torstai 9. joulukuuta 2010

Juhannusyön uni

Juhannusyön uni on tällä erää viimeinen Arne Dahlin A-ryhmän dekkareista lukulistallani. Eurooppa blues'n jälkeen on ollutkin pieni tauko: Juhannusyö on odotellut lainattujen pinossa jo joitain viikkoja. Tuntui että pitää antaa edellisten kirjojen vähän painua taka-alalle mielessä, jotta voisi lukea sen itsenäisenä teoksena. Eilen oli hyvä hetki, sillä700 gramman haastavan iloittelun jälkeen jokin ennakoitavampi sopi hyvin.
*röyh* Tavoitteena siis tasapainoinen lukuruokavalio lomallakin.
Juhannusyö osoittautui osapuilleen sellaiseksi kuin odotinkin, mutta vielä vähän paremmaksi. Dahlin kirjoissa dekkarikaanonin perusraami on säilytetty eli lukijalle jää jännitettäväksi kuinka käy ja kuka teki mitä. Salapoliisia ei silti oikein pääse leikkimään. Ihmiset ja yhteisö vievät huomion.
Useamman sarjaan kuuluvan kirjan jälkeen tietyt kuviot jo arvaa, eikä juonen suuri aasinsilta tule yllätyksenä. Mutta ennakoitavuus ei ole aina pahasta. Joissain kirjoissa nauttii siitä, ettei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, joissain siitä että melkein tietää. Juhannusyössä on riittävästi myös uutta ja arvaamatonta.
Tällä kertaa Dahlin pääteema tuntuisi olevan ihmisten kyvyttömyys ymmärtää toisiaan ja vähän itseäänkin. Väärät signaalit, vieraus, ja väärinymmärryksiin jumiutuminen kertautuvat monella tasolla Juhannusyössä. Sivujuonteena sivalletaan kapitalismin armottomuutta puolalaisen hautausbisneksen ja tosi-tv:n kuvauksilla.
Dahl myös heittää Juhannusyöhön pienen brechtiläisen vieraannuttavan pätkän, jossa lukijaa muistutetaan siitä, että kyseessä on sommitelma. Sillä tehdään selväksi, että kirja ei ole toinen maailma, vaan keskustelua. Dahl puhuu meille, me kuuntelemme, ymmärrämme omalla tavallamme, oikein tai väärin. 
Kahdeksanvuotiaat kerääntyisivät kelluvan, vähemmän houkuttelevan ruumiin ympärille, joka lipuisi yhtäkkiä esiin ruoikon keskeltä kuin keskiaikainen ruton saastuttama laiva. Ensimmänen, yhtä pelottava kuin kiehtovakin kohtaaminen kuoleman kanssa. Kouriintuntuvan kuoleman kanssa.
Mutta se ei ole minun mieleeni. Minä säästän heidät. He saavat pysyä viattomina vielä jonkin aikaa. Aikanaan todellisuus tavoittaa heidät.
Ei, minä valitsen jonkun kestävämmän. Niin ettei kokemuksesta tule niin traumaattinen. Itse asiassa ei alkuunkaan traumaattinen. Minä valitsen patologin.
(s. 181-182) 
Ratkaisu onkin hyvä ja tarpeellinen, sillä muutoin kirjaan ujutettu telepaattinen yhteys olisi ärsyttänyt minut järjiltäni. Dekkareissa ei saada telepaattisia viestejä! Kertojan tuominen tarinaan tuntuu kuitenkin oikeuttavan fantasiaelementin ja myös teennäisen eettisen testin kirjan lopussa. Kun kyse on kerran keskustelusta, ovat hypoteettisetkin väittämät sallittuja. Mitä olisi väittely ilman niitä?
To do -listalle jonnekin ensi keväälle: pitää lukea Kuolinmessu uudelleen. A-ryhmän kanssa olisi ehkä kannattanut aloittaa sarja ensimmäisestä eikä viimeisestä kirjasta.
Arne Dahl (2009, alunperin 2003). Juhannusyön uni. Helsinki: Otava. Suomentanut Kari Koski. 
Antti Nisula on arvioinut Savon Sanomissa ja  Anna-Maija Järvi-Herlevi Kymen Sanomissa.

