perjantai 23. maaliskuuta 2012

Anna opettajana


Teki vaihteeksi mieli lukea Anna-sarjaa suomeksi. Arvelin myös, että tätä vasta 2002 suomennettua versiota ei kai sentään ole kehdattu suomenkieliseen painokseen lyhennellä siihen tapaan kuin Pientä runotyttöä aikoinaan... Ainakin kirja tuntui hyvältä näin, kokonaiselta ja uskottavalta.

Anna opettajana ei keskity koulutyöhön niin paljon kuin nimen perusteella luulisi. Hah - alunperin nimi olikin Anne of Windy Poplars. Kirja kuvaa kolmea vuotta kihlauksen ja häiden välillä. Annan rakas opiskelee, joten Anna ottaa paikan rehtorina Summersiden koulussa. Uuteen yhteisöön ja uuteen kouluun asettuminen eivät suju aivan helpolla, sillä Anna saa vastaansa toista rehtoriehdokasta kannattaneen Pringlen klaanin ei-niin-kovin-passiivisen vastarinnan.

(Onko kyseessä jokin kuuluisa perunalastusuku? Tarina ei kerro.)

Anna onnistuu tietenkin voittamaan Pringletkin puolelleen, vaikka ensimmäiset kuukaudet Summersidessa melkein masentavat hänet. Nihkeä työtoveri Katherine tuottaa pidempään päänvaivaa, mutta ilmeisesti ei ole mitään (ketään), jota Anna ei hoitelisi.

Tämän kirjan perusteella Annan elämäntehtävä tuntuu olevan toisten elämään sekaantuminen. Ehkä vaikutelma johtuu siitä, että Annan oma elämän on jonotusvuorossa sulhasen opintojen tähden. Anna mullistaa ihmisten rakkaussuhteet, tuo lohtua surullisten lasten elämään, yhdistää hajonneita perheitä ja syöksee väärään työhön eksyneet uusille urille. Tämä ylenpalttinen altruismi ärsyttäisi minut kuoliaaksi, mutta kuvion (ja Annan hahmona) pelastavat terävä huumori, yleinen hyväntuulisuus ja Annan ajoittaiset epäonnistumiset. Pariin otteeseen Annan avulias huseeraaminen melkein johtaa katastrofiin... mutta ei aivan.

Huumorista - en tiedä onko ero kielessä vai kirjoissa, mutta minusta tämä taisi olla selkeimmin humoristinen tähän mennessä lukemistani annoista. Anna opettajana esittelee kokonaisen liudan hupaisia sivuhahmoja, joiden luonteenpiirteitä on vain hippusen liioiteltu. Vaikkapa Nenä-täti (sellaisena tunnettu, koska hän työntää nenänsä asioihin, jotka eivät hänelle kuulu) tuntuu melkein todelliselta...
"Vai te olette se neiti Shirley, josta olen kuullut puhuttavan niin paljon. Te ette muistuta laisinkaan sitä neiti Shirleyä, jonka minä taannoin tunsin. Hänellä kun oli niin kauniit silmät. No niin, Sally, pääset sinäkin viimein naimisiin. Nora-parka on sitten ainoa naimaton. Onneksi äitinne pääsi eroon edes viidestä tyttärestä. Kahdeksan vuotta sitten sanoinkin hänelle: 'Jane, luuletko muka joskus saavasi nuo tytöt kunnialla naimisiin?' No, minusta miehistä ei ole muuta kuin haittaa, ja kaikista epävarmoista asioista avioliitto on epävarmin, mutta mitäpä muuta tämä maailma naiselle tarjoaa. Sitä minä yritin äsken Nora-parallekin selittää. 'Sano minun sanoneen, Nora', minä sanoin, 'vanhanpiian elämä ei ole hääppöistä. [--] (s. 115)
Ei, Nenä-täti ei ole sukua, mutta olen joskus tavannut lähestulkoon yhtä lahjakkaita loukkaajia.

