Täydellinen paisti ja hieno kirjakerho

Kuva/kansi: Teos/Jussi Karjalainen

Satu Taskisen Täydellinen paisti voitti Hesarin esikoiskisan, joten Pieni esikoiskirjakerho lähetti sen meille kerholaisille kotiin. Hyvä juttu. Taas kerho tekee juuri sitä mitä siltä odotinkin: pitää minua ajan tasalla suomalaisesta kirjasta ja pakottaa ajoittain mukavuusalueen ulkopuolelle. Yhden päivän romaani, joka kertoo ruoanlaitosta? Ööö... ei hyppäisi ihan ensimmäisenä kirjakaupasta matkaan, mutta nytpä tuli tähänkin tartuttua.

Suurenmoista lukunautintoa en tästä kirjasta saanut. Taskisen Paisti on taas kerran erinomainen ja selvästi hieno kirja, josta en juuri nauttinut. Jummi. Tunnen itseni ihan antikriitikoksi, kun jatkuvasti käy näin näiden voittajien kanssa; viime vuoden esikoisvoittajaahan en saanut edes luettua loppuun.

Paisti kertoo Itävallassa asuvan suomalaisen Tarun vaikeasta päivästä. Hän odottaa avomiehensä kanssa vieraaksi miehen sukulaisia. Aikomuksena on tehdä vaikutus tarjoamalla täydellinen sianpaisti, itävaltalainen perinneruoka. Mutta reseptit ovat vaikeaselkoisia, ajatukset harhailevat, naapurin eläkkeellä oleva rouvakaan ei ole niin avulias kuin voisi, eivätkä Tarun visiot täydellisistä kutsuista ihan natsaa anopin tai kälyn käsityksiin.

Paisti ei kuitenkaan ole mikään perhedraama, eikä minusta oikeastaan edes ihmissuhdekertomus. Paremminkin tämä on klaustrofobinen ja ahdas tarina ulkopuolisuudesta. Sellaisena Paisti toimii. Taru tuntuu olevan hukassa omassa elämäntilanteessaan, mutta ongelmat projisoidaan minän ulkopuolelle. Päähenkilön sekavuus ja vieraus omalle itselleen rasittaa. Tarun haparoinnissa on tyylittelyn tuntua. On kuin Taskinen seuraisi omaa reseptiään ja tekisi sen täydellisesti; spontaani fiilis jäi ainakin minulta puuttumaan tätä lukiessa.

Kerronta on ovelampaa kuin ensisilmäykseltä näyttää, ja jonkinasteista löytämisen iloa Paistin kanssa kyllä saa. Taskinen on kääntänyt ja kaulinnut ja taiteillut taikinaansa yllätyksiä. Teksti on sellaista kuin tajunnanvirtaromaaneissa yleensäkin, yhtä aikaa tiivistä ja puokkoilevaa. Jos vertaan aiemmin tänä vuonna lukemaani Melomiseen, Paisti on kuitenkin jollain tavoin synkempi ja rasittavampi luettava. Eivätpä nämä yhden päivän tajuntaromaanit yleensäkään huumoria pursua, mutta Paisti tuntui raskassoutuiselta.

Jotenkin tuli jatkuvasti tunne, että tässä pitäisi hymyilyttää, naurattaa, kihertää ihan kippurassa... mutta ei vain naurattanut. Paisti hukassa? Hahaa. Naureskelemisen sijasta minä vain mietin otsa rypyssä, että pitäisi nauraa.

Höh. Ehkä Paistin tyyli ei vain istunut minun huumorintajuuni tai sitten en vain riittävästi osannut eläytyä päähenkilöön. Jäin ulkopuolisen tarinasta ulos.

"Seis!" 

Itävaltalainen tuli minua eteiseen vastaan. Palo? Vesivahinko? Jokin eläin? Luotin Itävaltalaiseen hätätapauksissa. Kyseessä saattaisi olla hätätapaus. Kaasua? Vuotava hella? Hätätapauksissa ei kannattanut kysellä vaan toimia, kyseleminen oli hätätapauksissa ärsyttävää, turhaa ja typerää. Kuka olisi uskonut, tulirokkokin on ilmoitettava terveysviranomaisille, jotta he sitten voivat tehdä sen mitä heidän sopimuksen mukaan oli tehtävä. Kaikki ensiapuoppaat olivat täynnä hyviä ohjeita, joita ei saanut noudattaa, mikäli niitä ei ollut harjoitellut. Eli mitä? Saiko vai eikö saanut? Pitikö vai eikö pitänyt? Jokaisen ensiapuoppaan, niidenkin jotka seisoivat meidän kirjahyllyssämme, alussa lukee, että ei saa tekohengittää, ellei ole oppinut sitä. Että voi aiheuttaa paljon vahinkoa, jos tekohengittää eikä osaa sitä. [--] (s. 31)

Lopuksi vielä pari sanaa PEKK:stä, ensimmäisen kirjakerhovuoden kunniaksi. Tähän mennessä kerhon kautta on tullut kahdeksan kirjaa. Kaksi novellikokoelmaa (Musta timantti ja Lihakuu), kaksi tiivistä tajunnanvirtakirjaa (Täydellinen paisti ja Melominen), kaksi trilleriä (Koiruohon kaupunki ja Vilpittömästi sinun) ja kaksi historiallisista konteksteista ammentavaa merentuoksuista romaania isyyskierteellä (Hylky ja Verkko). Hih, mitenkäs nämä nyt näin pareittain osuivatkin?

Kirjat ovat olleet kokonaisuutena katsoen positiivinen yllätys; esikoisuus ei ole mitenkään läpitunkeva piirre näissä teoksissa. Melkein kaikista pidin, vaikka en itse niitä valinnutkaan, ja tunnustan tason kovaksi niissäkin, jotka eivät minuun sattuneet kolahtamaan. Suomalaisen kirjan laadussa ei selvästikään ole mitään häpeiltävää! PEKK:n jäsenetuna välittämät esikoiskirjailjoiden saatekirjeet ovat nekin olleet kiinnostava mauste.

Kirjakerhoon liittyessäni ajattelin, että katsotaan nyt vuosi. Hyvin toimii, katson toisenkin.

Satu Taskinen (2011). Täydellinen paisti. Teos. ISBN 978-951-851-381-3.

Arvioita:
Esa Mäkinen Hesarissa
Helena Miettinen Keskisuomalaisessa
Karoliina Kirjavassa kamarissa
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Kirsi Kirsin kirjanurkassa
Leena Lumi blogissaan