Sovitus

Aina välillä huomaa, että oma maku on toivottaman eksentrinen, ja että kriitikkojen ylistämät nykykirjailijat ovat jääneet väliin. Sovitus tuli luettavaksi Elizabeth Noblen Lukupiirin myötä (28.9). Noblen naisten kommentit riittivät herättämään uteliaisuuden. 

Sovitus oli enimmäkseen mukava yllätys, mutta kärsii samasta kuvailun taudista kuin moni ihailtu kirjailija. Mikään ei saa minua uskomaan että kaikki nämä adjektiivit ovat todella tarpeen... Ajoittain heräsi myös epäilys, että McEwanin teksti ei ole käänny helposti tai luontevasti, ja rytmistä tulee alkukielestä erotettuna raskaampaa kuin oli tarkoituskaan. 

Nousiko Briony todellakin tutisevin jaloin, tyhjin kipristelevin vatsoin ja tykyttävin sydämin ja siirtyi penkkiriviä pitkin kirkon keskikäytävlle, mistä hän lähti sairaanhoitajan päähine päässään kävelemään kuin Kristuksen morsian kohti alttaria, kohti suu ammollaan tuijottavaa pappia, jota koko pitkän uransa aikana ei ollut vielä koskaan keskeytetty toimituksen tässä vaiheessa, kohti paikallaolijoiden kiertyneitä kauloja ja puolittain taaksepäin kääntynyttä, valkoiseksi valahtanutta hääparia - ja lausuiko hän siinä kävellessään uhmakkaalla ja vakaalla äänellä julki pätevät syynsä? [s. 473]

Upeaa, mahtavaa, kaunista... ja miksi mieleeni tulevat venäläiset klassikot? Oikeasti upeaa kirjassa oli tarinan monien näkökulmien hienovarainen lomittuminen toisiinsa. Sovitukseen oli myös helppo eläytyä, ja loppuratkaisukin oli oudosti tyydyttävä. 

Voisin lukea McEwania enemmänkin. 

Ian McEwan (2002). Sovitus. Helsinki: Otava. Suomentanut Juhani Lindholm.

Tässä muuten Erkki Tuomiojan kommentit (alkukielisestä) teoksesta.