lauantai 23. heinäkuuta 2011

Pieni runotyttö


Pieni runotyttö on Emilia, yhdentoista ikäisenä orvoksi jäävä tyttö, joka on kasvanut eristyksissä isänsä kanssa. Emilialla on vilkas mielikuvitus ja palava rakkaus sanoihin. Isän kuoltua Emilia joutuu äitinsä sukulaisten hoiviin. Suorasanainen ja tunteissaan vahva tyttönen herättää jäyhissä sukulaisissa lähinnä vastenmielisyyttä ensi silmäyksellä, joten Emiliasta vedetään arpaa: häviäjä joutuu ottamaan hänet talouteensa. Heikoista lähtökohdasta huolimatta Emilia kotiutuu pian Uuden Kuun kartanoon ja oppii rakastamaan sitä. Jäykkä Elizabeth-täti lämpenee Emilialle hitaasti, mutta onneksi Laura-täti ja Jimmy-eno avaavat sylinsä ja Emilian vanha ystävä Tuulen Tyttö leikkii myös uuden kodin puutarhan puissa.

Ensimmäinen lukemani Montgomeryn kirja oli Marigoldin lumottu maailma. On mahdotonta olla vertailematta sitä ja Runotyttöä keskenään: yhtäläisyyksiä on paljon. Luonnolla on elävä ja puhuva sielu; Marigoldin ja Emilian ystävyyssuhteissa on raisuja toisinajattelijoita, lämpimiä sydämiä ja kitkeriä pettymyksiä; sukujen asemassa ja tyylissä on tärkätyn pellavan, pitsiliinojen ja luumusäilykkeen sävy. Yksi tapaus molemmissa kirjoissa on piirulleen sama: kummankin kartanon raudanlujiin perinteisiin kuuluu kakkutarjoilu vieraille, kumpikin tyttönen pelastaa suvun kunnian leipomalla hädän tullen äkkiä kakun vieraille.

OTT: tuo kakkujuttu on niitä kirjojen pieniä sivujuonteita, joista voisi vaikka vannoa, että ne perustuvat johonkin kirjailijan omaan kokemukseen. Olen esimerkiksi varma, että Stephen King on joskus nähnyt hämärässä peuran metsässä; sellainen kohtaus näet löytyy kolmesta tai neljästä kirjasta. Toisaalta John Irving tuskin on kovin montaa karhua kohdannut, vaikka niitä hänen tuotannossaan vilisee... Tiedä häntä sitten. Hauskaa kuitenkin spekuloida.

Emilia ei ole ihan Marigoldin asteella mitä yleiseen kiltteyteen ja herttaisuuteen tulee; tulevassa kirjailijassa on sopivasti pippuria ja suolaa. Hän tuntuu terävämmältä kuin Marigold ja itsenäisemmältä. Välillä hän on armoton ja julmakin mieltymyksissään ja mielipiteissään. Isän arvot ja ajatukset on omaksuttu, eivätkä ne aina sovi uuden kodin kuvioihin. Kokonaisuudessaan Pieni runotyttö on silti vanhaa kunnon perinteistä maailmankuvaa pullollaan. Tottelevaisuus, naisen kotiorjuus ja Jumalan kunnioitus ovat korkeassa kurssissa. Silti lukiessa ei tule ummehtunut tai tunkkainen olo. Vanhassa kirjassa saa ollakin vanha tunnelma, ja Montgomeryn teksti on raikasta ja ihmistä ymmärtävää.

