torstai 7. lokakuuta 2010

Ilon filosofia

Juhani Pietarisen Ilon filosofia päätyi lukupinoon kun yhteensattumia kertyi liikaa. Vuosi pari sitten luin Antonio Damasion Looking for Spinozan, joka käsitteli onnellisuutta, ja huomasin että enemmän olisi varmaan saanut irti jos Spinoza olisi tutumpi. Tämä palasi mieleen kun viime kuussa luin yhden toisen kirjan (Perkele, 21.9)  ja sitä kautta sain to do -listalle lisää Damasiota. Jonkin aikaa sitten luin Michael Foleyn upean kirjan The age of absurdity, jossa Spinozaa taas tulkittiin. Alkoi olla sellainen kutina, että Spinozasta pitää ottaa selvää.
Kirjastosta löytyikin hyvä peruskirja, joka kuvaa ja tulkitsee Spinozan keskeisimmät ajatusrakennelmat. Ainoa miinus on rakenne: ensimmäinen osa sisältää noin 10 sivun tiivistelmän kaikesta myöhemmin tulevasta. Ilmeisesti tässä on ajateltu ystävällisesti niitä, joilla on vähän aikaa lukea tenttiin... pastedGraphic.pdfNo, onneksi aihe kantaa kirjaa tästä huolimatta.
Pietarisen tapa tuoda Spinozan alkuperäistä tekstiä mukaan oman tulkintansa rinnalle on hyvä. Tulee aidosti ymmärretyksi miten erilaisessa kontekstissa Spinoza on työtään tehnyt, ja myös mihin tulkinnan ristiriidat perustuvat. Tämän kirjan perusteella sanoisin myös, että eipä kannata jahdata alkuperäistä ja koittaa sitä ymmärtää. Ehdottomasti parempi jättää sellainen hupi ammattilaisille. Pietarisen tulkintateksti ei ole kevyttä, mutta se on 90% selkeää. 
Mitä sitten ilo on? Spinoza määrittelee ilon hyvin epätavallisella tavalla ihmisen siirtymiseksi pienemmästä suurempaan täydellisyyteen. Määritelmän selitys on seuraava: tehtävä on auttaa ihmisyksilöä toteuttamaan niitä kykyjä, joita hän on synnyinlahjanaan saanut, ja niiden toiminta ihmisessä ilmenee juuri elinvoimana, innokkuutena, vitaalisuutena, aktiivisuutena. [s. 24]
Harmittaa todella, etten ole lukenut tätä kirjaa jo paljon aikaisemmin. Vaikka sivuaineena joskus kauan sitten oli käytännöllinen filosofia, Spinozaan en muista tutustuneeni kuin jonkin filosofian historian yleisteoksen osana. Nyt huomaan, että omat arjen selitysmallini resonoivat monilta osin Spinozan peruslinjoja. Ehkä yhteys löytyy Spinozan ja kriittisen realismin ontologiasta. Tai sitten aktiivisen oppisen ideologia tekee Spinozasta tutunoloista. Mutta mitäpä sen väliä - kirja tuotti iloa (sekä spinozalaisessa että arkisessa mielessä). Siis filosofiaa parhaasta päästä!
To do -listalle uudestaan Looking for Spinoza. Voisi myös katsoa löytyykö Spinozasta jokin vähän tuoreempi suomenkielinen esitys kaukolainaan. 
Juhani Pietarinen (1993). Ilon filosofia. Spinozan käsitys aktiivisesta ihmisestä. Helsinki: Yliopistopaino. 

tiistai 5. lokakuuta 2010

Kapina laivalla

John Boynen kirja Kapina laivalla lähti mukaan kirjastosta, koska pidin kovasti kirjailijan toisesta suomennetusta teoksesta, Poika raidallisessa pyjamassa. Olin myös utelias lukemaan HMS Bountyn tarinan: se on niitä suuria tarinoita, jotka tuntee vaikkei olisi aiheesta yhtään kirjaa lukenut eikä yhtään elokuvaa nähnyt. Captain Bligh - siinä vasta arkkityyppi!
Tarina jaksaa imeä mukaan, vaikka lopun osapuilleen tietääkin. Pidän Boynen tavasta suodattaa tapahtumien kehitystä sellaisen kertojan läpi, joka ei täysin ymmärrä havaintojaan, ja siitä miten hän jättää moraalisen tuomion lukijan tehtäväksi saarnaamatta suoraan. Nämä piirteet löytyvät molemmista näistä lukemistani Boynen kirjoista, vaikka tyylillisesti ja sisältönsä puolesta ne ovatkin hyvin erilaisia.  
Mittakaavassa on eroa, sille ei voi mitään. Siinä missä Kapina laivalla viihdyttää ja ehkä askarruttaa, Poika raidallisessa pyjamassa kauhistutti ja suretti. Kapinan tyyli on runsaampaa kuin raskaan-niukan Pojan kieli, tai siltä ainakin tuntuu. Kirjoilla on sama suomentaja. Joko tyylissä on eroa tai sitten vain luen niitä eri tavalla. 
Kattiruoska - noin kahdeksantoista tuuman pituinen köydenpätkä, joka haarautui yhdeksäksi ohuemmaksi köydeksi, joihin jokaiseen oli sidottu kolme solmua - ei näyttänyt minusta aivan niin pelottavalta kapineelta kuin olin uskonut, eikä Quintal päästänytkään parin ensimmäisen iskun aikana kuin hiljaisen ulvahduksen, jollaisen nukkuva voi päästää jos joku tuntematon potkaisee häntä. Mutta kolmas isku sai hänet irvistelemään. Neljännen saadessaan hän päästi huudon. Ja viidennestä alkaen jokaista lyöntiä seurasi tuskanhuuto, joka sai vatsani vihlomaan, vaikka en edes pitänyt miehestä. [s. 177]
To do -listalle Boynen lähdeteoksista Caroline Alexanderin The Bounty ja John Tooheyn Captain Bligh's portable nightmare.  
John Boyne (2009). Kapina laivalla. Bazar. Suomentanut Laura Beck. 

