torstai 9. joulukuuta 2010

Juhannusyön uni

Juhannusyön uni on tällä erää viimeinen Arne Dahlin A-ryhmän dekkareista lukulistallani. Eurooppa blues'n jälkeen on ollutkin pieni tauko: Juhannusyö on odotellut lainattujen pinossa jo joitain viikkoja. Tuntui että pitää antaa edellisten kirjojen vähän painua taka-alalle mielessä, jotta voisi lukea sen itsenäisenä teoksena. Eilen oli hyvä hetki, sillä700 gramman haastavan iloittelun jälkeen jokin ennakoitavampi sopi hyvin.
*röyh* Tavoitteena siis tasapainoinen lukuruokavalio lomallakin.
Juhannusyö osoittautui osapuilleen sellaiseksi kuin odotinkin, mutta vielä vähän paremmaksi. Dahlin kirjoissa dekkarikaanonin perusraami on säilytetty eli lukijalle jää jännitettäväksi kuinka käy ja kuka teki mitä. Salapoliisia ei silti oikein pääse leikkimään. Ihmiset ja yhteisö vievät huomion.
Useamman sarjaan kuuluvan kirjan jälkeen tietyt kuviot jo arvaa, eikä juonen suuri aasinsilta tule yllätyksenä. Mutta ennakoitavuus ei ole aina pahasta. Joissain kirjoissa nauttii siitä, ettei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, joissain siitä että melkein tietää. Juhannusyössä on riittävästi myös uutta ja arvaamatonta.
Tällä kertaa Dahlin pääteema tuntuisi olevan ihmisten kyvyttömyys ymmärtää toisiaan ja vähän itseäänkin. Väärät signaalit, vieraus, ja väärinymmärryksiin jumiutuminen kertautuvat monella tasolla Juhannusyössä. Sivujuonteena sivalletaan kapitalismin armottomuutta puolalaisen hautausbisneksen ja tosi-tv:n kuvauksilla.
Dahl myös heittää Juhannusyöhön pienen brechtiläisen vieraannuttavan pätkän, jossa lukijaa muistutetaan siitä, että kyseessä on sommitelma. Sillä tehdään selväksi, että kirja ei ole toinen maailma, vaan keskustelua. Dahl puhuu meille, me kuuntelemme, ymmärrämme omalla tavallamme, oikein tai väärin. 
Kahdeksanvuotiaat kerääntyisivät kelluvan, vähemmän houkuttelevan ruumiin ympärille, joka lipuisi yhtäkkiä esiin ruoikon keskeltä kuin keskiaikainen ruton saastuttama laiva. Ensimmänen, yhtä pelottava kuin kiehtovakin kohtaaminen kuoleman kanssa. Kouriintuntuvan kuoleman kanssa.
Mutta se ei ole minun mieleeni. Minä säästän heidät. He saavat pysyä viattomina vielä jonkin aikaa. Aikanaan todellisuus tavoittaa heidät.
Ei, minä valitsen jonkun kestävämmän. Niin ettei kokemuksesta tule niin traumaattinen. Itse asiassa ei alkuunkaan traumaattinen. Minä valitsen patologin.
(s. 181-182) 
Ratkaisu onkin hyvä ja tarpeellinen, sillä muutoin kirjaan ujutettu telepaattinen yhteys olisi ärsyttänyt minut järjiltäni. Dekkareissa ei saada telepaattisia viestejä! Kertojan tuominen tarinaan tuntuu kuitenkin oikeuttavan fantasiaelementin ja myös teennäisen eettisen testin kirjan lopussa. Kun kyse on kerran keskustelusta, ovat hypoteettisetkin väittämät sallittuja. Mitä olisi väittely ilman niitä?
To do -listalle jonnekin ensi keväälle: pitää lukea Kuolinmessu uudelleen. A-ryhmän kanssa olisi ehkä kannattanut aloittaa sarja ensimmäisestä eikä viimeisestä kirjasta.
Arne Dahl (2009, alunperin 2003). Juhannusyön uni. Helsinki: Otava. Suomentanut Kari Koski. 
Antti Nisula on arvioinut Savon Sanomissa ja  Anna-Maija Järvi-Herlevi Kymen Sanomissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.