Mietin tätä lukiessani esikuvien ja rohkaisun merkitystä nuorelle ihmiselle. Tavatessani kummitätiäni viime viikolla hän näet mainitsi äitini olleen hänelle tärkeä roolimalli tietyissä asioissa. Se painui mieleen: vau, äidilläni oli elämää ennen minua! Järki tietää, sydän ei usko... Koska teema oli ajatuksissani, pohdin roolimalleja ja niiden puutetta myös Pienen runotytön kanssa. Runotytössä ei ole kovinkaan paljon varsinaista juonta - se on klassista kasvukertomusta - joten ihmiskuvaus on keskiössä. Vaikka Emilialla ei oikeastaan ole vielä tässä roolimalleja, ihmiset ovat hänelle tärkeitä paljolti sen kautta, miten he suhtautuvat hänen kirjoittamiseensa, mitä siihen antavat. Vaikka yhteisöön kuuluminen (Murrayn suku, kaveripiiri) on sekin merkityksellistä, avain Emilian sydämeen tuntuu olevan hänen kirjoittamisensa ymmärtäminen ja tukeminen. Sen rinnalla kalpenee kaikki. Emilia on runotyttö joka solullaan.

Runotytön viehätys nuorille kirjatoukkatytöille saattaa tulla osittain siitä, että se on hyvää kuvausta kirjoittamisesta, kirjoittamisen pakosta. Kukapa ahmimisikäinen kirjojen rakastaja ei olisi joskus, hetken, haaveillut kirjoittavansa itsekin? No, ehkä eivät ihan kaikki, mutta monet varmaan. Emilialla on sekä halua olla kirjailija että kirjoittamisen pakko. Kirjoittaminen on sen verran raakaa työtä, että jonkinlainen kirjoittamisen pakko kai ajaa kirjailijoita ja runoilijoita työssään. Emilian tunteita puretaan tässä hyvin: tuskaa (kun joutuu toteamaan ennen helmenä hohtaneen tekstin sittenkin kehnoksi) ja iloa (kun löytää juuri oikean sanan sanoinkuvaamattomalle). Emilia ei vain voi olla kirjoittamatta, ja sen joutuu tiukkahuulinen Elizabeth-tätikin lopulta hyväksymään. Heh, tuli mieleeni, tämän kirjan voisi melkein ottaa Paulan Kirjallista elämää -haasteeseen!

Emilia käyttää kirjoittamista myös patoutuneiden tunteiden purkamiseen, jonkinlaisena itsehoitona. Toisin kuin me 80-luvun teinit, hän ei kirjoita päiväkirjaa vaan kirjeitä kuolleelle isälleen. Osa tarinasta tarjotaankin lukijalle kirjeiden kautta. Näin kertoo Emilia koulusta rakkaalle vainajalleen:
Tällä viikolla meillä oli koulussa tutkinto. Minä läpäisin hyvin kaikissa muissa aineissa paitsi laskennossa. Neiti Brownell selitti kysymykset, mutta minä sepitin niin ahkerasti mielessäni erästä kertomusta, etten ehtinyt kuunnella, ja sitten sain huonon numeron. Kertomuksen nimi on 'Magde MacPhersonin salaisuus'. Minä ostan neljä arkkia kirjoituspaperia munarahoillani ja ompelen niistä kirjan ja kirjoitan sen kertomuksen siihen. Munarahoillani saan tehdä mitä tahdon. Kun kasvan isoksi, rupean ehkä kirjoittamaan romaanejakin. Mutta kun Elisabeth-täti ei anna minun lukea romaaneja, niin mistä minä tiedän, kuinka niitä pitää kirjoittaa? (s. 193).
Sekä Marigold että Runotyttö ovat kai periaatteessa tyttökirjoja, mutta minusta ne eivät oikeastaan tunnu samalla tavalla 'nuortenkirjoilta' kuin moni muu kirja, jossa on nuori päähenkilö. Vaikka Emilia on välillä naivi, Runotyttö ei sitä ole.

Luen loputkin näistä, mutta saatan ensin tutustua myös Vihervaaran Annaan.

Lucy M. Montgomery (1971, alkuperäinen 1923). Pieni runotyttö. WSOY. I. K. Inhan uudistettu suomennos. ISBN 951-0-04381-8.

