lauantai 16. huhtikuuta 2011

Pjongjang


Olen iät ja ajat suunnitellut paluuta sarjakuvienkin pariin, vuosien tauon jälkeen, mutta aina vain on lykkääntynyt. Suomalainen Perkele, jota ovat lukeneet Marjis, Erja ja  Salla, oli sitten viimeinen pisara. Se on pakko saada. Päätin aloittaa kirjastonväsytyskampanjan, jolla saadaan aikuisten sarjakuvia meidän kirjastoon. (Tämä ei ole kirjastolakkoni rikkomista - tämähän on kansalaisaktivismia.) Muutoin ihastuttavassa kotikirjastossani on näet aikuisten sarjakuvia noin yksi (1) hyllymetri, jota en edes löytänyt ennen kuin kerran kysyin sen perään. Siitäkin metristä huomattavan osuuden vievät erilaiset kuvitetut raamattuversiot.

Ajattelin kokeilla väsyttämistä. Tästä lähtien pyydän vähintään kaksi kertaa kuussa jotakin aikuisten sarjakuvaa.

Perkelettä en saanut, se täytyy tilata kaukolainaan naapurikunnasta. Mutta tutkin antaumuksella sen yhden metrin, ja lainasin Guy Delislen sarjakuvakirjan Pjongjang. (Edelleen kansalaisaktivisimia. Täytyyhän niitä aikuisten sarjakuvia lainatakin, että innostuisivat hankkimaan!) Pjongjangissa Delisle kuvaa kokemuksiaan Pohjois-Koreassa, johon hän matkusti ranskalaisen animaatiostudion työkeikalle. Absurdit hetket suljetussa maassa on kuvattu terävästi mutta inhimillisesti; kirja ei tee pilaa pohjoiskorealaisista, se paljastaa järjestelmän. Samalla piirtyy esiin kuva siitä mikä diktatuurin mahdollistaa: muun maailman hiljainen hyväksyntä sietämättömälle.

Tässä kohtaa kokemattomuuteni sarjakuvien lukijana ja niistä keskustelijana alkaa paistaa läpi. En tiedä mitä sanoa kuvatakseni elämystä. Vau? Ei tunnu riittävältä. Olin ihan myyty tästä. Piti nauraa ja purra huulta. Yksinkertainen harmaa väriskaala ja liikkumattomuuden tuntu kuvissa istuvat aiheeseen loistavasti. Silti ruuduissa on elämää ja dynamiikkaa, Delislen kokemuksiin voi eläytyä. Kokonaisuus on mykistävä, osittain siksi että se on tosi.

Upeimpia olivat kohdat, joissa kuvataan liikkumista loputtomissa betonikolosseissa, autiolla moottoritiellä ja Pjongjangin pelottavan määrätietoisilla kaduilla. Käytävät hukkuvat hämärään sähkönsäästön tähden. Pohjois-Koreassa ei synny vammaisia joten heitä ei myöskään näe. Vain suuren johtajan patsaat on valaistu. Metro on palatsi, mutta kukaan ei väitä nähneensä enemmän kuin kaksi asemaa.

En onnistunut omin voimin ottamaan vaikuttavimmista tummanpuhuvista aukeamista siedettäviä kuvia. Hyvä. Teille jää enemmän löydettävää. Koska tämä kannattaa ehdottomasti lukea.

Guy Delisle (2009). Pjongjang. Helsinki: WSOY

Arvioita:
Hannu Sarala Pohjolan Sanomissa
Tero Mielonen Kvaakissa
Kimmo Rantanen Turun Sanomissa
Aamuvirkku yksisarvinen

Tekijän kotisivut löytyvät muuten täältä.

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Parantaja

Kuva/kannen suunnittelu: Helsinki-kirjat/Jussi Kaakinen
Tuomaisen Parantaja pujahti lukulistalle Kirsin kirjanurkan kautta. Niin huonosti näemmä seuraan yleisiä tiedotusvälineitä, että Vuoden Johtolanka -palkittu olisi jäänyt väliin - onneksi on kirjablogit! Scifin ja dekkarin yhdistelmä on luonnollisestikin ohittamaton meikäläiselle. Parantaja oli juuri sellainen kuin toivoinkin: ahdistava mutta vetävä, toimintaa täynnä muttei tunteeton.