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

700 grammaa

Morren postauksen perusteella lukulistalle nousi Tuomas Kyrön kokoelma Mielensäpahoittaja, mutta *voihkii* sitä jonottaa kirjastossa neljä muuta ennen minua. Lainasin esimauksi kuitenkin Kyrön vanhemman romaanin 700 grammaa.  
700 grammaa on hulvaton tarina suomalaisesta sisusta ja sisuksista. Kiven perheen miehet etsivät hyväksyntää hyppäämällä, tukenaan apurahahelvetin ja moniteoreettisen lähestymistavan kanssa koheltava Valmentaja, eräänlainen taivaallinen vastine sosiaalialan erehtyväiselle ammattilaiselle. Ilmari Kiven ja hänen poikansa ponnistelu kohti olemassa olemisen ja rakkauden oikeuttavaa ennätyspituutta pursuaa huumoria.
Jossain on silti vakava pohjavire. Mitä oikein vaaditaan - mitä me oikein vaadimme itseltämme - että kelpaisimme? Haittaako se niin jos on saanut nimensä koiran mukaan? Jos se koira oli rakas? Voitaisiinko ottaa vähän rennommin?
Suurin osa kirjasta on tehty "proosatutkimuksen" muotoon, ja lainaukset eri lähteistä rytmittävät tarinaa mukavasti. Hieman pitkittyneen roolin tosin saivat Ilmarin pojan Rainerin radiohaastatteluosuudet. Teksti vaihtelee raskaamman ja vähän keveämmän rytmin välillä. Muutaman kerran tyylittely lyö vähän korville, mutta enimmäkseen imu on loistava. 700 grammassa soi suomalainen uusi vuosituhat, se on kuin mieskuoron esittämä kansanlaulusikermä kaupungin kaoottista taustaa vasten.
Lähtönopeusharjoitteita koiran kanssa, kivenmurikoiden vetämistä ja kierittämistä. Sitten he kiinnittivät talon perustuksiin traktorin kumin ja Ilmari asettui kiven ja kumin väliin, kumin sisään. Sen jälkeen maksimivoimaisia pyrkimyksiä kumista irti, irti kivestä, nopeammin, voimakkaammin, korkeammalle. Ilmari taisteli kunnes kumi katkesi tai mies katkesi, kivet murtuivat, jalat vapautuivat juoksuun ja kuinka hyvältä vapaus tuntui, ja sitä hyppäämisen pitäisikin olla, itsensä toteuttamisen ylin muoto, suuri öljyvärikangas, jonne Jackson Pollock paiskoo värisotkun ja kolmivuotias Turo käy hieman korjailemassa sormiväreillään. Ilmari huusi, hikosi, oli eläin, ihana itseään kohti kulkeva taakastaan vapautunut eläin, ja poika hänen vierellään kuin Mr. Miyagi tai ala-asteen opettajani Toikkanen, vakavailmeisenä, merkiten muistiinpanovihkoon tulokset, toistot ja harjoitusajat, valmiina tuomitsemaan ininät, virheet, luonteenheikkoudet, valmiina tietämään kaiken paremmin. (s. 202)
Suurin heikkous kirjassa olivat naishahmot: vaikka Liisa Kivelle annetaan ääni, ja poikienkin morsian pääsee välillä ääneen, ei 700 grammaa oikein vakuuta naiskuvallaan.  No, hyvähän se on mittamiehenä jälkeenpäin huudella, kun toinen on hypännyt. 
En tiedä oliko 700 grammaa maailmanennätys, mutta kansalliselle tasolle ylsi komeasti. Aikomus oli alunperin lukea hitaasti, nautiskellen.... mutta kun on loma, ja on aikaa, ja vähän myöhempäänkin voi valvoa... kaikki meni heti. *etsii puuttuvaa itsekuria pöydän alta* 
Odottelen innolla Mielensäpahoittajaa, jonka aion annostella itselleni pieninä palasina Inan suosituksen mukaan. Kyrön kirjoihin voisi muutenkin palata jossain vaiheessa, kunhan lukulista vähän tästä lyhenee. 
Tuomas Kyrö (2009). 700 grammaa. Helsinki: WSOY. 
Mervi Kantokorven kuvaileva arvio löytyi Hesarista, Hannu Waaralan kehut Savon Sanomista.