Kaikkiaan Anna opettajana oli todella mukavaa luettavaa, vaikkei se suuremmin opettamista käsitellytkään. Annan elämä ei tavallaan etene, mutta hänestä saa tässä kirjassa vihdoin vaikutelman aikuisesta naiseesta. Samalla hänestä myös tulee idealisoidumpi käsitys kuin aiemmissa kirjoissa.

Olisiko Montgomery vuosien mittaan kiintynyt Annaansa entistä enemmän? Tämä Opettajanahan julkaistiin vasta vuonna 1936, selvästi kronologista järjestystä myöhemmin. Eipä silti, ei Montgomery Annasta ihan kiiltokuvaa tee; hänkin kykenee ärtymään. Yleiskuva on silti hyvin positiivinen, lämminhenkinen suorastaan. Annalla on hyvä sydän ja kosolti elämäniloa ja älyä.

Hyvänmielenkirjallisuutta. Prinssi Edwardin saarelle on mukava karata arjen näykkäisyjä.

Lucy M. Montgomery (2002, alkuperäinen 1936). Anna opettajana. WSOY. Suomentanut Paula Herranen. 277 sivua. ISBN 951-0-22555-X.

Arvioita:
Paula Havaste Hesarissa
Laura Lukuisa-blogissa
Sonja Sonjan lukuhetkissä

Aiemmista osista:
Anne of Green Gables
Anne of Avonlea
Anne of the Island (lyhyesti)

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Lumen syli

Kuva/kansi: Atena (On muuten paljon raikkaampi ja valkoisempi livenä!)
Hups, uusi Pienen esikoiskirjakerhon kirjapaketti ehti tulla ennen kuin luin tämän Grönroosin Lumen sylin. Pitää ryhdistäytyä.

Mistä viivästys? Rehellisesti sanottuna: olen vähän jo tympääntynyt lukemaan lasten näkökulmasta kirjoitettuja kirjoja. Tuntuu kuin niitä olisi mahtunut aika monta viimeiseen puoleentoista vuoteen. Lapsi kertojana ei tietenkään ole huono ratkaisu, jos siten saa parhaiten sanottua sen mitä haluaa sanoa, mutta minun kohdallani Lumen syli lähti tässä suhteessa takamatkalta. Lapsikertoja ei itsessään enää minua innosta vaan paremminkin vieraannuttaa, vaikka moni kirjoittaja (esimerkiksi Franzén ja Jalonen) onnistuukin loistavasti.

Lumen syli ei tosin ole kokonaan lapsen vinkkelistä kirjoitettu. Kertojina vuorottelevat pieni Helmi, jonka maailma ei ole mikään suojaava simpukankuori, ja Kaarina, nuori opettajatar ensimmäisessä työpaikassaan. Helmin yksinhuoltajaäiti Elsa tekee kahta työtä ja haaveilee vielä toisenlaisestakin naisenelämästä. Helmin paras ystävä Mirjami kuolee. Kukaan ei ehdi kuunnella Helmiä, ei halata, ei huomata, ei kukaan paitsi joskus isoveli Pena, oman aikansa syrjäytyjä.

Kaarinalla-opettajallakin on omat kasvukipunsa. Edes hän ei huomaa, miten tärkeä olisi Helmille. Onneksi on Mirjami. Hän on kuolleenakin paras leikkitoveri.

