Murha Jumalan armosta

Äitinikin oli kirjahamsteri. Kirjojen kahmiminen ei silti välttämättä ole geneettistä - voihan se olla opittukin taipumus. Ehkä olen lapsena leimaantunut kirjoihin kuin ankanpoikanen ainakin ja koen siksi lämpöistä turvallisuuden tunnetta kirjojen täyttämissä huoneissa.

Kirjat joka tapauksessa periytyvät. Siitä on todisteena komea rivi SAPO-sarjaa, jota äiti eläessään keräsi. Metrikaupalla murhaa löytyy... ja vaikken kunnollinen keräilijä olekan, pidän silmät auki ja kartutan tilaisuuden tullen kokoelmaa.

Kirjaston poistomyynnistä hoksasin juuri numeron 296:  Hansjörg Martin, Murha jumalan armosta. Ammottava aukko numeroiden 295 ja 297 on täytetty! Perinteiseen tapaan sorruin myös lukemaan Murhan saman tien - vaikka kesken on kolme romaania ja kaksi novellikokoelmaa -  joten pääsette jakamaan iloni tästä hassun nostalgisesta dekkarista.

Murha jumalan armosta on saksalainen dekkari, julkaistu alkukielellä 1979. Ei siis mitään dekkarien kulta-aikaa, maallikkomielikuvani mukaan pikemminkin sitä aikaa, kun kultakausi oli auttamatta ohi mutta uudenlainen psykologinen dekkari oli vasta tulollaan. (Heh, odotan toiveikkaasti genren historian paremmin tuntevien korjauksia tähän härskiin yleistykseen.) 

Takakannen mukaan Murha on "saksalaisen nykydekkarin kiintoisa edustaja", joka "piirtää osuvaa ja humorististakin kuvaa tämän päivän eurooppalaisesta elämäntavasta". Pitää varmaan paikkansa, paitsi että nykypäivän näkökulmasta ajankuva on hätkähdyttävän nostalginen. Jäin oikein miettimään oliko 70-luvun lopulla Suomessa noin vanhanaikainen meininki – kotirouvia ja konjakkiryyppyjä ja porvarillisia bordellintapaisia? Vaikea sanoa, muistikuvani 70-luvulla keskittyvät kiipeilytelineisiin ja keinuihin. Joka tapauksessa Murhan toinen tärkeä ansio on tyylitelty ja lystikäs kuva tapahtuma-ajasta ja –paikasta. Bonuspisteitä kirja saa lisäksi sotahistorian tuomisesta mukaan; ehkä tässä voi nähdä yhden tavan, jolla 70-luvun Saksan on käsitellyt menneisyyttään.

Toinen ansio on näpsäkkä, klassinen juoni. Annan anteeksi melko pahvisen ihmiskuvan siitä ilosta, että juoni on paketoitu sievästi ja tarina loppuu sopivasti huipennukseen. Okei, ei se loppu nyt ihan kirkkaalta taivaalta tipahtanut, mutta Martininin klassinen koukkaus on kumminkin sellainen ratkaisu, joka on minusta aina muodissa. Niin kuin musta tai farkut. Annan jopa anteeksi minäkertojan ammatin – kirjailija! Taas kirjailija! – sillä kerrankin se liittyy juoneen aivan olennaisesti.

Suurin heikkous on välillä tönkkö kieli. Paikoin on hyviä ja sujuviakin oivalluksia, mutta kokonaisuutena ottaen Murha on aika kankeaa luettavaa. Saksasta ei ole helppo kääntää. Eipä kai mistään kielestä. Tosin on tavallaan virkistävää lukea vaihteeksi muusta kuin englannista käännettyä tekstiä; meno voi olla jäykkää, mutta se on eri tavalla jäykkää kuin vaikkapa Christien suomennokset.