tiistai 7. joulukuuta 2010

Jeninin aamut

Huomasin eilen, että Kuutarkin on juuri lukenut Jeninin aamut. Omalle lukulistalleni kirja valikoitui sattumoisin kirjastosta. Se näytti houkuttelevalta, ja vieraiden kulttuurien naisten elämästä on tullut huomaamatta yksi syksyn lukuteemoistani (mm. Parvekejumat, Puolikas keltaista aurinkoa,  ja Tuhat loistavaa aurinkoa).  
Jeninin aamut kertoo (vihdoin?) palestiinalaisten lähihistoriasta palestiinalaisesta perspektiivistä. Palataan 40-luvun lopulle, jolloin Israel synnytti itseään, toisen maailmansodan repaleisista sirpaleista. Kuten tavallista, suurin osa ihmisistä yritti vain elää omaa elämäänsä ja jäi tapahtumien jalkoihin. Pääosaa esittävän suvun pako kodistaan juutalaisten harjoittaman terrorin tieltä on alkulaukaus tarinalle kansasta ja perheestä, jolle kodista tulee vain kultainen muisto. 
Kirjalla on vahvasti naisten ääni, vaikka osan aikaa kertojana onkin mies. Erityisen ansiokasta kirjassa on mielestäni se, miten tuodaan esille koetun historian vaikutus ihmiseen: persoonaan, ihmissuhteisiin, mieleen. Mitä pelko tekee äitiydelle, mitä viha tekee oikeudenmukaisuudelle? 
Myös palestiinalaisten "normaali" kulttuuri elää kirjassa vahvasti. Korukielinen kohteliaisuus, vastuu suvusta, sivistyksen ja maan rakkaus, syvä uskonnollisuus. Vaikka kirja on palestiinalaisesta näkökulmasta kirjoitettu, se ei peittele niitä kulttuurin puolia, jotka tuntuvat länsimaisesta naisesta vastenmielisiltä. Fyysinen rangaistus tytön röyhkeydestä palauttaa isän kunnian, sopiva avioliitto on tarpeen, ja vieraan miehen kanssa näyttäytyminen on sopimatonta. Vaikka miten yrittäisin ymmärtää, eivät henkilökohtaisen suvereniteetin kanssa ristiriidassa olevat arvot tunnu oikeutetuilta. 
Sanottakoon selvästi: Jeninin aamut oli minusta hyvä kirja, melkein järisyttävän hyvä. Se on vahvasti poliittinen teos, mutta samalla myös erinomaista kaunokirjallisuutta. Rakenne on sopivan monipuolinen muttei keinotekoisen haastava. Aihe on liikuttava ja sitä käsitellään koskettavasti, ihmisen kokoisesti. Kyyneliin asti en päässyt, mutta Jeninin aamut tulee varmasti uniin. On häiritsevää - hyvällä tavalla - saada kasvot ja ääni konfliktille, jota on koko ikänsä seurannut uutisten vakioaiheena. Jeninin aamut muistuttaa, ettei mitään kansaa tai heimoa pitäisi tuomita kollektiivisesti, ja että yksilöt voivat kohdata heitä erottavien rajojen yli
Abulhawa kirjoittaa paikoin koristeellista, runsaalla tavalla lyyristä tekstiä. Jossain muussa kirjassa adjektiivien määrä olisi ärsyttänyt enemmän; tässä se tuntuu luontevalta tavalta tuoda esiin kerronnan perinnettä. Runollisuus ei ylety kaikkeen kuvaukseen ja siksi sen ehkä tulkitseekin taiten käytetyksi tehokeinoksi.
Ensimmäisenä palkkapäivänään Hasan toi Dalialle lahjoja, jotka tämä otti vastaan ilahtuen pitkästä aikaa ja murtaen surunsa panssarin. Yhdeksän kuukautta myöhemmin syntyi heidän kolmas lapsensa Amal heinäkuun 1955 helteessä.
Tähän syntymään asti Dalia pukeutui Ismailin vuoksi surun kaapuun, verhoutui mustaan murheeseen, joka ulottui ranteisiin ja nilkkoihin asti. Kun kosteasta teltasta oli päästy eroon, aviomehellä oli uusi työ ja ämpärien ja pesusoikkojen tilalle oli tulossa kylpyhuone ja keittiö, asioiden normalisoitumisen odottelusta tuli Dalialle siedettävä tilapäiskohtalo. Hän vaihtoi väsyneen mustan huivinsa uuteen hohtavan valkoiseen, joka oli aitoa silkkiä. Uuden lapsen syntymän sanottiin jopa tuoneen takaisin välähdksen, vaikkakin lyhyen, siitä eläväisestä mustalaistytöstä, joka hän ennen oli ollut. Dalian tulinen luonto oli tukahdutettu jo kauan sitten, mutta hän näki sen reinkarnaation pikku Amalissa, aivan kuin elävä pyörretuuli olisi ottanut konkreettisen muodon hänen elämässään.
(s. 66)
En pura tähän sanoiksi ajatuksiani Lähi-idän tilanteesta *turhautunutta uikutusta* mutta aihepiiristä kiinnostuneille voi suositella vaikka tätä Beginner's guide -kirjaa aiheesta (faktapitoinen ja enimmäkseen kuiva, mutta antaa kyllä melko tasapainoisen kuvan).   
Susan Abulhawa (2010). Jeninin aamut. Helsinki: Like. Suomentanut Pauliina Klemola. 
Abulhawa on näemmä vieraillut Suomessa syksyllä, siitä haastattelut Ylellä ja Voimassa. Jeninin aamut on arvioitu myös Kirkko ja kaupunki -lehdessä ja Kansan uutisissa. Jälkimmäinen nimittää Jeninin aamuja palestiinalaisten Pohjantähdeksi. Hyvä vertaus, vaikka käykin mielessä, että kirjassa on liiaksi naisen näkökulmaa - olenkohan turhan ennakkoluuloinen? Kuutar jo vinkkasikin Vallealan arviosta Kiiltomadossa.  Viimeiseksi lisään englanninkielisen juutalaisen kirjoittaman arvion kommentteineen. Se melkein saa toivon nostamaan varovasti päätään ja kurkistamaan poteron reunan yli tulevaan - 

