Aurinko ja kuu

Aurinko ja kuu tuli shoppailtua Akateemisen kirja-alesta. Sorruin ilmeiseen: kyseessä on Nebula-palkinnon voittaja ja seikkailuromaani Aurinkokuninkaan hovissa. Aloitin kirjan hömpän tarpeessa jo muutama viikko sitten, mutta lukeminen eteni pitkän aikaa pieninä palasina. Vasta viikonloppuna uteliaisuus tapahtumien suhteen lopulta voitti ja luin kirjan loppuun.

Aurinko ja kuu kertoo Ludvig XIV:n hoviin tuotavasta merihirviöstä, jonkinlaisesta merenneidosta. Hirviön pyydystäneen jesuiitta Yves de la Croix'n sisar Marie-Joséphe on hovissa uutena kamarineitinä kuninkaan veljen perheessä ja auttaa veljeään merihirviöiden tutkimisessa. Merihirviön ja Marie-Joséphen välille syntyy kiintymys. Romanssinversotkin itävät. Paavi vierailee Versailles'ssa ja merihirviöstä suunnitellaan juhla-aterian päänumeroa.

Vaihtoehtoinen historia ei yleensä ole minun juttuni - en innostu kirjoista, joissa vaikkapa toinen maailmansota päättyi toisin - mutta tarpeeksi kauas historiaan sysättynä ei vaihtoehtoisuus haittaa. Historian vääristely ei ollutkaan Auringon huono puoli. Huonoa oli sen sijaan tarinan heikko kulku ja tönkkö kielenkäyttö. Putosin koko ajan kärryiltä, hukkasin punaisen langan ja ärryin päähenkilöihin; heidän motiivinsa jäivät kadoksiin tai selitettiin jäykillä pienillä lisäyksillä. En päässyt sisään tapahtumiin.

"Teidän pitäisi kyllä tietää", Hänen Pyhyytensä sanoi. "Musiikin pitäisi ylistää Jumalaa. Ettekö tunne kirkon käskyä? Naisten pitää pysyä vaiti."

"Kirkossa, Teidän Pyhyytenne!" Marie-Joséphe oli aivan liiankin tietoinen säännöstä, joka oli vanginnut hänet luostarin murheelliseen hiljaisuuteen.

"Alati. Musiikki on täydellinen loukkaus säädyllisyydellenne. Serkku, teidän täytyy kieltää tämän pakanallisen irstauden esittäminen!"

Marie-Joséphen ilon lämpö valahti pois hänen mielestään. Ensin hän ei käsittänyt mitään. Sitten hän leimahti kirkkaanpunaiseksi. Miksi en antanut Monsieurin puuteroida minua, hän ajatteli kiihkeästi, niin että nöyryytykseni ei näkyisi? (s. 146-147). 

Lopussa selostetaan, että Aurinko ja kuu on saanut alkunsa elokuvakäsikirjoituksena. Se saattaakin selittää tuntemukseni puuttuvista palasista, olon että jotain oleellista on jäänyt pois. Ehkä kirjailija on koko ajan nähnyt tapahtumat silmiensä edessä kuvien virtana ja unohtanut, että lukija näkee vähemmän. Tai sitten en vain päässyt kielen rytmiin ollenkaan -

Kirjan plussana voi pitää värikästä tapahtumapaikkaa, samaten nykyisten humanististen ja feminististen arvojen peilaamista menneen maailman ajattelutottumuksiin. Itse idea on hyvä. Sääli ettei toteutus ainakaan suomennettuna tuntunut toimivalta.    

Vonda McIntryre (2005). Aurinko ja kuu. Helsinki: Like. Suomentanut Paula Merjamaa.

(Häh?!?! Liken sivuilla väitetään, että päähenkilö lähti luostarista, koska oli raskaana. Like, nyt tulemaan viitteet sivuihin: haluan totisesti tietää missä noin sanottiin...)

Vesa Sisättö on kirjoittanut lyhyen arvion kirjasta Hesariin.

Containment

Ostin Cantrellin Containment'n e-kirjana matkalle mukaan Kindle-shopista; Elisan hieno iPad-sovellus julkaistiin vähän liian myöhään minulle. (Ja ne hinnat, hinnat... ei mene millään tajuuni, että sähköinen kirja on samoissa euroissa kuin paperinen: käyttömahdollisuudet ovat kuitenkin selvästi rajatummat.)

Containment toi vahvasti mieleen vanhan kulta-ajan scifikirjailijat - vaikkapa Asimovin, Clarkin, Nivenin ja Andersonin - ja tietysti heidän modernimmat perillisensä - esimerkiksi Greg Bearin, Robert Sawyerin tai Kim Stanley Robinsonin. Containment'n juonen elementeissä on jotain klassista. Johtolangat ovat kaikki saatavilla, vain mielikuvituksen puute estää lukijaa tekemästä oikeita johtopäätöksiä. Myös asetelma on hyvin perinteinen: vihamielinen ympäristö, uusi teknologia, maan historia tapahtumien taustana ja niin edelleen.

Juonen tunteminen etukäteen pilaisi tässä tapauksessa puolet huvista, joten rajoitan kuvauksen alun tilanteeseen. Containment'ssa asustetaan Venukseen perustetussa siirtokunnassa, jossa uudella planeetalla syntyneet nuoret neropatit joutuvat painimaan ankaran ympäristön aiheuttamien ongelmien kanssa. Vaaroista tulee kouriintuntuvia, kun seuraavan sukupolven ensimmäinen lapsi onkin tulollaan. Miten saada niukat happivarat riittämään vielä yhdelle?

Kirjan ilmeisin heikkous on päähenkilöiden yksiulotteisuus. Sankarin rooliin asetetaan Arik, älykkään sukupolvensa terävin kärki - selvästi toiselta nimeltään Gary Stu. (toim.huom: Gary Stu on miespuolinen versio Mary Suesta eli yli-idealisoidusta henkilöhahmosta.) Vain massiiviset lihakset puuttuvat tältä fiksulta, ahkeralta ja eettiseltä nuorelta mieheltä, joka kykenee uskomattomiin tieteellisiin läpimurtoihin, rakastaa hellästi vaimoaan eikä halua ystäviensä kärsivän vuokseen. Ei liene spoilaa kenellekään kirjaa jos kerron, että hän pelastaa myös ihmiskunnan tulevaisuuden...

Henkilöistä huolimatta Containment oli ehdottomasti lukemisen arvoinen. Juoni oli oikeasti terävä ja harkittu. Kirjasta löytyi sekä klassiselle scifille tyypillistä mahdollisuuksilla spekuloinnin hurmaa ja nykypäivään peilaavaa yhteiskunnallista kritiikkiä. Kokonaisuus oli ehkä hiukkasen naiivi, mutta se ei haittaa - tunsin tätä lukiessani palaavani niihin viattomiin aikoihin, jolloin scifissä tehtiin löytöjä. Kukahan toteuttaisi vaikkapa tämän idean:

Ice Paper was invented by an undergraduate college student who figured out that the upward facing surface area of all the cars in the world was almost exactly equal to the surface area of the Arctic and Antarctic polar ice caps which had long since melted. Rather than writing an academic paper on the concept (which he was certain his professors would scoff at since they hadn't thought of it themselves), he dropped out of school and invented Ice Paper. (loc. 715)  

Jääpaperilla peitettiin tietenkin autojen ja rekkojen katot ja korjattiin siten näppärästi maapallon pienevän albedon ongelma -

Tekstinä Containment ei herätä huomiota suuntaan tai toiseen. Runollisuus ei ole kirjan vahvuus, mutta sen kieli ei myöskään herätä ärtymystä. Containment on tarina, ei kielellinen kokemus - ja tarina rakennetaan teknisesti hyvin.

Lopuksi terkkuja Kirjanurkkaus-blogiin: Cantrellin mukaan ensimmäinen avaruudessa syntyvä lapsi on sitten tyttö nimeltä Zephyr! *onnittelee kaimaa*

Christian Cantrell (2010). Containment. Kindle Edition. Cantrell Media Group.

Tunnustuksia

Susa P. jakoi blogipalkintoja - kiitos vain kovasti! Ylpeänä liimaankin nämä heti tähän:

Tunnustuspalkinnon sääntöjen mukaisesti seitsemän tunnustusta, pienellä kirjallisella kierteellä:

1. Olen Kallion ilmaisutaidon lukion kasvatti. Silti otin ensimmäiset kännit vasta toisella vuodella ja Vantaan Koivukylässä... enkä ole tainnut osallistua rauhanmarssia kuumempaan protestiin. Meininki ei siis välttämättä ole niin värikästä kuin Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun antaisi ymmärtää.

2. Minulla oli punainen koiranpanta kaulakoruna, kun tapasin mieheni ensimmäistä kertaa. Hän on sittemmin syyttänyt minua harhaanjohtavasta mainonnasta. Todellisuudessa oudot vaatteet johtuivat puhtaasti lukiomme taiteellisesta ilmapiiristä; sen verran värikästä siis kuitenkin. Luovuin kaulapannasta lopullisesti luettuani Almudena Grandesin Lulun.

3. Tykkään anopistani. Olen saanut anoppiarpajaisissa ihan pääpalkinnon. Anoppini on fiksu, lämmin ja energiaa pursuava nainen. Hänessä on samaa sitkeää tarmoa ja lannistumatonta tyyliä kuin Atlantan naisissa Tuulen viemää -kirjassa, ilman tekopyhyyttä vain. 

4. Olen oikeasti lukenut Kalevalan kannesta kanteen. Ääneen. Kaksoset eivät vauvoina nukahtaneet yksinään. Helpoimmalla pääsi kun istui lukemassa jotain ääneen, ja upea Akseli Gallen-Kallelan maalauksin kuvitettu juhlapainos oli lukemattomana hyllyssä. Muistan aina miten korkkasin sen kuolaisissa vaatteissa, silmät puolitangossa - ja virkistyin vähitellen huiman rytmin lumoissa.  

5. Rakastan korkokenkiä. Olen huono käyttämään koruja, en saa kynsiäni pidettyä kauniina, huivit vihaavat minua... mutta korkkareilla naiseilen melkein päivittäin. Kyllä minä niin naureskelin Mielensäpahoittajalle kun se ei korkokenkien päälle ymmärtänyt: nehän parantavat ryhtiä, auttavat raivaamaan tien väkijoukossa... ja kopina toimii varoitusäänenä niin kuin kalkkarokäärmeellä kalistin.

6. Inhoan silittämistä. Silitettävien vaatteiden pino kasvaa usein vuoreksi nurkkaan. Haluaisin asua jossain William Gibsonin kirjoittamassa Neurovelho-maailmassa. Oletteko huomanneet, että scifissä ei juuri koskaan silitetä tai tiskata?

   

7. Löysin scifin tarkalleen 25.12.1983, jolloin rouskutin yhdeltä istumalta äidin antaman joululahjakirjan: Isaac Asimovin Itse jumalat. Samalla opin myös lukemaan salaa peiton alla taskulampun kanssa. 

Todella moni upea bloggaaja kehrää hopeareunusta pilviini päivittäin - kiitokset kaikille lukulistani bloggaajille!

Useimmat ovat kuitenkin tainneet kiertopalkinnon vuoden sisään saada; katsoin juuri että Sallallekin rapsahti taas yksi :-) Taidankin laittaa nyt nämä tunnustuspalkinnot kiertoon kolmelle mahtavalle bloggaajalle, joiden tunnustuksia en ainakaan muista vielä lukeneeni: Raijalle, Jorille ja Metelle.  Mukana ei kuitenkaan tule mitään pakkoa *iskee silmää* eli jos ei tunnustuta, ei tarvitse!

Köyhää kansaa, Kauppa-Lopo, Salakari ja Hanna

Olen löytänyt iPadin Todellisen Tarkoituksen: se on tehty kuljettamaan suurta kirjavalikoimaa pienessä tilassa. Kuusi lyhyttä lentomatkaa ja pari pitkää hotelli-iltaa hurahtivat mukavasti sähköisten kirjojen parissa. Kesken olevaan jättiklassikkoon en jaksanut nyt paneutua, vaan luinkin urakalla Canthin kirjoja, yhden scifin ja vielä palanpainikkeeksi lyhyen Jane Austenin kirjan.

Ettei blogitekstien ruuhka kasvaisi hillittömäksi, poikkean nyt tavoistani ja yhdistän yhteen kirjoitukseen kommenttini neljästä Minna Canthin teoksesta, joilla matkalla viihdytin itseäni. Latasin kaikki nämä iPadille luettuani Työmiehen vaimon.

Aloitan Köyhästä kansasta, jonka luin ensimmäiseksi. Se on surullinen kuvaus köyhän perheen elämästä: toivottomuudesta, nälästä, syrjäytymisestä ja myös siitä kuuliaisuudesta millä ihmiset osaansa alistuivat. Nälkäinen lapsi varastaa leivän ja saa vitsasta nälkäiseltä äidiltään; Jumalan lähettämiin koettelemuksiin pitäisi osata alistua. Minna Canth osaa kuitenkin herättää ovelasti lukijan epäilykset vallitsevaa maailmanjärjestystä kohtaan.