maanantai 4. lokakuuta 2010

Sovitus

Aina välillä huomaa, että oma maku on toivottaman eksentrinen, ja että kriitikkojen ylistämät nykykirjailijat ovat jääneet väliin. Sovitus tuli luettavaksi Elizabeth Noblen Lukupiirin myötä (28.9). Noblen naisten kommentit riittivät herättämään uteliaisuuden. 
Sovitus oli enimmäkseen mukava yllätys, mutta kärsii samasta kuvailun taudista kuin moni ihailtu kirjailija. Mikään ei saa minua uskomaan että kaikki nämä adjektiivit ovat todella tarpeen... Ajoittain heräsi myös epäilys, että McEwanin teksti ei ole käänny helposti tai luontevasti, ja rytmistä tulee alkukielestä erotettuna raskaampaa kuin oli tarkoituskaan. 
Nousiko Briony todellakin tutisevin jaloin, tyhjin kipristelevin vatsoin ja tykyttävin sydämin ja siirtyi penkkiriviä pitkin kirkon keskikäytävlle, mistä hän lähti sairaanhoitajan päähine päässään kävelemään kuin Kristuksen morsian kohti alttaria, kohti suu ammollaan tuijottavaa pappia, jota koko pitkän uransa aikana ei ollut vielä koskaan keskeytetty toimituksen tässä vaiheessa, kohti paikallaolijoiden kiertyneitä kauloja ja puolittain taaksepäin kääntynyttä, valkoiseksi valahtanutta hääparia - ja lausuiko hän siinä kävellessään uhmakkaalla ja vakaalla äänellä julki pätevät syynsä? [s. 473]
Upeaa, mahtavaa, kaunista... ja miksi mieleeni tulevat venäläiset klassikot? Oikeasti upeaa kirjassa oli tarinan monien näkökulmien hienovarainen lomittuminen toisiinsa. Sovitukseen oli myös helppo eläytyä, ja loppuratkaisukin oli oudosti tyydyttävä. 
Voisin lukea McEwania enemmänkin. 
Ian McEwan (2002). Sovitus. Helsinki: Otava. Suomentanut Juhani Lindholm.
Tässä muuten Erkki Tuomiojan kommentit (alkukielisestä) teoksesta.

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Conspirator: Lenin in exile. The making of a revolutionary

Helen Rappaportin Lenin-elämäkerta tuli ostettua amazon.co.uk:lta kesällä. Olen vuosien varrella lukenut jonkun verran Neuvostoliittoa ja sen johtajia käsitteleviä teoksia. Tuumin että miksei tätäkin.
Rehellisyyden nimissä aihe on oikeastaan tylsä. Rappaport keskittyy enimmäkseen Leninin maanpakolaisvuosiin, ja fokus on yksinkertaisesti liian kapea innostaakseen ei-ammattimaista lukijaa. Elämänmakuisia yksityiskohtia on paljon, ja toki kirja antaa uuden näkökulman yhteen historian suurista hahmoista... mutta silti. Leninin persoonasta ei ilmeisesti saa kovin paljon irti (onko kaikki arkkityyppiä vastaan sotiva materiaali vuosien varrella hävitetty?) ja keskittyessään Leniniin Rappaport samalla jättää toissijaisiksi sinänsä kiinnostavat Venäjän, maailmanhistoriallisen ja sosialistisen liikkeenkin tapahtumat.
Lukija saa perinpohjaisen selvityksen Leninin pyrkimyksistä dominoida hinnalla millä hyvänsä synnyintuskissaan kiemurtavaa sosialistista internationaalia ja etenkin Venäjän vallankumouksellisia. Muilta osin kirja on epäilemättä todenmukainen ja masentava kuvaus rahattomuudesta, vaelluksesta kaupungista toiseen ja loputtomista poliittisten ryhmittymien välisistä kinasteluista. Osoittautuu myös, että kommunistinen ikoni piti pyöräilystä, kävelyretkistä, British Museumin kirjastosta ja shakista.
Suomalaiselle on toki mielenkiintoista lukea tulkintoja Leninin suhteesta Suomeen. Vuonna 1905 aktivististit kokoustivat Tampereella, ja "In gratitude for their solidarity Lenin promised the Finnish Social Democrats that, when the revolution finally came in Russia, Finland would be granted ts independence". [s. 130].  Pakomatkallaan Turun saaristossa Leninin arvellaan oivaltaneen jotain oleellista suomalaisesta kansanluonteesta: "Here was a nation where even the police, unlike in Russia, were fighting against oppression. They would never surrender." [s. 162].
Pysyvimmin kirjasta jäi mieleen tunne, että Lenin oli 'omalle' vallankumoukselleen ulkopuolinen. Kun tsaarinvalta kaatui, hän oli asunut maanpaossa jo 16 vuotta. Hän eli elämää, joka oli täysin irrallaan kaikesta kosketuksesta proletariaattiin, jota vallankumouksen oli määrä palvella. Idealisti ja teoreetikko siis - ja täysin häikäilemätön pyrkimyksissään.
Kaikkiaan kirja sopii aiheesta vilpittömästi kiinnostuneelle - minulta meinasi kiinnostus loppua kesken, vaikka kirjoittajan tyyli onkin hyvää elämänkerrontaa.
Helen Rappaport. Conspirator: Lenin in exile. The making of a revolutionary. London: Windmill Books.