Helmiä tulee kirjan mittaan sääli. Grönroos onnistuu välittämään jotain koskettavaa yksinäisen lapsen tuntemuksista ja peloista. Silti en kunnolla tempautunut mukaan. Kaarinan ja Helmin sävyissä ei ole minun makuuni riittävästi eroa ja Helmi tuntuu aivan liian kypsältä ikäisekseen. En vain saa päähäni, että ekaluokkalainen minäkertoja kuvailee unelmointiaan näin, ei vaikka hän kuinka monipuolistaisi sanavarastoaan Ankkalinnassa:
Sukseni luistavat, hiihto on huimaa. Iltaisin minut tuudittaa uneen koirien kumea haukku. Yöllä tuuli kasaa lunta, aamulla isot kinokset lepäävät teltan ympärillä. Jatkan matkaa. Lopulta löydän uuden vitilumen seudun. Maata halkovat vain minun suksieni jäljet, ei kenenkään muun. Karttaan kirjoitetaan Helmin maa, itse löytämä ja ikioma. 
En päässyt perille. Eksyin. Katosin. Löydyin, mutta aikaa oli kulunut liian paljon. Olisinpa ollut perhosentoukka, talviunille jäänyt, kesällä herännyt. (s. 71)
Kaunista tekstiä. Grönroos kirjoittaa sujuvasti ja hyvin ja selkeästi... mutta minusta tällainen kauneus olisi kyllä toiminut paremmin kolmannessa persoonassa kuin Helmin minä-muodossa kertomana. Ei tässä kai sellaista realismia tavoiteltukaan kuin alussa mainitsemissani esimerkeissä. Silti lukemistani hiersi koko ajan ristiriita Helmin ikäiselleen mainiosti sopivien oivallusten ja ymmärryksen kanssa (se miten Helmi näkee perheensä, se miten hän toimii on kaikki täysin uskottavaa) ja hänen ihmelapsi-ilmaisunsa välillä.

60-luvun yksinhuoltajaperheen arki kaikkine yksityiskohtineen tuli tosiaan hienosti kuvatuksi kaikkine raadollisine piirteineen. Esimerkiksi kauppias oli hieno yksityiskohta. Pidin myös siitä, miten äidin perimmäinen välinpitämyys tuotiin esille, hienovaraisesti suodattaen. Helmin äiti on tässä kirjassa sitä ihmistyyppiä, joka oikeastaan kunnolla tunnistettiin vasta myöhemmin, mutta epäilemättä oli olemassa jo 60-luvulla: itsekeskeinen ja itsekin iästään huolimatta keskenkasvuinen vanhempi, jolle perhe on enemmän riippakivi kuin voimavara. Kuitenkaan hän ei ole paha, vain itselleen väärässä tilanteessa.

Juonellisesti Lumen syli alkaa vahvasti ja loppuu vahvasti, mutta välissä on paljon sellaista, joka jää irtonaiseksi ja tuntui lukiessa jopa puuduttavalta. Koulumaailmasta 60-luvulla oli tosin mukava saada nämäkin vilaukset; peilasin tätä mielessäni usein Jalosen Poikakirjaan. Silti melkein herpaannuin väillä.

Mutta lopun rankkuus pelastaa silmissäni paljon. Viimeiset 60 - 70 sivua piti suorastaan laukata. Loppu ikään kuin jämäköitti tarinaa jälkikäteen. Piti oikein pohtia, että hetkinen, olikos tuo nyt reilua. Mutta kyllä, Grönroos on sijoitellut matkan varrelle kohtuullisen määrän vihjeitä odotuksia luomaan. Jotkin ratkaisut tuntuvat mietittynäkin vähän irrallisilta, mutta kokonaisuus koheni kummasti silmissäni, ja muidenkin henkilöiden kuin Helmin psykologiassa alkoi olla mielenkiintoa.

Ilman hyvää loppua olisin kuitannut tämän keskinkertaiseksi. Nyt sanoisin että keskinkertaista parempi esikoinen kumminkin, ja varmasti sellainen kirja, josta moni pitää minua enemmän. Hih, no kun noita arvioita tuossa alla vilkaisee - tosiaankin moni piti enemmän!

Kirjan lukeneille vinkki: siitä keskustellaan häpeämättömästi spoilaavassa ja kaikki teoriat pöllyttävässä Juonittelua-blogissa! Suoraan lumen syliin pääsee uppoamaan tästä.