Arvioita:
Raisa Kirjaurakka-blogissa
Kirsimaria Illuusioita-blogissa
Saraseeni Saraseenin maailmassa
Sallan lukupäiväkirjassa on luettu englanninkielistä versiota. Huh, jutusta selviää että Runotyttöä on suomennettaessa lyhyennelty. Huijausta! Nyt kyllä siirryn englanninkielisiin versioihin.

perjantai 22. heinäkuuta 2011

Dead Until Dark (Veren voima)


Vampyyribuumi on paljolti mennyt minulta ohi, mutta 101 naisten kirjan listaltani löytyy tämä Charlaine Harrisin kirja. Dead until Dark, suomennettuna Veren voima, aloittaa suurta suosiota nauttivan Sookie Stackhouse -sarjan, johon kuuluu kai kymmenkunta kirjaa ja novelleja. Kirjoihin perustuen on  tuotettu myös HBO:n TV-sarja True Blood.

Dead until Dark esittelee Sookie Stackhousen, blondin tarjoilijattaren Louisianasta. Sookiella on pieni ongelma: hän osaa lukea ajatuksia. Seuraelämälle hankala vaiva on pitänyt Sookien pitkään sinkkuna. Kuin vastauksena rukouksiin ilmaantuu baariin vampyyri Bill - seksikäs komistus, jonka ajatuksia Sookie ei kuule. Mikä ihana hiljaisuus! Tietenkin kuolleen, verta ravinnokseen nauttivan, auringonvalolle ja valkosipulille allergisen kaverin kanssa seurustelussa on omat ongelmansa - vaikka ei otettaisi lukuun ikäeroa ja ikäviä vampyyrituttavia - mutta Sookie ei haasteita hätkähdä.

Kun vielä saataisiin selvitettyä pikkukaupunkia pelottavat murhat, joista epäillään vuoron perään Sookien veljeä ja Sookien vampyyria. Eikä Sookien pomokaan taida olla ihan tavallinen mies... Sookie joutuu välillä huokaisemaan ja toteamaan, että elämä oli yksinkertaisempaa sinkkuna.

Sanon suoraan, Dead oli selvästi positiivinen yllätys, eikä se johdu vain matalista odotuksista. Harris käsittelee kliseitään hilpeän naivistisesti ja reipasotteisesti. Kirjan maailmassa vampyyrit ovat 'tulleet kaapista' ja saaneet ihmisoikeudet, kunhan tyytyvät synteettiseen vereen. Vaarallisen nälkäisillä yönkulkijoilla on kuitenkin mielihalunsa, ja poliittisesti korrektin sävyn tavoittaminen on tavalliselle tallaajalle joskus vaikeaa.
"We're raiding a bar a few blocks back," the patrolman said casually. I could see only a little of his face, but he seemed burly and middle-aged. "You two coming from there, by any chance?"
"No," I said.
"Vampire bar," the cop remarked.
"Nope. Not us."
"Let me just shine this light on your neck, miss, if you don't mind."
"Not at all." 
And by golly, he shone that old flashlight on my neck and then on Bill's. (s. 128)
Kaikkiaan tässä erilaisten ihmisten, öh, otusten, rinnakkaiselossa on paljon viehättäviä piirteitä. Missäpä vampyyribaari Fangtasia sijaitsisi ellei lelukaupan vieressä? Tokihan synteettistä vertaa saa O ja A miinus makuina? Tunnelmointi on kuitenkin toissijaista: Dead on täyttä toimintaa sekä seikkailu- että ihmissuhdemielessä.

Ehkä tämä on sitä uuden ajan romanttista hömppää! Ainakin Sookie saa vampyyrin kuulostamaan hyvin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Ei tämä mitään haastavaa tai erityisen sisältörikasta kirjallisuutta ole, mutta erinomaisen mukavaa kevyttä lukemistoa. Deveraux sai kilpailjan.

Marjiksen vinkistä luin kirjan alkukielellä, mikä varmaan oli hyvä ratkaisu. Sookien kertojaäänellä on mukavasti eteläinen sävy. Ylipäätään Sookien suoraviivainen ja samalla hyvin kirkasotsainen persoona oli kirjan parasta antia.

Voipi olla pakko hommata DVD:nä True Bloodin ensimmäinen kausi...