Tarinassa Tapani etsii ekokatastrofin hiljalleen hautaamassa Helsingissä kadonnutta vaimoaan Johannaa. Johanna on toimittaja ja Parantajaksi kutsutun sarjamurhaajan jäljillä. Tapanin etsintä kuljettaa häntä ympäri aidosti monikulttuuriseksi muuttunutta kaupunkia, lukkojen takana toimivalta yliopistolta kirjaamoksi kutistuneelle poliisilaitokselle ja yksityisten vartiointiliikkeiden vartioimille pihoille. Varakkaimmat ovat jo paenneet pohjoiseen; rautatieaseman täyttävät etelämpää saapuneet, joista ei enää tiedä ovatko he matkalla jonnekin vai asuvatko siinä sijoillaan.

Kirjassa kuvattu dystopia on ikävän uskottava, ja vaikkei Tuomainen minusta tyylin tai näkemyksen puolesta vedä Verroselle vertoja, Parantajan maailmassa toteutuu sama inhimillisen älyttömyyden tarkastelu varsin mallikkaasti. En ihmettelisi vaikka Parantajan kuvaus olisi monelle helpommin lähestyttävä kuin Verrosen; minä-kertoja on avoimempi hahmo eikä ihan niin niukka sanoissaan. Tuomaisen henkilöissä ei ole sellaista syvää oivallusta kuin Verrosen, mutta lämpö on ilmeisempää.
- Toivottavasti sä löydät Johannan, se sanoi.
Tajusin, että se oli ainoa asia maailmassa mitä toivoin. Ymmärsin sen kirkkaudella, joka läpäisi minut kuin lämpö tai kylmyys ja sai muistamaan kaiken hyvän, minkä saattaisin menettää. Pala nousi kurkkuuni, minun oli päästävä ulos.
- Mä toivon, että te viihdytte Norjassa, sanoin. - Ja että asiat siellä järjestyvät. Varmasti ne järjestyvätkin. Vuosi on pitkä aika, te saatte töitä ja tienaatte. Hyvin se menee.
Sanoistani puuttui jotain. Eikä sisältö ollut suurin puute. Minusta tuntui, että me kaikki kuulimme ja ennen kaikkea tunsimme sen. (s. 43)
Tekstinä Parantaja ei ole mitenkään maailman paras. Juonessakin on dekkariksi joitain puutteita (miten ihmeessä kaikki tuntevatkin kaikki, loppujen lopuksi - ei Helsinki nyt ihan kylä sentään ole!) Mutta pienet vajavaisuudet antaa anteeksi, sillä  fiilis on kirjassa vetävä. Tapanin suhde vaimoonsa on hellyttävä kontrasti kylmälle maailmalle.

Parantajan innoittamana vähän maailmanparannusta. Menee ehkä OTT näin sitoutumattomalle kirjablogille, mutta tällainen ajatus heräsi: sekä Verrosen että Tuomaisen tarinoissa korporaatioiden hallitsemalla turvabisneksellä on rooli katastrofien ylläpitämisessä ja pahentamisessa. Itse kunkin sietäisi pysähtyä miettimään mistä syntyy se turvattomuus, joka mahdollistaa ja tekee tarpeelliseksi yksityisen turvabisneksen kasvun. Toisaalta pelko syntyy ehkä liiasta tiedosta.... mutta epäilen myös tuloerojen kasvulla olevan merkitystä tässä kierteessä. Jos Tuomaisen kirja kauhistutti, kannattaa vihreän kirjallisuuden lisäksi harkita tutustumista Wilkinsonin ja Pickettin kohukirjaan tuloeroista (The Spirit Level) tai, jos sen saama osittain aiheellinen kritiikki mietityttää, ihan kotoisan Tilastokeskuksen tuotoksiin.