maanantai 6. joulukuuta 2010

The sisters who would be queen

Englannin historia on ehkä outo valinta itsenäisyyspäivän bloggaukseen *punastuu*, mutta minkäs teet. 
Olen vuosien mittaan lukenut pinokaupalla kirjoja Tudorien Englannista. Pukudraamako lienee alunperin kiehtonut mutta nyt ollaan tukevasti koukussa. Vieraan ja värikkään elämänpiirin usein keskenäänn ristiriitaiset tulkinnat jaksavat kiinnostaa. The sisters who would be queen tuli hankittua - totta kai - amazon.co.uk:n suosituskoneiston kautta. Pelottavan tehokas tietojärjestelmä muistaa tarkalleen mitä olen ennen ostanut, ja tietää suositella sellaista, johon suurella todennäköisyydellä sorrun.
The sisters who wold be queen käsittelee Tudorien yhden sukuhaaran naispuolisten perillisten kohtaloita. Greyn sisarrukset, joihin nimi viittaa, olivat onnettomuudekseen Henrik VIII:n ja hänen poikansa Edwardin testamenttien perusteella vallanperimysjärjestyksessä näkyvästi esillä. Historian harrastajat muistavatkin Lady Jane Greyn päivien mittaisen hallituskauden, jonka Maria Verisenä sittemmin tunnettu Henrik VIII:n tytär päätti tehokkaasti organisoidulla kansannousulla.  
Lady Jane maksoi loppujen lopuksi hengellään asemansa protestanttisten päärien kuningatarkandidaattina. Nuoremmat sisarrukset Katherine ja Mary taas päätyivät vankeuteen tai kotiarestiin, kun asemastaan arka ja kruununperimyskysymykseen jyrkällä päättämättömyydellä suhtautunut Elisabeth I suuttui nuorten naisten avioliittopuuhista. Elisabeth I:n kannalta jommankumman Greyn siskoksen synnyttämä poikalapsi oli automaattisesti kruununtavoittelija, jonka legitimiteetti täytyi tuhota. Niinpä Katherinen avioliitto julistettiin pätemättömäksi ja Maryn samoin. Oli todella kiehtovaa kuulla Lady Janen nuorempien sisarrusten vaiheista, he näet tavallisesti jäävät täysin teloitetun marttyyrisisarensa varjoon.
Sukutarinan juonteiden lisäksi The sisters on mielenkiintoinen puheenvuoro Tudorien ajan kautta edelleen käytävään keskusteluun naisista, vallasta, parlamentarismista ja uskonnosta. De Lisle kumoaa vakuuttavasti monta aiemmin totuutena pidettyä harhakäsitystä Greyn sisarruksista ja heidän äidistään. Samalla hän tuo terävästi esiin historiankirjoittamisen kontekstuaalisuuden. Historiankirjoitus heijastelee kirjoittajan aikaa yhtä paljon kuin kohteenkin. Vaikka uusia faktoja ei ole montaa, de Lisle paljastaa tarkoituksenhakuiseksi propagandaksi monta aiemmin itsestäänselvänä pidettyä tulkintaa. Kuka on avuton uhri, kuka hyvis, kuka pahis? Jälkiviisaus tarjoaa loputtomia mahdollisuuksia.