Charlaine Harris (2001). Dead Until Dark. Gollanz.

Arvioita:
Suomenkielisestä Marjiksen lisäksi ovat kirjoittaneet
Kirjavinkit
Katariina Norontaus Turun Sanomissa
Emma Hokkanen Savon Sanomissa

torstai 21. heinäkuuta 2011

Kauimpana kuolemasta

Kuva/kansi: Avain/Jarkko Virtanen
Elina Hirvosen toinen romaani Kauimpana kuolemasta on ollut lukulistoillani jo pitkään. Blogeissakin se on ollut esillä kevään mittaan yllin kyllin. Juttuja on näkynyt jopa niin paljon, että mietin jaksanko siitä mitään kirjoittaakaan. Mutta tämä kirja mietitytti sen verran, että se ansaitsee tulla kirjatuksi lukupäiväkirjaan.

Tarina kertoo afrikkalaisesta Estheristä ja suomalaisesta Paulista, joiden polut risteävät ja juoksevat lopulta rinnan. Kummallakin on omat surunsa: Esther on kadottanut rakkaansa ja hänen myötään toivonsa; Paul painiskelee epäonnistumistensa painon alla. Kaksikon tarinoita kerrotaan polveillen ja risteillen, menneisiin palaillen.

Minulle tämä oli sellainen kirja, josta tuntuu että kuuluisi tykätä mutta ei vaan osaa.

Kauimpana on taidokasta työtä joka suhteessa, teemat ovat periaatteessa koskettavia, kieli on hallitun loistokasta sanojen leikkiä... Mutta vaikka nautin kirjan yksittäisistä oivalluksista ja kauniista kielestä paikka paikoin kovastikin, kokonaisuutena jäin silti tämän kanssa vähän kylmäksi.

Piti oikein miettiä mikä ihme mättää, kun en tykännyt kirjasta, joka on selvästi Hyvä Kirja. (Huom! Tämä siis on minustakin Hyvä Kirja!)

Yksi mahdollinen kipukohta on Estherin ja Paulin tunne-elämässä ja sen keskeisyydessä. Olen väkisinkin kärsimätön keski-ikäisen elämäntuskan kanssa. Tekee mieli sanoa yhdelle "älä liioittele tärkeyttäsi, tuo on hubrista" ja toiselle "lakkaa piehtaroimasta kurjuudessasi". Kai me tässä kaikki kohti kuolemaa tallustetaan eikä sitä täydellistä miestä saa välttämättä pitää... Sitä paitsi, Estherin ja Paulin tuska on niin raivostuttavan esteettisesti esitetty, että siitä tulee epäaito olo. Tuska voi olla cinemaattista, mutta ei jos paatosta on näin paljon.

Tai ehkä vierastan ristiriitaa hienostuneen kirjallisen käsittelyn ja Afrikan pimeän puolen välillä. Puritaani minussa ei kai halua kuulla hengästyttävän upeaa kuvausta raakuuksista. Kaikki on aseteltuna esille kuin bysanttilainen ikebana. Äh, huono kielikuva. Mikä tarkoittaisi yhtä aikaa runsasta, värikästä ja muodollisen kurinalaista? Tässä kuvataan setänsä raiskaamaksi joutunutta tyttöä:
Hän oppi häpeän. Hän oppi peseytymään nopeasti pimeässä, roiskimaan vettä iholleen, ilman että kosketti itseään sormin. Kävelemään ja istumaan jalat yhdessä. Käymään vessassa nopeasti, lihaksia jännittäen, tekemään alavartalostaan irrallisen, häneen kuulumattoman palan. Hän oppi tuntemaan ihmisen läheisyyden näkemättä heitä, väistämään selän takaa tulevia askelia, ihoa kurottavaa kättä. Hän kasvatti iholleen herkät, maailman kurkottavat karvat, jotka työnsivät tilaa hänen ympärilleen tavallisina hetkinä, pihaa siivotessa ja pellolla, ja puhalsivat ilmaan sumuisia sointuja niin, että ympärillä leijuvat naisten kuiskaukset hajosivat tuulen huminaksi. Ja hän oppi joskus, paloitellessaan kanaa, painamaan veitsen ihon läpi niin, että kipu leimahti hänen lävitseen ja puudutti kaiken muun, ja hetken hän oli vartalossaan läsnä, tuuli niskassa ja jalat vasten karheaa maata käsissään vasta tapetun linnun elämästä lämmintä lihaa. (s. 139).
Kaunista, kaunista...