Otetaanpa kirjanhamstraushengessä näytteeksi kirjakauppaan liittyvä pätkä:

[--] Mutta en sentään niin aikaisin, että olisin ennättänyt käydä edes pikavisiitillä kaupungin ainoassa kirjakaupassa. Sitä tuskin kuitenkaan kannatti pahoitella, sillä eipä kirjakaupassa juuri mitään mainittavaa ole. Sen omistaja on entinen natsi, ja hän myy vain hyvin vastahakoisesti sellaisia kirjoja, jotka kirjalliselta tasoltaan - poliittisesta puhumattakaan - sijoittuvat sen rajapyykin taakse, joka sattuu sellaisten nimien kohdalle kuin Hans Friedrich Blunck, Hans Grimm ja Rudolf Herzog (keitä he sitten lienevät olleetkin).  (s. 13)

Hih! Briljanttia, jopa omat koukeroiset rakenteeni jäävät kakkoseksi.

Vinosti hymyillen suosittelen tätä silti, jos genre ja miljöö huvittavat. Itse taidan lukea seuraavaksi suomalaisen dekkarin 70-luvulta. Ehdokaskin on jo katsottuna.

Hansjörg Martin (1985, alkuperäinen 1979). Murha Jumalan armosta. WSOY. Suomentanut Marja Kyrö. ISBN  951-0-13224-1.

Arvioita:

Kirjasammon sivuilta löytyi Ilmeisesti Risto Hannulan (aikalais?)arvio.  

Kalavale: kansalliseepos

Kuva: WSOY

Kaikki blogia pidempään seuranneet ovat jo taatusti tajunneet tämän, mutta senkin uhalla: kyllä Arto Salminen on hyvä. Aivan helvetillisen hyvä. Niin hyvä että sieluun sattuu ja silmiä särkee ja kurkkua kaivelee kitkerä nauru. Niin hyvä etten taatusti ole objektiivinen tai järkevä hänen kirjojensa kanssa. Ehkä sitten toisella lukukierroksella.

Voi kun näitä kirjoja olisi ollut enemmän. Kalavale ja Varasto ja Paskateoria kuuluvat ilman muuta minun listallani kotimaisten romaanien aateliin.

Säästelin viimeiseksi tätä Kalavaletta, Salmisen uusinta ja viimeiseksi jäänyttä romaania. Aiemmista arvelin, että Salminen on matkan varrella kehittynyt kirjoittajana. Kun vielä tiesin Kalavaleen käsittelevän tositeeveetä ja rahantekoa, olin jo ennakkoon aika varma, että tästä tulisi se paras.

MOT. Jos elämä on suklaarasia, minä olen se tyyppi, joka säästää toffeesuklaan viimeiseksi. Ja syöttää ananaskonvehdin koiralle.

Heh, rinnastinko tuossa juuri Kalavaleen suklaakonvehtiin? Nyrjähtänein metafora ikinä! Kalavale on paremminkin kimpale raakaa todellisuuden reidestä repäistyä lihaa. Salminen maustaa huumorilla ja tuo taiten tarjolle, mutta perusviestiä ei verhoilla mitenkään. Katso ihmistä. Jos löydät vielä jostain sellaisen.

Kalavaleessa, kuten Varastossakin, on oikein kunnolla tarina. Kalavale kertoo miten tehdään tämän päivän kansanrunoutta, suuren suosion tositeeveesarjaa. Vanhan ajan viihdekeisari Hanski, hänen petipupunsa Oona ja myyntipäällikkönsä Kasperi pistävät pystyyn Ausvitsin, kovan luokan BB:n, jossa työttömät toisintavat Zimbardon kuuluisaa vankilakoetta. Sähköshokeilla saadaan säpinää, Fortum sponsoroi ja yleisö äänestää. Hanski tuo pakettiin maineensa ja rahansa, Oona nätin runkonsa ja alaluokkaisen rajuutensa, Kasperi kaiken mitä kauppakorkeakoulu voi opettaa.

Kasperi keksi hakea ohjelmalle EU:n ympäristömerkkiä. Se toimitti johonkin virastoon tarkan selvityksen kuinka pahvit kerätään talteen, säästölamppuja käytetään, kananmunankuoret ja eväsleipien murut kompostoidaan, vihreää sähköä ostetaan ja vähäpäästöisillä autoilla ajetaan. 