Satu Grönroos (2012). Lumen syli. Atena. 311 sivua. ISBN 978-951-796-811-9.

Arvioita:
Sirpa Pääkkönen Hesarissa
Marjaana Roponen Aamulehdessä
Jaakko Kirjantila-blogissa
Kirsi Kirjanurkassaan
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Katja Lumiomena-blogissa
Leena Lumi


maanantai 19. maaliskuuta 2012

Osattomien planeetta


Siirryin Le Guinin hainilaissarjan lukemisessa Raijan suosittelemaan järjestykseen, vaikka tulinkin vahingossa lukeneeksi ensin Rocannonin maailman. Ei se mitään... Massiivisen kahden kirjan kokemukseni perusteella voin jo arvella, että sarjan kirjat ovat melko itsenäisiä. Minulle tarinan kronologiaa mukaileva järjestys sopii, mutta Le Guinin maailmankaikkeus ei ole niin yksiviivainen, että se vaatisi mitään erityistä orientaatiota; mukaan voi luultavasti pujahtaa miltä planeetalta vain - mutta yhden kirjan perusteella ei ehkä kannata tehdä johtopäätöksiä sävystä tai teemoista kokonaisuudessaan.

Osattomien planeetta on ainakin minun mielestäni filosofisempi ja syvempi kuin Rocannonin maailma ja selkeämmin yhteiskunnallista scifiä. Fysiikasta kyllä puhutaan paljon, mutta fysiikka ei ole itsetarkoituksellista; se resonoi henkilökohtaisia ja filosofisia teemoja, joita Planeetta käsittelee. Eksoottisia eläimiä tai kummallisia muukalaisia ei juuri nähdä. Hainilaiseen universumiin liittyvistä kansoista saadaankin joitain jännittäviä vihjeitä. Ja ansibeli, tuo kaikkien galaktisten imperiumien perusvempain eli ylivalonnopeudella toimiva viestintäyhteys: sitä kehitellään tässä kirjassa! Historian siivet havisevat siis.

Tapahtumapaikka on (ilmeisesti) Tau Cetin aurinkokunnassa sijaitseva kaksoisplaneetta: Urras ja Anarres ovat toistensa kuita. Mutta läheisyys ei merkitse samankaltaisuutta. Urras on hedelmällinen, rikas planeetta, jonka yhteiskunta on jakautunut useampaan valtioon, keskeisimpänä kapitalistinen ja patriarkaalinen A-Io. Anarres on kuiva, hädin tuskin elämää ylläpitävä planeetta, jolla ihmiset ovat ainoat kuivan maan eläimet. Yhteiskunta on anarkistiskommunistinen. Kukaan ei omista mitään; omanahneus on pahin sosiaalinen synti, jonka anarestilaiset tietävät. Anaresilaisten kasvatusjärjestelmä on kiinnostava ja vähän pelottavakin spekulaatio.

Näiden kahden planeetan järjestelmien kautta tarkastellaan yksilön moraalisia valintoja. Le Guin tutkii rohkeasti sitä kaikkein vaikeinta ongelmaa: miten ihmiset voivat elää yhdessä loukkaamatta toisiaan? Missä tahansa yhteisössä valta pyrkii kasautumaan, osittain siksi, että on aina helpompaa olla ajattelematta omilla aivoillaan, eikä vastuu siirry koskaan täysin vallan mukana; vallankäytön seuraukset jäävät yksilölle. Vastauksia ei ole, ei sen enempää kirjailijalla kuin hänen päähenkilöllään fyysikko Shevekillä. Silti kirja on valoisa, kiinnostava ja paikoin liikuttavakin; kiinnostavampaa tutkimusmatkaa ihmisen yhteisöihin en ole pitkään aikaan lukenut.