Ai niin - hesalaisille miljöö on hieno bonus tässä kirjassa! Ainakin minä nautiskelin tulevaisuuden stadista täysin siemauksin kun kuljin mielessäni niin muuttuneita katuja.

Antti Tuomainen (2010).  Parantaja. Helsinki-kirjat.

Arvioita:
Pertti Avola Hesarissa
Seppo Kämäräinen Pohjolan Sanomissa

torstai 14. huhtikuuta 2011

Lounge

Kansi: Like
Markku Rönkön Lounge on haettu kirjastosta Hannan ja Naakun juttujen perusteella. Kun nyt olen yrittänyt urakoida lainattujen pinoa kohtuulliseen tasoon, puristin Loungen luettavaksi vielä ennen Lontoon reissuamme.

Lounge näet tapahtuu Heathrow'n lentokentällä - ei tosin niissä tavalliselle kansalla tarkoitetuissa osissa, joita kansikuvassakin näytetään, vaan hienommilla lipuilla matkustavien hulppeissa tiloissa. Suomalainen mainosihme Jonathan Noble, entinen Joona Jalonen, odottaa konetta jouluaaton lumimyrskyssä. Autio lounge kuvastaa menestyjän elämää: se on ylellinen mutta tyhjä tärkeistä ihmisistä. Silloinkin kun tärkeän ihmisen kohtaa, ei häntä tunnista tärkeäksi.

Odotellessaan Jonathan täydentää testamenttiaan, muistelmien dokumenttia, joka kertoo miten hänestä tuli hän. Takaumat purkavat taiteellisesti lahjakkaan nuoren miehen matkan keski-ikäiseksi raakiksi, joka on eksyksissä ylellisessä elämässään. Otan näytteeksi pätkän varhaisesta takaumasta:
Kymmenkunta poikaa juoksee pallon perässä. Vastassa on saman kokoinen ryhmä. Jossakin on pallo. Kaikki eivät saa koskea sitä yhtä usein. Näyttää että joillekin annetaan tilaisuus vain hipaista sitä. Miksi? Ja miksi palloa pitää potkaista niin kovaa? Mitä erityisen pahaa se on tehnyt? Mutta tämä on tietysti vielä pientä. Tönitään, potkitaan jalkaan, kampataan. Minkä tähden, minkä varjolla? Sattuu. Ja tulee hiki. Inhottavaa. Ja jos häviää, itku. Epämiellyttävää. Eivätkö kaikki voisi yhdessä tuumin potkutella palloa maaliin? Sovussa, vuorotellen, yhtä aikaa tai peräjälkeen? Tämäkö muka on joukkue-urheilua? Eikö tätä voisi muuttaa? Entä jos kaikilla olisi oma pallo? Eivät kai ne niin paljoa maksa. (s. 70)
Onnekseen ja onnettomuudekseen Jonathan oppii kyllä kilpailemaan. Tulee aika jolloin voittaminen ja kunnia on tärkeämpää kuin oivallus itse. Rakkaus löytyi matkan varrella mutta katosi uudestaan, keskittymisen puutteeseen tai kiireeseen ehkä. Tien päässä on tyhjä lounge, ylellinen taivas jossa saa tyhjää ystävällisyyttä tarkoitukseen palkatuilta kaunottarilta. Jonathan on menossa jonnekin, mutta ei enää osaa päättää minne.

Tämä oli yllättävän hyvä kirja. Tietenkin odotinkin pitäväni tästä - en kai muuten olisi hommannutkaan - mutta pientä epäilystähän on aina kun tarttuu itselleen uuden kirjailijan teokseen. Varsinkin asetelmaltaan staattiset kirjat ovat vähän pelottavia. Mutta Rönkkö rakensi Loungessa hienovireisen kuvauksen sekä ihmisestä että alasta. Nuorena opiskelijana ajattelin joskus, että minusta tulee isona copywriter. Eipä tullut, mutta mainosmaailman kimallus huvittaa ja kiehtoo edelleen. Takaumat eivät siis missään vaiheessa epäilyttäneet, kuten Naakkua alussa.