The sisters on tyylinsä puolesta laadukasta elämänkertahistoriaa. Lähdeviitettä ei ihan aina ole kun sellaista odottaisi, mutta kaikkiaan taustat ja kyseenalaiset kohdat on huolella avattu. De Lisle ei myöskään sorru tolkuttomiin tarpeistoluetteloihin, joiden vetovoimaa monen historioitsijan on vaikea vastustaa. Kirjanpitoa ja logistisia dokumentteja  on ilmeisesti säilynyt hyvin viidensadankin vuoden takaa!
Henkilöiden motivaatioista kertoessaan de Lisle spekuloi toisinaan varsin vapaasti, mutta sekin on tyylillä tehty. Teksti on eläväistä mutta ei ylttiöromanttista. Lady Jane Greyn uskonnollinen vakaumus ja Lady Mary Greyn uhmakas lesken statuksen puolustus on kuvattu uskottavasti. Aikalaislähteiden kieltä on nykyaikaistettu, mutta sävy tuntuu säilyneen.
She was dressed in the same black gown that she had for her trial and, as then, she carried an open prayer book. Her ladies, Mistress Allan and Elizabeth Tilney, 'wonderfully wept', but Jane's eyes remained dry as she read her prayers. Having mounted the steps of the scaffold by the White Tower, she went to the rails and turned to the select audience. The traditional admission of guilt was to be a qualified one:
Good people, I am come hither to die, and by a law I am condemned to the same. The fact, indeed, against the Queen's highness was unlawful, and the consenting thereunto by me: but touching the procurement and desire thereof by me or on my behalf, I do wash my hands thereof in innocence, before God, and the face of you, good Christian people, this day. (s. 151)
(Sivuhuomautus: Joko de Lisle välttää melko hyvin englantilaisista ylhäisön nimikäytännöistä aiheutuvan sekavuuden, tai sitten alan hiljalleen oppia nimet. Nimien sekamelska tekee brittien historiasta lukemisen toisinaan ahdistavaksi. On raivostuttavaa, että henkilöiden nimet vaihtuvat jatkuvasti heidän yletessään hierarkiassa. Miten saisi selvää vaikkapa Suomen sotahistoriasta, jos aina vaihdettaisiin nimeä, kun yletään majuriksi, kenraaliksi tai marsalkaksi?)  
The sisters'n kuvaus Greyn perheestä tarjosi mielenkiintoisen kontrastin Alison Weirin romaanille Innocent traitor, jonka luin aiemmin tänä vuonna. Vaikka de Lisle voittaa yleisen uskottavuuskisan ihan periaatteellisista syistä, joiltain osin Weirin fiktiivinen tulkinta on psykologisesti paremmin perusteltua. De Lisle esimerkiksi sivuuttaa varsin vähin äänin Greyn sisarrusten vanhempien luonnollisen toiveen saada miespuolinen perillinen.
Molempia voi suositella samettien ja timanttien koristamasta ja turvallisen kaukaisesta historiasta kiinnostuneille. Voimakkaasti faktoilla maustettua fiktiota ja tulkinnalla terästettyä historiallista faktaa, kumpaakin hyvässä suhteessa. 
Leanda de Lisle (2008). The sisters who would be queen. London: HarperCollins. 
Netistä löytyy The Telegraph'ssä ilmestynyt Fances Wilsonin arvio kirjasta, samoin Muriel Dobbinin arvio The Washington Times'ssa.