Tämä oli myös vaativaa luettavaa, ainakin näin harmaiden aivosolujen kirmaillessa kesälaitumilla. Jouduin laittamaan lukiessani kirjan 'lepäämään' pariin kolmeen otteeseen, sen verran haastavaa on pysytellä Hirvosen kerronnan matkassa. Vaikka tarinalla on tietty reaaliaikansa, kertojien osuudet lipsahtelevat assosiatiivisesti takapakkia milloin omaan menneisyyteen, milloin jonkun toisen rekonstruoituun historiaan, milloin minnekin. Tarina alkaa lopusta ja päättyy alkuun.

En sano ettei tässä ole juonta lainkaan - mutta juonen esillepano noudattelee omaa postmodernia logiikkaansa. Kauimpana kuolemasta on sitä laatua hyperkudelma, jota meikäläinen saa lukea kuin piru raamattua pysyäkseen matkassa. Mikä tahansa kappalejako voi heittää ihan toiselle puolelle maapalloa ja ihmisikää; mikä tahansa 'hän' voi olla joku ihan muu kuin kuvittelin ja 'sinä' pitää tunnistaa joka kerta erikseen, varmuuden vuoksi. Sanaakaan ei lukaista huoletta, keskityttävä on. Tarinan polulta putoaa herkästi sivuseikkojen hetteikköön.

Tai ehkä sivuseikkoja ei ole. Ehkä tällaista lukiessa pitäisi osata heittäytyä vain vastaanottamaan väläyksiä ja mielikuvia, yrittää aistia psyyke sivujen läpi ja unohtaa perinteinen lukutapa. Ottaa emotionaalinen etukeno ja lentää mukana.

Elina Hirvonen (2010). Kauimpana kuolemasta. Avain. ISBN 978-952-5524-81-9.

Arvioita on tästä kirjoitettu tusinoittain... poimin tähän muutaman satunnaisessa järjestyksessä:
Lehdissä:
Lasse Koskela Parnassossa
Noora Mattila Hesarissa
Saija Räsänen Keskisuomalaisessa
Terhi Hannula Turun Sanomissa

Blogeissa:
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Mari A. kirjablogissaan
Zephyr Kirjanurkkauksessa
Haa, Valkoisen kirahvin lukukokemus oli sukua omalleni :-)

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

In the Garden of Iden

Booksyn puutarhassa.
Olin bongannut tämän jo aiemmin Taikakirjaimista, mutta yritin ensin etsiä sähköisenä enkä onnistunut; paperikappaleen sain hankittua vasta muutama viikko sitten. Onneksi sain aikaiseksi.

In the Garden of Iden on ensimmäinen Company-sarjan kirjoista, joita on ilmeisesti ilmestynyt kahdeksan tai yhdeksän kappaletta. The Company on aikamatkailun ja kuolemattomuuden (melkoisin rajoituksin) kehitellyt yritys, joka näitä yhdistämällä muokkaa maailmaa mieleiseensä suuntaan.

