Jeninin aamut

Huomasin eilen, että Kuutarkin on juuri lukenut Jeninin aamut. Omalle lukulistalleni kirja valikoitui sattumoisin kirjastosta. Se näytti houkuttelevalta, ja vieraiden kulttuurien naisten elämästä on tullut huomaamatta yksi syksyn lukuteemoistani (mm. Parvekejumat, Puolikas keltaista aurinkoa,  ja Tuhat loistavaa aurinkoa).  

Jeninin aamut kertoo (vihdoin?) palestiinalaisten lähihistoriasta palestiinalaisesta perspektiivistä. Palataan 40-luvun lopulle, jolloin Israel synnytti itseään, toisen maailmansodan repaleisista sirpaleista. Kuten tavallista, suurin osa ihmisistä yritti vain elää omaa elämäänsä ja jäi tapahtumien jalkoihin. Pääosaa esittävän suvun pako kodistaan juutalaisten harjoittaman terrorin tieltä on alkulaukaus tarinalle kansasta ja perheestä, jolle kodista tulee vain kultainen muisto. 

Kirjalla on vahvasti naisten ääni, vaikka osan aikaa kertojana onkin mies. Erityisen ansiokasta kirjassa on mielestäni se, miten tuodaan esille koetun historian vaikutus ihmiseen: persoonaan, ihmissuhteisiin, mieleen. Mitä pelko tekee äitiydelle, mitä viha tekee oikeudenmukaisuudelle? 

Myös palestiinalaisten "normaali" kulttuuri elää kirjassa vahvasti. Korukielinen kohteliaisuus, vastuu suvusta, sivistyksen ja maan rakkaus, syvä uskonnollisuus. Vaikka kirja on palestiinalaisesta näkökulmasta kirjoitettu, se ei peittele niitä kulttuurin puolia, jotka tuntuvat länsimaisesta naisesta vastenmielisiltä. Fyysinen rangaistus tytön röyhkeydestä palauttaa isän kunnian, sopiva avioliitto on tarpeen, ja vieraan miehen kanssa näyttäytyminen on sopimatonta. Vaikka miten yrittäisin ymmärtää, eivät henkilökohtaisen suvereniteetin kanssa ristiriidassa olevat arvot tunnu oikeutetuilta. 

Sanottakoon selvästi: Jeninin aamut oli minusta hyvä kirja, melkein järisyttävän hyvä. Se on vahvasti poliittinen teos, mutta samalla myös erinomaista kaunokirjallisuutta. Rakenne on sopivan monipuolinen muttei keinotekoisen haastava. Aihe on liikuttava ja sitä käsitellään koskettavasti, ihmisen kokoisesti. Kyyneliin asti en päässyt, mutta Jeninin aamut tulee varmasti uniin. On häiritsevää - hyvällä tavalla - saada kasvot ja ääni konfliktille, jota on koko ikänsä seurannut uutisten vakioaiheena. Jeninin aamut muistuttaa, ettei mitään kansaa tai heimoa pitäisi tuomita kollektiivisesti, ja että yksilöt voivat kohdata heitä erottavien rajojen yli

Abulhawa kirjoittaa paikoin koristeellista, runsaalla tavalla lyyristä tekstiä. Jossain muussa kirjassa adjektiivien määrä olisi ärsyttänyt enemmän; tässä se tuntuu luontevalta tavalta tuoda esiin kerronnan perinnettä. Runollisuus ei ylety kaikkeen kuvaukseen ja siksi sen ehkä tulkitseekin taiten käytetyksi tehokeinoksi.

Ensimmäisenä palkkapäivänään Hasan toi Dalialle lahjoja, jotka tämä otti vastaan ilahtuen pitkästä aikaa ja murtaen surunsa panssarin. Yhdeksän kuukautta myöhemmin syntyi heidän kolmas lapsensa Amal heinäkuun 1955 helteessä.
Tähän syntymään asti Dalia pukeutui Ismailin vuoksi surun kaapuun, verhoutui mustaan murheeseen, joka ulottui ranteisiin ja nilkkoihin asti. Kun kosteasta teltasta oli päästy eroon, aviomehellä oli uusi työ ja ämpärien ja pesusoikkojen tilalle oli tulossa kylpyhuone ja keittiö, asioiden normalisoitumisen odottelusta tuli Dalialle siedettävä tilapäiskohtalo. Hän vaihtoi väsyneen mustan huivinsa uuteen hohtavan valkoiseen, joka oli aitoa silkkiä. Uuden lapsen syntymän sanottiin jopa tuoneen takaisin välähdksen, vaikkakin lyhyen, siitä eläväisestä mustalaistytöstä, joka hän ennen oli ollut. Dalian tulinen luonto oli tukahdutettu jo kauan sitten, mutta hän näki sen reinkarnaation pikku Amalissa, aivan kuin elävä pyörretuuli olisi ottanut konkreettisen muodon hänen elämässään. (s. 66)

En pura tähän sanoiksi ajatuksiani Lähi-idän tilanteesta *turhautunutta uikutusta* mutta aihepiiristä kiinnostuneille voi suositella vaikka tätä Beginner's guide -kirjaa aiheesta (faktapitoinen ja enimmäkseen kuiva, mutta antaa kyllä melko tasapainoisen kuvan).   

Susan Abulhawa (2010). Jeninin aamut. Helsinki: Like. Suomentanut Pauliina Klemola. 

Abulhawa on näemmä vieraillut Suomessa syksyllä, siitä haastattelut Ylellä ja Voimassa. Jeninin aamut on arvioitu myös Kirkko ja kaupunki -lehdessä ja Kansan uutisissa. Jälkimmäinen nimittää Jeninin aamuja palestiinalaisten Pohjantähdeksi. Hyvä vertaus, vaikka käykin mielessä, että kirjassa on liiaksi naisen näkökulmaa - olenkohan turhan ennakkoluuloinen? Kuutar jo vinkkasikin Vallealan arviosta Kiiltomadossa.  Viimeiseksi lisään englanninkielisen juutalaisen kirjoittaman arvion kommentteineen. Se melkein saa toivon nostamaan varovasti päätään ja kurkistamaan poteron reunan yli tulevaan -