perjantai 1. lokakuuta 2010

Tyttö ja helmikorvakoru

Tänään kävin kirjastolla ja sain mukaani muutaman To do -listalla olleista kirjoista (28.9, Lukupiiri). Vaikka kesken on kaksi muutakin kirjaa, oli pakko lukea heti Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru.
Kannen kuva. Siinä syy. En ole niitä onnellisia, jotka saavat suuria elämyksiä maalauksista - enkä pahemmin jaksa kiinnostua maalaustaiteista - mutta näyttää olevan totta, että Vermeerin maalaukset naulitsevat paikoilleen. Pitää vain katsoa. Eikös yksi Hannibal Lecterin tarinan sivuhenkilöistä ottanut elämäntehtäväkseen nähdä kaikki Vermeerit?
Minulle Tyttö ja helmikorvakoru on siitä harvinainen tapaus, että olen nähnyt ensin elokuvan ja sitten vasta luen kirjan. Se ei haitannut ollenkaan. Elokuva oli harkittu ja vastustamaton kuin maalaus itse: hehkuvaa kuvaa, värit ja muodot suhteessa toisiinsa, kaunista ja rumakin kaunista.
Kirja on kuitenkin muuta elokuvakokemus antoi odottaa. Toki Chevalier kuvailee - ja elävästi - mutta kirjan ydin on älyllisessä, emotionaalisessa ja sosiaalisessa. Vaikka vanha kauppiaitten Hollanti hengittää kirjassa, päähenkilö Grietin voimakas, kurinalainen persoona hallitsee lukukokemusta. Teksti on konstailematonta, toteavaa, paljasta.  
Pian kävi helpommaksi pitää katseeni hänessä. Hän katseli minua ikään kuin ei olisi nähnyt minua vaan jonkun muun, tai jotain muuta - ikään kuin hän katselisi maalausta.
Hän katselee kasvoilleni lankeavaa valoa, ajattelin, ei minun kasvojani. Siinä ero on.
Oli melkein kuin en olisikaan siinä. Pystyin rentoutumaan hiukan heti kun minusta tuntui siltä. Koska hän ei nähnyt minua, minä en nähnyt häntä. Ajatukseni alkoivat harhailla - jänismuhennoksessa jota olimme syöneet, pitsikauluksessa jonka Lisbeth oli antanut minulle, tarinassa jonka Pieter nuorempi oli kertonut edellisenä päivänä. Sen jälkeen en ajatellut mitään.
[s. 246-7]
Olen joskus miettinyt minkälaista olisi ollut syntyä satoja vuosia sitten. Näillä sukujuurilla olisin ollut piika tai torpparin kakara. Minkälainen olisin ilman lukutaitoa, ilman koulutusta, ilman matkoja maassa ja maailmalla? Miten kokee maailmansa on älykäs ihminen, jolta puuttuu täysin mahdollisuus koulutukseen?  Chevalier onnistuu Grietin kanssa hyvin: hänestä ei tule epäuskottavaa, ei kylmää, ei ihmeellistä eikä epäaistillista kuvaa. Samalla hänen halunsa Vermeeriin on fyysisestä ulottuvudesta huolimatta pohjimmiltaan abstraktia halua, halua jotenkin älylliseen täyttymykseen.
Grietin maailmaan on helppo eläytyä, ja siitä on helpotus tulla pois. Kiva elää 2000-luvun Suomessa. Kysykää vaikka Newsweekilta! To do -listalle kuitenkin Chevalierin Neito ja yksisarvinen.
Tracy Chevalier (2001). Tyttö ja helmikorvakoru. Helsinki: Otava. Suomentanut Arja Gothoni.
Tietoa maalauksesta (ja vastaväitteitä kirjan sisällölle) täältä.