Gardenissa pääsemme seuraamaan Mendoza-nimisen tytön päätymistä Companyn leipiin. Inkvisition kellareista pelastetusta tytöstä tulee kuolematon kyborgibotanisti, jonka työnä on elää historian halki, pelastaen katoavia kasvilajeja kuolevaisten ihmisten hulluudelta. Mendozan ensimmäinen tehtävä vie hänet Sir Walter Idenin puutarhaan Maria Verisen aikaan. Tässä Eedenissä kukkii ruusujen lisäksi myös nuori lempi. Kyborgeillakin on tunteet. Nuori puritaani Nicholas Harper saa Mendozan sekaisin, mutta voiko jumalisen nuorukaisen ja Company-naisen rakkaudesta tulla mitään?
[--] "Enough of this talk of sin, in God's name," I begged him. "We are here, now, in this beautiful place. Isn't this enough? This garden, and the sun, and you and I here, and the poor little unicorn?"
"But the sun will set tonight, Rosa," he said. "And our lives will be over in a moment. And we know the truth, you and I, about that unicorn. What will sustain us but working for the eternal realm?"
Eternal work. My God, couldn't the man talk about anything else? What business did he have being so holy, with that big body of his so well made? With a sob of exasperation I caught hold of him, rock-steady as he was, and kissed him to make him quiet.
His first reaction was to kiss back. He did it very well, he took the initiative at once, and his hands set to work busily doing all the right things. He kissed like an angel of God. It figured. (s. 156-157)
Company-sarjaan kannattaa ehdottomasti tutustua. Tämä on viihdyttävää lukemista minun makuuni: ideoita mutta myös ihmisiä, mielenkiintoisessa ympäristössä. Historian ja scifin yhdistelmä voisi olla vaikka tilaustyönä minulle kirjoitettua, niin nappiosuma tämä kirja on päälinjojensa suhteen. Myönnettäköön, että Bakerin aikamatkailu ja kyborgiteknologia jäävät tässä vähän heikolle hapelle, mutta olen valmis tyytymään Bakerin kevyeen kumarrukseen tieteellisen selityksen puoleen (tyyliin "sellainen on, mutta turha sitä nyt tässä on selostaa"). Historiallinen ympäristö on oivaltavasti toteutettu, kieltä myöten.

Eikä tarinasta puutu humoristisia yksityiskohtia. The Companyn sisäiset radiolähetykset kyborgeilleen ovat mahtavia: uutisväläyksiä päivän politiikasta Tudorien Englannista, liveselostus Marian ja Philipin häistä, kaikki parhaaseen CNN-tyyliin kommentaattoreineen. Ääneen piti hihittää katugallupille, jonka aiheena on protestanttisiin pappeihin kohdistuva tutkinta: 52 % vastaan, 40 % puolesta, 8 % ei halua ilmaista kantaansa. Panee miettimään miltä meidän päivän politiikkamme eurokriiseineen näyttäisi muutaman vuosisadan päästä!

Kage Baker (1998). In the Garden of Iden. TOR. ISBN 978-0-7653-1457-4.

Arvioita:
Suomeksi löytyi vain Taikakirjainten juttu,
englanniksi vaikkapa 

tiistai 19. heinäkuuta 2011

A Dance with Dragons



George R. R. Martinin Tulen ja jään laulun odotettu viides osa A Dance with Dragons lennähti tänne kirjatoukan koloon sillä aikaa kun huitelin Helsingissä. Hetken jo näytti siltä, että sarjaa innolla lukenut Neiti B vie kirjan nenäni edestä. Onneksi hän antoi armon käydä oikeudessa ja nopeampi lukija sai tämän tiiliskiven ensin. (Muutaman luvun kohdalla mietin, onko koko kirjaa edes syytä antaa 16-vuotiaan käsiin... mutta ehkäpä nyt on liian myöhäistä ryhtyä sensoriksi. Maailma on kova paikka; ei tarvitse mennä Westerosiin lukeakseen raiskauksista ja muista julmuuksista. Hesari riittää.)