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Harjunpää ja pahan pappi

Olen nyt syksyn ajan totutellut päivittäiseen eestaas-ajamiseen ja kuunnellut matkalla äänikirjoja. Dan Brownin Kadonneen symbolin jälkeen yritin löytää parempaa kuunneltavaa. Kotikirjastossa ei äänikirjoja pilvin pimein ole, enkä oikein osannut ottaa lyriikkaa aamuruuhkaseuraksi. Varmaan päädyin Pahan pappiin, koska elokuva on ollut puheena syksyn mittaan. Ilman muuta se oli huima parannus Symboliin verrattuna. Joensuun teksti on joskus vähän turhankin kuvallista, mutta ehdottomasti sen vaihtelevuus miellyttää korvaa enemmän kuin Brownin toistuvat kliseet. 
Ulkomuistista muutama Joensuun ilmaus: ääni on rispaantunutta teräsvaijeria, Mikko myyrystää kyljelleen sängyssä. Joensuun lauseissa on tekstuuria, niitä tunnustelee kielellään jälkeenpäinkin.
Silti rikoin tämän kirjan kohdalla ensimmäisen kerran omatekoista blogisääntöäni, jonka mukaan postaukset tehdään järjestyksessä. Harjunpää ja pahan pappi on pöyrinyt autostereoissa äänikirjana poikkeuksellisen pitkään. Välillä meni useampi päivä niin että vaiensin vehkeet ja kuuntelin vain moottorin hurinaa. Perjantaina se loppui, mutta en saanut heti itsestäni irti tekstiä Pahan papista.
Jokin tämän kirjan kanssa on tihkaissut koko ajan. Päätin lopulta, että se on liian tummaa tekstiä näin pimeään aikaan.  
Pahan papissa Joensuun aiemmista romaaneista tuttu Timo Harjunpää joutuu etsimään pääkaupungin maanalaista verkostoa asuttavaa maahista, metrolle uhraavaa mielipuolta. Tarina on synkeä ja ahdistava. Sekä arkinen ihmissuhteiden kauhu että maahisen suorastaan goottilaisen koristeellinen kammottavuus piirretään tarkasti esiin. Hyvä, kevyt olo ei ole Harjunpäällä juuri koskaan, eikä kyllä lukijallakaan. Onerva on sivussa tässä romaanissa, tilaa on tehty hulivili-Piipposelle.
En muista olivatko aiemmat Harjunpäät ihan näin synkkiä. Saattaa olla, että itse olin kevytmielisempi. Sen muistan, että niihin yleensä liittyi tietty turhautumisen tunne, Joensuuhan ei juuri hemmottele lukijoitaan dekkareiden perinteisellä loppukatharsiksella, jossa pahat saavat palkkansa. Muistelen myös, että Harjunpää-tarinoihin oli helppo imeytyä mukaan, vaikka yksityiskohtaisuus arjen kuvauksessa välillä ärsyttikin. 

En muista, että olisin erityisesti ahdistunut Harjunpään aiemmista tapauksista, vaikka niissäkin rankkoja elementtejä riittänyt. Pahan papista tuli vähän väsähtänyt ja ahdistunut olo, sellainen tunne että onnellisia loppuja ei ole. Olen iloinen, etten enää asu Helsingissä Sörkan kulmilla. Nyt pälyilisin hyvin hermostuneesti ympärilleni jokaisella metromatkalla. *käy lukitsemassa ovensa*

Silti en voi sanoa, että Harjunpää ja pahan pappi on mielestäni huono kirja. Se on taiten tehty ja uskottava, ja ihmiskuvaukseltaan monta kertaa vaikkapa syksyn mittaan luettuja Arne Dahlin romaaneja väkevämpi. Vahvaa tavaraa. Silti, se oli ehkä väärä kirja juuri minulle, juuri nyt. Odotan kyllä innolla Rautahuonetta, mutta taidan jättää sen suosiolla kevääseen.

Ilmassa pitää olla toivoa, kun tarttuu Harjunpäähän. 

Matti Yrjänä Joensuu (2010, alkuperäinen 2003). Harjunpää ja pahan pappi. Otavan äänikirja. Lukija Riku J. Korhonen.

Sallakin on lukenut kirjan tänä vuonna, ja Antti Majanderin arvio Hesarista vuosien takaa löytyy vielä.