Pidin myös kirjan tyynestä pysähtyneisyydestä ja tunnelmasta. Rönkön tapa kirjoittaa on lukijalle helppo. Ilmaisu on selkeää muttei vivahteetonta. Valitsemani lukunäyte, jossa palataan lapsuuden ajatuksiin, ei ihan tee Rönkölle oikeutta; lauseet ovat lyhyitä mutta eivät toki noin tököttäviä. Hannan poimima ilmaus - elämäni on ollut haelma - tiivistää itse asiassa hienosti sekä idean että tyylin.

Ainoa suurempi heikkous Loungessa oli, että toisessa loungessa odotteleva nainen jäi vieraaksi ja hänen ajatusmaailmansa käsittämättömäksi. En onnistu uskomaan tuolla tavalla ajattelevaan naiseen; mahdollisesti Rönkkö olisi pystynyt parempaan naiskuvaukseen jos naiselle olisi annettu enemmän tilaa. Nyt lyhyiksi jääneet osuudet paljastivat oudosti rujon persoonallisuuden. Tai sitten mies voi oikeasti kuvitella naisen tuollaiseksi? Kontrasti kokonaiseen ja kiinnostavaan Jonathaniin on kova. Hmm... seuraavaa Rönkköä lukiessani tapitan kyllä tarkkaan naishahmoja!

Markku Rönkkö (2010). Lounge. Helsinki: Like.

Arvioita:
Helena Miettinen Keskisuomalaisessa
Kimmo Rantanen Turun Sanomissa

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Ei ole minulle suvannot

Mikkasen Suvannot poseeraa kevään 1897 promootiokuvan rinnalla - tihrustelkaapa siitä.
Ei ole minulle suvannot! on ollut lukulistalla sen jälkeen kun hiihtoloman tienoilla luin Raili Mikkasen nuorten kirjoja 1600-luvun Suomesta ja noitavainoista. Kahdentoista valasta alkanut sarja oli loppujen lopuksi sen verran mukavaa luettavaa, että heräsi haluta vilkaista myös Mikkasen historiallisista naishahmoista kirjoittamia teoksia. Aino Kallaksen nuoruusvuosia kuvaavan Ei ole minulle suvannot! lisäksi Mikkanen on kirjoittanut ainakin Ida Aalbergista ja Aurora Stjernvallista.

Suvantojen alkaessa Aino on kuudentoista vanha koulutyttö ja sen päättyessä kihlautunut 21-vuotias kirjalijatar, jolta on jo ilmestynyt runokokoelma ja novellikokoelma. Kirjan kertojana on taloutta hoitava Liisa, Ainon entinen lastenhoitaja. Tytöstä on tullut Liisalle kuin oma lapsi, vaikka luokkaerot ovat tietenkin ylittämättömiä. Liisa pitää tapanaan lukea salaa Ainon päiväkirjoja ja kirjeitä. Tästä yksityisyyden rikkomuksesta voi olla montaa mieltä, mutta kertojaratkaisuna se on erittäin toimiva. Perheen ulkopuolinen Liisa pystyy valottamaan Ainoa ja Ainon perhettä hienosti, olematta itse liian kiinteästi osapuolena.

Olisi varmaan ollutkin kirjallisesti turhan haastava rasti käyttää Aino Kallasta itseään kertojana; hänen päiväkirjojaan kuvataan Suomen kirjallisuuden osassa IV sanoin "...kirjallisuutemme merkillisimpiä kehityskertomuksia ja sielunrippejä... (v)älittömyys ja valmis muoto kohtaavat (--) toisensa usein vaikuttavina, järkyttävinäkin yhdistelminä" (s. 539, 540). Melkoista mainosta - ja melkoinen kynnys kenelle tahansa kirjoittaa Kallaksen suuhun muuta kuin Kallaksen omaa tekstiä. Mikkasen ratkaisu on käyttää lainauksia Kallaksen teksteistä tukemassa tarinaa ja antamassa sille aidon tuntuman. Hyvä näin.