Mitäpä hän sillä voitti, että murheella itseään vaivasi, parempi jättää turvallisesti kaikki Herran huostaan. Holpainen teki viisaammin, siinä kun nukkui raskaasti hänen vieressään. Yhteinen kuorma heillä oli; saattoiko toinen sen tyyneesti kantaa, niin miksei toinen? ja mitä auttoi tuommoinen liiallinen huoli? Ihmisen tuli osaansa tyytyä ja nöyrällä mielellä ottaa vastaan kaikki taivaallisen isän kädestä.

Mutta siinäpä se juuri oli, hän sydämessään kumminkin aina nureksi, eikä tahtonut koskaan oppia Jumalaa kiittämään pahoista päivistään. Ehkä hän juuri sen vuoksi oli heille lähettänytkin kaiken tämän köyhyyden ja kurjuuden, ja ehkäpä hänen lapsensakin saivat hänen tähtensä vaan kärsiä. (s. 42/224) 

Köyhää kansaa herättää hyvin samanlaisia tuntemuksia kuin Ilmari Kiannon Punainen viiva aikoinaan. Koskettaa. Kiukuttaa ja masentaa. Punaisen viivan luin aika nuorena, yläasteella, ja silloin lukukokemusta pehmensi käsitys, ettei tällaista enää Suomessa tapahdu. Nyt valitettavasti jo tiedän, ettei osattomuus ole täältä pohjantähden alta kadonnut. Sitä paremmin kolahtaa Köyhää kansaa.

Salakari oli e-kirjana julkaistu samoissa kansissa Köyhän kanssa, siksi päädyin lukemaan sen heti perään. Erikoinen yhdistelmä; en äkkiseltään nettiä selaamalla keksinyt selitystä näiden kahden niputtamiseen. Salakarin tarinassa on kyse enimmäkseen nuoren vaimon kevytmielisyydestä, vaikka suomalaiskansallinen aatekin vilahtaa sivuosassa. Ensivilkaisulla Salakari tuntuu aika tavalliselta moraalitarinalta, ja sankaritar on tyypillinen heikko, vaikutuksille altis nyyhkyromantikko. Välillä teksti liukuu todellisen harlekiinidraaman puolelle.

Silloin John nousi ja läksi pois. Liikkeestä ja käynnistä Alma tunsi, että hän oli suuttunut. Hän peljästyi, sillä tämä ei vielä ennen milloinkaan ollut tapahtunut. 

Maailma musteni hänen silmissään, sydän lakkasi lyömästä, kädet ja jalat kylmenivät. Mitä oli hän tehnyt?

Hän katsoi ylös ja näki kuinka John tavallista kovemmalla tempauksella veti etehisen oven jäljessään kiinni. 

"John, John" - hän kuiskasi. (s. 110/224)

Tarkemmin katsottuna moralistiseen Salakariin on sisäänrakennettuna tietty feministinen vire; Alman tyhjänpäiväisyys on yhteydessä hänen kyvyttömyyteensä löytää mitään todellista arvoa elämäänsä tekemisen kautta. Mies ajaa kansakunnan asioita, palvelusväki hoitaa lapset pätevästi - vaimolle jää läksyjen kuulustelu ja kauneus. Canth ei kuitenkaan siunaa Alman ratkaisuja, vaan antaa tämän kärsiä valinnoistaan.

Kauppa-Lopoa suositteli erityisesti Morre - kiitos siitä!  Tämä oli mielestäni erikoinen ja moniulotteinen tarina. Kauppa-Lopo on erikoinen romaanin päähenkilö sikäli, että hänen rumuudestaan ja epäsiisteydestään tehdään suuri numero.

Lopo käänsi turpeat kasvonsa huoneeseen päin ja virnutti. Riitta taaskin ihmetteli hänen rumuuttaan. Suupielet ja nenän-alusta nuuskaisessa limassa, hiukset takussa ja silmillä. Entä nuo posket sitten? Likaisen harmaina ne pullottivat aivan kuin olisi suuri tupakkamälli ollut molemmin poulin suussa. Ei siellä sentään ollut, vaikka siltä näytti; nuuskaa hän vaan piti huulessaan.

Ja oli tuo vaatteen tyylikin Riitan mielestä vähän kummallinen. Hame oli yhtä leveä ylhäältä kuin alhaaltakin; nuttu niin että paita, musta ja karkea kuin perunasäkki, vyötäisen kohdalta aina oli esillä. Ylimmäinen nappi oli lähtenyt pois ja alta näkyi kaula, joka oli kuin parkittu.

Tuo se nyt sitten moitti jyväskyläläisiä! Mitä luuli hän itse olevansa? (s. 4/81) 

Ulkomuodon vastapainoksi Kauppa-Lopon sydän on puhtainta kultaa, ja hänellä on vilpittömän sielun viehätysvoimaa. Lopon elämänfilosofia on ihastuttavan pragmaattinen. Nautin kovasti Kauppa-Lopon kyvystä hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin on. Siinäpä oppia meillä tänäkin päivänä..

Kauppa-Lopon keskeisin teema tuntuu olevan hyväksyttyjen normien ja rajojen rikkominen. Kauppa-Lopo tuomitaan, koska hän ei pysy lestissään; viis siitä että poikkeamisen syy on hyvässä sydämessä tai tulokset hyviä. Niinpä maisterin lesken auttaminen tämän talousvaikeuksissa saa palkaksi vain halveksuntaa.

Kauppa-Lopoa kirjoittaessaan Minna Canth on ilmeisesti hyödyntänyt omia kokemuksiaan. Rouva Kortman, jonka puolesta Lopo myy taloa, on muuttanut Kuopiosta Jyväskylään ja jäänyt siellä leskeksi lapsilauman kanssa: yhtäläisyydet Canthin vaiheisiin ovat selviä, vaikka Canth tuskin kirjoitti Kortmanin rouvassa itsestään. Vai olisiko älykäs nainen joskus joutunut miettimään omaa käytöstään jälkeenpäin ja kirjoittanut katumusharjoituksena itsensä ikävään valoon? Ehkä kyse on kuitenkin enemmän yhteiskuntaluokan kritiikistä.

Hanna on hieno romaani, perinpohjainen ja moniulotteinen tarina nuoren tytön kasvusta ja identiteetin etsinnästä. Tämänkin osalta kuvittelisin Canthin ammentaneen omista kokemuksistaan, sillä Hanna kaipaa koulutusta ja haaveilee opettajaseminaariin lähtemisestä kuten Minna Canthinkin teki. Hanna tosin ei pääse unelmaansa toteuttamaan; hän ei kykene Canthin tavoin taivuttamaan perhettään hankkeeseen. Wikipedian mukaan Hanna on eräänlainen vastaus Runebergin samannimiselle teokselle, mutta Canthin Hannassa Runebergin romanttista ideaalia lyödäänkin poskelle. Luonnon ja luontosuhteen kuvaus henkivät kuitenkin kansallisromantiikkaa. Järvi ja metsä, hiljaisuus, yksinkertainen arki - ne esiintyvät sielunrauhan tyyssijoina.

Nykypäivän näkökulmasta Hannan elämä ja asema perheessä ovat pöyristyttäviä. Haluan kovasti uskoa, ettei tyttölasta nykyään missään suomalaisessa perheessä laiteta veljensä piiaksi tuollaiseen tyyliin - toivottavasti ei! Naisen aseman kommentoinnin ohella Hannassa pistellään terävästi myös tekopyhyyttä ja yhteiskunnallista järjestystä.

Ruovat ostivat paljon lihoja, koska se tavara nyt oli huokeammillaan, ja suuret tiinut täpötäyteen he niitä suolasivat talven varaksi. Taikka piiat ne oikeastaan suolasivat, rouvat vaan käskivät ja katsoivat, että se tuli tehdyksi. Mutta heillä on tapana sanoa, ja melkeinpä täydellä vakuutuksella: minä suolasin, minulla oli pyykki, minä leivoin, minä keitin, minä laitoin, vaikk'eivät itse olisi pikku sormeaankaan niissä toimissa liikuttaneet. Se, näet, kuuluu niin hyvältä ja siinähän pääasia. Pikkukaupungeissa varsinkin rouvat elävät "vaan kodille". Eivät he sekaannu yleisin asioihin, sillä se olisi epänaisellista. Kun aika tulee pitkäksi, ja se tapahtuu miltei joka päivä, pannaan käsityö laukkuun, määrätään kyökkipiialle, mitä puoliseksi laitetaan ja mennään sitten jonkun tuttavan luokse, jossa kolme neljä tuntia kuluu, ettei tiedäkään. (s. 135/225) 

Hannaa voikin lukea myös kuvauksena pienen suomalaisen kaupungin ylemmän keskiluokan elämänmenosta Canthin aikoihin. Aina välillä, kuten esimerkiksi tuossa yllä lainaamassani kohdassa, tulee mieleen, että Canthin kaltaisen naisen on täytynyt välillä tuntea itsensä todella erilaiseksi, oudoksi omassa yhteisössään.

Canth ei ole juuri onnellisia loppuja harrastanut. Elämä ei ole reilua hänen kirjoissaan, eikä alistumisesta palkita. Monesti oikein tehneen ainoaksi iloksi jää tietoisuus omasta oikeasta valinnastaan. Kaikissa näissä kirjoissa on vahva kyseenalaistamisen tuntu, rivien väleistä nouseva vaatimus, että jonkin täytyy muuttua. Harvoin onnistuu kirjailija yhtä tehokkaasti nostamaan esille epäoikeudenmukaisuuden. Vaikka välillä mennään saarnan puolelle, terävin kärki on asiantilojen uskottavassa esittämisessä. Canth ikäänkuin nostaa normaalin esille, riisuttuna ja kiillotettuna, ja pakottaa katsomaan sitä.

Tekstinä näitä on vähän vaikea kommentoida. En tiedä onko hedelmällistä vertailla kirjoittamisen tyyliä kun ajallinen etäisyys nykyisiin kirjoittajiin on niin pitkä. Pitäisi olla huomattavasti parempi 1800-luvun kirjoitusten tuntemus, jotta Canthin tyyliä voisi oikeudenmukaisesti pohtia. Sen verran totean, että lauseet ovat mukavasti rytmittyviä ja yleensä konstailemattomia. Tarinaan pääsee sisälle ilman ponnistelua. Suomi on vanhahtavaa muttei arkaaista.

Olen todella iloinen, että luin nämä kirjat; löysin mielestäni niiden myötä jotain oleellista suomalaisesta kirjallisuudesta. Kun Canthin työt suhteuttaa niiden kirjoittamisen ajankohtaan, on helppo nähdä että hän oli jättiläinen, harppauksen omaa aikakauttaan edellä.

Hämmästelen silmät ymmyrkäisinä sitä, miten ajankohtaisilta nämä teokset vieläkin tuntuvat. Tekstien iättömyys kertoo, että Canth kirjoitti realismia sanan syvimmässä merkityksessä, ihmisten kuvaajana. Ehkä se kertoo myös, ettei suomalainen yhteiskunta ole muuttunut ihan niin paljon kuin voisi kuvitella. Olemme ehkä onnistuneet korvaamaan vanhat tekopyhyydet uusilla? Jos ennen Herra koetteli, nyt koettelevat markkinavoimat -

Näiden jälkeen täytyy lukulistalle ottaa Runebergin Hanna (ihan vertailun vuoksi), ja harkita täytyy myös Minna Canthin kirjeenvaihtoon perehtymistä. Sitä on nettitietojen mukaan julkaistu kahdessakin kokoelmassa.

Minna Canth (2004, alkuperäiset 1886 ja 1887). Köyhää kansaa; Salakari. Project Gutenberg eBook.
Minna Canth (2004, alkuperäinen 1889). Kauppa-Lopo. Project Gutenberg eBook.
Minna Canth (2004, alkuperäinen 1886). Hanna. Project Gutenberg eBook.

P.S. Kaikki nämä teokset löytyvät ilmaisena verkosta, ilman lukulaitteita, niille jotka jaksavat lukea koneen näytöltä pidempiä tekstejä. Klikkaa vain kirjan nimeä.

Häpeänaamio

Reissulle lähtiessä jäi kesken postaus Häpeänaamiosta, joka tosin tuli luettua jo alkuviikosta; nyt kirjoitan tämän valmiiksi ja palaan huomenna uusiin seikkailuihini e-kirjojen ihmeellisessä maailmassa.

Häpeänaamio jatkaa Minette Waltersin dekkarien voittokulkua talven lukulistallani. Näistä on tullut sellainen turvallinen vaihtoehto: näyttää siltä että näitä luetaan kunnes loppuvat lähikirjastosta. Pirunketun jälkeen pidän kyllä pienen tauon: tammikuulle näyttää mahtuneen jo viisi Waltersin kirjaa.

Melkein tylsää olla näin tyytyväinen, mutta ei voi mitään - hyviä ovat olleet kaikki tyynni... Olen usein ajatellut, että yksi hyvän dekkariputken elementti on päähenkilöihin tutustuminen, jääminen koukkuun heidän elämänvaiheisiinsa. Kuitenkin Waltersin kirjojen kanssa yksi syy mielenkiinnon säilymiseen on, että kirjoissa on aina hieman erilaiset henkilöt. Häpeänaamiossakin on melkoinen galleria moniulotteista väkeä.