Vaikka Le Guin ei tarjoa ratkaisuja, hän onnistuu hyvin välittämään sen tärkeimmän viestin: ei saa luovuttaa. Ehkä täydellistä vastausta ei olekaan, mutta sen etsiminen voi silti johtaa parempaan. Tulee mieleen totuudenkaltaisuuden käsite tieteenfilosofiasta: vaikka totuus olisikin tavoittamattomissa, epätäydellinen tieto voi olla enemmän tai vähemmän totuudenkaltaista. Samoin näyttää Shevekin kaksoismaailmassa täydellinen yhteisö mahdottomalta. Kirjan alkuperäinen nimi, The Dispossessed: an Ambiguous Utopia, viittaakin idealistien suhteelliseen epäonnistumiseen. Mutta parempaa voi tavoitella siinä missä totuuttakin, vaikka 'hyvä', 'täydellisestä' puhumattakaan, liukuisi ikuisesti käsistä. (Pahoittelut filosofian asiantuntijoille jos tulkitsen hutilosti - siitä on jo jokunen vuosi kun olen Niiniluotoni lukenut!)

Kuten tuosta voi jo päätellä, tämän kirjan kanssa kävi niin, että ajatukset veivät mukanaan. Hädin tuskin tyyliä huomasi. Laitataan tekstinäytteeksi tämä naisen ajatus rakastetustaan:
Me tulimme pitkien matkojen päästä toistemme luo [--]. Niin me olemme aina tehneet. Huolimatta meitä erottavista välimatkoista, vuosista, kohtalon kuiluista. Ja juuri koska hän tulee niin kaukaa, ei mikään voi meitä erottaa. Mikään etäisyys- ja aikaero ei voi olla suurempi kuin välimatka joka meillä on jo toisiimme, sukupuoltemme välimatka, olemustemme, mielenlaatujemme välinen ero; tuo rako, tuo kuilu, jonka ylitämme katseella, kosketuksella, sanalla kuin leikiten. Katso kuinka kaukana hän on nukkuessaan. Katso kuinka kaukana hän on aina. Mutta hän tulee takaisin, hän tulee takaisin, hän tulee takaisin... (s. 344)
Tuosta toivottavasti huomaa, ettei Osattomien planeetta ole mikään tylsä kauhistus, vaikka se saikin minut pursuamaan kuivuuksia. Planeetan rakenne - tarina etenee yhtä aikaa kahdella aikatasolla - saa siihen hyvän jännitteen, vaikka kerrontaratkaisut muuten ovat aika suoraviivaisia. Ei ollut yhtään tylsää.

Vähän Planeetan asetelmissa ehkä haistaa kirjoitusajankohdan, 1970-luvun alkupuolen. Urras-planeetan poliittisista asetelmista löytyy analogioita kylmään sotaan, ehkä Vietnamin sotaankin. Urrasilaisen A-Ion räikeä sovinismi tuntuu jopa tasa-arvon päivänä vähän osoittelevalta, ainakin näin Suomesta katsoen. Silti Planeettaa voi lukea 70-luvun kontekstista piittaamatta, eikä se tunnu vanhentuneelta. Oikeastaan aika ällistyttävää. Olen nyt lukenut aika monta "vanhaa" romaania viime aikoina, ja alan uskoa, että aika on todellakin vahva testi laadulle. Ei sillä, että ajan ilmiöitä peilaavat kirjat, joiden teemat vanhenevat nopeammin, olisivat jotenkin automaattisesti vähemmän arvokkaita... mutta jotain huikeaa on scifiromaanissa, joka ei tunnu kuriositeetilta, vaikka ilmestymisestä on lähes 40 vuotta.

Le Guin taitaa kirjoittaa kauniisti ja humaanisti yhtä helposti kuin hengittää. Otan lukulistalle hänen bloginsa, hainilaissarjan lisäksi.

Ursula Le Guin (1979, alkuperäinen 1974). Osattomien planeetta. WSOY. Suomentanut Kalevi Nyytäjä. 413 sivua. ISBN 951-0-09402-1.