Kallaksen ja hänen lähiperheensä lisäksi Suvannot tarjoaa mukavan aidonoloista ajankuvaa ja vinkeän ikkunan suomen- ja ruotsinkielisen sivistyneistön väliseen vääntöön. Yleisen seppelensitojattaren arvosta käyty kiista kiinnostava. Suurenmoinen Suomen kirjallisuus tarjoaa kuvankin Aino Kallaksesta nuorena seppelensitojattarena vuonna 1897; vaikka yleinen kunniavirka menikin ruotsinkielisten puolelle, pääsi Aino juhlimaan promootiota maisteri Edvard Reinin kanssa. Pian sen jälkeen alkoikin kirjallinen ura:
Syksyn aikana Aino oli terve ja hyvässä kunnossa. Erityisesti häntä piristi tieto, että Werner Söderström otti kustantaakseen hänen runovihkonsa. Hän nukkui yönsä ihan kuin muutkin ihmiset, ja nyt hän myös liehui nuorten riennoissa juuri niin kuin tuon ikäisen nuoren pitikin. Kävi tanssiaisissa ja osallistui arpajaiskuvaelmiin. Erilaisten arpajaisten avulla kerättiin rahaa hyviin tarkoituksiin, joista yksi oli Suomalaisen teatterin tukeminen.
Alkusyksystä näytti siltä, että juttu Edvard Reinin kanssa jatkuisi ja siitä tulisi jotain enemmänkin, mutta sitten Ainon tuuli taas vaihtui. Ajattelin usein pahoillani, että Aino oli melkoinen tuuliviiri. Suuret rakkaudet vaihtuivat nopeasti ja aina oli kysymyksessä yhtä uusi, ihmeellinen ja niin suuri tunne, ettei hän oman vakuutuksensa mukaan ollut ikinä ennen sellaista kokenut. (s. 133-34)
Tästäkin katkelmasta, jossa siis kertojana Liisa, huomaa miten erilainen on aika ollut. Liisan mielestä parikymppisen nuoren naisen kuuluukin päätyökseen liehua tansseissa, mutta hän tarkoittaa sillä nuoria sivistyneistön naisia, ei suinkaan suomalaisia kansannaisia. Liisat eivät ole nuoria, he ovat lapsia tai sitten työikäisiä.

Mutta älkää käsittäkö väärin; Mikkanen ei ole tosiaankaan kirjoittanut mitään agitaatiokamaa, uskottavaa ajankuvaa vain. Aivan yhtä itsestäänselvästi mekin oletamme asioita omasta yhteiskunnastamme. Taitava kirjoittaja saa lukijan sellaiseen vireeseen, että ajattelemisen aihetta löytyy ilman osoitteluakin.

Kirjan lopussa on lyhyt selostus Aino Kallaksen myöhemmistä vaiheista. Se on erinomainen lisä, ilman sitä olisi ollut pettynyt olo.  En ole erityisemmin tätä ennen Kallakseen ja hänen töihinsä perehtynyt. Nyt tartuin Suvantoihin, koska olen haikaillut lukevani Sudenmorsiamen jossain vaiheessa. Etenkin Karhun kuoleman jälkeen on ollut suorastaan alaston olo, kun moinen klassikko on vieras. Suvannot kävi erinomaisesta johdatuksesta.

Raili Mikkanen (2002). Ei ole minulle suvannot! Romaani Aino Kallaksen nuoruudesta. Helsinki: Tammi.

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Katkaise stressikierre - oikaise työelämäsi

Jokohan nuo lukemattomat kirjat aiheuttavat stressiä?
En ole ihan varma miksi tämän kirjan lainasin; ehkäpä ajattelin ennaltaehkäisyä, sillä kevät on vuoden kiireisintä aikaa, eikä tilannetta paranna ylimääräinen viikon loma kesken sesongin. (Parantaapas! Lontoo!) Mutta oikeastaan kirjavalinta liittyy pitkään kiinnostukseen työelämän kehityksestä. Juha Siltalan Työelämän huonontumisen lyhyt historia sai jo vuosia sitten jotenkin kiinnostumaan työelämäkeskustelusta, ja olen silloin tällöin lukenut aihetta sivuavia opuksia.

