 |
| Kuva/päällys: Otava/Piia Aho |
Kuittaan tätä nykyä ns. jatko-osat usein lyhyellä maininnalla kuukauden koosteessa, mutta Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan neljäs osa pitää käsitellä erikseen. Vaikka tapahtumapaikka ja henkilökaarti ovat paljolti samoja kuin aiemmissa osissa, tässä kirjassa on minusta otettu jonkinlainen hyppäys johonkin suuntaan. (Hui, terävä analyysini suorastaan viiltää!)
En tiedä; ehkä osaan nyt vain lukea Kähköstä paremmin, mutta tuntui kuin kerronta olisi erilaista; tiiviimpää, runsaampaa ja vaativampaakin.
Lakanasiivet kertoo Kuopiosta kesällä 1941. Jatkosodassa Kuopiota pommitettiin vain kerran, mutta Talvisodan jäljiltä uhka otettiin vakavasti. Pommeilta suojautuminen toi sodan arkeen silloinkin, kun rautaa ei taivaalta tippunut. Lakanasiivissä tiivistetään yhteen ainoaan vuorokauteen sodan ja aikakauden tunnelmat ja enemmänkin. Ihailen jälleen kerran Kähkösen taitoa tehdä menneiden aikojen ihmiset eläviksi menettämättä kuitenkaan sitä 'autenttisuuden' fiilistä. Juuri harhakuva, että on päässyt menneiden ihmisten pääkoppaan, erottaa minusta jyvät akanoista mitä historiallisiin romaaneihin tulee.
Kähkönen kulkee tässä suhteessa todella hienoa viivaa: hänen ilmaisunsa on monin paikoin aika modernia. Syntymättömästä lapsesta sanottu söikö se myös hänen kiukkuaan ja vihaansa on jotenkin ei-kovin-nelkytlukua, mutta äidin ajatukset voi hyvin kuvitella juuri sinne, sodan painamiin päiviin:
[--] minä liukastelin rännistä vuotaneessa vesihyhmässä kellarin ovelle, ja sinä potkit minun vatsassani, kun pommit putosivat kaupunkiin ja huojuttivat kirkontornia ja sytyttivät talot palamaan. Ja ehkäpä ensimmäinen ääni, jonka sinä sinne hämärään kätköpaikkaasi kuulit, oli naisten itkuntihinä, maan varina kellarin seinistä ja pommien laiska, venyvä jytke.
Kunpa sinä pieni et koskaan olisi syntynytkään. [--] (s. 109)Teksti on 2000-luvun tekstiä, mutta maailma silti uskottavasti 40-luvun maailma. Minusta hieno suoritus, jaksan vielä neljännessäkin kirjassa tätä ihastella! Kähkönen kirjoittaa niin hyvin, että väkisinkin elää mukana. Vahvasti tulivat Lakanasiipien äideistä lukiessani mieleen jotkin Niinisalon kirjassa esillä olleet ajatukset. Mietin, että moni äiti saa nykyaikanakin monessa maassa ajatella lapsestaan: kunpa sinä pieni et olisi syntynyt.
Eurokriisi sinne tai tänne, Suomessa ollaan vuonna 2011 keskimäärin aika onnekkaita. Yritän pitää Lakanasiivet mielessäni kun tekee mieli kiroilla tyhmiä kokouksia, jouluvalojen muuntajan katoamista tai auton huonoa handsfreetä.
Vaikka Lakanasiivissä tapahtuu vähemmän tragedioita kuin aiemmissa kirjoissa, tämä oli minulle vaikeampi luettava kuin edelliset. Tiivis aikajana yhdistettynä vielä entistä laajempaan henkilökaartiin teki tästä jossain mielessä raskaamman lukukokemuksen.
Keskittyminen ja eläytyminen piti ikään kuin hajottaa kun kerronta liikkuu monella suunnalla. Rakenne on kyllä samaa jatkumoa sarjan aiempien osien kanssa, mutta selvä aste-ero tässä silti on. Samoin on teemojen kanssa; mikään yksittäinen uusi juonne ei tässä minulle noussut esille, mutta aiemmissa kirjoissa esille nousseet valintojen ja olosuhteiden ja ylipäänsä ihmisenä ihmisten joukossa elämisen kysymykset tässäkin kuohuvat.
On niin paljon valintoja, joita ei pääse edes tekemään... ja niin vaikeaa tehdä niitä, jotka pääsee. Ja sitten kun on päässyt valitsemaan, pitää vielä elää valintojensa kanssa. Sitä tässä kirjassa tekee moni hahmo, Anna-äidistä toimittaja Lehtivaaraan. Samalla kun ihmiset painivat ihmisenkokoisten ongelmien kanssa, sota silpoo arjen edellytykset.