Häpeänaamiossa uhriksi joutuu Mathilda, vanhempi varakas nainen, jonka menneisyys ja mielenlaatu osoittautuvat kirjan mittaan vähintään erikoisiksi. Kuolemantapausta selvittelemään joutuu lääkäri Sarah, jonka suhde Jack-puolisoon rakoilee. Jännittävin ihmissuhdedynamiikka on näiden kahden välisissä suhteissa, jotka lukija ehtii tulkita väärin pariinkin otteeseen, mutta muutkin hahmot ottavat tilansa, etenkin Mathildan tytär ja tyttärentytär ja poliisi Cooper.

Keskeisemmin mutta arvoituksellisempana on läsnä myös vainaja itse. Häneen lukija pääsee tutustumaan muiden kertomuksissa mutta myös Mathildan omissa päiväkirjamerkinnöissä, joita kuljetetaan rinnan kronologisen salapoliisikertomuksen kanssa. Päiväkirjan otteet paljastavat väläys väläykseltä erilaisia puolia ympäristöään haudastakin hallitsevasta Mathildasta.

Katselin iltapäivällä kun Duncan leikkasi pensasaitaa, ja hädin tuskin muistin miten komea hän aikanaan oli. Armeliaampana ihmisenä olisin mennyt hänen kanssaan naimisiin neljäkymmentä vuotta sitten ja pelastanut hänet itseltään ja Violetilta. Violet on tehnyt Romeostani surusilmäisen miehenpunkeron, jonka katseessa välkähtää kaipaus silloin kuin toisten silmä välttää. "Voi miksei tuo inhon tiukka liha hajota voi." Kaksikymmenvuotiaana hänen vartalonsa oli kuin Michelangelon Daavidilla; nyt hänestä tulee mieleen kokonainen Henry Mooren perheveistos. (s. 23)

Juonellisesti Häpeänaamio ei mielestäni yltänyt ihan Mielen häiriöiden tai Kuvanveistäjän tasolle, mutta kiinnostava pääpari teki siitä yhtä mieluisan lukukokemuksen. Pidin myös siitä miten Shakespearen näytelmät on ujutettu mukaan - siinä on jotain brittiläistä parhaaseen BBC-filmatisoinnin tapaan. Tosin on myönnettävä, että tämän kirjan parissa panin merkille muutaman ärsyttävän oikoluku- ja/tai käännösvirheen. Jouduin tavaamaan kahteen kertaan vaikkapa sitä kohtaa, jossa rouva Gillespie nousi tuolista kuvattuaan juuri kuolleen rouva Gillespien luonnetta. No, sattuuhan sitä...

Minette Walters (2001). Häpeänaamio. Helsinki: WSOY. Suomentanut Tiina Ohinmaa.

Maarit Piipponen löysi Hesarissa tästä monenlaisia ulottuvuuksia. Blogeissa Häpeänaamiota ovat lukeneet ainakin Kuutar ja Leena Lumi.

Ohrana

Myyrän jälkeen piti ottaa seuraavaksi Ohrana, vaikka hyllyssä odottaisi myös toisenlaista Tervoa: Pyhiesi yhteyteen on lykkääntynyt, ja joutuu tätä menoa ehkä palaamaan kirjastolle korkkaamattomana.

(Niin paljon kirjoja! Mikä ihana ongelma...)

Ohrana on Myyrää paljon yksiselitteisempi ja helpompi luettava. Kertojia on enimmäkseen yksi, muut pääsevät ääneen vain ajoittain, eikä tasoista ole vaikea pysyä kärryillä. Kirjan minä, Attila Rahja, elää Ohranassa kahdella tasolla: satakuusivuotiaana vanhuksena, joka kertoo tarinaansa 2000-luvun Suomessa vanhainkodin siivoojalle, ja vuoden 1944 vastavakoilun tarkastajana, joka etsii desantteja jatkosodan suurpommitusten ravistelemassa Helsingissä.

Rahjan tarina on selviytymistarina, kamppailu sekaisin menevien velvoitteiden ristiaallokossa. Juonta ei kannata paljastaa, sillä siinä on ovelia käänteitä, joiden tietäminen etukäteen vähentäisi lukuiloa. Sanottakoon, että Tervo luotaa terävästi suomalaisuuden ja venäläisyyden yhteiseloa sodassa ja rauhassa.  Suurten aatteellisten ja kansallisten rintamalinjojen läpi, sodan tuhonkin läpi, pilkistelevät pitkän jaetun historian peruskivet. Mitään ei niin vihata kuin ryssää, mutta ehkä vain siksi että mikään ei ole niin lähellä.

Tällä en tarkoita vähätellä vihan perusteita. Ohranassakin katkeruuden ja vihan syyt ovat hyvin esillä, pommituksiin kuolleiden viattomuus ja häviön partaalla horjuvan kansan pelko. Miten voisi olla vihaamatta niitä, jotka tönivät kohti kuilua, tappavat lapsia ja vanhuksia? Mutta vihaaminen ei ole helppoa, kun vihollista rakastaa, tai kun on pahalle paljosta velkaa, ja omatkin kohtelevat aina sen mukaan mistä näyttää tuulevan. Tämän päivän vihollinen voi olla huomisen herra. Tulee mieleen se vanha vitsi: we have met the enemy and he is us. Yksilöt, joiden asialla Tervo tuntuu tässäkin ensisijaisesti olevan, jäävät helposti jalkoihin.

Kallion kommunistit pitivät Helsingin taivaalta kuolemaa kylväviä venäläisiä vapauttajina ja sitä minun oli vaikea sietää. He riemuitsivat tulevasta voitosta etukäteen ja heille se näytti tarkoittavan valsseja ja vappukänniä Senaatintorilla.

Mietin Viljan piiloja.

Ne olivat päämajan tiedustelussa keitetyn lehtijutun jälkeen vähissä. Viljasta tehtiin ilmiantaja eli hänet leimattiin siksi miksi hän ei ollut suostunut edes teloituksen edessä.

Häntä etsivät nyt paitsi viranomaiset myös maanalaiset kommunistit. Jos Vilja halusi elää, hänen kannattaisi joutua meidän pidättämäksi ja kaikkein mieluiten minun. (s. 120-121) 

Attila Rahja taitaa olla toistaiseksi sympaattisin tapaamistani Tervon tuotannon hahmoista. Mutta hienointa kirjassa oli silti sen inhimillinen rikkaus ja moniulotteisuus. Kaikki liittyy kaikkeen, kuten elämässä yleensäkin, mutta elegantimmin ja harkitummin. Kun huippuluokan tarina on vielä sijoitettu Suomen ja Helsingin kohtalonhetkiin ja yhdistetty nykypäivään Attilan ja Zinaidan suhteella, lopputulos on minun silmissäni ihan helmi. Sitä oli tietysti Myyräkin, mutta Ohranassa on paljon samaa, helpommin lähestyttävässä muodossa vain. Tämän kirjan kanssa suurin haaste oli, että malttaisi lukea kaikessa rauhassa nautiskellen eikä ahmisi kuin mikäkin kyltymätön.

Troikka odottaa - pienen päätuuletustauon jälkeen käyn siihen käsiksi. Myyrän henkilöillä oli Ohranassa vain pieni sivurooli. Nyt jännittää jo etukäteen löytyykö Troikasta esimerkiksi muuan venäläinen luutnantti, joka osasi suomea vain yhden symbolisen sanan.

Jari Tervo (2006). Ohrana. Helsinki: WSOY.

Antti Majander kehuu Hesarissa. Lisäksi on pakko linkittää Sallan älykäs arvio kirjasta, jonka nyt kävin lukemassa (ja vilkaiskaapa muuten kommentitkin, olipas melkoinen tapaus...)

P.S. Tämä juttu ilmestyi ajastettuna - kun se pulpahtaa pintaan, olen reissulla Norjassa, iPad tietysti kainalossa... palaan paikalleni blogosfääriin päivän parin päästä.

Työmiehen vaimo

Minna Canth on ollut mielessä jo pidempään. Automatkalle latasin iPadiin mukaan Työmiehen vaimon, jonka Project Gutenberg on muuntanut e-kirjaksi.

Nettiä selaamalla selvisi, että Työmiehen vaimon kantaesitys on ollut vuonna 1885, neljätoista vuotta ennen isoisoäitini syntymää. Canthin teksti on kestänyt yllättävän hyvin aikaa, verrattuna vaikkapa Santeri Alkioon, joka on kirjoittanut samoihin aikoihin. (Yritin lukea Puukkojunkkareita - ei oikein sujunut.)

Paikka paikoin tekstin ymmärtämiseen tarvittava kulttuurinen konteksti on kyllä kadonnut, se on myönnettävä. Laulunpätkät ja jotkin ilmaisut viittaavat sellaiseen, mitä ei enää ole. Tässä suhteessa vaikkapa Kaari Utrion tulkinnat 1800-luvun yhteiskunnasta ovat helpommin lähestyttäviä kuin tällaiset 'aidot' näytteet; kirjailija on rakentanut ne 2000-luvultakin käsin avautuviksi.

Vaimon tarina on ollut aikanaan varmasti törkeän radikaali näytelmä: siinä mies, luomakunnan herra, näytetään myös itsekkäänä ja piittaamattomana juoppona. Naisen laillisen aseman heikkoutta ja yhteisön hyväksyntää naisten alistamisen suhteen kuvataan varsin raadollisesti. Suurin osa näytelmän naisistakin ylläpitää ja tukee tyynenä valtarakenteita. Varsinainen juoni on helposti kerrottu. Risto ottaa kunniallisen tytön, Johannan, vaimokseen ja tuhoaa hänen mielenrauhansa, omaisuutensa, maineensa ja lopulta terveytensäkin. Siinä sivussa Risto saattaa turmioon  myös yhteiskunnan laitamilla elävän naisen, Kertun, joka tosin yrittää nousta vastarintaankin.

Canth rinnastaa kiinnostavasti kunniallisen ja halveksitun naisen avuttomuuden. Ei ollut väliä miten käyttäydyit, yhtä lailla olit miehelle alisteinen. Samaten yhdentekevää on, panitko hanttiin vai alistuitko kuten naisen kuului - huonosti käy kumminkin. Naisen ainoana merkityksellisenä valintana näyttäytyy miehen valinta: sillä arvalla heitetään koko kohtalo.

YRJÖ. Mitä puhumme siitä. Hänellä oli valta ottaa kenet tahtoi. Sen toki sanon sinulle, Risto: parhaimman kulta-aarteen sinä Johannassa omaksesi sait.

RISTO. No, sinä et pane liikoja ollenkaan. Tiedättekö mitä? Kuusisataa markkaa hänellä on rahoja pankissa, ihan valehtelematta, ja korkoja vielä lisäksi. Jahka teille näytän. Otin Johannalta pankin vastakirja jo omaan huostaani. Katsokaapas tätä. 

KUSTAA. Kuusisataa on, totta maarin. Voi, miekkoista. Kelpaa sinun elää. Kunpa olisin minäkin yhtä onnellinen. Kuulitkos, Toppo? Kuusisataa markkaa tuo kullan poika sai vaimonsa myötäjäisiä. Emmekö lähde mekin naimaan. (s. 8/243)

Alkiota tuskin jatkan kovin pian, vaikka puukkojunkkarien aikalaistulkinta kiinnostaisi. Sen sijaan etsin kyllä lisää Canthia ihan lähikuukausina. Köyhää kansaa houkuttaisi, tai sitten Hanna.

Minna Canth (2004, alkuperäinen 1885). Työmiehen vaimo. Project Gutenberg eBook.

Linkitän tähän Kaisa Aleniuksen tekstin YLEn sivuilta, ja Minna Maijalan kuvauksen Canthista feministisenä ajattelijana Kristiina-insituutin Klassikkogalleriasta.

Identity crisis

Taisin mainita aiemmin, että minulla on elämäni toinen e-kirja kesken. Nyt se on luettu loppuun. Ajelimme musikaaliin Tampereelle, ja käytin matka-ajan e-kirjoihin. Automatkalla pimeillä teillä itsevalaiseva kirja on ihan oikeasti hyvä juttu...

Identity crisis tuli ostettua puolivahingossa Kimble Store -testinä. Valinta tuli tehtyä osittain hinnan perusteella. Tämä on tekijänsä esikoinen, alkujaan julkaistu vuonna 2004, ja sen sai Amazonista sähköisenä alle kolmen dollarin.

Crisis on melko perinteinen perusdekkari ilman mitään erityistä viehätystä; siksi se on jäänyt pitkäksi aikaa kesken. Alun perin murhia on yksi, ja niihin tuntuu liittyvän identiteettivarkauksia. Identiteettivarkauksien käsittely olikin kirjan mielenkiintoisimpia puolia - toisen identiteetin vieminen on minusta sellainen uuden vuosituhannen rikos, josta ei ole vielä kovin paljon kirjoitettu.

Kertoja on Sam McRae, sinkku naispuolinen asianajaja, joka on perustanut oman toimiston eikä erityisemmin tunnu onnistuvan miessuhteissaan. Lukiessani mietin, että Sam muistuttaa Sue Graftonin Kinsey Millhonea - osapuilleen samalla tavalla kuin meikäläisen lumilautailu muistuttaa Peetu Piiroisen suorituksia. Samoilla vehkeillä ollaan liikkeellä ja alamäkeen mennään - ja siihen se yhdenmukaisuus sitten loppuukin. Kinseyssä on särmää ja persoonallisuuttakin, Sam ei jaksa kiinnostaa. Teksti on sinänsä sujuvaa ja rakenne konstailematon.

