maanantai 6. joulukuuta 2010

The sisters who would be queen

Englannin historia on ehkä outo valinta itsenäisyyspäivän bloggaukseen *punastuu*, mutta minkäs teet. 
Olen vuosien mittaan lukenut pinokaupalla kirjoja Tudorien Englannista. Pukudraamako lienee alunperin kiehtonut mutta nyt ollaan tukevasti koukussa. Vieraan ja värikkään elämänpiirin usein keskenäänn ristiriitaiset tulkinnat jaksavat kiinnostaa. The sisters who would be queen tuli hankittua - totta kai - amazon.co.uk:n suosituskoneiston kautta. Pelottavan tehokas tietojärjestelmä muistaa tarkalleen mitä olen ennen ostanut, ja tietää suositella sellaista, johon suurella todennäköisyydellä sorrun.
The sisters who wold be queen käsittelee Tudorien yhden sukuhaaran naispuolisten perillisten kohtaloita. Greyn sisarrukset, joihin nimi viittaa, olivat onnettomuudekseen Henrik VIII:n ja hänen poikansa Edwardin testamenttien perusteella vallanperimysjärjestyksessä näkyvästi esillä. Historian harrastajat muistavatkin Lady Jane Greyn päivien mittaisen hallituskauden, jonka Maria Verisenä sittemmin tunnettu Henrik VIII:n tytär päätti tehokkaasti organisoidulla kansannousulla.  
Lady Jane maksoi loppujen lopuksi hengellään asemansa protestanttisten päärien kuningatarkandidaattina. Nuoremmat sisarrukset Katherine ja Mary taas päätyivät vankeuteen tai kotiarestiin, kun asemastaan arka ja kruununperimyskysymykseen jyrkällä päättämättömyydellä suhtautunut Elisabeth I suuttui nuorten naisten avioliittopuuhista. Elisabeth I:n kannalta jommankumman Greyn siskoksen synnyttämä poikalapsi oli automaattisesti kruununtavoittelija, jonka legitimiteetti täytyi tuhota. Niinpä Katherinen avioliitto julistettiin pätemättömäksi ja Maryn samoin. Oli todella kiehtovaa kuulla Lady Janen nuorempien sisarrusten vaiheista, he näet tavallisesti jäävät täysin teloitetun marttyyrisisarensa varjoon.
Sukutarinan juonteiden lisäksi The sisters on mielenkiintoinen puheenvuoro Tudorien ajan kautta edelleen käytävään keskusteluun naisista, vallasta, parlamentarismista ja uskonnosta. De Lisle kumoaa vakuuttavasti monta aiemmin totuutena pidettyä harhakäsitystä Greyn sisarruksista ja heidän äidistään. Samalla hän tuo terävästi esiin historiankirjoittamisen kontekstuaalisuuden. Historiankirjoitus heijastelee kirjoittajan aikaa yhtä paljon kuin kohteenkin. Vaikka uusia faktoja ei ole montaa, de Lisle paljastaa tarkoituksenhakuiseksi propagandaksi monta aiemmin itsestäänselvänä pidettyä tulkintaa. Kuka on avuton uhri, kuka hyvis, kuka pahis? Jälkiviisaus tarjoaa loputtomia mahdollisuuksia.
The sisters on tyylinsä puolesta laadukasta elämänkertahistoriaa. Lähdeviitettä ei ihan aina ole kun sellaista odottaisi, mutta kaikkiaan taustat ja kyseenalaiset kohdat on huolella avattu. De Lisle ei myöskään sorru tolkuttomiin tarpeistoluetteloihin, joiden vetovoimaa monen historioitsijan on vaikea vastustaa. Kirjanpitoa ja logistisia dokumentteja  on ilmeisesti säilynyt hyvin viidensadankin vuoden takaa!
Henkilöiden motivaatioista kertoessaan de Lisle spekuloi toisinaan varsin vapaasti, mutta sekin on tyylillä tehty. Teksti on eläväistä mutta ei ylttiöromanttista. Lady Jane Greyn uskonnollinen vakaumus ja Lady Mary Greyn uhmakas lesken statuksen puolustus on kuvattu uskottavasti. Aikalaislähteiden kieltä on nykyaikaistettu, mutta sävy tuntuu säilyneen.
She was dressed in the same black gown that she had for her trial and, as then, she carried an open prayer book. Her ladies, Mistress Allan and Elizabeth Tilney, 'wonderfully wept', but Jane's eyes remained dry as she read her prayers. Having mounted the steps of the scaffold by the White Tower, she went to the rails and turned to the select audience. The traditional admission of guilt was to be a qualified one:
Good people, I am come hither to die, and by a law I am condemned to the same. The fact, indeed, against the Queen's highness was unlawful, and the consenting thereunto by me: but touching the procurement and desire thereof by me or on my behalf, I do wash my hands thereof in innocence, before God, and the face of you, good Christian people, this day. (s. 151)
(Sivuhuomautus: Joko de Lisle välttää melko hyvin englantilaisista ylhäisön nimikäytännöistä aiheutuvan sekavuuden, tai sitten alan hiljalleen oppia nimet. Nimien sekamelska tekee brittien historiasta lukemisen toisinaan ahdistavaksi. On raivostuttavaa, että henkilöiden nimet vaihtuvat jatkuvasti heidän yletessään hierarkiassa. Miten saisi selvää vaikkapa Suomen sotahistoriasta, jos aina vaihdettaisiin nimeä, kun yletään majuriksi, kenraaliksi tai marsalkaksi?)  
The sisters'n kuvaus Greyn perheestä tarjosi mielenkiintoisen kontrastin Alison Weirin romaanille Innocent traitor, jonka luin aiemmin tänä vuonna. Vaikka de Lisle voittaa yleisen uskottavuuskisan ihan periaatteellisista syistä, joiltain osin Weirin fiktiivinen tulkinta on psykologisesti paremmin perusteltua. De Lisle esimerkiksi sivuuttaa varsin vähin äänin Greyn sisarrusten vanhempien luonnollisen toiveen saada miespuolinen perillinen.
Molempia voi suositella samettien ja timanttien koristamasta ja turvallisen kaukaisesta historiasta kiinnostuneille. Voimakkaasti faktoilla maustettua fiktiota ja tulkinnalla terästettyä historiallista faktaa, kumpaakin hyvässä suhteessa. 
Leanda de Lisle (2008). The sisters who would be queen. London: HarperCollins. 
Netistä löytyy The Telegraph'ssä ilmestynyt Fances Wilsonin arvio kirjasta, samoin Muriel Dobbinin arvio The Washington Times'ssa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.