- Meidän pitää vähentää kopiopaperin käyttöä kymmenen prosenttia, se kuuluu ehtoihin, Kasperi sanoi. - Mä laitan tähän hakemukseen, että vähennys on kaksitoista. Auschwitz tuntee vastuunsa. Tästä tulee maailman ensimmäinen tv-sarja, jolla on ympäristösertifikaatti. (s. 91)

Ja show on suuri menestys, totta kai. Salmisen kalavale onkin se valhe, joka kalalle kerrotaan kun sitä kutsutaan onkimaan. Todellisuudessa haavia pitelevät aina samat tyypit, ne jotka pystyvät käyttämään totuutta luovalla tasolla. Turnajaistalouden järjestelmässä voittaja vie kaiken.  Kaikki mitä Salminen sanoo on niin totta, että se on melkein satiiria. Tai siis - onhan tämä satiiria. Kai. Tekstin tyylikin on tässä vihdoin sopivasti tasapainoinen - runollinen ja arkiruma istuvat nätisti samalla penkillä ja laulavat samalla sävelellä.

Oi, ja minulle henkilökohtaisesti bonus: tässä kirjassa golf on kerrankin oikeassa roolissa, luonteen litmustestinä eikä vain rucola-salaattina jotain kuvitteellista statusta kuvaamassa. Ja kirjan loppukin on juuri oikeanlainen. En keksi mitään valittamisen aihetta. Se ei ollut edes liian lyhyt vaan juuri täsmälleen oikean mittainen.

Pitää pyyhkiä välillä vaahtoa suupielestä. Voisin jatkaa samaan malliin vaikka kuinka pitkään. Asiallisempi analyysi vaatisi tuumaustauon, mutta en malta. Sitä paitsi tämän luettuani en oikein osaa lukea muutakaan ennen kuin olen juttuni tehnyt.

Koitetaan nyt kuitenkin lopuksi sanoa jotain järkevää. Kröhm.

Suosittelen Kalavaletta varauksetta kaikille, jotka pohtivat minkälaista maata ja maailmaa asuttavat. Tässä se on, yksissä kansissa, tuttuna kuin takakylän poikien taskulämmin kossu, outona kuin avaruus: Suomi sukeltamassa globaalin markkinatalouden innovaatiovirtoihin. Tänään yhtä ajankohtainen kuin ilmestymisaikanaan.

Kirjasta nauttii ehkä enemmän jos osaa lähiöslangin alkeet ja taloussivujen tutuimmat termit... mutta kumpikaan ei ole välttämätöntä. Ei myöskään ole tarpeen arvata, että Hanskin esikuva on ilmeisesti Spede; minä ainakin tunnen niin heikosti viihdemaailmaa, että vasta ihan kirjan lopulla moinen ajatus kävi edes mielessä.

Arto Salminen (2007, alkuperäinen 2005). Kalavale. Kansalliseepos. WSOY. ISBN 978-951-0-33379-2.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Salla lukupäiväkirjassaan
Jani Saxell Kiiltomadossa
Ina Inahduksessa

EDIT: Tuon Zimbardon kokeen lisäksi Kalavale voisi viitata myös Milgramin sähköshokkikokeisiin. Ja Sallan blogin kommenteista löytyi vihjettä, että tällaista olisi kokeiltu käytännössäkin... Kyllä ihminen on ihmeellinen!

Kohtalon miekka - Noituri (2)

Kuva: WSOY

Tykästyin jo Viimeisen toivomuksen kohdalla Sapkowskin pikkuisen vinoon huumoriin ja intertekstuaalisuuteen. Onneksi lainasin molemmat kerralla, joten Kohtalon miekkakin oli heti käsillä. Hajamielinen ja sotkuinen kun olen, hautasin Miekan vahingossa lehden alle ja unohdin sen matkaillessani Westerosissa... mutta siivouksessa se löytyi ja ehdin lukea tämänkin osan ajoissa ehdottaakseni sitä Blogistanian Globalia-kisassa vuoden käännöskirjaksi.

Palkintosijoille Miekka ei yltänyt, mutta siihen on varmasti syynä vain monen kirjanystävän lohikäärmeallergia. Ymmärrän taudinkuvan hyvin, sillä olen itsekin vasta viime vuosina parantanut vaivasta. Jälkivaikutuksena edellytän yhä lohikäärmeiltä ja niitä kukistavilta sankareilta vähän jotain normimiekkailua iskevempää.