The house had an odd, thrown-together look - a stucco exterior with a Spanish tile roof, a kind of Tudor design around the windows, and a front porch, columned southern style and flanked with overgrown hydrangea and roses. If an average person lived there, the place would be ugly. Since the owner had dough, it qualified as unique and eclectic. (location 1883)

Juoni ei ollut surkea, mutta ei erityisen kehuttavakaan, dekkariksi. Identity crisis on rakennettu pitkälti tuollaiselle amerikkalaisen rikossarjan peruskaavalle. Nykyään niitä ei tule juuri katsottua, mutta C.S.I.:n vanhana veteraanina veikkasin pari keskeistä käännettä oikein.  

Ei tullut polttavaa tarvetta etsiä lisää. 

Ja koska matka oli pitkä niin latasin mukaan yhden Kingin novellin (en taida siitä erikseen kirjoittaa, vaikka tulikin jo luettua), yhden kotimaisen klassikon ja yhden ulkomaisen melko-klassikon... Edellisestä kuulette varmaan pian, mutta jälkimmäisen kanssa voi kestää. 1580 e-sivua! E-kirjoja tulee toistaiseksi luettua lähinnä matkoilla, joten voi mennä jonkin aikaa ennen kuin siitä raportoidaan täällä. 

(Loppuun urputusta: yllättävän huonosti on löytynyt sähköisenä etsimiäni kirjoja... Kindle-kirjan saa kyllä heti, mutta mitä se auttaa jos saatavilla ei ole sitä mitä haluan? Klassikoita kyllä löytyy kiitettävästi ja best-sellereitä, mutta niitä kirjoja ja kirjailijoita, joita olen erikseen etsinyt sähköisenä, ei ollenkaan. Jotenkin olin kuvitellut että kindle-versiona löytyy osapuilleen kaikki 2000-luvulla julkaistu englanninkielinen. Hah. Hah.)

Debbi Mack (2009). Identity Crises. Kindle edition.

Posliini

Marja Björkin Posliini päätyi lukulistalle Jorin blogin viime vuoden huippujen listauksesta. (Ei, en ottanut siitä itselleni mitään lukuhaastetta, kunhan muutaman kirjan poimin.)

Posliinissa puhutaan kipeästä aiheesta, lapsen hyväksikäytöstä ja sen vaikutuksesta tunne-elämään. Paha ei saa palkkaansa, sillä viattomuutta ei saa takaisin; vastuu teoista kiertyy uhrille, rakkaudennälkä vääristyy. Säröillä ollaan, ellei ihan pirstaleina sentään. Mietin jo kirjaa aloittaessani, että sen nimi on ovela; "posliinilla" on monta sopivaa merkitystä.

Posliini oli erinomainen esikoinen, melkein pakko sanoa että "parempi" kuin Franzénin Tumman veden päällä. Posliiniin en pystynyt eläytymään sillä tavalla kuin Veteen, sillä siitä puuttui Franzénin omaksuma yksityiskohtainen lapsuusmaisema. Tässä on tarkkaa enimmäkseen fyysisyys ja dialogi. Osan olennaisesta tiedosta saa lukija poimia itse esille puheista.

Ahdistus syntyy enimmäkseen lukija päässä, aukkopaikkoja täyttäessä, miettiessä miten voi lapsi päätyä niin perusteellisen hyväksikäytetyksi ilman että kukaan piittaa. Björk alleviivaa ristiriitaa vain paikoin.

Kultainen mansetinnappi putosi nahkasohvan rakoon. Etsin sitä, tönin ja muksuttelin Kurrea. Hän alkoi nauraa. Hän hyrisi pehmeää naurua, joka tuntui minussa sydämessä ja selässä ja kaulalla. Hän ei siirtynyt. Yritin kääntää häntä ja etsin mansetinnappia hänen pyllynsä alta. Hän kahmaisi minut syliinsä.

Nostin hihaa ja silitin sormella kellonranneketta, napsautin sen auki ja pudotin sen viereiselle nahkatyynylle. Mustalla nahkatyynyllä kultainen kelloranneke näytti salaperäiseltä.

Anita tuli ovelle sanomaan hyvää yötä. 

- Jaana, älä jää valvomaan tuon kanssa. Huomenna pidetään kauneudenhoitoilta. Tehdään kasvonaamiot ja lakataan kynnet. (s. 111)

Keskeisen teeman lisäksi Björk sai esikoisessaan elämään myös muita ulottuvuuksia; Jaanan koti ja kotiseutu piirtyvät hyvin esille. Taas kerran joutuu muistamaan, että siitä ei ole kovin kauan kun luokkayhteiskunta oli Suomessa ihan luvan kanssa näkyvillä... ja olenko väärässä jos kuvittelen, ettei vanhempien setien pieneen taputteluun 60-70 -luvuilla vielä niin kamalasti kiinnitetty huomiota? Joskus edistys on oikeasti edistystä.

Rankka kirja - siinä mielessä että se tulee iholle - muttei raskas kuitenkaan, Kurjien tai Idiootin tyyliin. Tai sanotaan vaikka näin: Posliinin jälkeen särkee sydäntä, ei päätä. Suositellaan... ei ehkä ihan herkimmille sieluille kuitenkaan.

Marja Björk (2008). Posliini. Helsinki: Like.

Jukka Petäjä Hesarissa kiittelee epäsovinnaisuutta mutta moittii heikkoa dramaturgiaa. Kiiltomadosta löytyy Katja Kaukosen kirjoittama hieno ja perinpohjainen arvio.

Full Dark, No Stars

Markku Turusen Juuston pimeän puolen jälkeen teki mieli jotain vähemmän haastavaa ja varmempaa. Lukemattomien Amazon-pinosta otin Stephen Kingin kokoelman Full dark, no stars. Jotkut Kingit ovat parempia kuin toiset, mutta yksikään ei ole vielä ollut minusta surkea; taattua laatua siis tiedossa.

Ja olihan se sitä. Jos tykkää Kingistä yleensä, tykkää luultavasti myös tästä - jos ei niin ei. Ei tämä minusta tekijänsä tähtihetkiä ole. Novellikokoelmista vaikkapa Different Seasons on minusta ihan eri galaksissa. (Se kestäisi varmaan lukemisen vielä kolmannenkin kerran.)

Jossain määrin Kingin jutuissa alkaa kaikissa olla tietty tuttuus. Kerronnalliset maneerit tunnistaa. Se ei fania haittaa. King saa henkilönsä elämään, lukijansa kiinnostumaan... ja yleensä tapahtumat ovat sen verran fantastisia, etteivät ne vainoa unissa. Joidenkin tarinoiden peruskysymykset jäävät jäytämään, ehkä siksi että kauhujuttujen takana on tunnistettavia reaalielämän ongelmia.

Full dark piti sisällään neljä novellia. Nelikko oli keskenään varsin erilainen, vaikka kaikissa jollain tavoin oli kyse punttien tasaamisesta, oikeudenmukaisuudesta - tai siitä mikä oikeudenmukaisuudeksi kenellekin kelpaa. Mutta yhtenäistä moraliteettia tarinoista on ehkä turha hakea; en usko että näitä on varsinaisesti kirjoitettu setiksi.

Vähiten nautin pisimmästä kertomuksesta "1922"; siinä oli jotain hajanaista ja hataraa, enkä muutenkaan pidä valtoimenaan roiskuvasta verestä. Eniten miellytti viimeinen, "A Good Marriage", jossa vaimolle selviää 27 vuoden avioliiton jälkeen jotain aivan uutta miehestään... Jännitystä ja vähän miettimisen aihettakin. Pidin vastuun pohdinnasta tässä tarinassa. Näinhän se on, perhe ui tai uppoaa yhdessä, sillä jokainen on käytännössä vastuussa toistensakin tekemisistä.

"Hey, honey, how are you?"

"Upright and sniffin the air. You?"

There was a long silence. It felt long, anyway, although it couldn't have been more than a few seconds. In it she heard the somehow terrible whine of the refrigerator, and water dripping from the faucet onto the teakettle she's dropped in the sink, the beating of her own heart - that last sound seeming to come from her throat and ears rather than her chest. They had been married so long that they had become almost exquisitely attuned to each other. Did that happen in every marriage? She didn't know. She only knew her own. Except now she had to wonder if she even knew that one. 

"You sound funny," he said. (s. 280)

Taattua laatua mutta ei saa kippuralleen ihastuksesta. Jos ei ole tutustunut Kingin novelleihin, kannattaisi aloittaa mieluummin tuosta aiemmin mainitsemastani kokoelmasta, joka on suomennettu nimellä Kauhun vuodenajat.

Stephen King (2010). Full Dark, No Stars. London: Hodder & Stoughton.

Tässä The Telegarph'n arvio, joka ei hauku jos ei ylistäkään; The Guardianissa ilmestynyt Neil Gaimanin arvio on selvemmin myönteinen.

Juuston pimeä puoli

Markku Turusen Juuston pimeä puoli tarttui kirjastossa käteen nimen perusteella. Kotiin asti se pääsi selailtuani sitä hetken. Romaanin outous ja kuvitus kiehtoivat - ja käsitelläänhän tässä kahta minua kiinnostavaa aihetta, neuvostoliittolaisia johtajia ja avaruuden valloitusta. Pakko yrittää selvittää mistä on kysymys.

Yritin, mutta nyt vasta olenkin sekaisin. Juuston analyysiin eivät eväät tahdo riittää. Outo on iso sana, joten jätän sen väliin ja sanon sen sijaan, että tällaista kirjaa en ole ennen lukenut. Se on joko hienostunutta kirjallista sinfoniaa tai kauheaa kakofoniaa, lukijasta riippuen. Ja mielipidettä voi vaihtaa useamman kerran kesken kirjan. Alaa opiskelleet epäilemättä osaisivat tämän osuvasti lokeroida ja yhdistää johonkin tyylisuuntaan. (Kommentteja tulemaan vain -)


Juustossa on kyse satiirista, mutta ei pelkästään; siinä on surrealismia ja populäärihistoriaa ja mielipidekirjoitusta. Kirjan ydintarina - johon tosin keskitytään vain osan ajasta - on kertomus Neuvostoliiton avaruusohjelmasta vuonna 1961. Mistä Juri Gagarin tuli, miten hän päätyi matkalleen ja minne sen jälkeen? Näitä kysymyksiä Turunen käsittelee hilpeällä hillittömyydellä: mitä vain voi tapahtua ja tapahtuukin. Avaruushistorian rinnalla kulkee muita juonteita, esimerkiksi eri kertojatasojen kinastelu narratiivin omistuksesta, Neuvostoliiton poliittisen historian selostukset, hyppäykset taide- ja kulttuurihistoriaan, Hrustsevin vänkäys syyllisyydestään kommunistihallinnon hirmutekoihin, sekä yhden Kertojan lapsuudenmuistojen kuvaukset. Joitain mainitakseni.

Pahus, saan Juuston kuulostamaan kamalalta. Ei se ollut sitä. Paikoin pidin siitä, paikoin en, mutta ainakin se oli kiinnostavaa luettavaa. Välillä teki ehkä mieli paiskata koko opus seinään - esimerkiksi  silloin kun kosminen virtahepo alkoi selostaa suhdettaan tarinan kertojaan alias Kertojaan sekä kirjuriin - mutta kertaakaan ei tehnyt mieli jättää kesken.

Osittain kirja piti vallassaan varmaan siksi, että Venäjän ja Neuvostoliiton historiasta on jonkin verran omaa kaikupohjaa, jota äskettäin luettu Myyrä vielä voimisti. Monet Juuston hulluista jutuista, esimerkiksi Lysenkon päättömät kokeilut hankittujen ominaisuuksien periytymisen kanssa, ovat historiallisia faktoja. Tosiasioiden hillitön viljely kirjassa antaa kumman säväyksen sille mikä siinä on kuvitteellista. Neuvostokommunismin oikea absurdius kytketään niin luontevasti kirjailijan itse kehittelemiin outouksiin, ettei totuutta ja tarua enää luotettavasti erota toisistaan. Historiallinen realismi ja surrealismi rokkaavat Juustossa samassa konsertissa. Tämä teos saattaa siis vaarantaa todellisuudentajusi, ainakin mitä Neuvostoliiton historiaan tulee.

(Ehkä Juustossa loppujen lopuksi oli kysymys siitä, kuka saa päättää mikä on totta/valhetta, mikä hyvää/pahaa. Hmm, se yhdistäisi toistuvan kertojien kädenväännön tähän historian maustamiseen... Nääää, liian simppeli selitys. Ehkä tässä oli kyse ideologiasta identiteetin muokkauksen oikeuttajana, mutta samalla myös identiteetistä kulttuurisena konstruktiona, joka vaikuttaa ideologian... Ei riitä... Kirottua. Nyt tämä jäi ärsyttämään. Tarvitsen jotain todella yksinkertaista seuraavaksi.)

