluokista. Teos. Useita suomentajia. ISBN 9789518512595.

Arvioita:
Jari Tontti Vihreässä langassa
Veera Luoma-Aho Ylioppilaslehdessä