Onneksi Kohtalon miekka on aito teräase, hiottu ja pureva. Kannesta ei heti uskoisi, mutta kyllä tämä ihan oikeasti on aikuisten ihmisten fantasiaa. Kuten Toivomuskin, Miekka koostuu erillisistä kertomuksista. Tarinat ovat päällisin puolin aika normisettiä, vaeltava noituri (ritari) kohtaa erilaisia vaikeuksia ja haasteita. Sapkowski käsittelee noiturinsa Geraltin vaiheiden kautta yksinäisyyttä, ystävyyttä, valintoja. Ja erilaisuutta ja samanlaisuutta.

Eräänlaisiksi kantaviksi teemoiksi nousevat rakastamisen kyky (onko sitä ja kenellä?) ja kohtalo (voiko elämä muuttua?). Rivien välistä voi halutessaan hamuta tarttumapintaa myös tosielämään. Fantasiamaailman ympäristöongelmat, kaupungistuminen, korruptio ja monikulttuuriset suhteet kuulostavat oikeastaan aika tutuilta.

Otetaankin lukunäytteeksi kohta, jossa Geralt heittää keikkaa tulkkina ihmisruhtinaan ja merenneidon riidellessä:

"Senkin häpeämätön hutsukka!" hän karjui. "Oikea kylmä makrilli! Hankkikoon itselleen turskan!" 

"Mitä hän sanoi?" Sh'eenaz kysyi uteliaasti uiden samalla laivan viereen. 

"Että hän ei halua pyrstöä!" 

"Sano hänelle... Sano hänelle että toivon hänen kuivuvan karrelle!" 

"Mitä hän sanoi?" 

"Hän sanoi toivovansa että hukkuisit", noituri tulkkasi. (s. 202)

Kohtalon miekka jatkaa ansiokkaasti Viimeisen Toivomuksen linjoilla. Mahtavaa kamaa. Hyvin toteutettua ja värikästä, riittävän kepeää ollakseen viihdyttävää, tarpeeksi syvää ollakseen kiinnostavaa. Kärkkäisen ilmeikästä suomennosta on minusta ilo lukea. Sapkowskin ovelat pienet yksityiskohdat tulevat hyvin läpi. Odotan jo innolla kolmatta osaa, jonka pitäisi Risingshadow'n mukaan olla tulossa kesällä.

Andrzej Sapkowski (2011). Kohtalon miekka. The Witcher. Noituri 2. WSOY. Suomentanut Tapani Kärkkäinen. ISBN 978-951-0-36570-0.

Arvioita:
Vesa Sisättö Hesarissa
Raija Taikakirjaimissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Morre Morren maailmassa
Maisie Kadonneet kirjanmerkit -blogissa

Poimisin heliät hiekat

Larin Paraske (Albert Edelfelt, 1893), Museovirasto

Reilu varoitus! Edessäsi on pitkät pätkät tarinointia vanhasta kirjasta... ja pari spoilerintapaista.

Anu Kaipaisen Poimisin heliät hiekat on 101 naisten kirjan lukulistallani. Juonikas akka kun olen, houkuttelin kirjastomme lukupiirin ottamaan sen ohjelmaansa - kaksi kärpästä ja niin pois päin.

Kun ehdotin kirjaa luettavaksi, en tiennyt siitä juuri muuta kuin nimen, kirjailijan ja sen, että tämä on ollut äiti-vainajani lempikirjoja. Jo takakansi riitti kertomaan miksi: Hiekat on tarina Larin Paraskesta, inkeriläisestä runonlaulajasta. Äitini piti perinteisistä suomalaisista runoista ja kirjoitti itsekin kalevalaista käyttörunoutta kun tarvetta ilmeni.

Itse en suosittelusta huolimatta lukioiässä innostunut kirjaa tarkemmin tutkimaan, sointuva nimi vain jäi päähän. Mahdollisesti hyvä, että jäi silloin väliin; en tiedä olisinko tykännyt, ainakaan en olisi pitänyt arvossa samoja seikkoja kuin nyt.

Tätä juttua ensin kirjoittaessani jännäsin melkoisesti miten minun lukupiirissä kävisi; epäilin että tulee tuulta tupaan kun enimmäkseen pohjalaiset lukupiirikamuni ovat tätä varsin karjalaista tarinaa tapaelleet... Hih, no sitä(kin) varten lukupiireihin tullaan, että luettaisiin jotain muutakin kuin sitä ominta kirjallisuutta. Onneksi lukupiiriläiset enimmäkseen katsoivat kirjan palkinneen lukemisen vaivat.