Toinen viehettävä piirre Juustossa on sen linkittyminen muuhun kirjallisuuteen ja populaarikulttuuriin; yhteyksiä ja merkityksiä ja mahdollisuuksia poksahtelee mieleen sitä enemmän mitä pidempään kirjaa pohtii. Onko kirjan sininen virtahepo sama virtahepo kuin se virtahepo olohuoneessa, tällä kertaa vain poliittisessa olotilassa? Mahtaako kirkon kellarissa mummon vaatteista kuoriutuva leijona olla sukua Aslanille? Selvää on, että korvillaan lentävä Hrustsev on Disneyn Dumbo - mutta mistä päätyi ranskalainen pierutaitelija Pujol sekä Juuston pimeälle puolelle että Tervon Koljattiin? Miksi kirjan kommunistit puhuvat Suomen talvisodasta Suuren isänmaallisen sodan asemesta?

Lukunäytettä on aidosti vaikea valita, niin erilaista on teksti kirjan eri sävellajeissa. Melkein tekisi mieleni läväyttää tähän pätkä, jossa luetellaan 70 erilaista tapaa 'valmistaa' herkkuja pääministerin pitopöytään... mutta se ei olisi reilua, näitä aakkostettuja luetteloja on kirjassa vain muutama. Otan mieluummin viipaleen perustarinasta:

Olga on hänelle avoimen vihamielinen, niin, ehkä mustasukkaisuuttaan. Olga huomauttelee Irinan huulimaalista, korkeakorkoisista kengistä ja vetysuperoksidilla vaaleiksi värjätyistä hiuksista. Neuvostonainen ei ole objekti, Olga on luennoinut, vaan tasavertainen toimija, subjekti. Mutta mihin tarvitaan subjektia, jos ei ole objektia? Mitä hyötyä on pultista, jos ei ole mutteria? Jos kierteet eivät sovi yhteen, on perimmäisen väärin tulkita se niin, että muttereiden pitäisi muuttua pulteiksi. Eiväthän pultitkaan halua muuttua muttereiksi. Irina on täysin vakuuttunut siitä, että hänkin vielä löytää ja ottaa oman pulttinsa, jossa kierteet ovat kohdallaan, vaikka kieltämättä mahdollisuudet Tjuratamissa ovat olleet viime aikona vähäiset. (s. 51)

Juustosta sanoisin, että se on pikkuisen liikaa. Vähän liikaa triviaa, vähän liikaa julistusta, vähän liikaa tasoja, vähän liikaa narratiivin identiteettikriisiä, vähän liikaa haahuilua... Tämä luultavasti kertoo enemmän minusta kuin kirjasta! Myönnän, että jälkeenpäin mietittynä tasot täydentävät ja korostavat toisiaan; yksinään satiiriosuudet olisivat tuskin kantaneet. Silti epäilen, että moni saattaa väsähtää Juustoon ennen kuin se saa kunnolla tilaisuudenkaan. Minulla historiakoukku veti vaikeiden paikkojen yli.

Erilainen ja monikerroksinen kirja. En osaa kuvitella Markku Turusen ideaalia lukijaa, sitä aavetta jolle hän mielessään kirjoituksensa kohdistaa. Olen iloinen että luin tämän, mutta pelottaa suositella - jokin piirre tässä rassaa varmaan jokaista. Jos ei rassaa liikaa, saatat nauttia yllättävän paljon.

Markku Turunen (2010). Juuston pimeä puoli. Juva: Gummerus.

Turun Sanomissa Turusen keitos herätti epäilyjä, Savon Sanomissa oltiin neutraalimpia. Helena Miettinen tuossa jälkimmäisestä on löytänyt myös kirjallisen sukupuun Juustolle: tämä on moniääninen romaani "Mihail Bahtinin polyfonian ideaa kunnioittaen ja sillä leikitellen".

*hihittelee itselleen hämärässä* Kakofonia, sinfonia - ja oikea vastaus on polyfonia!

EDIT: en malta olla lisäämättä linkkiä juttuuni Bulgakovin kokoelmasta Kohtalokkaat Munat; siitä nimittäin on suora yhteys Juustoon päin.

Mielen häiriöitä

Minette Waltersin psykologisesti painottuvien dekkareiden lukeminen jatkuu... Aiemmin tänä vuonna on käsitelty Kuvanveistäjä, Ruumis jääkellarissa ja Umpikuja. Nyt olen nautiskellut vuonna 2005 suomennetun Mielen häiriöitä. Tässä kirjassa Walters palaa Kuvanveistäjän teemoihin, sillä kyseessä on menneisyydessä tapahtuneen murhan selvittäminen.

Mielen häiriöissä surmatyö on tehty yli 30 vuotta sitten - ja mikä parasta, murhaaja on jo tuomittu ja kuollut vankilassa. Oikeudenkäyttöä tutkiva professori ottaa kuitenkin kirjassaan tapauksen esille esimerkiksi todennäköisestä oikeusmurhasta, ja saa yhteydenoton paikalliselta asukkaalta, joka on jo pitkään omista syistään epäillyt virhettä. Tapauksen selvittely johtaa kaksikon myös muiden paikallishistoriaan kätkeytyvien kummallisten tapausten jäljille; murhan lisäksi selvitellään kadonneen teinitytön kohtaloa ja kaukaisena kesänä tapahtunutta joukkoraiskausta. Tapahtumia 30 vuotta aiemmin todistaneet joutuvatkin miettimään nyt mennyttään nykyisyyden valossa.

Kuten muissakin lukemissani Waltersin kirjoissa, huvi on paljolti ihmisissä ja heidän välisessään dynamiikassa. Mielen häiriöiden epäsuhtainen taistelupari ja tärkeimmät sivuhenkilöt muodostavat kiinnostava kokonaisuuden. Professori Jonathanin ja kaupunginvaltuutettu Georgen yhteistyön ja suhteen edistymistä on kiinnostava seurata; niin perusteellisten antipatioiden vallassa se lähtee liikkeelle. Kirjan parasta antia ovatkin dialogit, joiden kautta pääsee seuraamaan, miten ihmiset tulkitsevat toisiaan - oikein ja väärin.

"Syntipukki on ehkä väärä nimitys. Piiskauspoika olisi ehkä sopivampi. Edellisen selkään sälytettiin juutalaisten synnit ja ajettiin erämaahan, jälkimmäistä piiskattiin toisen virheiden takia. Kummassakin tapauksessa syyllinen selvisi rangaistuksetta. Hyvin kiero idea."

"Mutta vanha." Jonathan veti toisen tuolin itselleen. "Jeesus kuoli ristillä ottaakseen maailman synnit harteilleen. Vai olenko käsittänyt väärin?"

Georgea hymyilytti. "Tiedätte että ette ole", hän sanoi ja levitti lautasliinansa. "Mutta on eria asia jos Jumalan poika vapauttaa maailman syynnistä kuin jos sitä vaaditaan joltain vuohiparalta." Hän otti Jonathanin lautasen ja kauhoi sille lammaspataa. "Tässä taas yksi eläinuhri", hän laski leikkiä ojentaessaan lautasen. (s. 82)

Viattomien rankaiseminen tai ainakin viattomien kärsiminen näyttää olevan yksi Waltersin kantavista teemoista; kaikissa neljässä nyt lukemassani kirjassa nostetaan esille syyttömien joutuminen kärsimään syyllisten puolesta. Tuomion voi antaa oikeusistuin tai yhteisö; näyttää siltä että joku sen langettaa aina. Ellei todellista syyllistä löydy, on viattoman kärsittävä. Sama lainalaisuus näyttää pätevän niin yksittäisten rikosten kuin kokonaisten etnisten ryhmien kohdalla.

Kuten Umpikujassakin, Walters käyttää tarinan kuljettamiseen osin dokumentteja: otteita kirjasta, lehtijuttuja, poliisin kuulustelupöytäkirjoja sekä henkilöiden toisilleen lähettämiä kirjeitä ja sähköposteja. Tässä tapauksessa tekniikka toimii hyvin; lukija pääsee henkilöiden kanssa tulkitsemaan tietoja ja muodostamaan oman mielipiteensä. Mielen häiriöissä menee kuitenkin aikansa ennen kuin tarinaan pääsee sisälle. Ensimmäiset sata sivua vasta lämmitellään - mutta kun tarina alkaa vetää, se pitää hyvin otteessaan, vaikkei kyseessä mikään hiuksia nostattava mysteeri olekaan.

Minette Walters (2005). Mielen häiriöitä. Helsinki: WSOY. Suomentanut Eva Siikarla.

Jukka Petäjä yhdistää Hesarissa Mielen häiriöiden tutkimukset Bodom-järven murhien jälkipyykkiin. Blogeissa kirjaa on lukenut ainakin Kuutar.

Seuraava pysäkki sosiaalitoimisto

Ihan totta, täytyy lopettaa tämä spontaani kirjojen poiminta kirjastosta. Tämän kirjan otin, koska takakansi näytti lupaavan ironista tulkintaa selviytymisestä sosiaalitukijärjestelmän ja käsistä karanneen projektihelvetin kanssa.

Kyllä tässä lähinnä vedetään punkkua kimppakämpällä, härnätään ilmeisesti loputtoman seksinnälkäisiä sosionomeja ja eletään fattan rahoilla. Kun krapulalta ehditään, podetaan masennusta ja uskonnolliseen kotikasvatukseen liittyviä traumoja.

Myönnetään, peruslähtökohta on tosi; ei Suomessa henkisesti sairastuvaa nuorta fiksusti auteta. Mutta eipä asioita sekään paranna, että tehdään alan työntekijöistä pellejä ja masennuksesta kärsivistä opiskelijoista löhöäviä lutkuja.

Seuraava pysäkki sosiaalitoimisto ei jäänyt kesken, joten kai se oli minusta vähemmän ärsyttävä kuin Salmelan 27 (joka jäi). Vähältä piti kyllä. Odottelin koko ajan, että jokin ovela tarkoitus löytyisi kaiken taustalta (ei löytynyt). Mutta toisaalta, teksti ei varsinaisesti vaatinut syventymään.

Lissun laskujen mukaan meidän määrärahamme ei voinut millään riittää jatkuvaan juhlimiseen (missä se oli tietysti ihan oikeassa). Mihin Netta Lissun saarnaan täysin vittuuntuneena ja aikalailla humaltuneena pamautti vastaan:

- Mä kävin myymässä persettä Itiksen parkkihallissa.

Mikä sai Lissun kirkumaan täyttä kurkkua ja lähettämään meidät huoneisiimme. Aikuisten primitiivireaktio lasten suhteen näyttää olevan sama kuin mitä on käytetty niitä itseään kasvatettaessa, ja Lissulla oli juuri silloin sekä huono päivä itsellään, että keinot vähissä meidän kanssamme. Melkein kävi sitä sääliksi.

Minä menin suosiolla, sillä sain kaapattua Lissun huomaamatta mukaani toisen vastakorkatuista perhekossuista, josta otin siivuja pitkin iltaa käyden autiossa keittiössä välillä hakemassa vettä lantringiksi, ja välillä tietenkin vessassa, kunnes nukahdin. Lissu oli jäänyt sohvalle vahtimaan, mikä oli minusta aika lapsellinen juttu. (s. 54)

Olisi ollut kiva kehua; omakustanne kysyy pokkaa. Mutta aika lapselliselta jutulta maistui.

Matti Koski (2010). Seuraava pysäkki sosiaalitoimisto. Omakustanne.

Kirjoittajan oma taustoitus kirjasta löytyy täältä.
EDIT: Tämä on saatava ilmaisena e-kirjana (tai ainakin pdf:nä tekijän sivuilta täältä.

The Culture of the New Capitalism

The Culture of the New Capitalism tuli tilattua syksyllä Amazonilta Hesarista nähtyjen Eeva Berglundin kehujen perusteella. Pitkään kesti ennen kuin tilasin, ja vielä pidempään ennen kuin luin. The Culture ei kuitenkaan vanhentunut odottaessaan; ihan niin nopeaksi ei muutos ole vielä mennyt.

The Culture'ssa Sennett tarkastelee ihmisen suhdetta yhteiskuntaan ja sen instituutioihin. Mielenkiinnon kohteena ovat uudet taloudelliset ideaalit ja rakenteet, sekä muutoksen myötä muuttuvat tavat rakentaa omaa minuutta. Avainargumentti liittyy Weberin byrokraattis-militaristisen instituution korvautumiseen muuntautuvalla, joustavalla ja suoran viestinnän kautta keskitetyllä organisaatiolla. Uuden kapitalismin instituutiot edellyttävätkin työntekijöiltään erilaisia ominaisuuksia ja erilaista orientaatiota kuin entiset: nyt ei ole arvossa osaaminen tai meriitit, vaan oppiminen, sosiaalinen joustavuus ja ennen kaikkea potentiaali.

Tärkeämpää kuin se mitä olet tehnyt on se minkälaiseksi tulevat mahdollisuutesi nähdään. Hyvin tekeminen (craftsmanship) voi olla tuhoisaa uudessa kapitalismissa; hyvin tekeminen edellyttää keskittymistä, sitoutumista objektiiviseen normiin, aikaa. Nyt arvostetaankin kykyä tehdä vähän kaikkea, nopeasti, vaihtuvissa yhteistyösuhteissa. Joustavassa kapitalismissa objektiiviset mittarit, joilla voitaisiin tarkastella yksilön ansioita, muuttuvat häilyviksi ja organisaatioiden jatkuva muutos katkaisee johtaja-alaissuhteet, joiden puitteissa aikaa vaativa tulos voidaan havaita ja tunnustaa. Valta ja vastuu irtautuvat toisistaan. Kiinnostava on myös huomio siitä, että vaikka uuden kapitalismin piirissä toimivia organisaatiota on itse asiassa vähän ja rajatuilla markkinatalouden aloilla, niiden toiminta- ja ajattelumallit ovat tarttuneet; nyt julkistenkin organisaatioiden odotetaan toimivan kuin ne olisivat mukana globaalissa, sähköisen tiedonvälityksen nopeudella muuttuvassa taloudessa.