Arvioita:
Raija Taikakirjaimissa
Thialfi Risingshadow'ssa
Paronitar puussa

lauantai 17. maaliskuuta 2012

Fables ja The Far Side Gallery


Vastustin pitkään mutta sorruin lopulta. Salla on esitellyt Fables-sarjaa jo moneen otteeseen. Aina vain kiinnostavammalta se on alkanut näyttää. Nyt olen lukenut ensimmäiset kolme osaa pariin kertaan.

Aivan The Unwrittenin kaltaista kymmenen merkitystason iloittelua Fables ei ainakaan toistaiseksi ole... mutta pidin toisesta osasta enemmän kuin ensimmäisestä ja kolmannesta enemmän kuin toisesta. Pahat koukuttumisoireet siis! Sitä paitsi The Unwritten on asettanut riman kohtuuttoman korkealle; ellen olisi lukenut sitä ensin, hihkuisin parastaikaa riemusta Fablesin tähden.

Itse asiassa olen aika innoissani nytkin. Fableskin leikkii intertekstuaalisuudella ja tekee sen hyvin. Sarjan perusasetelmassa on paljon samaa kuin The Unwrittenissä. Fablesissa fiktiiviset hahmot vain ovat suoraviivaisemmin olemassa. Sarjan alkaessa he ovat jo aikaa sitten muuttaneet omasta maailmastaan tänne meikäläiseen todellisuuteen Vihollista pakoon. Ihmishahmoiset ja ihmishahmoon kykenevät taruhenkilöt asustavat mm. New Yorkissa - erottuvammat tyypit kuten Saapasjalkakissa, lilliputit ja tarinan kolme porsasta joutuvat pysyttelemään syrjäisellä maatilalla.

Taruhahmojen hallinnossa häärii lievästi neuroottinen Lumikki. Seriffin virkaa toimittaa ihmisen muodon ottanut Iso Paha Susi, tuttavallisemmin Bigby Wolf.  Ensimmäinen albumi Legends in Exile onkin eräänlainen salapoliisitarina. Willingham ja kumppanit ovat ilmeisesti yhdistelleet Lumikin tarinaan Grimmin Lumivalko ja Ruusunpuna -satua, sillä Fablesien Lumikilla on kapinallinen sisar Rose Red, jonka murhaa susi joutuu selvittämään. Arvoituksen ratkaisu noudattelee kaikkia klassisen salapoliisiromaanin perinteitä: on hämäyksiä ja loppupaljastus ja romanttinen sivujuonne.

Kakkosalbumi Animal Farm onkin jo puhdasta rockia. Aiheena on, kuten arvata saattaa, kapina taruhahmojen maatilalla. Omituiset otukset ovat kyllästyneet syrjäytyneeseen asemaansa. Kapinajohtajana heiluu vinkeä Kultakutri, joka tähtää proletariaatin diktatuuriin ja kaikkien otusrotujen tasa-arvoon kunnon stalinistiseen malliin. Varsinaisten satujen lisäksi pongasin viittauksia alkuperäisen Orwellin Animal Farmin lisäksi ainakin Kärpästen herraan ja Aarresaareen ja Dickensin The Tale of Two Cities'iin... Todella harmittaa, että en tunnista kaikkia satuhahmoja tässä!

Kolmas osa, Storybook Love, on yhtä paksu kuin kaksi edellistä yhdessä, ja kuljettaa useampi tarinalinjoja yhdessä. Rakkausteemaa pureskellaan monelta kantilta. Legendsin ja Animal Farmin auki jättämiä langanpäitä solmitaan ja uusia taistelulinjoja vedetään tulevaa ajatellen. Samalla tekijät latovat pöytään vinon pinon meemejä rakkaudesta, kuolemasta ja sankaruudesta. Useimmat kliseet käännetään samantien ylösalaisin. Tässä osassa myös tulee vahva tunne, että sarja on kokonaisuudessaan menossa johonkin suuntaan eikä koostu pelkästä läiskimisestä.