Oma kokemukseni oli positiviinen pienin varauksin. Koska Kaipainen on perustanut tarinansa paljolti Parasken todellisiin elämänvaiheisiin, draamaa on ollut pakko rakentaa rajatuissa puitteissa. Rakenne tuntuu vähän suhteettomalta. Yksi iltapuhde säveltäjätähden kanssa saa yhtä paljon tilaa kuin seurustelu tulevan aviomiehen kanssa. Kokonaisen elämän sisällyttäminen yhteen kirjaan toki johtaa väkisinkin vaikeisiin ratkaisuihin. Kirjailija joutuu miettimään mitä tarinalla haluaa sanoa, lukija joutuu miettimään mitä haluaa ajatella.

Toinen pieni varaus on tyylillinen. Kaipaisen lause juoksee runsaana ja hersyilevänä, proosanakin vähän runonlaulantaa tavoitellen, kuitenkin arkisena. Toisaalta pidin tyylistä - ja se istui aiheeseensa - mutta rikas kieli myös vaatii paljon lukijalta. Tätä ei lue yhdellä silmällä. Ja Parasken luomisvoimaisuutta korostavissa kohdissa teksti käväisee paatoksen rajoilla.

Murteen käytön ja ilmaisuvoiman puolesta Kaipaista voisi verrata Sirpa Kähköseen, mutta Kähkösen teksti on jotenkin ilmavampaa ja helpompaakin, ainakin jos tähän ainokaiseen Kaipaiseeni vertaan. Osasyy voi olla vieraiden murresanojen paljous. Hanskaan varmaan 40-luvun Kuopion seudun sanaston paremmin kuin 1800-luvun syvän Karjalan puheenparren.

Ai että pulmavirret ovat häälauluja? Okei.

Kirja oli ehdottomasti lukemisen arvoinen pienistä varauksista huolimattta: niitä kirjoja, jotka saavat pään surisemaan ajatuksista ja mielleyhtymistä. Kirja kuin kuvastin, tai kuvaijainen kenties. Otankin lukunäytteeksi pätkän, joka kuvastaa yhtä Hiekoista kintereilleni kieppumaan jäänyttä teemaa, ns. vaimon osaa:

[--] Hän ei edes halunnut itse katsoa miten elämä oli hänet kuluttanut ja vanuttanut, pullisti nytkin mahan kuin hiirtä nielevän käärmeen, ja kädet poimivat kyljiltä ja rintojen alta rypyt ja lotkuvat nahat, vetivät nei kainaloiden alle kuin vaatteen. Siinä hän seisoi paljaat varpaat ristissä palellen eikä tiennyt minne olisi itsensä piilottanut. 

- Luitani niin juilii, Kaurila parka sanoi sydäntäsärkevästi. 

- Vuotahan kotvanen, niin asentoasi kohennan. - Selin mieheensä Paraske päästeli juhlavaatteet ja ilmeensä, tuli Kaurilan luo arkiröntteissään ja hymyä suupieliinsä ripustaen kuin märkiä pyykkejä pakkaseen. Tulihan se siihen, hymy, asettui ja oli, kun aikansa naamaa väänteli. (s. 109) 

Jos Hiekat ei niin vahvasti korostaisi Parasken runonlaulantaa ja hänen kulttuurihistoriallisia yhteyksiään ajan merkkihenkilöihin, voisi tämän lukea myös sydäntäraastavana naisen tarinana. Mies on veltto luuseri, lapsia on tupa täynnä, jonkun on pakko raataa ruokarahat kokoon, hoitaa anoppia ja kaupan päälle pitää vielä hellitellä äijää. Huoh. Tänä päivänä ja tässä maassa tuollaiseen tilaan ja tilanteeseen pitää (luulisin) ihan itse hankkiutua, ennen se saatiin syntymässä. Ja samalla konstilla pääsee samaan ahdinkoon toki tänäänkin jos ei hoksaa syntyä oikeille karttakoordinaateille. Rintaliivien polttaminen on niin kuuskytlukua... mutta voisihan tässä vaikka liittyä Naisten pankkiin. Panen harkintaan.