Työelämän muutokseen kytkeytyy ikuinen tyydyttämätön kuluttajuus niin yksityisessä kuin julkisessakin sfäärissä. Sennett argumentoi hienosti, että rakastamme hyödytöntäkin potentiaalia. Voiko kukaan käyttää iPodinsa koko tallennuskapasiteettia? Tarvitaanko citymaasturia Saharan ylittämiseen vai kauppareissuihin? Lyhytjännitteistä ja pinnallista suosivat ideaalit nostavat mahdollisen todellista arvokkaammaksi myös työn ulkopuolella. Poliittisesta valinnastakin tulee markkinointikysymys; politiikan kuluttaja täyttää itse aukkopaikat projisoimalla poliitikan viesteihin toivomansa sisällön. Samalla valinnan vapaus todellisuudessa katoaa.

So familiar are we with this crossover from consumer to political behavior that we lose sight of the consequences: the press's and public's endless obsession with politicians' individual character traits masks the reality of the consensus platform. In modern political performances, the marketing of personality further and frequently eschews a narrative of the politician's history and record in office; it's too boring. He or she embodies intentions, desires, values, beliefs, tastes - an emphasis which has again the effect of divorcing power from responsibility. (s. 165)

The Culture oli kiinnostava ja lukemisen arvoinen kirja, ja samalla melko masentava. Ennakkoimattomuus ja hyödyttömyyden pelko leimaavat aikamme työelämää. Oman elämän kulttuurinen rakentaminen on vapaampaa mutta myös vaikeampaa kuin koskaan. Vaikka Sennett näyttää itse löytävän myös positiivisia mahdollisuuksia uuden kulttuurin kautta, niiden esittelystä puuttuu se vakuuttavuus, jolla uuden kulttuurin identiteetille aiheuttama eroosio perustellaan. Myöskään Sennettin ehdottamat keinot tilanteen parantamiseksi eivät vakuuta. Hänen mielestään esimerkiksi kansalaispalkka olisi edistämisen arvoinen vaihtoehto, mutta Soininvaaran viimeisimmän jälkeen siihen on vaikea uskoa.

Sennett puuttuu suuriin kysymyksiin ja tarkastelee niitä suhteellisen abstraktilla tasolla. Teksti ei kuitenkaan karkaa mahdottomaksi, vaikka keskittynyttä lukemista vaatiikin.

Richard Sennett (2006). The Culture of the New Capitalism. New Haven & London: Yale University Press.

Simon Cooperin arvio kirjasta tiivistää pääasiat paremmin kuin itse osasin, ja yhdistää uuden kulttuurin myös kirjallisuuteen - kiinnostavaa!  Christopher Newfield arvioi älykkäästi ja vähän kriittisestikin.

Integraation johtaminen - kulttuuriset voimat yrityskaupassa

Täytyy myöntää, tämän kirjan lukeminen on ensimmäisen kolmanneksen jälkeen sujunut kuin se kuuluisa tervanjuonti. Pokka ei pidä enää uusia tätä neljättä kertaa. Pakotin siis itseni istumaan alas ja lukemaan loppuun ainakin silmäilemällä. Monet taulukot ja kuviot tosin tekivät hutaisten lukaisemisen helpoksi.

Vikaa ei ole aiheessa eikä asiassakaan, vika on siinä että on liikaa houkuttelevampia kirjoja käsillä. Yrityskauppojen jälkeiseen integraatioon ei kovin paljon suomenkielistä kirjallisuutta löydy, ja Teerikangas tekee hyvää ja perusteellista työtä. Paha vain, että olen lukenut viimeisen puoli vuotta enimmäkseen hyvää kaunokirjallisuutta tai äärimmäisen tiiviitä artikkeleita. Integraation johtaminen puolestaan on väitöskirjan pohjalta kirjoitettu käsikirja, suorastaan tuskallisen perinpohjainen sellainen. Tai siltä se ainakin näyttää pilalle hemmotelluissa silmissäni.

Kävi mielessä, että kirja tavoittaisi yleisönsä paremmin, jos sen tiivistäisi noin puoleen nykyisestä laajuudesta. Samalla on myönnettävä, että Teerikangas onnistuu tekemään asiansa jokseenkin selväksi myös ilman kirjallisuusviittauksia - monelle tutkijalle lähes ylivoimainen uroteko. Asiaa on vain turhan paljon.

Ongelmana nykyajan yritysostoissa on, että organisaatioiden näkyvät, mitattavissa olevat tekijät osataan jotakuinkin ottaa huomioon. Näin ollen strateginen, taloudellinen, teknis-operatiivis-rakenteellinen evaluointi tehdään. Sen sijaan hankalammin nähtävissä ja mitattavissa olevat inhimilliset tekijät jätetään lähes tyystin huomiotta. Näihin kuuluvat niin kulttuuriset, inhimilliset, tunteelliset kuin osaamiseen liittyvät tekijät. Oston kannalta tämä lähes huomiotta jättäminen on merkittävää siksi, että oston onnistumiseen vaikuttaa koko organisaatiokokonaisuuksien kirjo - niin näkyvät kuin näkymättömätkin tekijät. Pitkällä tähtäimellä näkymättömien tekijöiden huomiotta jättämisellä on niin taloudelliseen tuloksellisuuteen kuin inhimilliseen onnistumiseenkin liittyviä seurauksia. (s. 64-65)

Teerikankaan viesti on erinomaisen tärkeä. Monet yritysostot menevät pieleen - kukaan ei tiedä tarkkaan kuinka monet - ja yksi keskeinen selitys on varmasti Teerikankaan esiinnostamissa hiljaissa voimissa. Yritysjohdossa tavataan ajatella loogis-rationaalisen kaavan mukaan. Silloin emotionaaliset ja kulttuuriset asiat jäävät yritysten integraatiossa helposti liian vähälle huomiolle, usein hämmästyttävän vakavin seurauksin. Viime vuosikymmeninä on tosin enenevässä määrin puhuttu johtamisen ja liiketoiminnan inhimillisistä puolista. Tunteiden merkitys tuloksenteossa tunnustetaan yleisemmin, mutta tuntuu ettei oivalluksia saada ihan helpolla käytäntöön.

Integraation johtamista voisi suositella sellaisille, jotka ovat joutumassa tai pääsemässä yritysostotilanteisiin. Teerikankaan jäljiltä on paremmat valmiudet selviytyä hyvin niin integroijan kuin integroitavankin roolista. Tai ainakin tietäisi mikä meni pieleen.

Satu Teerikangas (2008). Integraation johtaminen - kulttuuriset voimat yrityskaupassa. Helsinki: WSOYPro.

Hmm... löytyi blogikirjoitus, jossa kehuttiin toista kotimaista kirjaa aiheesta paremmaksi, pitääpä tutkia.

Mielensäpahoittaja

Tästä kirjasta olen kuullut hyvää monelta taholta, ja kyllä minä niin mieleni pahoitin kun kuulin kirjastossa että monta varausta oli ennen minua jonossa. Mutta tulihan se sieltä lopulta.

Ja palkitsi odotukset. Herkku mikä herkku. Mielensäpahoittajan sisältöä ja tyyliä on kuvattu hyvin ja fiksusti niin monessa blogissa (Morren, Inan, Susan ja Zephyrin muutaman poimiakseni), ettei minulla ole siihen juuri lisättävää.

Vain yksi puoli Mielensäpahoittajassa yllätti, sen humorin monisyisyys. Osasin odottaa, että Kyrö nauraa vanhan jääränsä kautta nykyajalle ja vähän vanhoille jäärillekin, mutta mielensäpahoittaja meni vielä askelen pidemmälle, nauroi vähän itselleenkin. Näiden pienten tarinoiden komiikka saattaa olla paljosta velkaa alkuperäiselle formaatilleen, kuunnelmalle. Ajoitus on pettämätön, sävy yksinkertaisen puhutteleva. Tyyli oli melko erilainen kuin 700 grammassa, mutta suomalaisen (miehen) ymmärrys sama. Kyrö kurkistelee syvään kaivoon ja ammentaa sieltä kirkkainta ilolientä.

Kolehmaisen mielestä jokamiehenoikeutta pitäisi kaventaa koskemaan vain suomalaisia. Siinä se onkin oikeassa, että jokamiehenoikeus pitäisi poistaa. Mutta sen tilalle täytyy tuoda jokamiehenvelvollisuudet. Hän, jonka tiluksilla kasvaa marjoja tai sieniä, ne kerätköön, säilököön, syököön tahi pienellä katteella myyköön. Jos ei itselle tämä raha kelpaa niin sen verran pitää lahjoittaa hyväntekeväisyyteen, esimerkiksi Thaimaahan, kyllä luulen että sieltä löytyy joku jolta puuttuu jotain. (s. 71)

Tämä oli tarkoitus lukea hitaasti. Ei kyllä siitä mitään tullut. Ja lyhytkin se oli.

Tuomas Kyrö (2010). Mielensäpahoittaja. Helsinki: WSOY.

Hesarissa Majander tykkäsi erityisesti äänikirjaversiosta. Muistelen että tästä olisi ollut joulun alla isompikin juttu, mutta siihen en löytänyt linkkiä. Mari Viertola Turun Sanomissa nautti myös.

Myyrä

Jari Tervoa olen lukenut vuosien mittaan melko vähän; muutama on hyllyyn lahjoina kertynyt vuosituhannen vaihteen tienoilla. Uudempi Koljatti tuli luettua joulukuussa, mutten siitä innostunut niin paljon, että olisin enempää lähtenyt etsimään. Sen sijaan Tervon pukkasivat lukulistalle Jorin kehut; Sallan vinkistä otin käsittelyyn ensimmäisenä Myyrän. 

Myyrä osoittautuikin koukuttavaksi kirjaksi. Suomettuneen Suomen historia on kiehtovaa pohdittavaa. Miten bysanttilaiseen kaksoiselämään siinä päädyttiinkään! Tervon teksti tuo vallattomine vapauksineenkin nuorallatanssin ajat lähelle. 

Päähenkilö on näennäisesti Jura Karhu, kommunistiperheen riveistä Suojelupoliisiin livennyt mies, mutta keskeiseksi hahmoksi nousee Presidentti, ikioma historiallinen voimamiehemme. Reaalipoliitikko kansansa asialla vai maansa pettänyt neuvostovakooja? Ja onko sillä väliä jos historia todistaa tuloksen hyväksi? Tervo pyöräyttää herkullisen keitoksen Stalinin näköisen Karhun puuhailusta kulissien takaisissa verkostoissa. Mikään ei ole ihan sitä miltä se näyttää, ja isien hyvät ja pahat teot periytyvät pojille.

Kirjan voisi tulkita Kekkosen pilkaksi ja suomettumisen irvailuksi, mutta minusta se oli samalla pöydän puhdistusta, naurua yrityksille tehdä historiasta liian johdonmukaista, liian periaatteellista. Ihmisethän siinä pyörivät, pienemmästä suurempaan, ja pelaavat kukin peliään. Myyrää lukiessa tulivat elävästi mieleeni Paasikiven päiväkirjat ja joskus vuosia sitten lukemani kokoomateos neuvostojohtajista. Jälkimmäisen lainasin kerran venäläiselle ystävälle ja sille tielleen se taisi jäädä; kirjan nimeä en enää muista, mutta sen kuvaus vaikkapa höpertyneen Breznevin arjesta oli masentava - yhdestä Myyrän kohtauksesta tuli mieleeni, että onkohan Tervo lukenut samoja juttuja. Näitä kirjoja yhdistää Myyrään suurten miesten inhimillisen pienuuden paljaus. Hyvä ja paha ovat sekaisin itse kussakin, jokainen on enemmän tai vähemmän aikansa tuotos ja tekojensa vanki. Yksi ei uskalla kieltäytyä laittomasta teloituksesta, toinen ei voi vastustaa verevää naista, kolmas pettää aatteensa, neljäs keikaroi itsensä ulos suuresta pelistä -

En tarkoita että Myyrä inhimillistää Stalinia tai hirmuvaltaa yleensä. Kyllä Myyrässä tuomitaan pelolla hallitsevat, mutta samalla Tervo minusta suomii tekopyhyyttä. Siihen ei ole syytä nytkään, jälkiviisaana. Ennen kuin irvistelee Tehtaankadulla juosseille, on syytä olla sydämessään varma ettei itse sortuisi samaan.   

Pitkän kirjan rakenne oli todella haastava. Putosin kärryiltä useamman kertojaminän seuratessa toistaan, vuosiluvuista huolimatta. Tai välillä ehkä niiden takia. Kesti aina aikansa ennen kuin onnistuin asettumaan oikeaan kontekstiin monikerroksisessa tarinassa. Tätä olisi pitänyt lukea jonkinlainen kaavio kourassa... Viimeisellä neljänneksellä tunsin olevani osapuilleen oikealla kartalla, kun matkan varrelle sijoitettujen juonipommien shrapnellit alkoivat osua kohteisiinsa. 