Kirjan sisällöstä on vaikea sanoa mitään spoilaamatta jotakin sarjasta. Yksittäisten henkilöiden kohtaloissa sattuu ja tapahtuu, mutta suuri valtaistuinpeli ottaa oikeastaan vain takapakkia. Entisten kruununtavoittelijoiden lisäksi ilmaantuu uusi yrittäjä. Silti tarinassa oli minusta edistymisen tuntu. Jotkin arvoitukset ratkesivat, jotkin juonenosat löysivät toisensa ja sulautuivat yhteen. Mahdollisia loppuratkaisuja voi alkaa hahmotella mielessään. Vallan kääntöpuolet tulevat hyvin esiin. Itse asiassa valtiailla on koko ajan niin vaikeaa, että valtaistuinpelin osallistujien innokkuus hämmästyttää. Vallan palkinto on jatkuva ahdistus, syyllisyys, pelko, kuolema... Jopa kuningatar Cerseitä on (melkein) pakko sääliä.

Martin tuntuu sanovan, että valinnoistaan on maksettava. Tyrionin sanoin: orjuus on valinta. Ehkä valinta orjuuden ja kuoleman välillä, mutta valinta yhtä kaikki. Myös valta on valinta, valitettavasti sellainen josta myös sivulliset usein maksavat.

Ja kaiken yllä hiipii lähestyvä talvi... Starkien sanat the winter is coming tuntuvat huuruavan jokaisessa Westerosiin sijoittuvassa luvussa. Lumi hautaa armeijoita, nälkä alkaa ahdistaa. Muurillakin valmistaudutaan talven tuloon. Nuori komentaja tekee uusiakin ratkaisuja mutta pitää kiinni keskeisistä perinteistä.
One last thing remained before they could depart: the thing that they had come for. Iron Emmett called forth his charges, and as the rest of the company watched from a respectful distance, they knelt before the weirwoods. The last light of day was gone by then; the only light came from the stars above and the faint red glow of the dying fire in the center of the grove.
With their black hoods and thick black cowls, the six might have been carved from shadow. Their voices rose together, small against the vastness of the night. "Night gathers, and now my watch begins," they said, as thousands had said before them. Satin's voice was sweet as song, Horse's hoarse and halting, Arron's a nervous squeak. "It shall not end until my death." (s. 468) 
Pidin tästä uusimmasta osasta enemmän kuin Feastista, joka tosin nyt toisella lukukerralla oli mieluisampi. (Luin Feastin uudestaan muistinvirkistykseksi Dragonsia odotellessani.)  Dragons on ehkä paremman tuntuinen siksi, että siinä liikutaan enemmän minulle läheisten hahmojen matkassa. Luin kuin kirjaan liimattuna koko sunnuntain ja suurimman osan maanantaistakin. Ei vaan voinut lopettaa. Ihanaa upota johonkin kirjaan niin täydellisesti, varsinkin tällaiseen mukavan paksuun ja mutkikkaaseen kirjaan! Vinkki: sängyssä tätä lukee vain bodari.

Olen edelleen aivan lumoutunut tästä sarjasta, jonka massiiviselle loistolle ei taida olla kilpailijaa. Branin, Jonin ja Aryan kohtalot jännittävät... Seuraavaa osaa joutuu luultavasti odottamaan vuosikausia! On pakko vain yrittää unohtaa tarina siksi aikaa. Tai saan mahahaavan.

Martinilla on kyllä melkoinen työ saada näin laaja kudelma tyydyttävään päätökseen... Moni huikea sarja kompastuu loppumetreillä siihen, ettei langanpäitä yksinkertaisesti pystytä solmimaan yhteen. Tulee mieleen vaikkapa Lost, joka (minusta) loppui odotuksiin nähden keppoisesti, ehkä siksi että niin perin kaupallisessa tuotteessa joudutaan kompromisseihin. Mutta odottelen luottavaisena; Martinilla näyttää riittävän armottomuutta tehdä rajujakin ratkaisuja.

George R. R. Martin (2011). A Dance with Dragons. HarperCollins. ISBN 978-0-00-224739-9.

Aiemmat osat:
Valtaistuinpeli (A Game of Thrones)
A Clash of Kings
A Storm of Swords 1 & 2
A Feast for Crows

Arvioita:
Jeff Vandemeer L.A.Timesissa
Lev Grossman Timessa
Raija Taikakirjaimissa täällä ja täällä (jälkimmäisessä spoilereita!)