Heh, ehkäpä Kaipaisen tekstissä näkyy paitsi kirjan aihe myös sen kirjoittamisen ajankohta. Suomi 1979 on sekin ollut vielä ihan muuta kuin Suomi 2012. Tässä onkin kahden tason aikamatkailua. Parasken päivinä kuoltiin nälkään, eikä siitä niin kauan ole, ja 70-luvulla siitä kirjoitettiin tähän tapaan, seksuaalisuutta vain ohimennen kosketellen, taiteilijain sielunyhteyttä painottaen... 2000-luvulla kun Kettu kirjoittaa Kätilössä toisenlaisista kovista ajoista, kirjaa hallitsevat ahnas ja määrätietoinen rakkaus, seksuaalisuus ja raakuuskin. Kaipainen tuo hienovaraisesti esiin myös yhteiskunnalliseen tasa-arvoon liittyviä kysymyksiä. Paraske häädetään mökistään parinsadan markan verorästin tähden; hänen laulujaan kirjannut pappismies saa kiitokseksi 1500 markan palkkion. Tasan eivät käy onnen lahjat. Yksi nauttii herkuista, toinen kiskoo niitä jaalassa paukkupakkasessa kolikon tienatakseen.

Parasken ankeiden olojen valona hohtaa hänen lannistumaton sisunsa ja myönteisyytensä. Positiivisuuskonsultit jäävät kyllä kakkoseksi tämän maaorjan tyttären rinnalla. Elämä on, ei auta kitistä, lauletaan mieluummin! Tekeminen on voimaa, ahkeruus on lohtu, mitä vain voi saada aikaan. Hiekkojen jäljiltä en varmaan kehtaa muutamaan päivään vinkua äärimmäisen säälittävistä pikkuongelmistani, joista suurimpaan osaan on syynä puhdas saamattomuus. Nih. Unohtakaa amerikkalaiset henkisen kasvun oppaat. Lukekaa Hiekat!

Muitakin ajatuksia kirja herätti, mutta yritän karsia ja valitsen joukosta vielä päällimmäisen jaettavaksi. Se on tämä: historiaa tulee luettua kapeasti. Tällaista asemaltaan aika tavallisen taapertajan elämänkertaa ei lue ikinä. Koska sitä ei kirjoitetakaan. Hih, Hiekoista tajusin, että olen varmaan kymmenessä kirjassa (esimerkiksi täällä ja täällä) sivunnut kansanrunojen kerääjiä ... enkä ole uhrannut ajatuksen poikastakaan runonlaulajille. Kansa, joka runouden tuottaa, on luultavasti ollut suurelle osalla 1800-luvun sivistyneistöä melkoisen abstrakti käsite. Teoriassa jaloa mutta parhaimmillaan vähän etäämpää ihailtuna.

Ja näinhän se menee. Eipä Paraskekaan romaaneissa seikkailisi, ellei olisi päässyt aikansa julkkisten piiriin. Moni on laulanut ja jäänyt kuulematta. Hiekoissa vilahtelevat mm. Edelfelt ja Sibelius sekä komea joukkio Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran merkkimiehiä. Hiekat siis jysäytti (taas kerran) tajuntaan historian luodun luonteen. Historia on kertomus ja sillä on kertojansa. Suurin osa meistä jää rivien väliin.

Anu Kaipainen (1989, alkuperäinen 1979). Poimisin heliät hiekat. Tarvittavin paikoin kirjallisen vapauden kuvittama kertomus Larin Parasken uskomattomasta elämästä. WSOY. ISBN 951-0-15525-X.

Nettiarvoita en äkkipäätä löytänyt - jos tiedät linkin, vinkkaa!

Ai niin, vielä pieni p.s. kuriositeettien ystäville.

Pareskesta lukiessani ajauduin tutkimana wikipedian tietoja myös kalevalaisesta runomitasta, ja törmäsin väitteeseen, jonka mukaan R. A. Heinleinin Time Enough for Love -romaanin yhteen jaksoon on kätketty kalevalaista runomittaa. Se huvitti, Timen kun luin ensimmäisen kerran lukioaikoina - siis silloin kun äitini olisi halunnut minun lukevan Hiekkoja! Väite kuulosti aika hullulta muttei täysin mahdottomalta, sillä yhdessä toisessa Heinleinin kirjassa on hyödynnetty Suomi- ja suomitietoutta. Kaivoin Timen hyllystä ja kas vain, onhan siinä yhden osan alussa jotain etäisesti Kalevalan makuista!