Presidentin syntymäpäivälahjaa pohtiva valiokunta huvitti, kuten myös elämäniloisen Armandon cameo-rooli. Henkilöistä etäisimmäksi jäi, outoa kyllä, Jura itse. Kuten Koljatissakin, Tervo antaa kertojansa puhua jotenkin etäisesti, itsestään vieraantuneena. Myyrässä Tervon juonikas ja hersyilevä tyyli teki silti puolet työstä, naulasi kirjaan sokkeloista huolimatta. Otan synkänpuoleisen lukunäytteen:

Me huolsimme ja muonitimme maailman kaikkien aikojen suurinta ja menestyksekkäintä keskitysleiriä markkinahintaan. Koneita ja laiteita, vaatteita ja elintarvikkeita. Loputtomat markkinat. Me kättelimme teurastajia ja maahamme hyökkääjiä ja vakuutimme ikuista ystävyyttä saalistajan ja saaliin välillä ja muille maille me kerroimme varjelevamme vain isänmaamme etua. Me vahdimme keskitysleirin porttia ja huolestuimme sananvapauden tilasta Yhdysvalloissa. Me olimme muka kesyttäneet Siperian karhun. Me opetimme muille, miten sen kanssa pärjää. Me nauroimme ettei se pure, kun se karjuu. Me nauroimme ettei se syö kun se puri. Me nauroimme että tätä me halusimmekin, kun se söi. (s. 404)

Mietin kirjan suljettuani miten sen mahtaisin lukea, jos olisin syntynyt 40-luvulla? Tai vaikka vuonna 1985, ilman muistoja kylmän sodan Suomesta. Uskoisinko että maan tapa oli tällainen, tajuaisinko miten varovaisuudesta voi tulla moraalin syövyttävä tapa? Nyt kuulun vielä siihen sukupolveen, jonka lapsuudessa Kekkonen oli itsestään selvästi presidentti, joka opiskeli YYA-sopimuksen sisällön peruskoulussa. Olen jopa käynyt Leningradissa, maistelemassa synnintuntoisena alaikäisenä halpaa shamppanjaa ja hihittämässä kerrosvahdeille. 

Jotain vapauttavaa on Myyrän iloittelussa ilottoman historian kanssa. Kiehtova kirja, paini mielestäni eri sarjassa kuin Koljatti. 

Jari Tervo (2004). Myyrä. Helsinki: WSOY.

Hesarissa Myyrä sai hyvän vastaanoton Kantokorvelta, eikä Lauri Oinokaan Turun Sanomissa pahemmin moittinut. 

Umpikuja

Minulle on jäänyt päälle pienoinen Minette Walters -putki, joka alkoi Kuvanveistäjällä. Lisäksi on tullut luettua Waltersin esikoinen Ruumis jääkellarissa, ja nyt sarjaa jatkaa 2002 suomeksi julkaistu Umpikuja.

Umpikuja on perushyvää Waltersia, vaikka ei minun makuuni ihan yhtä hyvin kuin Kuvanveistäjä. Aihe vivahtaa enemmän yhteiskunnalliseen jännäriin kuin perinteiseen dekkariin. Tarinan näyttämö on paikallinen "jakomäki", pahamaineinen ja ränsistyvä kaupunginosa, josta huolimaton kaupunkisuunnittelu on tuottanut kapinointiin kutsuvan umpikujan. Walters kehittelee tarinan asujaimiston mellakasta, jonka nostattavat pohjimmiltaan alemmuudentuntoinen huomionkipeys ja yhteiskunnan laitamille ajautuneiden nuorten turhautunut toiminnankaipuu. Syylliset keitetään samassa padassa kuin syyttömätkin; irti päässyttä vihan petoa ei hevin pysäytetä.

Hän ehti huomata että Franek oli pystyssä, hän oli jo ojentamassa miehelle kättään tueksi, kun ikkuna räsähti sisään ja sirpaleet puhkoivat ohuet verhot niin että sisään virtasi auringonsäteitä. Kaikki tapahtui sekunnin murto-osassa, mutta Sophie näki sen niin tarkasti että kuva piirtyi lähtemättömästi hänen mieleensä. Kaunista tilanteesssa oli se miten valo puhkoi huonetta. Traagista taas se mitä tapahtuisi väistämättä seuraavaksi. Vanha mies murhattaisiin. (s. 90)

Umpikujassa ei varsinaisesti selvitetä jo tapahtunutta murhaa, vaikka rikoksena tutkitaan kotoaan kadonneen tytön kohtaloa. Murhia kyllä tapahtuu, mutta ei siihen harkittyyn tyyliin, jonka yleensä yhdistää dekkariin. Juoneen on rakennettu sisään ovelaa ironiaa monella tasolla; siinä leikissä tekijä on mestari. Walters ei olisi Walters, jos juttuun ei sisältyisi odottamattomia käänteitä ja hyvin kuvattuja hahmoja.

Yhdeksi sankariksi nouseva vankilakundi Jim on herttainen, vaikka vahvemmilla Walters onkin vähemmän sympaattisten henkilöiden kuvaajana. Kirjan kuva maailmasta on kuin synkkä pilvi ohuin kultareunuksin. Kovin raadollisena näyttäytyy ihminen Umpikujassa - piittaamattona, tietämättömänä ja useimmiten kykenemättömänä ajattelemaan tekojensa seurauksia. Hyvän viihdyttäjän tavoin Walters osaa kuitenkin lopettaa tarinan oikein: Umpikujan synkällä tarinalla on keventävä loppu siinä missä Kuvanveistäjän arvoituksellisuus päättyi epäilyksen siemeniin.

Vielä olisi pari Waltersia odottelemassa, huikopalaksi muiden kirjojen väliin.

Minette Walters (2002). Umpikuja. Helsinki: WSOY. Suomentanut Tiina Ohinmaa.

WSOY:n sivuilta ei näin vanhasta kirjasta löytynyt enää selostetta; BookCrossing.comin merkinnöistä tosin löytyy kuva kannesta ja takatekstit. Vähissä ovat myös lehtiarviot, mutta blogeissa ainakin Kuutar on näemmä lukenut ja tykännyt, samoin Mette.

Kirja tienhaarassa vuonna 2020

Tästä tulikin pitkä juttu.

Kai Ekholmin ja Yrjö Repon Kirja tienhaarassa on ollut mielessä talven mittaan. En enää muista missä Kirja ensimmäisen kerran tuli silmiini, mutta nähtyäni Marjiksen postauksen päätin hankkia - ja päätökseksi se jäi. Aktivoiduin vasta joulun jälkeen. Pukin tuoma iPad sai näet punnitsemaan ensimmäisen kerran vakavasti mahdollisuutta, että e-kirja kuuluu elämääni.

Ennen totuuden hetkiä Dickensin seurassa olin vakaumuksellinen paperinainen, ehdoton e-kieltäytyjä. Ehdottomuus meni ohi viimeistään takutessani toisen e-kirjani kanssa. Se näet on vieläkin kesken. Ei siksi että se on sähköinen, vaan siksi että se on keskinkertainen. Ikiomalla naisenlogiikallani katson tämän todistavan että kirja se on e-kirjakin. (Ja kun oikein asiaa ajattelee, e-kirja on enemmän perinteisen kirjan kaltainen kuin äänikirja. Äänikirjassa on kuitenkin jo tulkintaa mukana.)

No, Kirja tienhaarassa on ollut minulla ihan perinteisenä versiona. Taas kerran kirjaston väki hoiti homman - etsi, löysi, hankki ja soitti hakemaan. Rakastan kirjastoja, etenkin omaa lempeää ja ymmärtäväistä lähikirjastoani. Kirja sai taas vaihteeksi muistamaan, miten isosta asiasta kirjastossa on kysymys, ja miten itsestään selvänä tätä erinomaista instituutiota tulee pidettyä. Uudet mahdollisuudet ja tarpeet tulevat lähivuosina teettämään kirjastoilla työtä. Tsemppiä sinne!

Heti kun lakkasin olemasta kirjakonservatiivi, muutuin *simsalabim* moderniksi, vaativaksi kuluttujaksi: siitä tarve lukea Kirja tienhaarassa. Halusin tietää, miten ja koska Suomi kehittyy myös sähköisesti toimivaksi kirjamarkkina-alueeksi. Haluan Riikka Pulkkisen viimeisimmän iPadiini yhtä helposti kuin Stephen Kingin viimeisimmän. Jos sitä en saa, ajaudunko ennen pitkää englanninkieliseen lukemiseen? Olin jo hyvää vauhtia menossa siihen suuntaan Amazon.co.uk:n viettelemänä. Vasta blogistanian houkuttelevat kotimaiset tärpit käänsivät suunnan. Entä lapseni? Lukevatko he nelikymppisenä kirjoja suomeksi?

Huoli pienen kielialueen kirja-alan elinvoimaisuudesta on käynyt mielessä ennenkin, kun olen miettinyt tieteen englannistumista. E-kirja ja verkkoviestinnän lisääntymisen ovat yhdessä sellainen muutosvoima, joka voisi ajaa suomalainen kirja-alan kannattamattomaksi, kurjistumaan.

Kirja tienhaarassa ei antanut suoria vastauksia. Sen sijaan se kysyi hyvin ja taustoitti kysymyksiä perinpohjaisesti. Lukunäytteen otan johdannosta:

Kirja-alalla tapahtuu: kustantamot tehostavat tai karsivat toimintaansa, uusia yrittäjiä syntyy, lukijoiden liikkeistä on monenlaisia arvailuja ja Google-sukupolvi näyttää luovan omat lukutapansa. Tänään on tarjolla kirjahistorian tasokkaimmat teokset, mutta kaikkien mielessä on vain yksi kysymys: onko kirjalla tulevaisuutta? (s. 12)

Mutta älkää saako väärää käsitystä: Kirja tienhaarassa ei ole mikään synkkä yksinpuhelu. Ekholm ja Repo ovat onnistuneet tuomaan esiin muutoksen positiivisen puolen. Sähköinen maailma on myös mahdollisuus,  ei pelkästään uhka. Kirjan luettuani oivalsin, miten monimuotoistuva kirja voisi parhaimmillaan palvella myös perinteistä lukijaa, ja perinteinenkin kirja pysyä kannattavana. Me konservatiivit ja/tai ahmatit, jotka haluamme nauttia paperintunnusta ja lukea myös jauhelihaa paistaessamme (tai tiskatessa?), tarvitsemme edelleen paperikirjoja. Uima-altaankaan reunalle ei iPad istu. Mutta jos e-kirjan hinnoittelu-, tuotanto- ja jakelujärjestelmät saadaan kohdalleen, voi kirjoille löytyä verkon kautta uusia uusia olomuotoja.

Ajatelkaa miten upea olisi kansallisen tason sähköisten kirjojen jakelujärjestelmä! Kirjablogin linkitys voisi viedä suoraan suomalaiseen "e-kirjakaupastoon", sellaiseen kirjaston ja kirjakaupan yhdistelmäportaaliin, josta jäsenet voisivat kohtuulliseen hintaan ladata sähköisen kappaleen kuuminta uutuutta, edulliseen hintaan kirjailijan aiempia teoksia, ja ilmaiseksi vanhemmat klassikot. Kirja tienhaarassa kuvaa muutaman mielenkiintoisen viritelmän maailmalta. Saksaa taitavat, käykääpä kurkkaamassa Librekaa - muut löytävät lyhyen selostuksen ideasta täältä.

Esteenä uuden kehitykselle Suomessa näyttäisi tällä hetkellä olevan kirja-alan epävarmuus tulevaisuudesta ja yleinen hajanaisuus. Ekholmin ja Repon tärkein viesti olikin, että kirja-alan yksityisten ja julkisten toimijoiden pitäisi kiireellä laatia yhteinen strategia, jota soveltaen voitaisiin edetä. Muuten on vaarana, että kirjan infrastruktuuri Suomessa murenee.

Osa tekijöiden yksityiskohtaisemmista ehdotuksista tuntui ainakin minusta henkilökohtaisesti vastenmielisiltä. Tuskin innostuisin vaikkapa kirjan lopun kimppakirjoittamisesta netissä uusiksi seuraavaan painokseen. Haluan kirjani valmiina kokonaisuuksina, kiitos! Mutta meitä on moneksi... ehkä tällaista on tulollaan.

Tulevaisuuden skenaarioiden pohdinnan ja alan rakenteen tarkastelun lisäksi Kirja sisälsi mielenkiintoista yleistietoa suomalaisen kirjan historiasta ja nykytilasta. Erityisesti lukijan muotokuva huvitti. Kirjamarkkinoiden tukipilari ovat ne 650 000 lukijaa, jotka ostavat yli kymmenen kirjaa vuodessa (Ekholm & Repo 2010, 50). Heistä
- 400 000 on naisia (jep),
- 400 000 on 30-59 vuotiaita (jep),
- 400 000:lla on opisto- tai korkeakoulututkinto (jep),
- 400 000 katsoo televisiota alle 12 tuntia viikossa (jep),
- 500 000 käyttää päivittäin internettiä (jep),
- 350 000:lla on kotona yli 400 kirjaa (jep) ja
- 440 000 lainaa kirjoja myös yleisestä kirjastosta (jep).

