Juhani Pietarisen Ilon filosofia päätyi lukupinoon kun yhteensattumia kertyi liikaa. Vuosi pari sitten luin Antonio Damasion Looking for Spinozan, joka käsitteli onnellisuutta, ja huomasin että enemmän olisi varmaan saanut irti jos Spinoza olisi tutumpi. Tämä palasi mieleen kun viime kuussa luin yhden toisen kirjan (Perkele, 21.9) ja sitä kautta sain to do -listalle lisää Damasiota. Jonkin aikaa sitten luin Michael Foleyn upean kirjan The age of absurdity, jossa Spinozaa taas tulkittiin. Alkoi olla sellainen kutina, että Spinozasta pitää ottaa selvää.
Kirjastosta löytyikin hyvä peruskirja, joka kuvaa ja tulkitsee Spinozan keskeisimmät ajatusrakennelmat. Ainoa miinus on rakenne: ensimmäinen osa sisältää noin 10 sivun tiivistelmän kaikesta myöhemmin tulevasta. Ilmeisesti tässä on ajateltu ystävällisesti niitä, joilla on vähän aikaa lukea tenttiin... 
No, onneksi aihe kantaa kirjaa tästä huolimatta.
Pietarisen tapa tuoda Spinozan alkuperäistä tekstiä mukaan oman tulkintansa rinnalle on hyvä. Tulee aidosti ymmärretyksi miten erilaisessa kontekstissa Spinoza on työtään tehnyt, ja myös mihin tulkinnan ristiriidat perustuvat. Tämän kirjan perusteella sanoisin myös, että eipä kannata jahdata alkuperäistä ja koittaa sitä ymmärtää. Ehdottomasti parempi jättää sellainen hupi ammattilaisille. Pietarisen tulkintateksti ei ole kevyttä, mutta se on 90% selkeää.
Mitä sitten ilo on? Spinoza määrittelee ilon hyvin epätavallisella tavalla ihmisen siirtymiseksi pienemmästä suurempaan täydellisyyteen. Määritelmän selitys on seuraava: tehtävä on auttaa ihmisyksilöä toteuttamaan niitä kykyjä, joita hän on synnyinlahjanaan saanut, ja niiden toiminta ihmisessä ilmenee juuri elinvoimana, innokkuutena, vitaalisuutena, aktiivisuutena. [s. 24]
Harmittaa todella, etten ole lukenut tätä kirjaa jo paljon aikaisemmin. Vaikka sivuaineena joskus kauan sitten oli käytännöllinen filosofia, Spinozaan en muista tutustuneeni kuin jonkin filosofian historian yleisteoksen osana. Nyt huomaan, että omat arjen selitysmallini resonoivat monilta osin Spinozan peruslinjoja. Ehkä yhteys löytyy Spinozan ja kriittisen realismin ontologiasta. Tai sitten aktiivisen oppisen ideologia tekee Spinozasta tutunoloista. Mutta mitäpä sen väliä - kirja tuotti iloa (sekä spinozalaisessa että arkisessa mielessä). Siis filosofiaa parhaasta päästä!
To do -listalle uudestaan Looking for Spinoza. Voisi myös katsoa löytyykö Spinozasta jokin vähän tuoreempi suomenkielinen esitys kaukolainaan.
Juhani Pietarinen (1993). Ilon filosofia. Spinozan käsitys aktiivisesta ihmisestä. Helsinki: Yliopistopaino.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.