Merikallion Katkaise stressikierre menee selkeästi apukirjallisuuden luokkaan. Kirjan tarkoitus on tukea työuupumuksen ja masennuksenkin kanssa kamppailevia. Siihen tarkoitukseen tämä onkin varmaan keskimääristä parempi kirja, sillä tekijä antaa enimmäkseen kokemuksen puhua: lähes kolmannes tekstistä on anonymisoituja lainauksia Merikallion potilaiden sanomisista. Kirja on myös kiinnostavaa luettavaa ilman että on ihan uupunut - jos on työelämässä, tunnistaa varmasti esimerkeistä tilanteita ja tapauksia omalta työpaikaltaan. Jos mikään ei kuulosta ollenkaan tutulta, ei nykyisestä tai entisestä työpaikasta, katso itsesi poikkeuksellisen onnekkaaksi!

Teksti on helposti lähestyttävää ja välillä turhankin yksinkertaistavaa. Toisaalta yksinkertaisuudessa on järkeä kun kohderyhmää ajattelee. Eipä sitä uupunut jaksa kovin vaikean kirjan kanssa kipuilla. Otan lukunäytteeksi pätkän kiltteydestä:
On mielenkiintoista, että lähes kaikki stressiylikuormittuneet ja uupumisriskissä olevat hämmästelevät asiaa Minähän pidän työstäni -tyyliin. Niinpä niin, kukapa meistä uhraisi itsensä työlle, josta ei juuri piittaa? Työn mielekkyyttä alkaakin kyseenalaistaa vasta, kun kierre on jo pitkällä. Työ, joka ei ole tuntunut alun alkaenkaan kiinnostavalta ja innostavalta aiheuttaa muunlaista rasittumista, ei loppuunpalamisriskiä. Se mikä ei koskaan ole syttynytkään, ei voi palaa loppuun.
Työstressi ja uupumus ovat siitä erikoisia tauteja, että ne eivät koskaan iske ihmiseen, joka menee sieltä missä aita on matalin. Siten tunnolliset tai ylitunnolliset ihmiset ovat riskiryhmässä. Omien töiden tunnollinen hoitaminen ja siihen lisätty hyväksikäyttö uuvuttavat kenet hyvänsä. Hyväksikäyttö on työyhteisöissämme varsin yleistä. Jotenkin työtovereille ja esimiehille on aivan selvää, kuka hoitaa annetun tehtävän, kuuluipa se hänen vastuualueeseensa tai ei. (s. 38-39)
Huolimaton kustannustyö tuntuu näkyvän Stressikierteessä; kirjoitus- ja kielivirheitä löytyy enemmän kuin olisi kovakantisessa kotimaisessa kohtuullista. Tai siltä ainakin tuntuu; todistanee kotimaisen julkaisutoiminnan yleensä kovasta laadusta.

Kaikkiaan Stressikierre oli hyvä ja kevyt kirja tärkeästä aiheesta. Luin ilman kummempaa keskittymistä mutta tunsin saavani tästä jotain - vain 7. luvun sähkövirtametafora meni yli. Eikä siihen auttanut edes uudelleen lukeminen. On myös mukava todeta, ettei kirja ole mielestäni ollenkaan vanhentunut, vaikka julkaisemisesta on kulunut huikeat 11 vuotta. Tämäntyyppisessä kirjallisuudessahan uutuuden elinikä on yleensä kai korkeintaan vuosi, sitten ovat uudemmat ja paremmat itseapukirjat vieneet paikan markkinoilla. Merikalliolta on myös ilmestynyt tähän jatko-osa nimeltä Unohtuiko inhimillisyys? jonka voisin lukea jossain vaiheessa.

Annukka Merikallio (2000). Katkaise stressikierre - oikaise työelämäsi. Helsinki: Kauppakaari.

P.S. Vielä plussaa: Stressikierre palautti mieleeni, että Merete Mazzarellaa on pitänyt lukea. Merikallio nimittäin suosittelee Mazzarellan kirjaa Silloin en koskaan ole yksin.