Lakanasiivin ei lennetä taivaanrantaan. Kun nyt huomiseen jaksaisi, seuraavaan tuliseen aamunkoittoon.
Sirpa Kähkönen (2007). Lakanasiivet. Otava. ISBN 978-951-1-213260.
(P.S. Vaikka kirjan liepeessä puhutaan "itsenäisestä jatko-osasta", olen iloinen, etten lukenut tätä ensimmäiseksi. Henkilökaarti on aika laaja kertaheitolla tavattavaksi, varsinkin kun Kähkönen tuo myös uutta verta kehiin!)
Sarjan edelliset osat:
Rautayöt, Mustat morsiamet (lyhyesti) ja Jään ja tulen kevät
Arvioita:
Hannu Marttila Hesarissa
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Salla Sallan lukupäiväkirjassa
ja bonuksena Kirsin kirjanurkasta koko Kuopio-sarjan kattava juttu!
Vihan ja rakkauden liekit luettuani vannoin lukevani Kuopio-sarjan myös, enkä ole vieläkään ehtinyt! Haluaisin kyllä. Voispa jotenkin kloonata semmosen toisen erjan, joka sais lukee koko ajan!
VastaaPoistaTämä on ainoa kirja Kuopio-sarjasta, jonka olen lukenut. Luin tämän muistaakseni siksi, että muutama vuosi sitten dramatisointi pyöri kaupunginteatterissa ja halusin tietää, mistä on kyse. Muistan, etten ihan hirveästi ihastunut, mutten vihastunutkaan. Haluaisin lukea koko sarjan, se kun kuitenkin liikkuu itselle tutuissa ja rakkaissa maisemissa. Taidan ottaa sen ensi vuodelle tavoitteeksi.
VastaaPoistaKirjoitit hyvin siitä, miten Kähkönen kirjoittaa historiallista romaania, hän saa ihmiset ja aikakauden elämään tinkimättä kuitenkaan kielestä.
VastaaPoistaLakanasiivissä tulee hienosti esiin kotirintaman ja erityisesti sen naisten ja lasten elämä, joka usein unohdetaan sota-ajasta puhuttaessa.
Kiitos kiitos loistavasta analyysista, oli ihanaa palata kirjan tunnelmaan. Pidin tästä kovasti. Mielestäni Kähkönen on hieno esimerkki kirjailijasta, joka on jo alussa hyvä, mutta joka kypsyy ja yhä paranee. Kovasti odotan Kähkösen seuraavaa kaunokirjallista teosta, onpa se sitten tätä Kuopio-sarjaa tai ihna mitä tahansa.
VastaaPoistaErja, tuo on briljantti idea; telepaattinen klooni kellariin lukemaan! Ryhdyn heti toimeen. Yksi: Rakenna kellari...
VastaaPoistaMinulla on enää Neidonkenkä jäljellä, mutta luen kyllä Liekit ensin, sekin tuli näet ostettua sieltä kirjamessuilta.
Amma, suosittelen kyllä! Mutta kuten totesin, tämä kirja on minusta vaikea paikka aloittaa, sillä se on kovin "täynnä" ihmisiä. Minusta helpotti, että väki ole enimmäkseen tuttua.
Jaana, tämä modernin ja vanhan yhdistelmä juuri tällaisenaan on alkanut tuntua minusta erityisesti Kähkösen jutulta :-)
Kirsi, kiitos itsellesi hyvistä Kähkös-jutuista! Olen iloinen että tulin tähän sarjaan ryhtyneeksi, vaikka jouduin kyllä alkupäässä tyyliä vähän makustelemaan. Kun siihen pääsi kiinni, tykästyi tosissaan =)
Minusta tässä kirjassa ja Neidonkengässä vuorokausiromaanin muoto antaa erityisen hyvän säväyksen. Jostain syystä tykkään vuorokausiromaaneista kovasti - ja tietenkään pelkkä vuorokausiromaanin muoto ei tee mistään kirjasta automaattisesti hyvää, mutta hyvissä kirjoissa tämä muoto toimii erityisen hyvin.
VastaaPoistaMuistaakseni Morre taisi blogissaan kirjoittaa, ettei pidä vuorokausiromaanin ideasta, joten eihän kaikki näin ajattele, mutta minua viehättää se ajatus, että yhteen päivään ja yöhön mahtuu ihmisten ajatusten ja muistojen kautta kokonainen maailma. :)
Odotan seuraavaa sarjan osaa jo siksikin, että haluan ehdottomasti tietää, mitä Juho Tiihoselle seuraavaksi tapahtuu!