Mutta ei. Wikipedian jatkoravistelulla selviää, että Heinleinin inspiraatio on peräisin Hiawathasta, jonka runomitta on kyllä kalevalaista - saksankielisen käännöksen kautta. Näin päätyy paimenen pedonkarkotuslaulu malliksi kaukaisten galaksien kuvauksille!

Blogistanian Globalia

Kirjabloggaajien sisar- ja veljeskunta organisoi taannoin oman Blogistanian Finlandia-kisansa. Loistavan tapahtuman jälkipuinneissa huomattiin, että käännöskirjallisuudestakin sietäisi nostaa hyväksi havaittua parhaimmistoa esille. Perustettiin siis Globalia, jonka tarkempia sääntöjä voi käydä lurkkimassa kisaa isännöivän Karoliinan blogista täältä.

Emmin jonkin aikaa osallistumistani, sillä epäilin oliko suomennoksia tullut luettua tarpeeksi. Mutta eikö mitä, kun perkasin vuonna 2011 ja 2012 (tähän mennessä) luetut kirjat, löytyi peräti 15 sääntöihin sopivaa ehdokasta. Paljon - mutta säälittävän vähän verrattuna suomalaisiin uutuuksiin, joita pähkäilen BF-kisan listaani varten.

Omaan Globalia-kaartiini ei siis tullut hirveää tunkua. Tyydyn ehdottamaan maksimaalisen kuuden asemesta vain neljää mielestäni erityisen huomion arvoista kirjaa, jotka kestäisivät kaikki toisenkin lukukerran:

China Miévillen Toiset on kiehtova kirja ja hieno esimerkki siitä, että fantastinen voi olla myös älyllisesti ja kirjallisesti kiehtovaa. Tämän kirjan muisto ei ole himmennyt piiruakaan. Toiset on niitä kirjoja, joita arvostaa taustapeilistä katsoen vielä enemmän kuin heti sen luettuaan. Miéville on sanonut mielestäni jotain perustuvanlaatuista siitä, miten todellisuus rakentuu - ja onnistunut tekemään sen jännärimuodossa. Mahtavaa että tällaista kovemman luokan spefiä saa suomeksi.

Lionel Shriverin Jonnekin pois on moniulotteinen ja mieleenpainuva romaani, joskaan ei kevyintä mahdollista viihdettä... Shriver on pakannut samoihin kansiin useita vahvoja teemoja ja onnistui mielestäni kantamaan ne kaikki kotipesälle asti. Taidokas ja haastavakin kirja. Shriver onnistuu siinä missä harva, saamaan minut kiinnostumaan perheistä ja avioliitoista ihan normiympäristöissä.

Sarah Watersin Vieras kartanossa saa kunnian edustaa hienoja lukuromaaneja listallani; tiedättehän, sellaisia, jotka ovat viihdyttäviä olematta onttoja tai yksinkertaisia. Vaikka lukemisesta on vain muutama päivä, aavistelen että Vieras jää mieleen; sillä on annettavaa.

Andrzej Sapkowskin Kohtalon miekka pokkaa paikkansa osittain edellisenkin osan ansioilla, mutta mitäs siitä? Molemmat osat ovat oikeastaan (melkein) novellikokoelmia... Noituri-tarinoiden parissa kyllä kannattaa aloittaa Viimeisestä toivomuksesta, mutta se kun ilmestyi jo 2010 eikä siksi ole kilpailussa mukana. Noitureissa on fantasiaseikkailun vetovoimaa, mukavasti vinoa huumoria ja runsaasti löydettävää. Ja lohikäärmeitä.

Ei kun Globalia-tuloksia jännittämään!

EDIT: Tulokset ovat nyt selvillä: Vieras kartanossa voitti ja Jonnekin pois tuli toiseksi (jee!), joten valtavirtavalintani osoittavat ilmeisen hyvää makua! Koko listaa voi käydä tutkimassa täällä.
EDIT2: Lisäsin linkin Kohtalon miekasta kertovaan juttuun.