Mukaansatempaavaa kamaa. Rakastan viihdettä, jota tehdään pilke silmäkulmassa. Fablesilla ei ainakaan näiden kolmen osan perusteella ole vaaraa puutua paatokseksi. Hih, esimerkiksi sammakko-joka-muuttuu-prinssiksi-suukosta on kyllä ihmishahmossa mutta ei voi vastustaa herkullisia kärpäsiä. Ja Prinssi Hurmaava on juuri sellainen tyyppi, jota nykyään kutsuisimme "prinssi hurmaavaksi"... Tällaisia yksityiskohtia on tusinoittain. Sääli että kirjallinen lempieläimeni tuskin ilmaantuu Fablesiin myöhemminkään. Surullinen Siili taitaa olla vain suomalaisten lasten sielunperintöä.

Ja miten Gary Larsonin rakas Far Side liittyy tähän? Heh. (Kuvitelkaa nolo virne.)

Aloitin juttuni kertomalla, että Fables on kutkuttanut jo pitkään. Mutta vastustin kiusausta, koska sarjoja pitää harkita huolella. Nähkääs, jos löytää uuden sarjan ja tykkää siitä, joutuu hankkimaan käsiinsä kaikki osat ja siinä palaa aikaa ja rahaa. Ja jos taas kokeilee uutta sarjaa eikä tykkääkään, on pettynyt.

Ei voi voittaa!

Tuosta tuli mieleeni muuan Gary Larson kuva ja piti etsiä se. Kas tässä:


Mutta en pysty vain vähän selailemaan Gary Larsonin kokoelmia. Kun sellaisen avaa, vierähtää väkisinkin tunti tai kaksi. Larsonin kuvat ovat kuin perunalastuja... ei voi ottaa vain yhtä. Joten päädyin istumaan alas The Far Side Gallery 4:n kanssa ja kävin koko hoidon taas kerran läpi. Nelonen sisältää kuvia albumeista Wildlife Preserves, Wiener Dog Art ja Unnatural Selections. Suosittelen lämpimästi kaikille, jotka eivät ole vielä tutustuneet tähän vinon huumorin suurmestariin!

Sarjoihin palatakseni, tuo raha-ja-vaiva -urputus ei ollut niin asiaankuulumatonta kuin äkkiseltään ajattelisi. Luettuani nyt kolme osaa Fablesia totean, että loputkin on luettava. Ilmestyneitä osia on kai 16 kappaletta? Kaukolainamaksu 4 euroa kappale tekee yhteensä 64 euroa. Auts. Yli kuusikymppiä on jo kohtuullinen investointi, ottaen huomioon, että ihanuudet vain käväisevät täällä ja palautuvat sitten kotikirjastoihinsa. 

Nooh.... teatterikäynti kahveineen maksaa helposti kuutisenkymppiä sekin. Ja minullahan oli muutenkin meneillään sarjakuvien lainausprojekti. Menköön. Pannaan leipään puolet petäjäistä.

Tai sitten voisin yrittää etsiä näitä nettikaupoista käytettynä.

Tai kokeilla elektronista versiota? Pari dollaria kappale mutta se on kai vain irtonumeron hinta ja jokaisessa albumissa on monta irtonumeroa. Hm.

Kuten huomaatte, olen sittenkin tyyppiä kolme (vasen alakulma).

Bill Willingham, Lan Medina, Steve Leialoha & Graig Hamilton (2002). Fables 1: Legends in Exile. Vertigo. ISBN 9781563899423.
Bill Wilingham, Mark Buckingham & Steve Leialoha (2003). Fables 2: Animal Farm. Vertigo. ISBN 9781840237290.
Bill Wilingham, Mark Buckingham & Steve Leialoha (2003). Fables 3: Storybook Love. Vertigo. ISBN 9781401202569.
Gary Larson (1993). The Far Side Gallery 4. Warner Books. ISBN 9780751508130.