Jee, olen täydellinen tukipilari! Minä ja lajitoverini ostamme 54 prosenttia kaikista kirjoista.  Ja jos joskus kuolen, leskeni joutuu vaihtamaan alaa ja perustamaan antikvariaatin.

Entä Kirja tienhaarassa lukukokemuksena? Melko tyypillinen nykypäivän oppikirja/tietokirja, siis vähän sirpalemainen. Se on kenties tarkoitettu osittain luettavaksi tai selattavaksi, ei yhtenäiseksi lukukokemukseksi. Kannesta kanteen lukeminen ei ollut tuskallista muttei nautinnollistakaan. Tekstissä on jonkun verran toistoa, ja lopun skenaarioluvun rakenne hämmensi. Kauppatieteellistä ja tietoteknistä terminologiaa käytetään niukalti; sanastoon tuskin hyytyisi humanistikaan.

Kirja-alan tulevaisuutta odotellessa... luetaan lisää.

Kai Ekholm & Yrjö Repo (2010). Kirja tienhaarassa vuonna 2020. Gaudeamus: Helsinki.

Hesarista löytyy kirjasta juttua parinkin linkin takaa, täältä ja täältä.

Ruumis jääkellarissa

Luin viime viikolla Minette Waltersin Kuvanveistäjän; se oli niin hyvä että heräsin etsimään lisää. Lainasin pari uudempaakin, mutta kun äsken tuli luettua yksi esikoisdekkari, päätin ottaa seuraavaksi Waltersin esikoisen, Ruumis jääkellarissa. Tajusin pian aloitettuani, että olen itse asiassa lukenut tämän ennenkin, joskus ennen ajanlaskumme alkua. Pikainen tutkimus osoitti epäilyt oikeaksi: kirja löytyy äitini SAPO-kokoelmasta, jota luin läpi urakalla ensimmäisinä lukiovuosina. Ei haitannut lukukokemusta lainkaan, sillä tarinan ratkaisu ja yksityiskohdat olivat onnellisesti haihtuneet mielestä.

Walters on sitä paitsi niitä harvinaisia dekkarikirjailijoita, joiden arvoituksia lukisi mielikseen vaikkei arvoitusta olisikaan. Hän on myös siitä poikkeuksellinen, että jokaisessa kirjassa esiintyvät eri hahmot. Tuttuun sarjaan sukeltamisen ilo jää kokematta, mutta henkilöiden kiinnostavuus korvaa sen runsain mitoin.

Ruumis jääkellarissa on Kuvanveistäjään verrattuna perinteisempi, sillä tapahtumapaikkana on kuin onkin englantilainen kylä ja kylässä kylän kartano. Ruumiita pyörii tarinassa peräti kolme - yksi tosin osoittautuu eläväksi - ja hengissä olevat kyläläiset muodostavat varsinaisen parisuhdekuvaelman. Alun asetelmat ehtivät keikahtaa nurin moneen kertaan.

Pientä ylenpalttista ihanuutta kartanon kauniissa ja älykkäässä naiskolmikossa ehkä on, mutta onneksi kaikki kykenevät jonkinasteiseen häijyyteen tai hölmöilyyn. Hyvä, klassinen dekkari terävällä brittisanailulla; perinnerooleja murretaan tässä lempeästi. Esikoishaparointia ei juuri näy, mitä nyt rytmi on vähän takapainoinen. Ei ihme että Ruumis jääkellarissa sai ilmestyessään parhaan esikoiskirjan palkinnon. Ei se silti ihan Kuvanveistäjän veroinen ollut.

Ihmissuhdedynamiikkaa kirjaan tuo yhden epäillyn ja tutkimuksiin osallistuvan ylikonstaapelin välinen vetovoima.

"Luuletko sinä että vain naiset kärsivät biologisesta ohjelmoinnista? Miesten suorituspaineet ovat monenkertaisesti kovemmat. Jos meitä ei olisi ohjelmoitu kylvämään siementämme, naisten seksikielteisyys olisi pyyhkäissyt koko ihmissuvun maan päältä jo vuosisatoja sitten. Sitä yrittää houkutella naisen sänkyyn. Se kysyy rahaa, ponnistuksia, tunnesitetitä ja palkkana on jatkuvan torjunnan aiheuttamia traumoja. Jos mies haluaa hoitaa oman osansa yhteiskunnan eteen, hän joutuu eliniäksi kahleisiin, raataa kieli pitkällä että nainen pysyisi tyytyväisenä ja hyvässä lihassa ja suostuisi sitten synnyttymään miehelle jälkeläisiä ja pitämään niistä huolen." McLoughlin kääntyi katsomaan Annea. "Se on nöyryyttävää ja alentavaa", hän sanoi kitkerästi. "Minun ja koiran lisääntymiskemialla ei ole mitään eroa. Luonto vaatii meitä kumpaakin ruiskuttamaan siemenemme hedelmälliseen naaraaseen; ainoa ero on siinä ettei koiran tarvitse perustella miksi se haluaa tehdä niin, minun taas täytyy. Mieti sitä, kun seuraavan kerran tekee mieli ilkkua miesten itsetuntoa. -- (s. 275)

Pitkä näyte mutta en voinut vastustaa... Aikomuksissa olisi lukea Kaari Utrion Kiilusilmä feministi tässä kevään mittaan (jos saan käsiini), joten menköön tuo lainaus vastapainosta.

Minette Walters (1995, alkuperäinen 1992). Ruumis jääkellarissa. Porvoo: WSOY. SAPO 391. Suomentanut Tiina Ohinmaa.

Virallista sivua ei kirjasta löydy, mutta takakansi on kopioitu tänne BookCrossing-sivuille.

Sinun lapsesi eivät ole sinun

Olen etsiskellyt suomalaista naispuolista nykykirjailijaa, jolla olisi jotain omaan kokemusmaailmaani relevanttia sanottavaa. Pirjo Hassisen Sano että haluat ei kolahtanut, mutta sain komenttiosiossa vinkin Laura Honkasalosta. Ensimmäiseksi luettavaksi valikoitui Sinun lapsesi eivät ole sinun.

Sinun lapsesi käsittelee historiaa opiskelevan Nellin suhdetta perheeseensä ja lapsuuteensa. Nelli on kasvanut taistolaisessa kodissa, josta isä loikkasikin yllättäen lännen kultamaille ja äiti sopeutui keskiluokan elämänmenoon. Nelli tavataan aatteellisena orpona; hänen sisäistetty tarpeensa tehdä maailmasta parempi paikka ei istu uuden vuosituhannen Suomeen, jossa kommunismista on tullut huvittavaa ja solidaarisuudesta vanhanaikaista. Nellikin väsyy ponnisteluun, joka ei tuota tuloksia. Henkistä kotia ei enää ole, joten helpoimmalta tuntuisi vieraissa paikoissa vaeltaminen. Kaivattu isäkin osoittautuu kypsemmällä silmällä katsottuna lähinnä itsekkääksi.

Lopussa Nelli pääsee jonkinlaiseen sopuun juuriensa kanssa. Koti onkin ihmisissä, ei periaatteissa. Nellin elämänkulku noudattelee siten yhteiskunnallisen muutoksen suuntaa; päädyttiin aatteista ja yleisestä konkreettiseen ja yksityiseen. Individualismista (ja kuluttajuudesta?) tuli hiljaisesti tunnustettu yleisideologia. Sinun lapsesi voi lukea myös nuoren kehityskaarena. Siinä pyristellään lapsuuden ehdottomuudesta nuoruuden energisyyden kautta aikuisen suhteellisuuteen.

Nellin nykyhetki vuorottelee kirjassa lapsuuden ja lukioaikojen kuvausten kanssa. Rakenne oli minusta toimiva, joskin mietin olisiko kirjaa voinut tiivistää. Etenkin lapsuuskuvaus tuntui paikoin pitkitetyltä, ja seksuaalisuuden identiteetin käsittely kokonaisuuteen nähden puolitekoiselta; joko se olisi ansainnut enemmän tilaa tai se olisi kannattanut jättää vähemmälle.

Kieli ei ollut hätkähdyttävää suuntaan eikä toiseen, mutta se istui romaaniin mainiosti, päästi lukijan 'läpi' siihen, mitä tunteen ja tapahtumien tasolla on tekeillä.

Katselin äidin tuttuja silmiä ja syntymämerkkejä ja pisamia ja ryppyjä silmäkulmissa ja ajattelin, että hän oli ollut niin energinen ja intohimoinen, että oli halunnut muuttaa kaiken.

"Siksi sitä teidän taistolaisnostalgiaanne on välillä niin vaikea kestää", äiti sanoi. Konjakki oli nostanut poskille hehkua. "Tulee sellainen olo, että on itse menettänyt uskonsa."

Äidin käsi oli pöydällä. Laitoin oman käteni sen päälle. (s. 389-390)

Sinun lapsesi puhutteli henkilökohtaisellakin tasolla. Se vei vahvasti mukanaan 70-luvun tunnelmiin ja rauhanmarsseille. Muistatteko kun lapasparia vielä piti yhdessä virkattu ketju, joka kiersi haalarin sisällä niskan yli hihasta toiseen? Muistatteko vielä kun pelättiin ydintuhoa eikä ilmaston lämpenemistä? Viisitoista vuotta sitten tämä olisi voinut olla juuri sitä mitä etsin. Nyt tuntuu, että Sinun lapsesi tavoittaa jonkun nuoremman minäni, ei niinkään tätä nykyistä. Nellin kysymykset on käsitelty liian kauan sitten. Ei siis tarvitse vielä lopettaa etsintäprojektiani. Olisiko Honkasalon Eropapereissa ainesta? Siitä on blogeissa tykätty.

Lopuksi pieni motkotus: tämän kirjan kansi sopi sille mielestäni harvinaisen huonosti. Manga-vaikutteilla maustettu sosialistista realismiako tuo on? En olisi ikimaailmassa lainannut tätä kirjaa ilman suosituksia, joten kiitokset Sallalle ja Susalle! Ja tämä kirja kannatti lukea.

Laura Honkasalo (2001). Sinun lapsesi eivät ole sinun. Jyväskylä: Gummerus.

Merja Marjamäki Kiiltomadossa piti kirjasta, myös Hannu Marttilan arvio Hesarin sivuilla on pääosin positiivinen.

Avain

Tämän kirjan luin Lukupiirin valintana. Mainio valinta: erikoinen ja kiinnostava kirja. Avain on 1950-luvulla kirjoitettu kuvaus japanilaisen keski-ikäisen avioparin seksuaalisesta elämästä. Lukupiirin keskustelu tuo varmasti hyvin esille kirjan eri puolet, joten en sano sisällöistä tämän enempää - sen sijaan suosittelen lämpimästi vierailuja Lukupiirissä lähipäivinä.

Minulle kirja oli kaikkiaan positiivinen yllätys. En tiedä miksi odotin pettyväni - kenties aihe kuulosti ikävältä - mutta Avain osoittautui helppolukuiseksi ja samalla kuitenkin ajatuksia herättäväksi.

Miellyttäväksi kirjaa ei voi kutsua. Kaikki sen henkilöt olivat jollain tavalla vastenmielisiä, mutta heidän mielenliikkeensä kuvattiin niin tarkkapiirtoisesti ja kirkkaasti, että kokonaisuus tuntui harmoniselta kuin... noh, japanilainen kukka-asetelma. Tanizaki taittelee henkilöidensä psyyken auki kuin purkaisi origamin alkutekijöihinsä, kerros kerrokselta ja petos petokselta.

Lukunäytteen otan ensimmäisiltä sivuilta, vaimon päiväkirjaosuuksista.

Tietenkin minun täytyy tyytyä häneen, koska hän on minun laillinen aviomieheni. Mutta toisinaan minua tympäisee kun vain näenkin hänet. Niin se on, eikä tämä ole mikään uusi tunne. Se tuli minuun avioliittomme ensimmäisenä yönä, tuona kuherruskuukauden yönä ajat sitten, kun ensi kerran menin vuoteeseen hänen kanssaan. Muistan vieläkin miten kavahdin kun näin hänen kasvonsa hänen pantuaan pois paksulinssiset silmälasinsa. Silmälaseja käyttävät ihmiset näyttävät aina vähän oudoilta ilman niitä, mutta mieheni kasvot näyttivät silloin yhtäkkiä tuhkankarvaisilta kuin kuolleen. Sitten hän kumartui likelle, ja minä tunsin miten hänen katseensa porautui minuun. En voinut olla tuijottamatta vastaan, silmiäni räpytellen, ja samassa hetkessä kun näin tuon sileän, liukkaan, vahamaisen ihon, kavahdin taas. (s. 13)

Tällä kertaa täytyy erikseen muistaa kiitellä suomennosta: kyllä Tuomas Anhava on mestari. Minulla oli lukioaikaan oikea tanka-kausi hänen hienojen kokoelmiensa kanssa.

Junichiro Tanizaki (1962, alkuperäinen 1956). Avain. Helsinki: Tammi. Keltainen kirjasto (38). Suomentanut Tuomas Anhava.