Arvioita:
Fables ykkösestä Salla, Hreathemus ja Sanasulka; Fables kakkosesta Salla ja Hreathemus, molemmista Linnea; Fables kolmosesta Salla ja Hreathemus


perjantai 16. maaliskuuta 2012

Vanhat kuviot

Kuva/päällys: Tammi/Markko Taina
Poikkeuksellisen hätäisesti pukkaan tästä juttua tulemaan, mutta ei voi auttaa; en kerta kaikkiaan malta olla kirjoittamatta, kun kerrankin voin kehua lämpimästi ja varauksetta novellikokoelmaa. Novellit (tiedättehän, ne lyhyet jutut jotka hädin tuskin ehtii aloittaa ennen kuin ne loppuvat?) eivät oikein ole ominta alaani. Mutta en ole mikään periaatteellinen novelleistakieltäytyjä... ja Maarit Verrosen Vanhat kuviot meni aivan itsestään lukulistalle kun huomasin sen olevan ilmestymässä. Verrosen Normaalia elämää oli nimittäin hykerryttävän hyvä.

Kirjastosta sain tämän eikä tarvinnut pettyä. Nam nam. Kokoelma pitää sisällään kolmetoista kiperää kertomusta, joista melkein kaikista pidin. Pisin ja viimeinen, nimikertomus Vanhat kuviot, oli ehkä vähiten mieleeni - miksiköhän?

Ehkä olin jo ehtinyt niin hyvin sopeutua Verrosen omaleimaiseen ja niukkaan ilmanalaan, että runsashappisempi, pidempi ja selkeämmin juonellinen Kuviot sitten ei solahtanutkaan ihan vaivattomasti muiden perään. Mutta sekin tarjoaa Verroselle ominaista vinkeää, vähäeleistä, vinoa näkökulmaa maailmaan. Ja on Kuviot toki eräänlainen huipennus kokoelmalle. Se kerää yhteen itsekkyyden, hyväksikäytön ja tekopyhyyden langat ja sitoo ne solmulle. 

Maailma on perverssi paikka. Verrosen novelleja lukiessaan ei varsinaisesti naurata. Ei tämä hauskaa ole, ei tavallisessa mielessä. Ulospäin näkyy ehkä vain sellainen enimmäkseen silmissä piileksivä hymy, joka tulee väkisinkin aina kun Verronen keikauttaa lukijan rakentelemat odotukset uusiksi ja johdattelee oivaltamaan jotain ihan muuta.

Lempitarinoikseni taitavat jäädä Nimi seinällä, jossa Henna toteuttaa itseään hieman tavallisesta poikkeavalla tavalla, ja Angelina, jossa Angelina toteuttaa itseään valitettavan tavallisella tavalla, enemmän vain, sekä Pikkurahat, jossa Fanni toimii kuin finanssimarkkinahai, tosin pienemmässä mittakaavassa.

Loppuun vielä lukunäyte Pikkurahoista:
Lukuisat vähävaraiset paikkakuntalaiset tiesivät joka hetki lantilleen, kuinka paljon heillä oli rahaa lompakossa, ja he yleensä myös katsoivat, että saivat oikein takaisin. Heiltä ei kannattanut edes yrittää. Parhaita kohteita olivat ulkopaikkakuntalaiset, joilla oli paljon pikkurahaa, mutta jotka siitä huolimatta maksoivat setelillä, koska eivät viitsineet laskea kolikoita. Piti oppia tuntemaan sellaiset ihmiset. (s. 66)
Verronen pesee ja huuhtelee. Energiatehokkaasti. Suosittelen.

Maarit Verronen (2012). Vanhat kuviot. Tammi. ISBN 978-951-31-6603-8.

Arvioita:
Ritva Kolehmainen Keskisuomalaisessa
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Mikko Kirjavinkeissä
anniM. Oota mä luen tän eka loppuun -blogissa